Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Monessa tarinassa toistuu idea, että isä saa äidiltä toimeksiannon pahoinpidellä lapsi. Ehkä se jopa automatisoituu, jotta pysyy vaimo tyydytettynä?

Aion lukea koko ketjun (valikoivasti), olen vasta puolessavälissä - tämä on kuin kirjaa lukisi!

Vierailija kirjoitti:

Aion lukea koko ketjun (valikoivasti), olen vasta puolessavälissä - tämä on kuin kirjaa lukisi!

Tämä ketju on rehellinen kertomus suomalaisten perheiden lähihistoriasta. Pidä huivistasi kiinni.

kaikki oli lapsuudessa hyvin. olin onnellinen lapsi, mitään ei puuttunut. jos tehtiin tyhmyyksiä, tuli tukkapöllyä tai selkäsauna. ei jäänyt traumoja, ja silloin opittiin, että teoilla on seurauksensa. saman oppi omat mukulat, ja nyt heidän jälkikasvu. kaikki ovat menestyneet elämässä, kun oli lapsena käytöksellä rajat. nykyäänhän näin ei ole, päätellen lehtijutuista, joissa kakarajengit suorittaa aseellisia ryöstöjä ja hakkaa muita kakaroita. oli meilläkin linkkarit jo hyvin nuorena, mutta niillä perattiin kaloja. minä ainoana tyttönä sain oppia velipojilta veitsen teroituksen sylkikivellä, ja vanhempana kirveen käsittelytaidon. siitä olin kovin ylpeä. 

Vierailija kirjoitti:

kaikki oli lapsuudessa hyvin. olin onnellinen lapsi, mitään ei puuttunut. jos tehtiin tyhmyyksiä, tuli tukkapöllyä tai selkäsauna. ei jäänyt traumoja, ja silloin opittiin, että teoilla on seurauksensa. saman oppi omat mukulat, ja nyt heidän jälkikasvu. kaikki ovat menestyneet elämässä, kun oli lapsena käytöksellä rajat. nykyäänhän näin ei ole, päätellen lehtijutuista, joissa kakarajengit suorittaa aseellisia ryöstöjä ja hakkaa muita kakaroita. oli meilläkin linkkarit jo hyvin nuorena, mutta niillä perattiin kaloja. minä ainoana tyttönä sain oppia velipojilta veitsen teroituksen sylkikivellä, ja vanhempana kirveen käsittelytaidon. siitä olin kovin ylpeä. 

Kaikki kunnia kasvatuksellesi, mutta omasta mielestäni on muitakin tapoja opettaa lapselle se, että teoilla on seurauksia kuin antaa hänelle selkäsauna.

Kiitos.

Olen seurustellut mieheni kanssa yli 10 vuotta, asunut yhdessä kahdeksan ja lähitulevaisuudessa menemme naimisiin. Silti yhä edelleen jaksan välillä yllättyä siitä, että voin esimerkiksi automatkalla sanoa, että minulla on pissahätä, ja sitten pysähdytään ja pääsen pissalla eikä siitä seuraa minkäänlaista mutinaa tai syyllistämistä ja valitusta siitä, miten matka-aika nyt piteni X minuuttia. Tai voin vaikka kysyä mieheltäni, että haluaisiko hän hakea minulle kirjastosta varatun kirjan tai pakettiautomaatista paketin, jos mies on joka tapauksessa liikkeellä ja minä en tai jos olen vaikka vähän huonovointinen. Omassa lapsuudenperheessä opittu miehen malli oli sellainen, että piti olla mahdollisimman hiljaa ja pienesti, ettei iskä vaan suutu. Äiti teki kotona _kaiken_ ja auta armias, jos hän olisi kehdannut pyytää isääni tekemään jotakin "turhaa naisten hömppää", joka ei kuitenkaan olisi kuormittanut isääni juuri mitenkään. 

Lapsen pahoinpitely on tietysti vanhemmalle se "helpoin" tapa laittaa lapsi ruotuun. 

Ehkä molemmille mieleisempi tapa olisi rankaista tarvittaessa lasta muilla tavoilla. Arestit, nurkkaan passitus, viikkorahan poisotto sovituksi ajaksi, harrasteen kieltäminen viikoksi, keskustelu tilanteesta jne. Vanhempi on aina vanhempi ja hänen täytyy muutenkin omata auktoriteettia suhteessa lapseensa. Harva vanhempi sitä kunnioittavaa auktoriteettia omaa jos hän käyttää fyysistä väkivaltaa omaan lapseensa.

Mietteiden mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietteiden mies kirjoitti:

Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.

Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.

Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.

Ihana kuulla! Juurikin tuo oli aistittavissa, suuri, suuri kipuilu. Ja kun en ymmärtänyt tuolloin asian todellista laitaa, en ehkä osannut aina suhtautua oikein. Tuntui vaan tosi hämmentävältä kun kaikki oikeasti oli hyvin ja kuitenkaan toinen osapuoli ei vain pystynyt olemaan.

Jos on elänyt toisten ehdoilla, on kova työ opetella elämään omaa elämäänsä siten ettei koko ajan ajattele, mitä se toinen ajattelee, jos teen niin tai näin. Pahinta lienee se, että jättää asioita kysymättä tai ottamatta esille sen vuoksi, että pelkää saavansa vastauksen, jota ei halua. Nämä kaikki juontavat juurensa siihen lapsena koettuun turvattomuuteen, jossa mitään tarpeita ei ole saanut ilmaista.

Olet varmasti asian ytimessä. Aloin itse alkuun hyvin vastentahtoisesti sanomaan miehelleni ääneen ajatuksiani, joita heräsi taajaan eri vuorovaikutustilanteissa. Kun sitä toisti ja toisti niin alkoi lopulta uskoa sen, että tässä on ihminen, joka ei oikeasti halua minulle pahaa.

Tajusin asian noin kuusivuotiaana, kun äitipuoli haukkui ja löi niin, että nenästä alkoi vuotaa verta. Syynä suuttumiseen oli se, että sukassani oli reikä. Siitä lähtien yritin olla mahdollisimman vähän näkyvissä.

Onneksi sain olla rauhassa silloin kun isä tai isommat sisarukset olivat paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Mietteiden mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietteiden mies kirjoitti:

Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.

Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.

Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.

Ihana kuulla! Juurikin tuo oli aistittavissa, suuri, suuri kipuilu. Ja kun en ymmärtänyt tuolloin asian todellista laitaa, en ehkä osannut aina suhtautua oikein. Tuntui vaan tosi hämmentävältä kun kaikki oikeasti oli hyvin ja kuitenkaan toinen osapuoli ei vain pystynyt olemaan.

Jos on elänyt toisten ehdoilla, on kova työ opetella elämään omaa elämäänsä siten ettei koko ajan ajattele, mitä se toinen ajattelee, jos teen niin tai näin. Pahinta lienee se, että jättää asioita kysymättä tai ottamatta esille sen vuoksi, että pelkää saavansa vastauksen, jota ei halua. Nämä kaikki juontavat juurensa siihen lapsena koettuun turvattomuuteen, jossa mitään tarpeita ei ole saanut ilmaista.

Olet varmasti asian ytimessä. Aloin itse alkuun hyvin vastentahtoisesti sanomaan miehelleni ääneen ajatuksiani, joita heräsi taajaan eri vuorovaikutustilanteissa. Kun sitä toisti ja toisti niin alkoi lopulta uskoa sen, että tässä on ihminen, joka ei oikeasti halua minulle pahaa.

Kiitos kommenteistasi, olen todella iloinen puolestasi ja kaikesta mitä kerrot koska tarinasi vastaa omaani eri osapuolena! Juurikin tuo pitäisi sisäistää, että voi olla aidosti hyväksytty ilman mitään vaatimuksia, ja kaikki silti on kestävällä pohjalla ilman pelkoa loppumisesta.

Kyseisellä henkilöllä oli myös vaikeuksia hyväksyä tiettyä erilaisuutta. Tämä johtunee siitä voimakkaasta arvostelun kulttuurista, joka hänen lapsuudenkodissaan vallitsi. Hänen oli siis vaikea hyväksyä minua kaikilta osin (ajattelutapana, että jos jokin on eri tavalla se on aina väärin) ja myös tuo ylläoleva, että ei uskonut itse olevansa hyväksytty.

Ja lisäksi, olen insinööri ja pitkään ylenkatsoin ja hieman halveksuin psykologiaa epätieteellisenä. Nyt kuitenkin täytyy sanoa, että jonkinlaisen valaistumisen tuo suhde minulle toi näiden asioiden suhteen näin jälkikäteen.

