Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Oletko kenties vanhempi, jota oma lapsi tällä hetkellä syyttelee jostain lapsuudessaan epäkohdiksi kokemistaan asioista? Jos olet, niin voit toki syyllistämällä lastasi välttää ikävän keskustelun, mutta hyviä välejä se ei teidän välillenne taio. Joskus on aika kohdata ne asiat, jotka menneisyydessä ovat olleet pielessä, jotta ne saisi käsiteltyä ja niistä saisi päästettyä irti. Joko asiat käsitellään rakentavasti yhdessä tai ellei tämä vanhemmalta onnistu, niin sitten lapsella tapahtuu lopullinen irtautuminen huonosta vanhemmasta pettymyksen ja vihan kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Hakeudu terapiaan, käsittele ongelmasi ja jatka elämässäsi eteenpäin.

Vai nautitko martryyrin asemasta ja säälistä. Vai miksi et ota vastuuta elämästäsi. Turhaan sinä muiden vikojen annat omaa elämääsi pilata.

Ehkä se terapia tekis hyvää sinullekin. Minä olen terapiani käytynyt,  sain diagnoosiksi sen traumatisoivan lapsuuden ja siitä seuranneet ongelmat. MInun elämäni oli todella vaikeaa, enkä ymmärtänyt miksi mistään ei tule mitään, kunnes sain tuon diagnoosin ja löysin todella hyvän terapeutin jolla sain käydä monta vuotta. Elämäni muuttui totaalisesti, sain valtavan avun terapiasta ja olen siitä tosi kiitollinen. Olen ottanut vastuun elämästäni jo vuosia sitten- heti kun sain apua. Ja nyt on jo takana monta hienoa vuotta ja ihania ihmissuhteita. Se vaan on niin, että ei ole helppoa ymmärtää tarvitsevansa apua- minäkin ymmärsin vasta sitten kun keho oli ihan loppu ja lääkäri sanoi että voisiko taustalla olla jotakin psykosomaattista. Minä vaan tiedän millaista se on, kun menneisyys nielaisee koko elämän, eikä itse tiedä mistä on kysymys. Terapian ja muun avun saaminenkaan ei ole ihan helppoa. 

Yksi ihana juttu terapiassa myös on- kun saa tukea ja myötätuntoa omakseen on helppo jakaa sitä myös muille syyttelemättä heitä vastuuttomiksi marttyyreiksi. Vastuu on tietysti vain ihmisellä itsellään ja ajatuskin paremmasta elämästä yksinkertainen. Mutta toteutus on kaikkea muuta kuin helppo. 

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Ei näistä ole syytäkään vaieta. Tässä ketjussa vastanneet ovat tietoisia lapsuudessaan koetuista vääryyksistä ja niiden vaikutuksista elämäänsä.

Ongelma on tunnistettu ja monilla myös ääneen sanottu. Vaikenemisen kulttuuria on turha syyttää jos on tunnistanut ongelman ja on vaan päättänyt jäädä märehtimään ja päättänyt olla ottamatta vastuuta elämästään. Moni oikeasti käyttää loppuelämänsä tätä "vaikea lapsuus" -korttia ja hakee sillä huomiota ja sääliä.

Keskustellessa huomaa kyllä onko menneisyys hyväksytty ja menty eteenpäin vai onko vaikea menneisyys vain tekosyy sille, ettei ota vastuuta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Ei näistä ole syytäkään vaieta. Tässä ketjussa vastanneet ovat tietoisia lapsuudessaan koetuista vääryyksistä ja niiden vaikutuksista elämäänsä.

Ongelma on tunnistettu ja monilla myös ääneen sanottu. Vaikenemisen kulttuuria on turha syyttää jos on tunnistanut ongelman ja on vaan päättänyt jäädä märehtimään ja päättänyt olla ottamatta vastuuta elämästään. Moni oikeasti käyttää loppuelämänsä tätä "vaikea lapsuus" -korttia ja hakee sillä huomiota ja sääliä.

Keskustellessa huomaa kyllä onko menneisyys hyväksytty ja menty eteenpäin vai onko vaikea menneisyys vain tekosyy sille, ettei ota vastuuta elämästään.

