Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi trauma on tullut

En pysty syömään itseäni läskiksi mummon näköiseksi.

Olen pitänyt itseni solakkana ja nättinä...sain helpomman elämän

ja kyllä syön normi ruokaa ja YHDEN herkun päivässä:)

sen siitä sai..toisaalta nuoruuden nälässä pito varmaan esti rasvasolujen kasvun.

29v, näytän jo tantalta. Kiloja tullut "huomaamatta" lisää tässä vuoden aikana, vatsa/selkämakkarat tulivat viime kevään aikana. Senttejä tullut pehvaankin 10 lisää. Paino ei tunnu tippuvan. Kampaaja päätti leikata lyhyen mummotukan, joka korostaa tanttamaisuuttani. Silmät ovat todella väsyneen näköiset, en saa niitä enää pirteän näköisiksi. Uskoisin, että luullaan vanhemmaksi. Masennun, kun katson 2 vuoden takaisia kuvia. Myös alapää on kokenut rupsahtamisen. Ei edes ole lapsia.

Yritän pukeutumisella nuorentaa, mutta minusta tuntuu että näytän vaan enemmän 40veeltä, joka haluaisi olla nuori.

rupsahtanut alapää????

käy näyttämässä sitä terveyskeskuslääkärille

Joko kirjoitus on selvä IVA, vrt. muut asiattomat viestit sivulla 40. Eihän siinä kirjoituksessa ole kokonaisuudessaan päätä eikä häntää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sen tajusi jo nuorena, kun näki kavereiden perheiden toimintatapoja. Toisaalta hyvä, että tajusi, ettei se oma perhe-elämä ole normaalia, mutta kyllähän se pahalta tuntui nähdä sitä normaalia ja turvallista perhe-elämää, mitä ei itse ikinä tulisi saamaan.

Nimeomaan. Muihin verrattuna lapsuuden perheeni oli todella surkea: äiti oli toistuvasti pakkohoidossa mt-ongelmien vuoksi, isä oli viikkokausia poissa "tanssimatkoilla". Vanhin veljeni, jonka piti huolehtia kehitysvammaisesta nuoremmasta veljestäni ja minusta vietti suurimman osan ajastaan kaljakuppiloissa ja kehitysvammainen veljeni yritti toistuvasti käyttää minua seks. hyväkseen. Kumma kyllä selvisin perheestäni huolimatta ja myöhemmin hankin hyvän koulutuksen ja työpaikan ja elän suht. hyvää elämää. En kuitenkaan pitänyt/pidä kovinkaan paljon yhteyttä heihin.

Sinänsä hyvät puitteet ja taloudellisesti ok ja välittävät tosin kiireiset vanhemmat. Mutta uskonnollisuus ja tiukat säännöt teki toisinasn elämästä hankalaa ja jouduin kiusatuksi. Aikuisena arvostan muuten saamaani kasvatusta, mutta en usko mihinkään ja olen tehnyt vanhemmillenkin sen selväksi että minulle ei tuputeta mitään uskonnollista. Tiukat säännöt tavallaan ok, niin säästyi monelta harmilta ja oppi itsekuria.

Vierailija kirjoitti:

Sinänsä hyvät puitteet ja taloudellisesti ok ja välittävät tosin kiireiset vanhemmat. Mutta uskonnollisuus ja tiukat säännöt teki toisinasn elämästä hankalaa ja jouduin kiusatuksi. Aikuisena arvostan muuten saamaani kasvatusta, mutta en usko mihinkään ja olen tehnyt vanhemmillenkin sen selväksi että minulle ei tuputeta mitään uskonnollista. Tiukat säännöt tavallaan ok, niin säästyi monelta harmilta ja oppi itsekuria.

Unohtui mainita että tajusin uskonnollisuuden turhuuden ja satukertomukset kun keskustelin ei uskovaisista perheistä olevien kavereiden kanssa..he kuuntelivat musaa ja tekivät kivoja juttuja kun minä kävin pyhäkoulussa.

Vierailija kirjoitti:

Oma perhe oli melkoinen sekametelisoppa, äitini oli jotenkn epävakaa persoonallisuus josta ei koskaan tiennyt milloin räjähtää. Hiivin pitkin seinänvieriä ja opin että äitiin ei ole mitään luottamista ja ainakaan ei kannata kertoa hänelle mitään omia huoliaan, siitä seuraa vaan huutoa ja haukkumista, joskus jopa selkäsauna. Hän oli myös kolme kertaa naimisissa, joten isäpuolistakin tuli kokemusta. Yksi heistä oli hyvä ja turvallinen aikuinen, toinen juoppuhullu lastenhakkaaja jonka julmuuksiin äiti ei puuttunut koskaan. Tuo mies suorastaan nautti saadessaan ihan luvan kanssa pahoinpidellä ja kiusata minua. Vihasin ja vihaan häntä leppymättömästi edelleen. Hakkaaminen onneksi loppui kun teininä kerran vedin häntä kunnolla takaisin. Taisi pelästyä että kohta käy itselle huonosti kun lapsi ei enää olekaan lapsi, vaan varttunut synkeäkatseinen teini.

Itse pelkäsin jatkavani lapsuudenperheen mallia omien lasten kanssa niin paljon että en uskaltanut tehdä lapsia ollenkaan. En halunnut että kukaan pieni ihminen joutuu kärsimään huonosta vanhemmuudestani. Olen edelleenkin satavarma että jos olisin saanut lapsia kaksi-tai kolmekymppisenä niin olisin varmaan tehnyt hirveästi mokia ja kohdellut heitä pikaistuksissani väärin. Hirvittää ajatuskin! Nyt olen kypsynyt jo sen verran että uskoisin osaavani olla parempi vanhempi. Mutta lastentekoaika on tietysti jo ollut ja mennyt. Ei kauheasti haittaa, olen ihan onnellinen nyt näinkin. Traumat alkavat olla enimmäkseen mennyttä aikaa.

😓

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Tämä. Itselläni on ollut enemmänkin kehitysmaatyyliin, eli minä olen täysi-ikäisenä hankkinut paremman elintason itselleni ja auttanut vanhempiani rahallisesti ja muutenkin. Vanhemmat on aina eläneet kädestä suuhun enkä lapsena saanut monia asioita mitä suurin osa kavereista ja koulutovereista sai.

Äitini kuoli ollessani 11-vee. Pikkusiskoni oli alle kaksivuotias. Isoveli 13. Isäni iski uuden naisen ja kielsi meitä kertomasta siskolleni, että hänen oikea äitinsä on kuollut, vaan meidän piti ylläpitää kertomusta, että tämä uusi nainen on meidän kaikkien lapsien äiti, vaikkei ollut kenenkään meistä.

Kaikki (siis ihan kaikki!) muistot kuolleesta piti hävittää, vaatteet ja korut myydä tai heittää roskin, samoin valokuvat isäni repi. Vuosikausia kesti tämä ihmeellinen valheessa eläminen. Sanoin kyllä, että tämä tulee ilmi ainakin ripille mennessä, kun konfirmaatiotodistuksessa lukee oikeiden vanhempien nimet. Nykyään aikuinen siskoni toki tietää, että tällainen biologinen äiti on ollut olemassa.  Muistan, miten vaikeata oli "hävittää" rakas ihminen elämästä. Olla vahingossa puhumatta hänestä.. 

Siinä vaiheessa aloin älytä, kun mutsi toi joka toinen viikonloppu uuden hakkaajan taloon, mutta äijä oli pakko olla, paitsi se ainoo joka ei hakannut eli oma faija, mut se ei osannut huutaa ja tapella ja oli kai sit vähän tylsä.. ai kun olisi ollut tylsä lapsuus.

Molemmat vanhempani ovat alkoholisteja ja he olivat myös väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Lisäksi äitini kärsi mt-ongelmista ja mm. yritti toteuttaa perhesurman ainakin itsensä ja meidän lasten osalta.

Silti, tätä ketjua lukiessa tulee fiilis, että mullahan oli ihan hyvä perhe ja suht onnellinen lapsuus.

Harvalla on ollut happyhappy love love lapsuus tai nuoruuskaan. Ei kannata jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi.

Ymmärsin vasta aikuisena kun ystävät saivat lapsia, millaista meillä kotona oli. 

Kävin kolme vuotta terapiaakin ennen tuota oivallusta ja jotenkin silloinkin uskottelin itselleni, että meillä oli lapsuudenkodissa asiat hyvin. Vaikka eiväthän ne olleet.

Oli vanhempien välistä väkivaltaa ja sellaista joka kohdistui meihin lapsiin. Minut on useamman kerran paiskattu seinään, eristetty pimeään koppiin ja heitetty pakkaseen. Äitini tykkäsi uhkailla nokkospuskaan heittämisellä, roikotti sen päällä ja pikkuveljeni sinne nokkospuskaan päätyikin. Eikä näissä ollut varsinaisesti kyse mistään rangaistuksista. Riitti että vanhempi menetti jostain malttinsa.

Luulin, että kaikkia lapsia kasvatettiin näin ja luulin, että olimme vain jotenkin niin "hirveitä lapsia" kuten äitini tapasi sanoa. Tätä jatkui aikuisikään asti.

Vasta kun näin ystäväni lapsen saavan oikein kunnon uhmaikäraivarit ja näin miten sitä lasta kohdeltiin kuitenkin väkivallattomasti tajusin, että noinhan toimii tasapainoinen aikuinen.

Henkistä kaltoinkohtelua oli vaikeampi tunnistaa. Oli yksinjättämistä tosi vaikeissa ja traumatisoivissa tilanteissa, haukkumista, muihin vertaamista, pelkoa siitä, että kohta taas räjähtää. Varsinkin äitini oli tosi arvaamaton ja saattoi kiihtyä nollasta sataan pienestäkin viattomasta kysymyksestä.

Puolisoni ja ystävieni avulla olen voinut peilata omaa lapsuutta ja nuoruuttani terveisiin perhesuhteisiin. Myöskin puolisoni on päässyt itse todistamaan niitä hetkiä jolloin minua kohdellaan muiden sisarusteni suhteen epätasa-arvoisesti ja hän on valitettavasti nähnyt myös kuinka epävakaa ja räjähdysherkkä äitini on.

On ollut helpottavaa toisaalta huomata nämä asiat, sillä nyt kaikille epämääräisille mutta työkykyä heikentäville oireille on vihdoin nimi: vakava traumatisoituminen. Nyt sitä on helpompi työstää ja koittaa päästä elämässä eteenpäin.

Henkinen ja fyysinen väkivalta ja välinpitämättömyys. Se, että mietin jo lapsena miten tappaisin itseni, koska oli koko ajan niin paha olla. Menin usein metsään makaamaan, koska siellä oli rauhallista.

Vierailija kirjoitti:

Harvalla on ollut happyhappy love love lapsuus tai nuoruuskaan. Ei kannata jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi.

Todella moni traumatisoivan lapsuuden läpikäynyt ei nimenomaan haluaisi muuta tehdäkään kuin unohtaa ja jättää asiat taakseen. Valitettavasti se ei ole niin yksinkertaista. Traumasta ei noin vaan päästäkään eroon vaikka kuinka päättäisi. Se tulee esiin mm. ahdistuksena, pakkoajatuksina, paniikkikohtauksina, unettomuutena, painajaisina, masennuksena, dissosiaatiohäiriönä, syömishäiriönä, kehollisina kipuina jne. 

"Ei kannata jäädä märehtimään" on vähän sama kuin sanoisi syöpäsairaalle, että ei nyt kannata jäädä sairauteen kiinni.

Siinä vaiheessa kun kellään toisella ei ollut molemmat vanhemmat samaa aikaa työttöminä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaikki oli lapsuudessa hyvin. olin onnellinen lapsi, mitään ei puuttunut. jos tehtiin tyhmyyksiä, tuli tukkapöllyä tai selkäsauna. ei jäänyt traumoja, ja silloin opittiin, että teoilla on seurauksensa. saman oppi omat mukulat, ja nyt heidän jälkikasvu. kaikki ovat menestyneet elämässä, kun oli lapsena käytöksellä rajat. nykyäänhän näin ei ole, päätellen lehtijutuista, joissa kakarajengit suorittaa aseellisia ryöstöjä ja hakkaa muita kakaroita. oli meilläkin linkkarit jo hyvin nuorena, mutta niillä perattiin kaloja. minä ainoana tyttönä sain oppia velipojilta veitsen teroituksen sylkikivellä, ja vanhempana kirveen käsittelytaidon. siitä olin kovin ylpeä. 

Kaikki kunnia kasvatuksellesi, mutta omasta mielestäni on muitakin tapoja opettaa lapselle se, että teoilla on seurauksia kuin antaa hänelle selkäsauna.

Kiitos.

Selkäsauna kuuului oman aikansa normaaliin kasvatukseen. Minulla oli aidosti rakastavat vanhemmat, jotka sekä huolehtivat lapsistaan hyvin että viettivät lastensa kanssa aikaa. Sain kuitenkin selkääni muutamia kertoja, kun olin ollut tottelematon, kyse siis hieman vakavimmista asioista, ei suinkaan arkipäiväisistä.

Eikä selkäsauna ollut varsinaista väkivaltaa, vain kepeästi annettu rangaistus.

Minullekaan ei jäänyt traumoja.  Omia lapsiani en ole koskaan lyönyt, enkä edes huutanut heille. Kasvatin heidät keskustellen. Tolkun ihmisiä heistäkin tuli. En voisi lyödä lasta, vaikka en tosiaan saanut traumoja omista selkäsaunoistani. Maailma muuttuu ja vanhemmatkin tiedon myötä, ainakin osa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä äitini kanssa käynyt näin. Oli tosi etäinen vanhempi kun itse olin pieni. Huolehti kyllä että oli puhtaat vaatteet ja ruokaa, mutta siinä se. Kaikkeen kommentoi "kysy isältäsi" Ei halannut, ei soita nykyään ikinä, paitsi kun sain lapset soitteli vauva-aikaan että mites siellä menee. Joskus mietin että taisi olla masentunut koko lapsuus-ja nuoruusikäni.

Mutta on hyvä mummu, soittelee lapsille ja pyytää yökylään. Halailee heitä ja leikkii ja huolehtii muutenkin lapsenlapsista. 

Mieheni äiti taas oli supermutsi kun he olivat pieniä. Mutta lastenlapset eivät meinaa sitten enää kiinnostaa nykyään. Paitsi tietenkin sen lempilapsen lapset. Olenkin joskus tuumannut miehelle, että oletin että sun äitis on sellainen supermummu ja omani etäinen, mutta se menikin toisinpäin.

Lähes yhtä kauhea kuin vanhempana, lasten myötä vain enemmän keinoja yrittää nujertaa mua. Eli uhkailee lasuilla, lapset pitäisi ottaa huostaan, jossain vaiheessa osteli lapsille korottaakseen itseään, nyt ei osta enää mitään, ehdotti jopa että jättää mut perinnöttömäksi ja antaa rahat kaikki mun esikoiselle jotta se pystyy hankkimaan asunnon ja pääsee musta eroon. Ja sitä rataa. Lapset pelkäävät mun äitiä jonkun verran ja ihan syystä. Hänen käytös on vain niin omituista. Jos pieninä on haukkunut taaperoita isoista mahoista, kuinka ne ei mun kanssa kehity ym. Kaikkea mistä vaan saa mulle stressiä ja pahan mielen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Tämä. Itselläni on ollut enemmänkin kehitysmaatyyliin, eli minä olen täysi-ikäisenä hankkinut paremman elintason itselleni ja auttanut vanhempiani rahallisesti ja muutenkin. Vanhemmat on aina eläneet kädestä suuhun enkä lapsena saanut monia asioita mitä suurin osa kavereista ja koulutovereista sai.

Minunkin äitini vippaa minulta rahaa säännöllisesti. Maksaa kyllä aina takaisin, joskus viikossa ja joskus 2 kuukauden päästä, mutta maksaa kuitenkin. Minulla on aina ollut näihin rahan lainaamisiin sellainen ikävä velvollisuudentunne, mutta samaan aikaan ärsyttää kun äiti pitkälti ylläpitää itse huonoa tilannettaan.