Parisuhteessa tulee kyllä kaikenlaista vastaan. Esimerkiksi, miten ihmeessä sitä piti normaalina, että perheessä huudetaan kurkku suorana, haukutaan ja arvostellaan kaikesta? Toinen vanhempi huutaa ja raivoaa, toinen vetäytyy piiloon. Lopulta lapsi on se, joka yrittää sovitella tilanteen. Aina sanotaan, että riitely on ihan normaalia, ja luulin että tuo on sitä normaalia riitelyä. Ei tulisi mieleenkään huutaa ja raivota miehelleni noin.

Lapsia en aio hankkia. Ehkä olen vain luonteeltani sellanen, joka ei halua lapsia, mutta kun on joutunut olemaan aikuinen omille vanhemmilleen, niin nyt aikuiselämäni haluan keskittyä siihen, että saan tehdä mitä haluan, eikä tarvitse huolehtia muista. Nostan kyllä hattua kaikille vanhemmille, jotka tekevät työtä sen eteen, etteivät siirtäisi traumojaan lapsilleen. Se ei varmasti ole helppoa, mutta se vasta on rakkautta, että kohtaa omat varjonsa ja työstää niitä, jotta saisi lapsilleen paremman elämän. Olette kultaisia!

Äitienpäivät ahdistivat minua tosi paljon. Yritin aina keksiä mitä ihanimpia yllätyksiä, jos äitini ilahtuisi ja alkaisi oikeasti tykätä minusta. Kyllä hän aina hetkeksi ilahtuikin, kunnes tietenkin sama meno jatkui. Yhden surullisen asian muistan.

Ostin äidille lahjaksi sellaisen pienen kirjasen, jota mainostettiin äitienpäivälahjaksi. Luin sen vasta kotona kunnolla, ja siinä oli kaikkea tällaista: "Kiitos, että olet tukenani", "Kiitos, että kannustat minua ja olet ylpeä saavutuksistani" ja en ymmärtänyt yhtään, mitä noilla asioilla tarkoitettiin. Sen tajusin, etten voi antaa äidille sitä kirjaa, koska ne väitteet eivät pitäneet yhtään paikkaansa. Säästin sitä vuosikausia lukollisessa kaapissa ja ajattelin, että joku vuosi annan sen kirjan, sitten kun nuo asiat on tapahtunut. Jossain vaiheessa vain sitten heitin sen roskiin.

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä äitini kanssa käynyt näin. Oli tosi etäinen vanhempi kun itse olin pieni. Huolehti kyllä että oli puhtaat vaatteet ja ruokaa, mutta siinä se. Kaikkeen kommentoi "kysy isältäsi" Ei halannut, ei soita nykyään ikinä, paitsi kun sain lapset soitteli vauva-aikaan että mites siellä menee. Joskus mietin että taisi olla masentunut koko lapsuus-ja nuoruusikäni.

Mutta on hyvä mummu, soittelee lapsille ja pyytää yökylään. Halailee heitä ja leikkii ja huolehtii muutenkin lapsenlapsista. 

Mieheni äiti taas oli supermutsi kun he olivat pieniä. Mutta lastenlapset eivät meinaa sitten enää kiinnostaa nykyään. Paitsi tietenkin sen lempilapsen lapset. Olenkin joskus tuumannut miehelle, että oletin että sun äitis on sellainen supermummu ja omani etäinen, mutta se menikin toisinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Sen varisvertauksen käyttö ei ole vieläkään loppunut. Lapsena sitä yritti olla juuri sellainen kuin toivottiin, mahdollisimman helppo ja harmiton vanhemmilleen. Aikuisena lähinnä ärsyttää kuunnella tällaista paskaa ja ihmettelyä, että miksi ihmeessä jotkut oikeasti haluavat tukea aikuisia lapsiaan antamalla aikaansa ja apuaan. Että mikä on vikana, jos lapsi vanhemman elämässä näkyy ja kuuluu, ihan sairastahan se varmasti jollain tavalla on.

kun seuraavan kerran soittavat , sano että sulla on pesänrakennus kesken.

Ja sen jälkeen ei muuta kuin: kraaa... KRAA!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Sen varisvertauksen käyttö ei ole vieläkään loppunut. Lapsena sitä yritti olla juuri sellainen kuin toivottiin, mahdollisimman helppo ja harmiton vanhemmilleen. Aikuisena lähinnä ärsyttää kuunnella tällaista paskaa ja ihmettelyä, että miksi ihmeessä jotkut oikeasti haluavat tukea aikuisia lapsiaan antamalla aikaansa ja apuaan. Että mikä on vikana, jos lapsi vanhemman elämässä näkyy ja kuuluu, ihan sairastahan se varmasti jollain tavalla on.

kun seuraavan kerran soittavat , sano että sulla on pesänrakennus kesken.