Monesti ne ihmiset ovat jumiutuneet kaikkein pahimmin, joilla on pakkomielle tuosta eteenpäin menemisestä. Näillä ahdistus tunkee väkisin esiin eri tilanteissa ja se yritetään aina saada tungetuksi takaisin mielen syövereihin. Tällaiset ihmiset eivät yleensä siedä sitä, että muut puhuvat jotain ongelmistaan. Heillähän ei mielestään ongelmia ole, mitä nyt ihmissuhteet ympärillä hajoilevat yms. Selvinpäin ongelmista ei puhuta, mutta kännissä sitten voidaan esimerkiksi omalle lapselle tunteja pikkuyön hetkellä vuoteen vieressä tilittää miten isä aikanaan laiminlöi jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Erittäin hyvin sanottu. Tuosta kehityksen pysähtymisestä traumojen takia ei puhuta tarpeeksi. Vaikka vuodet vierivät, niin ilman ammattiapua ei monesti löydy keinoja pahan olon käsittelemiseen. Tämä taas voi johtaa siihen, että muut suhtautuvat ihmiseen nihkeästi, jos käytös on erikoisen oloista.

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

No, kyllä se menneiden kaivelu on hyvästä, kunhan osaa lopettaa päästää menneestä irti jossain vaiheessa.

Siitä olen samaa mieltä, että me kaikki olemme kotivammasia. Kuka enemmän, kuka vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Ei näistä ole syytäkään vaieta. Tässä ketjussa vastanneet ovat tietoisia lapsuudessaan koetuista vääryyksistä ja niiden vaikutuksista elämäänsä.

Ongelma on tunnistettu ja monilla myös ääneen sanottu. Vaikenemisen kulttuuria on turha syyttää jos on tunnistanut ongelman ja on vaan päättänyt jäädä märehtimään ja päättänyt olla ottamatta vastuuta elämästään. Moni oikeasti käyttää loppuelämänsä tätä "vaikea lapsuus" -korttia ja hakee sillä huomiota ja sääliä.

Keskustellessa huomaa kyllä onko menneisyys hyväksytty ja menty eteenpäin vai onko vaikea menneisyys vain tekosyy sille, ettei ota vastuuta elämästään.

Voi v*ttu. Tässä ihmiset on rakastavien vanhempien kermaperselapsi joka pätee ja luulee tietävänsä miten elämää eletään. Sulla olis pikkusen toinen ääni kellossa jos sua olisi hakattu monta kertaa viikossa ikävuodet 1-18, niinkuin minulle tehtiin. Tuhatkunta raskaa väkivaltaista pahoinpitelyä onidivat voineet muokata sinua vähän eri suuntaan.

Et todellakaan tiedä mistään mitään.

Ja minä olen erityäin menestynyt enkä syyttele epäonnistumisista muita, mulla on 2 akat.tutkintoa ja olen ison firman VP. Mutta SILTI LAPSUUDEN KAUHUT ELÄVÄT MINUSSA JOKA SEKUNTI. Kun ne eivät vaan lähde pois.

Vain etuoikeutettu ylemmyydentuntoinen uniikki lumihiutale voi olla noin tyhmä kuin saapas. Pidä mielipiteesi omana tietonasi, meitä ei kiinnosta.

vanhemmat olivat ihan ok, mutta alue jossa jouduin kasvamaan oli ihan kamala.

Pihalla jo aamusta istui ukkoja juomassa viinaa paperipusseista ja joskus ei tiennyt onko paperipussissa viinaa vai liimaa.

Koulumatkoilla aina sai lähes päivittäin tulla hakatuksi. Kävivät joukolla päälle. Tappeluilta ei vältytty.

Autot joista tiettyjen kavereiden isoveljet osoittelivat aseilla ja olivat ihan selvästi sekaisin.

Koulujen tietyt ovet olivat tiettyjen tyyppien hallinnassa. Sinne tuulikaappiin kun erehtyi menemään niin sieltä ei päässyt pois ja myöhästyi tunnilta. Yleensä joutui mukiloiduksi.

Jos satuit väärän porukan alueelle niin kiinnijäädessä oli aika varma että joudut pahoinpidellyksi ja ryöstetyksi. Heitä ei saanut katsoa silmiin ja jos käytit samaa kieltä niin se oli haaste ja epäily että seurustelet heikäläisten kanssa.

