Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

- jatkoa

Sitten kun joskus tapasin kavereita kotona niin äiti piti huolta siitä että hän jollakin lailla sai nöyryytettyä minua kaverin läsnäollessa.

Eli siinä lukioiässä rupesin tajuamaan, että tää ei kyllä ole normaalia toimintaa. Kun vertasin omia kyläilyjäni kavereiden kotona. Ei siellä vanhemmat nöyryyttäneet kaveriani minun läsnäollessani ainakaan.

-

jatkuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ollut vanha, kun unelmoin, että olisin löytölapsi ja oikea perheeni tulisi hakemaan minut pois. Kuvittelin, että se oikea perhe rakastaisi minua oikeasti. Oli hirveä pettymys, kun kerran löysin sattumalta syntymätodistukseni ja tajusin olevani ns. perheelleni ihan oikeasti sukua. Se tilanne avasi silmäni ja näin, että tämä yhdessä asuva, mutta todellisuudessa toisiaan vihaava, joukko on perhe. Kun vertasin sitä silloisen parhaan kaverin rakastavaan perheeseen, aloin ymmärtää sen sairaan tilanteen todellisuuden.

Sama täällä. Tai haaveilin että "katoan" ja sitten kun minut löydetään niin saan niitä halauksia ja kuulla että onneksi minut löydettiin, olin nähnyt tällaista jostain lastenohjelmasta. Tosin tiesin että huudot ja pilkkaa olisi todellisuudessa tullut.

Täällä kans yksi joka salaa toivoi että olisi adoptiolapsi tai äiti olis pettänyt isää ja oikea isä olisi se rakastava ja ihana isä mutta ei, näytän liikaa oikealta isältäni:( ja äidiltä. Lapsena tajusin olla näyttämättä liikaa tunteita.

- jatkoa (paria kappaletta en saa millään menemään läpi vaikka yritän vaihtaa sanoja)

Ja juuri tuo että kun aikuistuessa näki miten omien kaverien vanhemmat tuki paljonkin samaan aikaan kun itse ei saanut mitään tukea (päin vastoin) niin kyllä se avasi silmät näkemään miten kotona kaikki oli pielessä.

On mennyt vuosia ja vuosikymmeniä näiden vaikeuksien kanssa kamppaillessa ja omaa luonnetta työstäessä.

Kun yläasteella jostain ihmeen syystä opettaja piti pollin siitä kuka rakastaa vanhempiaan (??) ja kaikki muut nosti ylös käden paitsi minä. Josta minulle vittuiltiin. Lapset on saatanasta.

Muutin kotoa n.16-vuotiaana toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Samoihin aikoihin mulle alkoi valjeta, ettei meillä ollut kotona kovin terve ilmapiiri. Äiti haukkui mua lähes kaikesta, ulkonäköä, tyyliä, valintoja ym ym. Kaikki oli lähes aina väärin. Huorittelua, lyömistä. Oli eronnut isästäni kun olin 2.v, riitojen aikana sanoi että olisi pitänyt jättää minut isälleni.

En saanut valita vaatteitani tai hiusten väriä. Meillä säästettiin kaikesta, mm ruoasta, mut omakotitalo ja 2 autoa piti olla. Kuulemma rahaa sai käyttää vaan johonkin näkyvään omaisuuteen. Siihen mihin äiti katsoi sopivaksi.

Luojalle kiitos lähdin suht nuorena.

Suhteemme jatkui melko etäisenä, mutta välillä kävin kotona tai äiti kävi uudessa kodissani. Muutamassa päivässä kaikki kääntyi viimeistään siihen että äiti sekosi ja haukkui taas kaikki. Hänessä ei ole mitään vikaa. Nyt olen yli 40, emmekä ole olleet missään tekemisissä yli 5 vuoteen. Lastenlapsiinsakaan äiti ei pidä enää yhteyttä. Oletan hänen olevan narsisti. Olen tehnyt elämässäni kovasti töitä saadakseni normaalin itsetunnon ja tunne-elämän.

Minäkin olen tehnyt kovasti töitä saadakseni normaalin itsetunnon ja tunne-elämän mutta en ole saanut.

Yritin myös kirjoittaa vääristyneestä sisarussuhteesta, mutta sitä viestiä ei jostain syystä päästetä läpi sitten millään.

Nolo juttu, olisi ollut tärkeää puhua myös siitä.

Vierailija kirjoitti:

Kun yläasteella jostain ihmeen syystä opettaja piti pollin siitä kuka rakastaa vanhempiaan (??) ja kaikki muut nosti ylös käden paitsi minä. Josta minulle vittuiltiin. Lapset on saatanasta.

Niin oli mielestäni sun opettajasikin. Jouduit kärsimään omasta rehellisyydestäsi ihan turhaan.

Jotenki mua mietityttää kommentit aikuisilta siitä, että ei traumatisoinu kun vanhemmat pieksi lapsena ja puolustellaan samalla niitä vanhempia. Nuorempana jostain syystä ajattelin myös näin ja ihan ääneen olin ruumiillisen kurittamisen kannalla ("ei tukkapölly haitta jos se lapsi ansaitsee sen" yms.), mutta kyllä myöhemmin vaan tajusin sen, että haitallista se omalle psyykelle oli kun oma koskemattomuus rikottiin sillä tavalla ja pakolla alistettiin. Ja vielä samat ihmiset, joista olin riippuvainen, vaativat päälle kunnioitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaikki oli lapsuudessa hyvin. olin onnellinen lapsi, mitään ei puuttunut. jos tehtiin tyhmyyksiä, tuli tukkapöllyä tai selkäsauna. ei jäänyt traumoja, ja silloin opittiin, että teoilla on seurauksensa. saman oppi omat mukulat, ja nyt heidän jälkikasvu. kaikki ovat menestyneet elämässä, kun oli lapsena käytöksellä rajat. nykyäänhän näin ei ole, päätellen lehtijutuista, joissa kakarajengit suorittaa aseellisia ryöstöjä ja hakkaa muita kakaroita. oli meilläkin linkkarit jo hyvin nuorena, mutta niillä perattiin kaloja. minä ainoana tyttönä sain oppia velipojilta veitsen teroituksen sylkikivellä, ja vanhempana kirveen käsittelytaidon. siitä olin kovin ylpeä. 

Kaikki kunnia kasvatuksellesi, mutta omasta mielestäni on muitakin tapoja opettaa lapselle se, että teoilla on seurauksia kuin antaa hänelle selkäsauna.

Kiitos.

Selkäsauna kuuului oman aikansa normaaliin kasvatukseen. Minulla oli aidosti rakastavat vanhemmat, jotka sekä huolehtivat lapsistaan hyvin että viettivät lastensa kanssa aikaa. Sain kuitenkin selkääni muutamia kertoja, kun olin ollut tottelematon, kyse siis hieman vakavimmista asioista, ei suinkaan arkipäiväisistä.

Eikä selkäsauna ollut varsinaista väkivaltaa, vain kepeästi annettu rangaistus.

Minullekaan ei jäänyt traumoja.  Omia lapsiani en ole koskaan lyönyt, enkä edes huutanut heille. Kasvatin heidät keskustellen. Tolkun ihmisiä heistäkin tuli. En voisi lyödä lasta, vaikka en tosiaan saanut traumoja omista selkäsaunoistani. Maailma muuttuu ja vanhemmatkin tiedon myötä, ainakin osa.

Hyvä kuullta että olet selvinnyt hyvin. Kaikki eivät kestä selkasaunaa samalla tavalla lapsena. Ymmärtänet sitäkin puolta asiasta.

Jos vielä jatketaan tästä aiheesta , niin kysyisin Sinulta, jos lapsuutesi selkäsauna oli niin harmiton tapahtuma, mikset jatkanut sitä "kasvatusperinnettä" omien lastesi kohdalla?

Niinpä niin.

  Jäikö sinulta havaitsematta lause " Maailma muuttuu ja vanhemmatkin tiedon myötä"?  Se mielestäni antoi jo tyhjentävän vastauksen siihen, miksi en jatkanut ruumiillisen kurittamisen perinnettä.

Ymmärrän toki, että jotkut, varmaan monikin, ovat saaneet trauman fyysisen koskemattomuutensa loukkaamisesta selkäsaunan myötä, etenkin ,jos lapsi ei omasta mielestään ole tehnyt mitään väärin, eli selkäsauna on ollut aiheeton ja suhteeton ja kummunut vain vanhemman pahasta olosta tai sairaasta  mielestä.

Omalla kohdallani kyse ei ollut koskaan sellaisesta. Kyse oli ko. ajan rakastavasta ja huolehtivasta kasvatuksesta - kun ei ollut tietoa ja ymmärrystä paremmasta. Lapsen oikeuksista ja oikeista/vääristä kasvatustavoista alettiin suuremmassa määrin puhua Suomessa vasta 70-luvulla.

Selvä ruumiillisen kurituksen kielto tuli säädettäessä laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983). Laki tuli voimaan 1.1.1984.

Kuten huomaat, lapsen fyysinen kurittaminen kuten selkäsauna on sen verran vakava juttu ,että siitä on tosiaan säädetty laissakin rangaistavasti 1984 alkaen. Aiemman menon perustelu tai puolustelu "erilaisella kasvatuskulttuurilla" sinulta on tavallaan ymmärrettävää, tosin aika ajattelematonta, erityisesti tällä foorumilla.  

Eihän mulla muuta asiaa kuin se, että itse suhtauduit alkuperäisessä viestissäsi niin kovin keveästi pikku selkäsaunaasi mitä lapsena joskus sait.

Jos olet yhtään lukenut tätä ketjua, tulokset sellaisesta menosta ovat kaikkea muuta kuin sinun onnellinen lapsuutesi jossa vain joskus (aiheesta?) läimäyteltiin ja kurmotettiin.

Kuten sanottua, hienoa kun sinä selvisit niin hyvin. vaikeaa sinulle tuntuu olevan ymmärtää, että yleisesti ottaen lapset kärsivät aikuisina lapsuuden fyysisestä ja henkisestä väkivallasta paljonkin. 

Lienemme tästä nyt samaa mieltä joten mukavaa illan jatkoa vaan sinne!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mullakin oli kotona monenlaista kiusaamista, ja lähinnä henkistä nujertamista,  mutta en koskaan ole ollut katkera. Jotenkin se oli sen ajan henki ja siihen tottui. On se varmaan vaikuttanut mun elämääni hyvinkin paljonkin, mutta minkäs sille enää voi, kun asioita ei voi enää jälkeenpäin muuttaa.

Kun aikuisiässä on asiat kohdallaan, mitä sitä menneitä katkeruuksia muistelemaan.

Sepä se, kaikki on niin suhteellista. Ihminen lapsikin kestää monia virheitä ja haavoja kasvatuksessaan tiettyyn pisteeseen asti, ja eri ihmiset selviävät eri asioista eri tavoin. mutta sitten on se kamelin selän katkeaminen ja rajojen rikkomiset, joiden yli mentäessä ei voi enää sanoa vaan että "unohda menneet ja elä elämää" Ehei, jotain sellaista on särkynyt, että siihen tarvitaan apua, tukea ja lohdustusta monin tavoin ja ymmärrystä, ei välttämättä hyväksyntää.

Täällä puhumme niistä kokemuksista . Sitten, huom sitten kun asioita on turvallisesti voinut tarpeeksi käsitellä, surra , puhua ja tulla kuulluksi voi aloittaa hitaan toipumisen ja päästä tähän päivään ja jätttää menneisyyden rauhaan.

Minulla ei ole läheskään vastaavia kauhukokemuksia kuin useimmilla muilla, mutta silti kasvatuksessani oli haitallisia piirteitä.

Vanhempani olivat itse tulleet kaltoinkohdelluiksi lapsena joten he halusivat säästää minut sellaiselta. Hyvä ajatus sinänsä, mutta he erehtyivät menemään siinä liian pitkälle.

Sain liikaakin kehuja, enkä oppinut siihen että elämä ei ole aina kivaa ja että saadakseen haluamansa pitää välillä ponnistella sen eteen ja tehdä myös asioita joista ei niin tykkää. En oppinut ottamaan kritiikkiä vastaan ja muuttamaan toimintaani.

Lisäksi minulla oli neuropsykologisia vaikeuksia aikana jolloin niitä ei juuri tunnettu. Niinpä tein toisten elämästä aika lailla yhtä helvettiä.

Pilalle hemmotellusta ja lapsellisesta käytöksestä ei ymmärrettävästi ihmiset pitäneet, ja niinpä jäinkin melko yksin. Puutteellinen pettymyksensietokykyni ei tietysti myöskään edesauttanut elämässä menestymistä, ja siitä seurasi huonon itsetunnon ja syrjäytymisen kierre.

Tajusin tämän kun seurustelukumppani otti asian puheeksi kauan sitten. Aluksihan en halunnut ollenkaan hyväksyä asiaa ja vain uhriuduin. Myöhemmin kuitenkin tajusin että hän oli luultavasti oikeassa.

Tahdon korostaa, että en syytä vanhempiani siitä että olen sössinyt oman elämäni. He toimivat hyvää tarkoittaen mutta tässä asiassa taitamattomasi. Nyt aikuisena ymmärrän, että olen vastuussa omasta elämästäni ja valinnoistani.

Silti on todella vaikeaa muuttua. Olen ties kuinka kauan käynyt terapiassa ja koittanut kehittää itseäni ja ratkaista ongelmiani, mutta ilman merkittäviä tuloksia. Kohta kahdenkymmenen vuoden taisteleminen asian kanssa alkaa riittää, ja olen päättänyt vain hyväksyä sen että olen tällainen aika itsekäs ja epämiellyttävä ihminen.

En osaa varmaan edes kuvitella kuinka kauheaa henkinen ja fyysinen väkivalta on, mutta kyllä helikopterivanhemmuuskin mahtuu kategoriaan "ei aivan tervettä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Tämä. Itselläni on ollut enemmänkin kehitysmaatyyliin, eli minä olen täysi-ikäisenä hankkinut paremman elintason itselleni ja auttanut vanhempiani rahallisesti ja muutenkin. Vanhemmat on aina eläneet kädestä suuhun enkä lapsena saanut monia asioita mitä suurin osa kavereista ja koulutovereista sai.

Minunkin äitini vippaa minulta rahaa säännöllisesti. Maksaa kyllä aina takaisin, joskus viikossa ja joskus 2 kuukauden päästä, mutta maksaa kuitenkin. Minulla on aina ollut näihin rahan lainaamisiin sellainen ikävä velvollisuudentunne, mutta samaan aikaan ärsyttää kun äiti pitkälti ylläpitää itse huonoa tilannettaan.

Mieheni ihmettelee aivan hirveästi tätä ja on monesti sanonut, että lapsen ei todellakaan kuuluisi tukea taloudellisesti vanhempaansa.

Virossa on lailla määrätty lapset huolehtimaan (myös taloudellisesti) vanhemmistaan.

Tämä on sitä oikeistomeininkiä, mitä meillekin oikeistomme haluaa hyvinvointivaltion sijaan.

Perustele millä tavalla Suomi on hyvinvointivaltio? Vai nieletkö kaiken mitä äärivasemmisto Marin kumppaneineen valehtelee?

Ohis

mikä sitten tekee vanhemmasta väkivaltaisen jos ei omien sanojensa mukaan itse ole kokenut väkivaltaa?

Vierailija kirjoitti:

Joku jo aiemmin kirjoittikin että vanhemmille ei ikinä kelpaa mikään ja AINA haukutaan lapsia vaikka lapsi voittaa nobelin palkinnon.

Mullakin näin.

Vanhemmat kouluttamattomia tyhmiä duunareita, sivistymättömiä juntteja. Silti koko lapsuuden ja nyoruuden ja aikuisuuden ovat haukkuneet, sättineet ja arvostellet ja mikään ei ole kelvannut.

Tän takia oon ollut ylisuorittaja aina. Taistelin itseni lukioon ja maksoin kirjat siivoustyötä tekemällä (vanhemmat eivät maksaneet). Taistelin tieni yliopistoon suvun ensimmäisenä akateemisena, sekään ei kelvannut vanhrmmille, haukkuivat että täysin turha koulutus.

Sain työpaikan, etenin uralla, haukkuja tuli vaan työpaikoista. Etenin uralla kovin ponnistrluin, nyt olen johtaja ja mulla on satoja alaisia, olen firman johtoryhmässsä. Ei kelpaa tämäkään, kuulemma huono ja typerä työ ja saavat hävetä minua silmät päästään.

Puolisoni on DI, kuulemma typerä tutkinto ja huono työ ja surkea mies. Lapseni ovat fiksut ja kauniit, vanhempieni mielestä äpäriä ovat javatmaan jotenkin vammaisia, eivät halua tavata.

Rakentamamme OKT on ruma, homeessa, liian iso, huonolla rantatontilla, ei kelpaa.

Tyttärenä olen heille häpeätahra, kiityämätön kersa, huono lapsi.

Kerrn joku sanoi mulle että ”olet saavuttanut ihan valtavasti urallasi onin ansioin, vanhempasi on susta varmaan ylpeitä” . Pillahdin itkuun silloin, sillä vanhempani eivät ole ikinä minusta ylpeitä. Ei, vaikka olisin presidentti, yk:n puheenjohtaja, suurfirman toimari. MIKÄÄN ei heille kelpaa, aina on syytä jatkaa arvostelua ja haukkumista. Esim joka kerta kun näkevät haukkuvat minut rumaksi ja lihavaksi (olen hoikka). On vasn pakko päästä nälvimään ja arvostelemaan, sättimään ja satuttamaan.