Mieheni ihmettelee aivan hirveästi tätä ja on monesti sanonut, että lapsen ei todellakaan kuuluisi tukea taloudellisesti vanhempaansa.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Naiset osaavat olla hirviöitä.

siinä vaiheessa kun ikuinen toive siitä että vanhempani olisivat samanlaisia kuin toisillakin. molemmat jotain mt-ongelmaisia wannabe-taitelijoita, aina sai olla häpeämässä molempia. äiti oli ekstrentrinen mt-potilas ja isä ilman diagnoosia mutta vähintään yhtä hullu tai vaikea, narsisti. siinä on vakka löytänyt kantensa kun he 70-luvulla stadin yöelämässä kohtasivat ja rakastuivat!

lapsena häpesin kaikkea, äidin outoa käytöstä isän ekstrentistä käytöstä ja outoa pukeutumista. elettiin 80-luvun nousukautta ja nämä köyhäilivät minkä kerkesivät ja nauttivat askeettisuudestaan. jouluna sain lahjoja, muuten oli vaatteiden ja muun hankinta kiven alla. kulttuuria sen olla piti, eikä ulkonäöllä ollut väliä. väkivaltaa eikä päihteitä ollut lapsena siitä olen kiitollinen. vaikka meno oli erikoista, minusta huolehdittiin kuitenkin ja sain rakkauttakin. se häpeä vaan on iskostunut syvälle, kavereiden vanhemmat huomauttelivat heistä ja  vanhempainiltaa pelkäsin kuukautta ennen kun nämä omat ilmeityisi sinne sekoilemaan ja käyttäytymään oudosti.

häpeä jäi muistoksi lapsuudenperheestä ja teen töitä kovasti sen eteen että ymmärtäisin mikä oli ymmärrettävää lapsen aitoa nöyryyttävää häpeää vanhemmistaan ja missä he ehkä erikoisuudessaan onnistuivatkin. tämä ketju on ollut terapeuttinen vaikka raskasta luettavaa, kun näkee ympärilleen ja tajuaa että oikeasti ponnistetaan hyvin vaikeista oloista. 

nuoruudessani vanhempani sitten sekosivat molemmat ja ottivat avioeron ja siitä alkoi oikeasti traumaattinen aika, vaan se on eri tarina se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaikki oli lapsuudessa hyvin. olin onnellinen lapsi, mitään ei puuttunut. jos tehtiin tyhmyyksiä, tuli tukkapöllyä tai selkäsauna. ei jäänyt traumoja, ja silloin opittiin, että teoilla on seurauksensa. saman oppi omat mukulat, ja nyt heidän jälkikasvu. kaikki ovat menestyneet elämässä, kun oli lapsena käytöksellä rajat. nykyäänhän näin ei ole, päätellen lehtijutuista, joissa kakarajengit suorittaa aseellisia ryöstöjä ja hakkaa muita kakaroita. oli meilläkin linkkarit jo hyvin nuorena, mutta niillä perattiin kaloja. minä ainoana tyttönä sain oppia velipojilta veitsen teroituksen sylkikivellä, ja vanhempana kirveen käsittelytaidon. siitä olin kovin ylpeä. 

Kaikki kunnia kasvatuksellesi, mutta omasta mielestäni on muitakin tapoja opettaa lapselle se, että teoilla on seurauksia kuin antaa hänelle selkäsauna.

Kiitos.

Selkäsauna kuuului oman aikansa normaaliin kasvatukseen. Minulla oli aidosti rakastavat vanhemmat, jotka sekä huolehtivat lapsistaan hyvin että viettivät lastensa kanssa aikaa. Sain kuitenkin selkääni muutamia kertoja, kun olin ollut tottelematon, kyse siis hieman vakavimmista asioista, ei suinkaan arkipäiväisistä.

Eikä selkäsauna ollut varsinaista väkivaltaa, vain kepeästi annettu rangaistus.

Minullekaan ei jäänyt traumoja.  Omia lapsiani en ole koskaan lyönyt, enkä edes huutanut heille. Kasvatin heidät keskustellen. Tolkun ihmisiä heistäkin tuli. En voisi lyödä lasta, vaikka en tosiaan saanut traumoja omista selkäsaunoistani. Maailma muuttuu ja vanhemmatkin tiedon myötä, ainakin osa.

Hyvä kuullta että olet selvinnyt hyvin. Kaikki eivät kestä selkasaunaa samalla tavalla lapsena. Ymmärtänet sitäkin puolta asiasta.

Jos vielä jatketaan tästä aiheesta , niin kysyisin Sinulta, jos lapsuutesi selkäsauna oli niin harmiton tapahtuma, mikset jatkanut sitä "kasvatusperinnettä" omien lastesi kohdalla?

Niinpä niin.