Oli tiesulkuja. Jos nuorena mopoilit tietyllä alueella ja tuli tiesulku niin se merkitsi että sulta lähtee mopo ja jos mopo on lainassa niin ongelmia tulee varmasti. Koska lainattu mopo pitää maksaa keinolla millä hyvänsä.

Vasta myöhemmin aikuisena kun omat kaverit on haudattu ja muutin Suomeen äitini kotimaahan, niin tavallaan herätty tähän todellisuuteen, niin tajuaa että ei se oma lapsuuden miljöö ollut kyllä mikään normaali paikka kasvaa nuoreksi mieheksi.

Vaikka käytännössä sitä on elänyt länsimaisessa sivistyksessä ja kapitalismissa, niin kyllä pohjoismainen sosialismi on korkeakultuuria.

Minusta kasvoi asvalttisoturi.

Ymmärsin hyvän ja ymmärsin pahan. Martyyroin itseäni ja säälin myös.

Olen ansainnut parempaa. Siksi syön joka aamu suklaajäätelöä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Ei näistä ole syytäkään vaieta. Tässä ketjussa vastanneet ovat tietoisia lapsuudessaan koetuista vääryyksistä ja niiden vaikutuksista elämäänsä.

Ongelma on tunnistettu ja monilla myös ääneen sanottu. Vaikenemisen kulttuuria on turha syyttää jos on tunnistanut ongelman ja on vaan päättänyt jäädä märehtimään ja päättänyt olla ottamatta vastuuta elämästään. Moni oikeasti käyttää loppuelämänsä tätä "vaikea lapsuus" -korttia ja hakee sillä huomiota ja sääliä.

Keskustellessa huomaa kyllä onko menneisyys hyväksytty ja menty eteenpäin vai onko vaikea menneisyys vain tekosyy sille, ettei ota vastuuta elämästään.

Ihan oikeasti? Sä pystyt muutaman nettiviestin perusteella arvioimaan vellooko joku turhaan traumaattisessa menneisyydessään? Mä voisin kuvitella, että edes terapeutti ei pysty sanomaan tuollaista ennen kuin pitkän asiakassuhteen jälkeen. Eikö sua ollenkaan huolestuta, että sä oikeasti satutat jotain traumatisoitunutta henkilöä noilla sun ohjeilla/leimoilla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Hakeudu terapiaan, käsittele ongelmasi ja jatka elämässäsi eteenpäin.

Vai nautitko martryyrin asemasta ja säälistä. Vai miksi et ota vastuuta elämästäsi. Turhaan sinä muiden vikojen annat omaa elämääsi pilata.

Ihmiset suhtautuvat hyvin armottomasti toisten vaikeuksiin. Yleensä niistä kertova ihminen ei saa osakseen myötätuntoa tai sääliä. Ehdi, tarjolla on useimmiten tätä samaa mitä sinäkin tarjoat: halveksuntaa ja mitätöintiä.

Onneksi suurin osa tässä ketjussa tuntuu suhtautuvan ymmärtäväisesti :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on edelleen vallalla vaikenemisen kulttuuri. Jos joku toteaa neutraalisti lapsuutensa olleen raskas, niin häntä yritetään usein häpäistä syyttämällä uhriutumisesta, menneeseen jumiutumisesta jne. Välttämättä ei ole mistään tällaisesta kyse. Asioista avoimesti puhuminen on päinvastoin usein merkki siitä, että on sinut oman historiansa kanssa. On kyennyt hyväksymään sen, että oma lapsuus on ollut rankkaa ja se on vaikuttanut omaan persoonaan. Ääneen puhuminen kertoo siitä, että tämä ihminen on hyväksynyt tämän asian tosiasiana eikä häpeile omaa menneisyyttään.

Koska moni ei ole sinut itsensä tai elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa, voi tällainen käytös joissain herättää vaikeita tunteita. Leimataan toinen röyhkeäksi tai muuksi vastaavaksi ihan sen takia, että käy kateeksi se, että joku kykenee asioistaan puhumaan avoimesti siinä missä itse yrittää estää ahdistusta menneiden asioiden takia tunkemasta mieleen. Ei halua ajatella sitä, että vastaava asioiden käsitteleminen olisi mahdollista itsellekin, koska tuska tuntuu sillä hetkellä liian suurelta kohdattavaksi.

Ei näistä ole syytäkään vaieta. Tässä ketjussa vastanneet ovat tietoisia lapsuudessaan koetuista vääryyksistä ja niiden vaikutuksista elämäänsä.

