Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

ei rupsahtanut vaan ripsauttanut.

mitä se tarkoittaa?

Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.

Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.

Oma perhe oli melkoinen sekametelisoppa, äitini oli jotenkn epävakaa persoonallisuus josta ei koskaan tiennyt milloin räjähtää. Hiivin pitkin seinänvieriä ja opin että äitiin ei ole mitään luottamista ja ainakaan ei kannata kertoa hänelle mitään omia huoliaan, siitä seuraa vaan huutoa ja haukkumista, joskus jopa selkäsauna. Hän oli myös kolme kertaa naimisissa, joten isäpuolistakin tuli kokemusta. Yksi heistä oli hyvä ja turvallinen aikuinen, toinen juoppuhullu lastenhakkaaja jonka julmuuksiin äiti ei puuttunut koskaan. Tuo mies suorastaan nautti saadessaan ihan luvan kanssa pahoinpidellä ja kiusata minua. Vihasin ja vihaan häntä leppymättömästi edelleen. Hakkaaminen onneksi loppui kun teininä kerran vedin häntä kunnolla takaisin. Taisi pelästyä että kohta käy itselle huonosti kun lapsi ei enää olekaan lapsi, vaan varttunut synkeäkatseinen teini.

Itse pelkäsin jatkavani lapsuudenperheen mallia omien lasten kanssa niin paljon että en uskaltanut tehdä lapsia ollenkaan. En halunnut että kukaan pieni ihminen joutuu kärsimään huonosta vanhemmuudestani. Olen edelleenkin satavarma että jos olisin saanut lapsia kaksi-tai kolmekymppisenä niin olisin varmaan tehnyt hirveästi mokia ja kohdellut heitä pikaistuksissani väärin. Hirvittää ajatuskin! Nyt olen kypsynyt jo sen verran että uskoisin osaavani olla parempi vanhempi. Mutta lastentekoaika on tietysti jo ollut ja mennyt. Ei kauheasti haittaa, olen ihan onnellinen nyt näinkin. Traumat alkavat olla enimmäkseen mennyttä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Oma perhe oli melkoinen sekametelisoppa, äitini oli jotenkn epävakaa persoonallisuus josta ei koskaan tiennyt milloin räjähtää. Hiivin pitkin seinänvieriä ja opin että äitiin ei ole mitään luottamista ja ainakaan ei kannata kertoa hänelle mitään omia huoliaan, siitä seuraa vaan huutoa ja haukkumista, joskus jopa selkäsauna. Hän oli myös kolme kertaa naimisissa, joten isäpuolistakin tuli kokemusta. Yksi heistä oli hyvä ja turvallinen aikuinen, toinen juoppuhullu lastenhakkaaja jonka julmuuksiin äiti ei puuttunut koskaan. Tuo mies suorastaan nautti saadessaan ihan luvan kanssa pahoinpidellä ja kiusata minua. Vihasin ja vihaan häntä leppymättömästi edelleen. Hakkaaminen onneksi loppui kun teininä kerran vedin häntä kunnolla takaisin. Taisi pelästyä että kohta käy itselle huonosti kun lapsi ei enää olekaan lapsi, vaan varttunut synkeäkatseinen teini.

Itse pelkäsin jatkavani lapsuudenperheen mallia omien lasten kanssa niin paljon että en uskaltanut tehdä lapsia ollenkaan. En halunnut että kukaan pieni ihminen joutuu kärsimään huonosta vanhemmuudestani. Olen edelleenkin satavarma että jos olisin saanut lapsia kaksi-tai kolmekymppisenä niin olisin varmaan tehnyt hirveästi mokia ja kohdellut heitä pikaistuksissani väärin. Hirvittää ajatuskin! Nyt olen kypsynyt jo sen verran että uskoisin osaavani olla parempi vanhempi. Mutta lastentekoaika on tietysti jo ollut ja mennyt. Ei kauheasti haittaa, olen ihan onnellinen nyt näinkin. Traumat alkavat olla enimmäkseen mennyttä aikaa.

Suurin palvelus mitä jälkipolville voi tehdä on katkaista suvussa kulkeva vahingollinen traumatisoiva kierre. Oikein ajattelit, toki harmi jos lapset sen takia jäivät saamatta.

Ymmärsin jälkikäteen että se oli isä kuka otti äidiltä aina sui-hin, eikä toisinpäin. Tajusin vasta yli 20-vuotiaana!!!

Vasta keski-iässä aloin muistamaan lapsuuttani.

Nyt muistan tosi paljon.

Kaikkinaista väkivaltaa, sadismia, oltiin nälässä etc.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.

Mulla on sama homma. Isä oli töissä, äiti kotona, mutta ei osannut selvittää tai auttaa missään. Ei saanut kysellä häneltä, vaan piti itse selviytyä esim koulunkäyntiin liittyvissä asioissa. Mulla ei ollut äitiä naisen mallina, koska hän torjui minut jos yritin puhella jotain hänen kanssaan.

Myöhemmin huomasin osaavani selvittää ja hoidella asioita, mutta edelleen mulla on sellainen huijaritunne, että pian selviää etten mä oikeasti mitään osaakaan.

Minut työnnettiin kotoa nopeasti oman onneni nojaan ja se sattui valtavasti. Oli syntynyt pikkuveli, jota pyysin saada hoitaa ja helliä, mutta äiti epäili nähtävästi että aion satuttaa häntä jotenkin. Vieläkin muistan, kuinka pikkuveli oli huoneessani kun vaihdoin lakanoita, sotkeutui niihin ja löi päänsä johonkin. Kyyneleet silmissä vakuutin, että minä en vaikuttanut asiaan - veli oli mulle rakas - mutta ei sitä uskottu. Siitä lähtien veli ei saanut tulla minun huoneeseeni tai jos tuli niin oven piti olla auki. Minä kun olin paha ja mustasukkainen oletettavasti.

Teini-iässä meillä oli kotitaloutta ja olisin halunnut kokeilla kotona jonkin kiisselin tms valmistamista. Äiti kielsi, ei perustellut, tuhahteli. Minulle tuli kuva, että hän ajatteli minun nyt yrittävän lyödä hänet laudalta ruuanlaittotaitoineni. En oppinut kotona ruuanlaittoa. Aikuisena sitten opettelin itse. Mummon luona sain kokeilla jotain ruokajuttua, mutta siitä ymmärrsin jo pitää suuni kiinni.

Tuo on yleistä että äiti pitää lasta kilpailijana. Mun äiti vielä osasi yhdistää tän kieroiluu . Esim joulun alla oli paljon valmisteluja. Olisin halunnut leipoa, tarjosin apua äidille useammankin kerran ja pyysin saada tehdä jotain. Äiti tiuski että pois jaloista sun apua ei kaivata, hän itse osaa paremmin. Äiti huhki siinä koko päovän, ja kun isä tuli illalla töistä, äiti meni heti isälle kantelemaan että ”X ei ole auttanut yhtään minua missään, koko päivän olen yksin raatanut, tee jotain!”.

Siitä sitten isä kilahti ja tuli antamaan mulle tukkapöllyt laiskuudesta ja hirveät huudot päälle. Äito katsoi tilannetta kauempa mairea hymy kasvoillaan ja oli vahingoniloinen.

Reilusta kerhosta päivää taas..

Ihan psykopaattiäiti sulla ollut.

Toivottavasti ette ole enää väleissä, aivan sairasta touhua, aikuinen ihminen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma perhe oli melkoinen sekametelisoppa, äitini oli jotenkn epävakaa persoonallisuus josta ei koskaan tiennyt milloin räjähtää. Hiivin pitkin seinänvieriä ja opin että äitiin ei ole mitään luottamista ja ainakaan ei kannata kertoa hänelle mitään omia huoliaan, siitä seuraa vaan huutoa ja haukkumista, joskus jopa selkäsauna. Hän oli myös kolme kertaa naimisissa, joten isäpuolistakin tuli kokemusta. Yksi heistä oli hyvä ja turvallinen aikuinen, toinen juoppuhullu lastenhakkaaja jonka julmuuksiin äiti ei puuttunut koskaan. Tuo mies suorastaan nautti saadessaan ihan luvan kanssa pahoinpidellä ja kiusata minua. Vihasin ja vihaan häntä leppymättömästi edelleen. Hakkaaminen onneksi loppui kun teininä kerran vedin häntä kunnolla takaisin. Taisi pelästyä että kohta käy itselle huonosti kun lapsi ei enää olekaan lapsi, vaan varttunut synkeäkatseinen teini.

Itse pelkäsin jatkavani lapsuudenperheen mallia omien lasten kanssa niin paljon että en uskaltanut tehdä lapsia ollenkaan. En halunnut että kukaan pieni ihminen joutuu kärsimään huonosta vanhemmuudestani. Olen edelleenkin satavarma että jos olisin saanut lapsia kaksi-tai kolmekymppisenä niin olisin varmaan tehnyt hirveästi mokia ja kohdellut heitä pikaistuksissani väärin. Hirvittää ajatuskin! Nyt olen kypsynyt jo sen verran että uskoisin osaavani olla parempi vanhempi. Mutta lastentekoaika on tietysti jo ollut ja mennyt. Ei kauheasti haittaa, olen ihan onnellinen nyt näinkin. Traumat alkavat olla enimmäkseen mennyttä aikaa.

Suurin palvelus mitä jälkipolville voi tehdä on katkaista suvussa kulkeva vahingollinen traumatisoiva kierre. Oikein ajattelit, toki harmi jos lapset sen takia jäivät saamatta.

Mä katkaisin ja lapseni sai parhaan ja turvallisuuden lapsuuden.

Valhevaltamediat luo samanlaisen pask" illuusion isän tai äitien päivän "ihanalle rakastavalle isälle/äidille", ihmettelen että mediassa ei juuri koskaan puhuta näistä vakavimmista puolista ja sitten siellä muka ns asiantuntijat listaa mistä tunnistaa muka narsistin/psykopaatin ja huomaa ettei asiantuntijalla itsellään ole kokemusta elää oikean narsistipsykopaatin kanssa.

Narsisti äiti. yksinhuoltaja meille kolmelle lapselle. Puhui pahaa meistä lapsistaan muille sisaruksille, tuntui, että halusi vain ettemme olisi läheisiä. Onneksi kuitenkin olemme ja kaikki kääntyneet äitiä vastaan.

Pahinta on olla narsistin tytär, aina arvostelun kohteena. Milloin olin meikannut liikaa, milloin olin liian lihava tai liian laiha, koskaan ei ollut hyvä. Nykyään jos olen ostanut vaikka uusia vaatteita äitini katsoo minua pahasti päästä varpaisiin. Kateellinen yhä vieläkin.

Lisäksi kotiin ei uskaltanut tuoda kavereita kylään, kun ei tiennyt koskaan millä tuulella oma äiti oli. Meille lapsille huudettiin kurkku suorana ihan ihmeellistä asioista. Jouduin ottamaan todella paljon vastuuta omasta elämästäni jo pienenä, ja tällä äiti on kehunut , kuinka olen aina ollut niin omatoiminen ja reipas

En uskaltanut koskaan pienempänä kertoa että meidän isä on aima vihainen/äreä, muiden isät oli rakastavia ja ihania kenenkään jonka tunsin ei ollut äreä ja jatkuvaa vihaista isää joka välillä paiskoi tavaroita, teininä ja aikuis iällä olin ylivoimaisen kateellinen niille jotka hehkutti ja kehui isäänsä ja joiden isät oikeasti välitti ja rakasti lapsiaan ja ennenkaikkea tuki rahallisesti,

me ei saatu juuri koskaan viikkorahaa ensimmäisen kerran kuulin -90 luvulla oltaessani lapsi sen sanan ja ihmettelin mitä se oli kaveri katsoi ihmeissään ja sanoi että isä antaa aina rahaa jos tekee pikkupalveluksia esim siivoaa omat jäljet,vie roskat yms, meillä niin ei ollut vaan pidettiin itsestäänselvyytenä ja syyllistettiin jos ei tehty jatkuvasti kotitöitä.

Muistan markka aikaan erään tapauksen että isä lupasi maksaa 100 markkaa jos pistän käteni kuuman lämpöuunin päälle,no minä pistin onneksi ei ollut tulikuuma mutta sano jos pidät sitä 10 min siinä saat 100 markkaa,kun isä lähti tupakalle sillä aikaa otin kuten pois ja oli ihan punainen kun tuli tupakalta niin pistin äkkiä käteni takaisin ja ihme kyllä sain 100 markkaa.

Meillä harvoin annettiin rahaa koska isä pisti kaiken jonnekin turhaan romuun ja jos joskus antoi niin nurisi kuinka paljon meihin menee rahaa silti lapsiakin piti tehdä vaikka meille ei ostettu uusia vaatteita ei edes sukkia, hävetti kulkea mummin antamissa vaatteissa ja minua ennestään ujoa tyttöä kiusattiin, sisaruksetkin oli tunnekylmiä varsinkin vanhempi sisko joka osallistui omalla tavalla koulussa ja kotona mun kiusaamiseen, isosiskoa muutenkin kehuttiin ulkonäöllisesti ja fiksuksi,minä olin se tyhmä ja idiootti. Samoten nuorempaa siskoa kehuttiin ja kannustettiin,mutta samalla hekin kokivat isältä tulevaa syyllistystä ja raivoa, äiti oli kiltti ja lempeä mutta alistettu ei ollut äitistä apua, muistan kysyneeni äitiltä monta kertaa miksi ei eroa mutta hyssytteli vaan.

Isälle me oltiin vaan hyödykkeitä,sovinistinen,julma,ilkeä ja häijy en vieläkään tunne kenenkään isää joka olisi samalla tavalla sekopää. Pitkälle aikuis ikään jaksoin jatkuvia raivokohtauksia,haukkumista ja voimakasta henkistä väkivaltaa kunnes 2 vuotta sitten sain tarpeekseni, jatkuvasti kävin toiselta paikkakunnalta siivoamassa niiden sikolätti asuntoa,tekemässä ruokaa ja leipomassa( nuokin piti mun ostaa usein vähillä rahoilla), kiitoksen sanaa en isältäni koskaan saanut eikä se ikinä ole pyytänyt anteeksi, ei vieläkään tajua miten pahasti se meidän elämät on sotkenut, uhriutuu ja leikkii marttyyria ja kuinka hän on sitä ja tätä ostanut meille ja blaa blaa blaa....paljon rennompi ja mukavampi olla,äitiä käy vaan sääliksi varsinkin nyt kun sairastunut muistisairauteen silti sen pitää tehdä kotityöt vaikka unohtelee pikkuasioita. Ollaan yritetty auttaa ja puuttua mutta kun eivät halua apua ja vastassa jatkuvaa raivoa niin olemme luovuttaneet.

Mietteiden mies kirjoitti:

Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.

Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.

Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.

Onpa meitä todella paljon.. :(

Surullisinta tietysti on se, että kaltoinkohtelu lapsuudessa jättää syvät jäljet ja vaikuttaa helposti vähän kaikkeen loppuekämän aikana.. Siihen millaisia ihmissuhteita pystyy luomaan, millaiseen vanehmmuuteen itse kykenee ja miten elämässään muuten selviytyy.

Osa varmaan paikkaa kelpaamattouuden tunnettaan ylisuorittamisella ja uupuu, toiset (kuten minä) lyö jotenkin hanskat tiskiin alisuoriutuu, eikä saa potentiaaliaan koskaan käyttöön.

MInulla oli pitkään vääristynyt tapa toimia parisuhteissa; sekoitin säälin ja rakkauden ja aloin hyysätä ja hoivata ja pelastaa  onnettomia miehiä, koska jotenkin olin oppinut, että sillä voi "ostaa" hyväksyntää ja rakkautta edes hiukan.. Ja ihminen joka moista alkaa ahnaasti ottaa vastaan, on usein rikkinäinen ihminen ja jäänyt niitä vaille. Suhteet olivat vinoja jo alunalkaen. Annoin hoivaa ja tukea saamatta sitä itse lainkaan edes hädän tai sairauden hetkellä.

Luin tätä ketjua eilen, kirjoitinkin yhden viestin ja jäin miettimään lapsuudenperhettäni. Meilläkin varsinkin äidin puhetapa on ruma ja raaka.. jatkuvaa haukkumista, mitätöintiä ja halveksuntaa, jotka kohdistuvat nimenomaan läheisiin, vieraita kohtaan hän on imelä ja lipevä mielistelijä. Äiti saattoi pitää monen viikon mykkäkouluja meille lapsillekin ja ilme oli pirulisen tyytyväinen kun itku kurkussa anelimme häntä puhumaan. Olin kiusattu koko peruskoulun ajan ja olisin tarvinnut tukea, mutta helvetillisin koulupäivänkin jälkeen edessä oli toinen erä samaa paskaa kotona.

Isällä oli hoitamaton kaksissuuntainen mielialahäiriö ja elämä senkin takia hirveää vuoristorataa. Varsinkin masentuneena isä uskoi huoliaan ja käytti minua terapeuttinaan. Jotenkin koin siinä itseni hyödylliseksi, vaikka se oli hirveää. Sessiot päättyivät aina lauseeseen: "Hyvä kun voin jolekin puhua, muuten tappaisin itseni", joten moisessa asetelmassa on jonkinlainen painekin kuunnella, ettei isä nyt tapa itseään, koska hän puutteistaan huolimatta oli ainoa, jolta jotakin lämpöä ja hyväksyntää sain.

Kerran isä sekopäisenä kävi yöllä ampumassa koiran tarhaan, kun äiti nalkutti sen olemassaolosta jatkuvasti. Pelkäsin  sen jälkeen pitkään, että jos hän ampuu meidät lapsetkin jonain yönä. Vanhempien parisuhde oli sairas ja erolla uhkailu molemmin puolin jatkuvaa ja tähän liittyi juuri se syyllistäminen, että he joutuvat kärsimään toisistaa, koska me lapset olemme olemassa. Isä tisteli usein, kuinka lähtee ja ottaa uuden vaimon ja tekee uudet lapset. Että tavallaan minulla oli jo pienenä olo, että olen liikaa ja ongelma ja arvoton; korvattavissa helpotsi jollakin toisella.

Onhan nämä oikeasti aika itkettäviä asioita, kun niitä muistelee. Surettaa se pieni ihminen, joka tuolloin olin. Mun on vaikeaa suhtautua lapsiin (omia ei ole) ja kun nään jonkun vanhemman hoivaavan tai lohduttavan  lastaan ja puhuvan tälle nätisti, hassulla tavalla yhtä aikaa tulee hyvä ja paha olo. Semmoinen suru ja hätä ja suunnaton lämpö, että eihän tuolla pienellä ole mtään hätää.

Ajattelin kumminkin toteuttaa haaveita niiltä osin kun se on mahdollista. Avoimen yliopiston opintoja ja joitain muita kursseja. Olen hyvä toimikaan eläinten kanssa, joten koirien kouluttamista olisi hauska opetella lisää.

Jokaisen on maalattava sateenkaarensa käyttävissä olevilla väreillä. Jos omastakin paletista joku väri puuttuu, sudin muita enemmän. Haluan pyrkiä siihen, että näkisin ne asiat, mitkä tilanteessani ovat mahdollisia, enkä liiaksi juuttuisi siihen, mikä on mennyt  huonosti.

Näille muisteloille on kyllä paikkansa ja surulle oikeus.

Voimia kaikille vanhempiensa  tavalla tai toisella rampauttamille!

hienoja puheenvuoroja! ja hienoja selviytymistarinoita

Vierailija kirjoitti:

Valhevaltamediat luo samanlaisen pask" illuusion isän tai äitien päivän "ihanalle rakastavalle isälle/äidille", ihmettelen että mediassa ei juuri koskaan puhuta näistä vakavimmista puolista ja sitten siellä muka ns asiantuntijat listaa mistä tunnistaa muka narsistin/psykopaatin ja huomaa ettei asiantuntijalla itsellään ole kokemusta elää oikean narsistipsykopaatin kanssa.

Juu muistan jo lapsena miettineeni että ei mun äiti oo maailman paras äiti, kun sillä tavalla laitettiin koulussa kirjoittamaan äitienpäiväkorttiin.

Vasta neljä-viiskymppisenä tajusin, että minulta ei vanhemmat kysele mitään eivätkä kehu. Itsestä aina puhuttiin. Muita kyllä kehuttiin. Olin perheen syntipukki aina, kun vain sanoin oman mielipiteeni.

Sen jälkeen ottanut etäisyyttä vanhempiin, kun tajusin, etteivät muutu.

Ja tajunnut, ettei minussa ole mitään vikaa. Ja olen menestynyt omalla alallani väheksymisestä huolimatta ja yksityiselämäkin kunnossa.

Tajusin vasta teini-ikäisenä että äiti on oikeasti pahasti alkoholisti. Hän joi melkein joka päivä jotain mutta ei sitä sillain huomannut koska ei ollut mitenkään erityisen juopunut. Elimistö oli jo niin tottunut alkoholiin että tarvitsi sitä. Hän oli muuten hyvä äiti, rakasti, kasvatti, eikä meiltä lapsilta koskaan puuttunut mitään. Ehkä sen takia en koskaan ajatellut että hän olisi alkoholisti koska oli sellainen stereotyyppinen mielikuva että alkoholistit ovat aina pahoja, kännissä ku käet ja jättävät lapset heitteille yms.

Ymmärsin vakavuuden vasta kun äiti jäi kiinni ensimmäisen kerran rattijuopumuksesta kun oli viemässä pikkusisartani kouluun. Puhalsi yli törkeän lukeman enkä edes huomannut että äiti olisi silloin ollut humalassa kun lähtivät aamulla. Ei kuulemma edes itse ymmärtänyt että ei ollut ollenkaan ajokunnossa, vaikka totuushan on se että hänellä oli ollut jo vuosia ihan jatkuvasti promillea veressä. Hautaan se sairaus lopulta vei, kuoli 48 vuotiaana alkoholiin.

itse tarhassa äitienpäiväkorttia väsätessäni mietin, että äiti on kyllä ihan rakas mutta outo tai erilainen kuin muut äidit.

äidillä on skitsofrenia. hän rakasti minua kaikella sillä mitä hänellä oli annettavaa sairautensa lomassa. kasvuolosuhteeni olivat sekavat mutta rakkaudellisetkin. erikoinen yhdistelmä.

Vierailija kirjoitti:

Mietteiden mies kirjoitti:

Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.

Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.

Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.

Ihana kuulla! Juurikin tuo oli aistittavissa, suuri, suuri kipuilu. Ja kun en ymmärtänyt tuolloin asian todellista laitaa, en ehkä osannut aina suhtautua oikein. Tuntui vaan tosi hämmentävältä kun kaikki oikeasti oli hyvin ja kuitenkaan toinen osapuoli ei vain pystynyt olemaan.

Jos on elänyt toisten ehdoilla, on kova työ opetella elämään omaa elämäänsä siten ettei koko ajan ajattele, mitä se toinen ajattelee, jos teen niin tai näin. Pahinta lienee se, että jättää asioita kysymättä tai ottamatta esille sen vuoksi, että pelkää saavansa vastauksen, jota ei halua. Nämä kaikki juontavat juurensa siihen lapsena koettuun turvattomuuteen, jossa mitään tarpeita ei ole saanut ilmaista.

Katriina Järvisen kirja "Kaikella kunnioituksella" on ajatuksia herättävä. Meillä tosiaan on jonkinlainen normi, että vanhempiaan pitäisi kunnioittaa ja rakastaa silloinkin, kun he kohtelevat kaltoin, eivätkä kykene minkäänlaiseen rakkauteen tai kunnioitukseen lapsiaan kohtaan.

Toki rikkinäisillä vanhemmilla on oma taustansa, muttei sekään ole mikään vapaakortti kohdella lapsiaan miten sattuu tai olla hakematta apua omiinsa ja perheen ongelmiin.

Meilläkin vanhempien ongelmat täyttivät kaiken tilan ja lasten tarpeet ja tunteet jäivät sivuun. Mietin joskus miten olisin selvinnyt murtumatta isäni terapeuttina ja muutenkin niissä oloissa. Ammattiauttajillakin on työnohjaus ja tukea; itse jouduin tukemaan isääni ala-asteikäisestä alkaen ilman mitään apua puutteellisella elämänkokemuksella ja keskenkasvuisena. LIsänä äidin jatkuva haukkuminen ja mitätöinti. Harmittaa se, että toisissa oloissa olisin ehkä selviytynyt lukio-opinnoista ja siitä eteenpäin ja elämäni olisi ollut taloudellisesti ja henkisesti helpompaa. Keski-arvo peruskoulusta lähtiessäni oli kuitenkin 9.5... ja pääsin tai jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen ym takia jo 25-vuotiaana.

Eniten ehkä suututtaa vanhempieni kieltäytyminen perheterapiasta ym avusta. Ehkä se nykyisin johtaisi lastensuojeluilmoitukseen ja muihin toimenpiteisiin, mutta pikkupaikkakunnalla 1980-luvulla jäimme sen jälkeen ihan omillemme.

Mutta kuten sanottu, koen nykyisin eläväni olosuhteet huomioon ottaen ihan rikasta ja hyvää elämää.