Tätä se on ollut mun koko elämän ajan.

Kannattaa pitää etäisyyttää tuollaisiin vanhempiin. He ovat vakavasti sairaita. Paljon voimia sinulle, olet yltänyt elämässäsi tosi pitkälle.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne on nämä menestyjät, jotka sitten jostain syystä haluavat uhriutua taustoillaan. Olisivatko menestyneet pumpulissa kasvaen?

Miksi sinä koet että epäkohdista kertominen on uhriutumista?

Voin iloksesi kertoa sinulle, että sitten on olemassa ne minunkaltaiset epäonnistujat joista ei tullut koskaan mitään, eivät "uhriudu" taustoillaan, koska yhä tänäkin päivänä pitävät sitä niin suurena tabuna ja häpeävät itseään, etteivät pysty tuomaan tuota ilmi kuin tälläisellä anonyymillä palstalla. Mutta ketäpä edes kiinnostaisi nobodyn tarina, ihmisen josta ei tullut koskaan mitään. Ei sellaiset lehtiä myy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne on nämä menestyjät, jotka sitten jostain syystä haluavat uhriutua taustoillaan. Olisivatko menestyneet pumpulissa kasvaen?

Miksi sinä koet että epäkohdista kertominen on uhriutumista?

Voin iloksesi kertoa sinulle, että sitten on olemassa ne minunkaltaiset epäonnistujat joista ei tullut koskaan mitään, eivät "uhriudu" taustoillaan, koska yhä tänäkin päivänä pitävät sitä niin suurena tabuna ja häpeävät itseään, etteivät pysty tuomaan tuota ilmi kuin tälläisellä anonyymillä palstalla. Mutta ketäpä edes kiinnostaisi nobodyn tarina, ihmisen josta ei tullut koskaan mitään. Ei sellaiset lehtiä myy.

Kiitos kun puhut ja kerrot tunteistasi.

-sivusta

Revittiin kaksin käsin takaapäin hiuksista vielä teininäkin. Lisäksi selvinpäin parittelivat kovaäänisesti samassa hytissä jossa teinit yrittivät nukkua.

Välien katkaisu sai aikaan sairaaksi leimaamisen ja mustamaalauskampanjan.

Ikinä ei ole lapsena kotona tarvinnu pelätä vaikka isäki kännissä oli. Pani peiton korville ( siis hän)...joskus oksensi. Turvallinen koti. 

Elämä ethenpäin vaatinu pitkää pinnaa 40 vuotta takana. Toisilla 3-5 kummpania. Lycka till bara.

Kun menin kouluun. Kylmä, kolkko, vähättelevä, nöyryyttävä, rakkaudeton ja lämmötön lapsuus. Näkymätön piti olla.

Kotoa ajettiin pois jo lapsena. Nukkua, syödä, tiskata, siivota ja silittää sai. Kunhan oli hiljaa. Muuten piti olla poissa näkyvissä siis ulkona satoi tai paistoi. Usein talven pakkasilla ihan varpaat jäässä nökötin pihalla. (Kirjasto pelasti, olen siellä istunut lukemassa satoja kirjoja)

Tunteista ei puhuta kun niitä ei ole.

Mitään tukea ei ole tullut. Joskus olen apua saanut, mutta myöhemmin niistä syyllistetään.

Vieläkin vahingon iloa esim. jos olen loukannut itseni. Nähdään muutamia kertoja vuodessa.

Ei kysellä mitä kuuluu.

Olen kiltti, nöyrä, ahkera, ajattelen muita ekana, en lannistu pienestä ja sovitteleva.

En pyydä keneltäkään apua, en luota kehenkään, en osaa vastaa ottaa rakkautta. Aina tunne ettei kukaan minua oikeasti halua tai en osaa mitään.

En ole mitään

Sisaruksista pari käy terapiassa 2/4

Heidän kanssaan en myöskään ole tekemisissä.

Oma lapseni 18vee myös käy, häntä en pystynyt tukemaan tarpeeksi. Hänen isänsä ei ollut tarpeeksi kypsä isäksi, kun oli käsittelemättä oma isä suhde. Enkä välttämättä minäkään...