Ongelma on tunnistettu ja monilla myös ääneen sanottu. Vaikenemisen kulttuuria on turha syyttää jos on tunnistanut ongelman ja on vaan päättänyt jäädä märehtimään ja päättänyt olla ottamatta vastuuta elämästään. Moni oikeasti käyttää loppuelämänsä tätä "vaikea lapsuus" -korttia ja hakee sillä huomiota ja sääliä.

Keskustellessa huomaa kyllä onko menneisyys hyväksytty ja menty eteenpäin vai onko vaikea menneisyys vain tekosyy sille, ettei ota vastuuta elämästään.

Ihan oikeasti? Sä pystyt muutaman nettiviestin perusteella arvioimaan vellooko joku turhaan traumaattisessa menneisyydessään? Mä voisin kuvitella, että edes terapeutti ei pysty sanomaan tuollaista ennen kuin pitkän asiakassuhteen jälkeen. Eikö sua ollenkaan huolestuta, että sä oikeasti satutat jotain traumatisoitunutta henkilöä noilla sun ohjeilla/leimoilla?

Kyseinen henkilö puhuu kuin isäni. Lapsena koin, etten saa olla isälle rasite, kun hän oli niin kuormittuneen oloinen monin eri tavoin. Tunsin kovaa syyllisyyttä siitä, etten ollut niin reipas ja itsenäinen kuin isä toivoi minun olevan. Olihan isällä selvästi omat ongelmansa (joita hän humalassa minulle vuodatti).

Aikuisena ymmärsin isäni kärsivän hoitamattomasta masennuksesta, johon hän ei vieläkään ole suostunut hakemaan apua. Minä olen sen sijaan käynyt terapiassa vuosien ajan psyykkisen oireiluni takia. Ja tarinalla on iloinen loppu: vihdoin minusta on kasvanut se lapsi, joka ei enää kuormita isää vaatimuksillaan kuten minun toivottiin käyttäytyvän. Lapsuuteni takia olen niin uupunut, etten enää jaksa tätä minulle vahingollista ihmissuhdetta, jossa mistään asioista ei kunnolla suostuta puhumaan, vaan tarjolla on ainoastaan mitätöintiä.

Olen jatkanut elämääni ja mennyt eteenpäin, mutta isä ei enää kuulu elämääni. Ei voi auttaa sellaista ihmistä, joka ei mielestään apua kaipaa, mutta katsoo silti oikeudekseen kohdella muita ikävästi.

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Tässä ketjussa parilla vikalla sivulla kirjoittelee ehta ja aito Nasse (narsisti). Syyllistää kaltoinkohdeltuja, mitätöi heidän kokemukset ja tuskan, haukkuu laiskoiksi turhan ruikuttajiksi, syyttelee elämässö epäonnistuneeksi ja vieläpä antaa ymmärää että pahoinpitelyt ja kaltoinkohtelut on uhrin OMAA SYYTÄ ja siitäs saitte ansionne mukaan.

Tämä on aivan satavarmasti joko mun isä tai jonkun muun ketjussa kirjoittaneen paskavanhempi joka eksyi pslstslle ja näyttää nyt ”närhen munat” typerille uikuttaja-lapsille. Tän kirjoittajan selvästi tekis mieli antaa vielä kunnon selkäsaunat saunan takana ja osoittaa näin ylemmyyttään ja paremmuuttaan.

Kyllä on 5/5 narsisti ja ”hieno ihminen”, onnittelut.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Sama homma meillä. Moni saa aikuisena rahaa vanhemmiltaan vielä opintojen jälkeenkin säännöllisesti tai toisinaan. Meillä taas vanhemmat suorastaan kerskailevat sillä, että he eivät lapsiaan ole auttaneet. Mollaavat jopa mielellään niitä, jotka lastensa tukena omasta halustaan ovat.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa parilla vikalla sivulla kirjoittelee ehta ja aito Nasse (narsisti). Syyllistää kaltoinkohdeltuja, mitätöi heidän kokemukset ja tuskan, haukkuu laiskoiksi turhan ruikuttajiksi, syyttelee elämässö epäonnistuneeksi ja vieläpä antaa ymmärää että pahoinpitelyt ja kaltoinkohtelut on uhrin OMAA SYYTÄ ja siitäs saitte ansionne mukaan.