Mene trolli takaisin kivenkoloosi. Kukaan ei täällä kaipaa sinua.

Minusta se oli hauska. Jos "aikuinen" mies toistuvasti väistää lapsensa tunteet vetoamalla varis-vertaukseen, kestäkööt leikin loppuun.

Vanhempani ajattelivat epänormaaleista asioista, että ne olisivat normaalia ja olivat lääkevastaisia.

- Minun apaattisuus, oppimisvaikeudet väkivaltaisuus ja käytösoireilu lapsena, mikä aiheutti opettajissa huolta, oli vanhemmille normaalia ja "ei minun lapsessani ole mitään vikaa!". No, aikuisena paljastui ADHD:ksi enkä ole vieläkään pystynyt kertomaan vanhemmilleni.

- Minulla oli paha tulehtunut akne ympäri kasvoa, selkää ja rintoja useamman vuoden ja vanhemmistani se oli normaalia, koska teini-ikään kuuluu finnit ja näpyt. Vasta kun itse otin selvää ja kinusin päästä lääkärille, sain apua. Akne oli todella sitkeää sorttia ja aina kun yksi hoitomuoto ei toiminut, äitini oli valmis luovuttamaan. Jouduin siis itse hoitamaan aivan kaiken, lääkkeet ja voiteet sentään ostettiin.

Muuten sain rakkautta ja meillä on hyvät välit. Mutta kyllä hieman kadehdin niitä perheitä, missä lapset saavat olla "viallisia" ja vanhemmat pitävät lapsiensa terveysasioista huolta.

Kyläillessä kaverien luona ala-asteikäisenä huomasin, että muiden perheiden isät ei olleet koko ajan tai oikeastaan koskaan humalassa. Teininä alkoi ymmärtää vielä syvällisemmin kaikki ne lapsuuskodin ongelmat, mutta vielä aikuisena on pitänyt tehdä kovasti töitä päästäkseen irti lapsuuskodin otteesta. Isä jo kuoli, mutta mielenterveysongelmainen, iäkäs äiti on taakka edelleen. Mutta geeneissä sain roppakaupalla älyä ja elämä on kulkenut melko mukavasti yliopistokoulutuksen myötä yrittäjäuralle keskimääräistä parempaan tulotasoon. Kaksi lasta on ja nykyinen parisuhde toimii. Oman eron koin, kun hyysäilin myös alkoholistiperheessä kasvanutta miestä, joka ei ollut kasvanut lapsuudenperheen mallista ulos, vaan toisti kaikki samat virheet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Suuri halaus sulle! Ihan hirveää kärsimystä olet joutunut kokemaan. Oletko koskaan ajatellut hakeutua terapiaan? SE voi käydä helpostikin kertomalla historiastasi terveyskeskuksen lääkärille. Kun minä aikanaan pääsin terapiaan, itkin varmaan päivän sitä, että tulen nähdyksi ja minunelämäni koetaan yhtä arvokkaana kuin muiden ja kokemukseni todeksi. Oli todella eheyttävää. 

Tulet "nähdyksi" terveyskeskuksessa????

:D 

Menin n 25v koultuspäivään, jossa puhui Tommy Helsten. Hänen virtahepo kirjansa oli silloin uusi. Tajusin häntä kuunnellessa, että vaikkei perheessäni ollut alkoholismia niin hän kuvasi dynamiikan sanasta sanaan. Se oli kova isku vaikka alitajuntani varmaan tiesikin jo. Olin usean viikon poissa tolaltani ja huom ysärillä ei ollut keskustelupalstoja, joissa puhua.

En ollut vanha, kun unelmoin, että olisin löytölapsi ja oikea perheeni tulisi hakemaan minut pois. Kuvittelin, että se oikea perhe rakastaisi minua oikeasti. Oli hirveä pettymys, kun kerran löysin sattumalta syntymätodistukseni ja tajusin olevani ns. perheelleni ihan oikeasti sukua. Se tilanne avasi silmäni ja näin, että tämä yhdessä asuva, mutta todellisuudessa toisiaan vihaava, joukko on perhe. Kun vertasin sitä silloisen parhaan kaverin rakastavaan perheeseen, aloin ymmärtää sen sairaan tilanteen todellisuuden.