Tämä on aivan satavarmasti joko mun isä tai jonkun muun ketjussa kirjoittaneen paskavanhempi joka eksyi pslstslle ja näyttää nyt ”närhen munat” typerille uikuttaja-lapsille. Tän kirjoittajan selvästi tekis mieli antaa vielä kunnon selkäsaunat saunan takana ja osoittaa näin ylemmyyttään ja paremmuuttaan.

Kyllä on 5/5 narsisti ja ”hieno ihminen”, onnittelut.

Ei sitä tarvitse olla narsisti, vaikka turvautuisikin ylemmyydentuntoon ja käsisis empatiakyvyn puutteesta- niinkuin tuo kyseinen tyyppi näyttää kärsivän. Ja narsistihan on usein myös kaltoinkohtelun uhri- niin täynnä häpeää ettei pysty muuhun kuin ylemmyydentuntoon ja muiden halveksuntaan.  Toki ei oieuta hänen tekojaan, ja hyvä onkin, että hänelle avautuu vähän toisenlaisia näkemyksiä aiheeseen- jos nyt pystyy mitään vastaanottamaan.  Tässä ketjussa on kyllä myös hienoa vertaistukea- se on tosi arvokasta. Ja sen ulkopuolellehan tuo toisia syyllistävä ja halveksuja ressukka tyystin jää. Yksin omaan oikeassaolemiseensa, vihaamaan muita. Siinä on rangastusta jo kylliksi. Toivottavasti hänkin ymmärtää joku päivä hakea itselleen apua, ettei mene koko elämä pilalle. 

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Sun mielestä 2 akateemista tutkintoa ja VPn homma johtoryhmässä on saamattomuutta ja laiskuutta ja rypemistä? Ok. Kunpa tietäisit miten helvetillisen ylimaalliset ponnistelut tämä on vaatinut, saavutta kaikki tämä ilman tukea, apua ja perhettä ja sukua. Mutta sun mielestä JOKAINEN huonon kodin lapsi on luuseri, ollaan sitten sitä suosiolla.

T. Luuseri

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Jokainen yrittää parhaansa omien voimavarojensa puitteissa. Sääli, ettei se sinulla tätä kummoisempiin tuloksiin ole johtanut.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa parilla vikalla sivulla kirjoittelee ehta ja aito Nasse (narsisti). Syyllistää kaltoinkohdeltuja, mitätöi heidän kokemukset ja tuskan, haukkuu laiskoiksi turhan ruikuttajiksi, syyttelee elämässö epäonnistuneeksi ja vieläpä antaa ymmärää että pahoinpitelyt ja kaltoinkohtelut on uhrin OMAA SYYTÄ ja siitäs saitte ansionne mukaan.

Tämä on aivan satavarmasti joko mun isä tai jonkun muun ketjussa kirjoittaneen paskavanhempi joka eksyi pslstslle ja näyttää nyt ”närhen munat” typerille uikuttaja-lapsille. Tän kirjoittajan selvästi tekis mieli antaa vielä kunnon selkäsaunat saunan takana ja osoittaa näin ylemmyyttään ja paremmuuttaan.

Kyllä on 5/5 narsisti ja ”hieno ihminen”, onnittelut.

Muotisana mainittu.

Lasten kaltoinkohtelu on aina väärin. Yksikään lapsi ei ole syyllinen kokemaansa kaltoinkohteluun, vaan syyllinen on aina tekijä, usein aikuinen. Kukaan ei varmastikaan mitätöi kenenkään lapsuudessa kokemaa tuskaa ja kipua. En ole isäsi, enkä kannata väkivaltaa missään muodossa.

Tässä keskustelussa keskustelevat aikuiset ihmiset. Ja kyllä olen sitä mieltä, että jos aikuinen kokee että jokin kokemus lapsuudessa on sellainen, että se aiheuttaa ongelmia elämässä, se pitää käydä läpi ja selvittää. Jos ei itsenäisesti pysty, niin hakee apua. Kukaan ulkopuolinen (ei terapeutti, ei se vanhempi) ei pysty sitä lopullista käyyyäytymiskaavan muutosta tekemään kenenkään puolesta. Vaan on hyväksyttävä, että minulla on ongelma (lapsuus) ja miettiä mitä voisin tehdä että tämä ongelma häiritsisi jatkossa elämääni mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan.