Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eienääkatkera kirjoitti:
Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.
Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin
- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!
- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!
- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!
- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.
Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(
Lopeta tuo miehesi käytös HETI. Se on lapselle henmetin nöyryyttävää ja mitätöivää ja tuo sen viestin että isä halveksii eikä arvosta. Ja niin sun miehes just tekeekin,hslveksii lastaan. Onnea vaan sulle, arvaa haluuko lapses pitää yhtryttä aikuisena? Oon just tuo jonka isä nälvi ja vittuili koko lapsuuden ja eipä oo isä nähnyt vilaustakaan minusta tai ainoista lapsenlapsistaan 15 vuoteen. Tälleenkö haluat miehellesi käyvän?
Joo anteeksi että keuhkoan mutta muistsn eläväst miten pahalta tuo isän ilkkuminen tuntuu, kurkkua kuristaa ja itkettää mutta pakko yrittää sietää ja teeskennellä että ei loukkaa.Olen tosi kiitollinen että kirjoitit ton kaiken. Mulla on henkisesti sairas narsistiäiti. muistan kun hän mm kun vähän jännitin lentämistä nöyryytti mua koko koneen kuullen ja huusi kun x niin pelkää jne jne. muistan ne tunteet kuin eilisen. Noi ei kuitenkaan ole hänen sairaimpia juttuja edes. mm pari pv sitten vaikka olen jo aikuinen niin teeskenteli isänkin olleen huolestunut kun muistutan skitsofreenikkoa. Miehen puheita en ole osannut yhdistää varsinkin kun jopa perheneuvola hymistelee. oon oikeesti ihan raivona nyt. me asutaan miehen kanssa tästä syystä jo erillään. ollaan yritetty saada asioita toimimaan mutta nythän oikein nuo hänen kommentit yhdistyi mun päässä. itkettää...
Ahaa, tämä on sama tapaus jossa isoäiti (lainatun tekstin kirjoittajan oma äiti) häiriköi väitteillä, että lasta heitelty tms.?
Kyllä. Itku silmässä teeskenteli "huolestunutta" että ymmärtää miksi heitin lapsen että itkikö liikaa jne. En siis ole koskaan heittänyt. Nyt näitä juttuja ei muuten ole ollut pariin vuoteen koska en ole äitiini juuri enää yhteydessä. Kuulemma syöpä on, kuulin sukulaisilta.
Jaa... Entä lapsen isä, onko teillä yhteishuoltajuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä ihmeissäni siitä, että miten monta uramenestystarinaa täällä on. Minullakin asiat olivat huonosti, mutteivät sentään aivan yhtä huonosti kuin monilla täällä ja syrjäydyin silti... Ehkä jokin dna:ssa saatu luontainen ahkeruus on pelastanut näitä ihmisiä edes jollain osa-alueella mielekkääseen elämään.
Se jatkuva suorituksilla hyväksynnän hakeminen ajaa eteenpäin vaikka ei vanhemmille riitä mikään. osa ei ehkä kykene töihin, osa suorittaa itsestään välittämättä.
Olen yksi tällainen raivosuorittaja, se jolla 2 akat.tutkintoa ja oon johtaja - mutta silti rikki sisältä. Haluan korostaa että se suorittaminen ei ole helppoa, ei ole kivaa, vaan se on sisäinen pakko ja ikäänkuin ainoa asia jokaoikeuttaa mun elossa olemisen - koska johan se lapsena tehtiin aelväksi että olen arvoton, turha, hävettävä, halveksuttava.
Tuolla pakkosuorittamisella yrittää itse itselleen oikeuttaa elämäänsä (” jospa sittenkin olisin edes ihan vähän arvokas”) ja samalla yrittää (turhaan) ostaa hyväksyntää vanhemmilta (”jospa ne viimein olis ylpeitä kun sain DI:n paperit”.
No eihän ne tietenkään ole ylpeitä, haukkuu ja vähättelee ja latistaa vaan edelleen.En siisHALUA olla suorittaja mutta mun on pakko. Muuten olen turha, arvoton, yhdentekevä eikä ole oikeutta elää ja hengittää.
Tätä on trauma.
Hyvin kirjoitat.
Olin aika pieni, alle kouluikäinen, kun pohdin eräänä rauhallisena iltana vanhempien kanssa oleskellessa, että nyt kuuluisi tuntua onnelliselta, eikä kaivata jonnekin "kotiin". Mutta eihän lapsi kotoaan mihinkään pääse, etenkin, kun ei uskalla puhua. Ja tiesin kyllä, ettei ole ok, että isä ja äiti riitelee, kun isä on kännissä. Toivoin heidän eroa monta vuotta ennenkuin itse muutin pois
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas äiti soitti ja kuulemma isänkin mielestä olen samanlainen kuin äidin skitsofreniasta kärsivä koko ikänsä työkyvytön sisko. Minä siis ihan normaalissa työssä, akateemisesti koulutettu. Äiti on vakavasti narsistinen enkä tiedä onko muutenkin häiriintynyt. Haukkuu ja valehtelee, mm. että huudan ja lyön lastani (1v1kk). Nämä nyt ovat ihan viimeiset asiat mitä ikinä tekisin koska äitini todellakin raivosi huusi ja löi, kovaa, koko lapsuuteni ajan. Pelkäsin äitiäni. Nyt hän levittää näitä juoruja että olen mm heittänyt lapsen sänkyynsä, mitä todellakaan en ole tehnyt. Koko tilanne minkä hän kuvaili ei ole edes järkevä, kuulemma kun vaihdoin vaipan niin heitin lapsen. Puen lapselle housut sylissä, enhän niitä edes saisi puettua jos lapsen jonnekin heittäisin. Kuulemma olen sairastuttanut lapsen tahallani (flunssa) ja lapsi kuolee kun asunnossa kylmä (22 astetta). Kuulemma kun kiukkuisena lähdin edellisen kerran kotiin niin isänkin mielestä muistutin skitsofreenikkoa. Vaikka tiedän että äitini on henkisesti sairas niin tuo loukkasi tosi syvästi ja lisäksi mietin että onko tuo totta, onko isäni sanonut noin. Jos on niin ei kyllä ole ihan kaikki kotona hänelläkään. :( En pysty edes soittamaan ja kysymään. Vaikka olen jo 34v, äidin pahimmat jutut loukkaavat tosi syvältä kuten tuo. Kun lähdin kotiin en ollut kiukkuinen vaan VÄSYNYT minkä sanoinkin, kello oli 21 illalla ja mulla meni 01.30 saada lapsi sänkyyn nukkumaan kun nukkui autossa ja sen verran piristyi etten saanut sänkyyn. Haukottelin koko viimeisen tunnin heillä ja sanoin klo 21 että olen niin väsynyt että nyt on pakko lähteä kotiin. Sitten otin tavarat puin lapsen ja lähdin. Myös äitini on ollut suurimman osan elämäänsä työelämän ulkopuolella vaikean luonteensa takia. Isäni on sanonut että äitini on lähinnä säälittävä, kaikki kaverit jättäneet käytöksen takia. Olisiko sitten kuitenkin haukkunut minua skitsofreenikoksi. Mieheni haluaisi nähdä perhettäni, loukkaukset eivät satu häneen kuten minuun. Lisäksi äitini soittelee tapaamisten jälkeen ja selittää noita sairaita asioitaan. Ärsyttää että olen 34 mutta loukkaannun ja itken äitini puheista. :( Isällänikin taitaa olla toinen nainen, ei vietä kotona kuin yöt. Ennen lasta en nähnyt perhettäni kuin pari kertaa vuodessa, äitini on niin raskas mielenterveysongelmiensa takia etten enempää jaksa. Nyt jaksaminen ylittynyt. Miehen kanssa on riitoja ja lapsi on pakko laittaa hoitoon syksyllä. Tästä äitini haukkuu minua joka päivä. Olen niin loppu. Haluan lapselleni vain parasta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Joudunko ottamaan hajurakoa mieheen jos hän väkisin kutsuu vanhempiani kylään? Lapsi heräilee edelleen ja olen tosi väsynyt mutta ikinä en lasta löisi. Saan älyttömän morkkiksen jos edes tiuskaisen lapselle. Mä tajusin ala-asteella, ettei meno ollut normaalia. Jo sitäkin ennen yritin jo 2-3 vuotiaana karata kotoa hakkaamisen takia. Muistan miksi karkasimme mutta en muista kaikkea. Muistan kertoneeni pihakaverille että öiti lyö ja haluan pois. Hän sitten hieman vanhempana vei mut metsään piiloon äidiltä. Kun meidät löydettiin, narsistipaska teeskenteli taas vuoden äitiä että nyt laitetaan puhtaat vaatteet ja yhtään en ole vihainen ja nyyh kun lapsi löytyi. Kotona varmaan taas löi niin kuin aina muutenkin. Ala-asteella naiivina kysyin muilta lyödäänkö heitäkin. Yllätyksekseni näin ei muilla ollutkaan. EHkä yläasteella kun aloin yläasteiässä aloin enemmän tajuta kuinka outoja vanhempani ovat kun näin muiden normaaleja ja tasapainoisia vanhempia.
Äitisi ja miehesi haluavat olla hyödyksi perheessä, mutta eivät usko, että koet sen "raiskaavana". Sinun pitäisi perustella heille, miksi et jaksa - mutta et voi puhua traumasta, joten he eivät ymmärrä sinua.
Jos puhuisit traumasta, alkaisitte todennäköisesti jankata siitä, oliko ja onko sinulla siihen oikeus. (Joo kuulostaa tyhmältä, mutta näin siinä luultavasti kävisi.) Helpompaa olisi miettiä, mitä konkreettisia asioita sinä nyt haluat, ilman että vetoat epäsuorasti heikkouteesi ja yrität manipuloida heitä hyväksymään jaksamiseesi liittyviä toiveita, haluamaan puolestasi.
Mun äiti on persoonallisuushäiriöinen ja sairas, ei hän halua olla hyödyksi vaan vetää muut omaan surkeuteensa. Ei olla enää juuri yhteydessä. Miehenkin kanssa asutaan erillään. Häiriintyneet nauttii toisen hankaluuksista, eivät he halua olla hyödyksi. Jaksaminen ei liity traumaan vaan että yksin tekee 2+ ihmisen hommat. Mitään traumaa äiti ei myönnä aiheuttaneensa.
Vierailija kirjoitti:
Kai sen tajusi jollain asteella jo yläasteella, kun kaverit oli läheisiä vanhempiensa kanssa ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Meillä on aina ollut kulissit kunnossa, kallis hevosharrastus, omakotitalo, siistit vaatteet, putipuhdas koti, huollettu puutarha ja hyvä auto. On kuskattu, on maksettu. Mutta siistien vaatteiden takana on esimerkiksi se, että tajusin 15-vuotiaana, että äitini valitsee vaatteeni. Tällä hetkellä lapsuudenkodissa asuu isä ja 19-vuotias sisko, jotka edelleen kysyvät äidiltäni, mitä pitäisi laittaa päälle. Joka aamu. Vasta viime aikoina olen oikeasti ymmärtänyt, miten äiti kontrolloi koko elämääni. Hän oli jopa valinnut minulle ammatin valmiiksi, kunnes tajusin muuttaa suuntaa. Toisaalta tunnen järkyttävää syyllisyyttä joka kerta, kun teen jotain, mikä poikkeaa äidin suunnitelmista, koska mulle on vuosikausia painotettu, ettei mun tunteet, ajatukset ja mielipiteet ole yhtään minkään arvoisia. Äitini on myös kova selän takana arvostelija, ja esimerkiksi julkisilla paikoilla kyttää ihmisiä ja arvostelee heitä supisten mulle. Tämä heijastuu siihen, että kuvittelen kaikkien ajattelevan musta pahaa, vaikka päin naamaa olisivatkin ystävällisiä.
Teini-iän alettua ainut kontakti isään oli juuri se harrastuksiin kuskaaminen - emotionaalisesti isäni hylkäsi minut 13-vuotiaana ja kipuilevan teinin sijaan keskitti kaiken rakkautensa ja energiansa leikki-ikäiseen siskooni. Vaikutukset näkyy siinä, ettei isäni edelleenkään tiedä minusta yhtään mitään - eikä toisaalta vaikuta kovin kiinnostuneeltakaan.
Taloudellisen tuen takia mitkään ongelmat ei ole koskaan näkyneet ulkopuolelle, mutta emotionaalisen avun, sen oikean läsnäolon, puuttumisen takia olen näin vajaa kolmikymppisenä aivan ihmisraunio. Olen oppinut piilottamaan kaikki tunteeni ja väännän väkisin naamalle hymyä, vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa ja itkeä. En luota itseeni, itsetuntoni on aivan pohjamudissa ja kärsin jatkuvasta alemmuuskompleksista. Kaipaan alituista varmistelua ja ahdistun päätöksenteosta, en osaa toimia itsenäisesti.
Ja pahinta on se, ettei kukaan ikinä uskoisi mitään pahaa tai outoa tapahtuvan suljettujen ovien takana, koska kulissit on niin puhtoiset ja täydelliset. Kukaan ei esimerkiksi uskoisi, että vanhempani yrittivät viimeiseen asti vaikuttaa mieheni uravalintaan tai että täysi-ikäinen siskoni nukkuu edelleen samassa sängyssä äitini kanssa.
:D
On se hienoa, jos ihminen nauttii muiden kontrolloinnista ja saa rakentaa ympärilleen perheen, jota kontrolloida... Ja sitten vielä puoliso, joka tästä tykkää?!
Anteeks mitä, äitisi nukkuu 19-vuotiaan siskosi kanssa - missä isäsi nukkuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä ihmeissäni siitä, että miten monta uramenestystarinaa täällä on. Minullakin asiat olivat huonosti, mutteivät sentään aivan yhtä huonosti kuin monilla täällä ja syrjäydyin silti... Ehkä jokin dna:ssa saatu luontainen ahkeruus on pelastanut näitä ihmisiä edes jollain osa-alueella mielekkääseen elämään.
Se jatkuva suorituksilla hyväksynnän hakeminen ajaa eteenpäin vaikka ei vanhemmille riitä mikään. osa ei ehkä kykene töihin, osa suorittaa itsestään välittämättä.
Olen yksi tällainen raivosuorittaja, se jolla 2 akat.tutkintoa ja oon johtaja - mutta silti rikki sisältä. Haluan korostaa että se suorittaminen ei ole helppoa, ei ole kivaa, vaan se on sisäinen pakko ja ikäänkuin ainoa asia jokaoikeuttaa mun elossa olemisen - koska johan se lapsena tehtiin aelväksi että olen arvoton, turha, hävettävä, halveksuttava.
Tuolla pakkosuorittamisella yrittää itse itselleen oikeuttaa elämäänsä (” jospa sittenkin olisin edes ihan vähän arvokas”) ja samalla yrittää (turhaan) ostaa hyväksyntää vanhemmilta (”jospa ne viimein olis ylpeitä kun sain DI:n paperit”.
No eihän ne tietenkään ole ylpeitä, haukkuu ja vähättelee ja latistaa vaan edelleen.En siisHALUA olla suorittaja mutta mun on pakko. Muuten olen turha, arvoton, yhdentekevä eikä ole oikeutta elää ja hengittää.
Tätä on trauma.
Hyvin kirjoitat.
Minäkin olen tuollainen, paitsi sitten sain burnoutin ja masennuksen jne jotenka en ole moneen kuukauteen voinut suorittaa mitään, poden vain tyhjyyttäni, turhuuttani ja arvottomuuttani..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
p
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eienääkatkera kirjoitti:
Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.
Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin
- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!
- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!
- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!
- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.
Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(
Lopeta tuo miehesi käytös HETI. Se on lapselle henmetin nöyryyttävää ja mitätöivää ja tuo sen viestin että isä halveksii eikä arvosta. Ja niin sun miehes just tekeekin,hslveksii lastaan. Onnea vaan sulle, arvaa haluuko lapses pitää yhtryttä aikuisena? Oon just tuo jonka isä nälvi ja vittuili koko lapsuuden ja eipä oo isä nähnyt vilaustakaan minusta tai ainoista lapsenlapsistaan 15 vuoteen. Tälleenkö haluat miehellesi käyvän?
Joo anteeksi että keuhkoan mutta muistsn eläväst miten pahalta tuo isän ilkkuminen tuntuu, kurkkua kuristaa ja itkettää mutta pakko yrittää sietää ja teeskennellä että ei loukkaa.Olen tosi kiitollinen että kirjoitit ton kaiken. Mulla on henkisesti sairas narsistiäiti. muistan kun hän mm kun vähän jännitin lentämistä nöyryytti mua koko koneen kuullen ja huusi kun x niin pelkää jne jne. muistan ne tunteet kuin eilisen. Noi ei kuitenkaan ole hänen sairaimpia juttuja edes. mm pari pv sitten vaikka olen jo aikuinen niin teeskenteli isänkin olleen huolestunut kun muistutan skitsofreenikkoa. Miehen puheita en ole osannut yhdistää varsinkin kun jopa perheneuvola hymistelee. oon oikeesti ihan raivona nyt. me asutaan miehen kanssa tästä syystä jo erillään. ollaan yritetty saada asioita toimimaan mutta nythän oikein nuo hänen kommentit yhdistyi mun päässä. itkettää...
Ahaa, tämä on sama tapaus jossa isoäiti (lainatun tekstin kirjoittajan oma äiti) häiriköi väitteillä, että lasta heitelty tms.?
Kyllä. Itku silmässä teeskenteli "huolestunutta" että ymmärtää miksi heitin lapsen että itkikö liikaa jne. En siis ole koskaan heittänyt. Nyt näitä juttuja ei muuten ole ollut pariin vuoteen koska en ole äitiini juuri enää yhteydessä. Kuulemma syöpä on, kuulin sukulaisilta.
Jaa... Entä lapsen isä, onko teillä yhteishuoltajuus?
On mutta hän osallistuu hyvin niukasti. Kerran laskin että keskimäärin 25h kuukaudessa. Juuri saa tuoreet facebookkuvat otettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tajusin sen jo silloin lapsena kun kävin kavereiden luona ja päiväkodissa. Leikin pienenä ajatusleikkiä huostaanotosta / sijoituksesta tietämättä edes ko. käsitteistä, aina kun menin vaikka yökyläilemään leikkikaverin luo niin mietin että heidän vanhempansa olivat ottovanhempiani, olin nyt uudessa, huolehtivassa perheessä ja kaikki oli hyvin. Kotiin ja kotitilanteeseen liittyi jo tuolloin myös häpeäntunne.
Minä haaveilin siitä, että äiti ei olisikaan kuollut. Kun kauniissa ja rohkeissa tuli se draamankaari, missä Taylor oli muistinsa menettäneenä jonkun sheikin luona lentokoneonnettomuuden jälkeen, niin aloitin haaveilemaan siitä, että äiti olisikin jossain elossa. Fantasioin siitä, miten törmäisin äitiin linja-autossa tai kadulla, äiti nähdessään minut muistaisi kaiken, ottaisi minut luokseen asumaan ja vihdoinkin minulla olisi koti. Etsin äitiä linja-autoissa ja kaduilta, toivoin niin kovasti, että hän tulisi ja pelastaisi kaikelta. Menin usein itkemään lohduttomasti vessaan ja suihkuun, koska äitiä oli niin kova ikävä. Vaikka en koskaan ollut edes tietoisesti tavannut koko henkilöä. Tiesin todella pienestä pitäen silti, mitä kaikkea olin äidissä menettänyt. Koko lapsuuden. Äidin kuoleman jälkeen alkoi helvetti, äidin kuolemaan päättyi kaikki hyvä.
Myöhemmin haaveilin sijaisperheestä, adoptoinnista. Halusin epätoivoisesti pois kotoa. Onneksi pääsin jossain vaiheessa laitokseen ja sitä kautta omaan asuntoon, turvaan. Sen jälkeen olen taistellut, romahtanut, taistellut, romahtanut ja taas jälleen taistellut. Nyt pitäisi varmaankin rueta työstämään tätä pohjatonta tyhjyyttä ja lamaannusta, mikä tulee yksin ollessa, kotona. Tuntuu välistä muiden tavoin, että häviän jonnekin. Että minua ei olisi olemassa. Paitsi silloin kun teen jotain, silloin kun suoritan jotain.
Pahoittelut sekavasta ajatuksien virrasta.
Kenen vastuulla olit, ennen kuin sait uuden äidin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
p
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eienääkatkera kirjoitti:
Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.
Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin
- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!
- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!
- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!
- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.
Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(
Lopeta tuo miehesi käytös HETI. Se on lapselle henmetin nöyryyttävää ja mitätöivää ja tuo sen viestin että isä halveksii eikä arvosta. Ja niin sun miehes just tekeekin,hslveksii lastaan. Onnea vaan sulle, arvaa haluuko lapses pitää yhtryttä aikuisena? Oon just tuo jonka isä nälvi ja vittuili koko lapsuuden ja eipä oo isä nähnyt vilaustakaan minusta tai ainoista lapsenlapsistaan 15 vuoteen. Tälleenkö haluat miehellesi käyvän?
Joo anteeksi että keuhkoan mutta muistsn eläväst miten pahalta tuo isän ilkkuminen tuntuu, kurkkua kuristaa ja itkettää mutta pakko yrittää sietää ja teeskennellä että ei loukkaa.Olen tosi kiitollinen että kirjoitit ton kaiken. Mulla on henkisesti sairas narsistiäiti. muistan kun hän mm kun vähän jännitin lentämistä nöyryytti mua koko koneen kuullen ja huusi kun x niin pelkää jne jne. muistan ne tunteet kuin eilisen. Noi ei kuitenkaan ole hänen sairaimpia juttuja edes. mm pari pv sitten vaikka olen jo aikuinen niin teeskenteli isänkin olleen huolestunut kun muistutan skitsofreenikkoa. Miehen puheita en ole osannut yhdistää varsinkin kun jopa perheneuvola hymistelee. oon oikeesti ihan raivona nyt. me asutaan miehen kanssa tästä syystä jo erillään. ollaan yritetty saada asioita toimimaan mutta nythän oikein nuo hänen kommentit yhdistyi mun päässä. itkettää...
Ahaa, tämä on sama tapaus jossa isoäiti (lainatun tekstin kirjoittajan oma äiti) häiriköi väitteillä, että lasta heitelty tms.?
Kyllä. Itku silmässä teeskenteli "huolestunutta" että ymmärtää miksi heitin lapsen että itkikö liikaa jne. En siis ole koskaan heittänyt. Nyt näitä juttuja ei muuten ole ollut pariin vuoteen koska en ole äitiini juuri enää yhteydessä. Kuulemma syöpä on, kuulin sukulaisilta.
Jaa... Entä lapsen isä, onko teillä yhteishuoltajuus?
On mutta hän osallistuu hyvin niukasti. Kerran laskin että keskimäärin 25h kuukaudessa. Juuri saa tuoreet facebookkuvat otettua.
Ja lapsi on nyt siis... 3,5-vuotias?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.
Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole terve, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.
Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.
Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.
Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.
Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.
Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna häiritsemään). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.
Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.
Tulin surulliseksi tämän lapsen puolesta, jonka oiti elää tällaisessa perheessä. Toivottavasti olet saanut rakkautta ja hyväksyntää aikuisena. Lämmin halaus sinulle. Olet tärkeä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnekylmyys
Synttäreitä ym ei vietetty millään tavalla
Sukulaisiin etäiset välit koska ovat outoja
Töniminen, remmin käyttö
Pakottaminen omiin uskomuksiin
Ei kannustettu, ei tultu tärkeisiin tapahtumiin tai juhliin paikalle
Rangaistiin omasta tyhmyydestä jos jtk meni rikki tai hukkui
Fyysisen välittämisen totaalinen puute
Esittäminen/feikkaaminen muille ihmisille
Huutaminen ja ahdistelu henkisesti
Siinäpä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Olin aika pieni, alle kouluikäinen, kun pohdin eräänä rauhallisena iltana vanhempien kanssa oleskellessa, että nyt kuuluisi tuntua onnelliselta, eikä kaivata jonnekin "kotiin". Mutta eihän lapsi kotoaan mihinkään pääse, etenkin, kun ei uskalla puhua. Ja tiesin kyllä, ettei ole ok, että isä ja äiti riitelee, kun isä on kännissä. Toivoin heidän eroa monta vuotta ennenkuin itse muutin pois
Tämän ketjun kuuluisi olla pakollista luettavaa kaikille niille AV-palstalaisille jotka pähkivät eroa riitaisan ja ahdistavan liiton takia mutta eivät halua "rikkoa" lasten kotia ja sinnittelevät yhdessä muka lasten takia. Selkeästi näkee että monta kertaa ne lapset itse toivovat palavasti että vanhemmat eroaisivat ja perhehelvetti loppuisi siihen.
Tuollainen koti on jo rikki eikä se hampaat irvessä pariskuntana jatkaminen sitä ehjäksi tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeän tunne ja häpäiseminen lyömisellä, fyysisellä kurittamisella ihan mitättömistä asioista loppujen lopuksi kun ei kyetty puhumaan asioista. Aikuisten oli helpompaa lyödä kuin puhua kun olivat saaneet itse samanlaisen kasvatuksen niin sitä sitten jatketaan sukupolvesta toiseen kehittymättä.
Meinasin itsekkin alussa jatkaa samaa suvun lyömisen perinettä kun lapsena tulin fyysisesti pahoipidellyksi kunnes havahduin että ei tässä mitään järkeä ole ja tunsin itseni täysin tyhmäksi ja typeräksi niin ettei tässä ole mitään järkeä selvittää asioita lyömällä. Aloin ihmettelemään kuinka jotkut sillä keinoilla olivat koittaneet parisuhdettaan hoitaa ja lapsiaan kasvattaa.
Ihminen on sairas jos ei muita keinoja löydä lapsien kasvatukseen ja aikuiseen pari suhteeseen muuta kuin väkivaltaa käyttäen. Vaikka olisi saanut väkivaltaisen mallin omassa lapsuudessaan niin sellaisesta pitää päästä pois sillä se on sairasta.
Meillä lyötiin lättyyn ja läpsittiin sekä annettiin risua perseelle ja kivuttomin rankaisu oli tukkapölly. Ei tarvinnut olla paljonkaan tottelematon kun sai selkäänsä. Tahto vietiin pois ja sai hävetä olla edes olemassa.
Häpäiseminen oli se kaikkein pahinta ja kun ei edes puhuttu siitä mistä rankaistiin niin se oli kamalinta. Ensin lyötiin ja sitten se lyöjä katosi niin ettei sitä nähnyt ja näin sairasta meillä oli suku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin joskus teini-iässä ollessani yksin leirillä uusien tuttavuuksien suhtautuessa minuun iloisesti ja ystävällisesti, että minäkin olen ihan jees tyyppi. Se oli hämmentävää, koska kotona oli useimmiten vain lytätty ja haukuttu, jos yleensäkään mitään palautetta
mistään sai. Yleisesti koin olevani vanhemmilleni rasite ja pettymys, vaikka olin ihan tavallinen kiltti ja ujo tyttö, joka pärjäsi koulussa ihan hyvin ja koetti kaikessa olla rasittamatta vanhempiaan.En vieläkään ymmärrä, miksi tehdä lapsia, jos heihin suhtautuu vihamielisesti. Pikkusisaruksiini suhtautuminen oli erilainen, ainakin kuopukseen, joka edelleen äidin sanoin on "tietysti se läheisin, kun on nuorin".
Viimeksi äidin luona vieraillessani hän huomautti noin tunnin välein "ohimennen" painostani, mm. kuinka vatsamakkarat näkyy jne. Jakaa joka kerta minulle vanhoja vaatteitaan tai hutiostoksiaan "jos nämä nyt mahtuvat sinulle kun tuota mahaa on".
Munkin äiti sanoo usein että ai kun sulla liikaa ruokaa kotona kun olet noin lihava, raskauden jälkeen suoraan laitokselta tullessa suositteli kirurgia kirjaamaan lihavan mahan jne. Piirteitä jousta tietää mun olevan epävarma toitottaa ja "kehuu" kaikissa juhlissa, esim eikö ole ihanat pienet rinnat niin eivät paina. Inhoan äitiäni tosi syvästi.
Minuakin äitipuoli haukkui lihavaksi. Ei kuulemma kannattanut mitään herkkuja syödä, kun perse leviää. Olin alipainoinen kotona tapahtuneen syömisen rajoittamisen takia ja terkkari huolestui painostani. Silti olin tämän ihmisen silmissä läski.
Ei mikään ihme, että sairastuin myöhemmin syömishäiriöön.
Kenties äitipuolesi halveksui biologista äitiäsi - miehensä ex-rakasta - ja ratkaisu ongelmaan oli näivettää ajatus hänestä pois, kirjaimellisesti. Sinähän olit fyysinen yhteensulautuma hänen miehestään ja tämän exästä... Vitsi ;D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin aika pieni, alle kouluikäinen, kun pohdin eräänä rauhallisena iltana vanhempien kanssa oleskellessa, että nyt kuuluisi tuntua onnelliselta, eikä kaivata jonnekin "kotiin". Mutta eihän lapsi kotoaan mihinkään pääse, etenkin, kun ei uskalla puhua. Ja tiesin kyllä, ettei ole ok, että isä ja äiti riitelee, kun isä on kännissä. Toivoin heidän eroa monta vuotta ennenkuin itse muutin pois
Tämän ketjun kuuluisi olla pakollista luettavaa kaikille niille AV-palstalaisille jotka pähkivät eroa riitaisan ja ahdistavan liiton takia mutta eivät halua "rikkoa" lasten kotia ja sinnittelevät yhdessä muka lasten takia. Selkeästi näkee että monta kertaa ne lapset itse toivovat palavasti että vanhemmat eroaisivat ja perhehelvetti loppuisi siihen.
Tuollainen koti on jo rikki eikä se hampaat irvessä pariskuntana jatkaminen sitä ehjäksi tee.
Kyllä, lapset eivät elä erillisessä kuplassa.
Ehkä monille voisi olla hyvä ajatus kokeilla vaikka vuoden asumuseroa, kunhan sen tekee ajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.
Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole terve, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.
Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.
Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.
Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.
Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.
Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna häiritsemään). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.
Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.
Tulin surulliseksi tämän lapsen puolesta, jonka oiti elää tällaisessa perheessä. Toivottavasti olet saanut rakkautta ja hyväksyntää aikuisena. Lämmin halaus sinulle. Olet tärkeä!
Minäkin suren tätä lasta, kauhea ja käsittämätön kohtelu. Olet tärkeä ihminen ja haluaisin pitää tuota pikkutyttöä kädestä ja silittää hiuksista. Ja pyytää opiskelijaa iltateelle kertomaan elämästään, joulunviettoon ja pääsiäispöytään. Toivon että omien lasten helliminen on ollut sinulle korjaava kokemus. Sitä on vaikea käsittää että miten kaksi niin sairasta ihmistä ovat löytäneet toisensa kuin nuo vanhemmat. Vai ovatko he muokanneet toisensa samaan sairauteen. Kauheita sairaita ihmisiä.
Isäni oli neuroottinen kaikesta. Etenkin siisteydestä. Missään ei saanut olla pölyn haiventakaan, tai mitään muuta likaa näkyvissä. Kaikki tavarat piti aina olla paikoillaan. Isäni laittoi tavaroitani, kuten myös äitini omaisuutta roskikseen sen perustella, mikä hänen mielestään oli turhaa. Tätä hän teki yleensä salaa, mutta joskus pakotti minut valitsemaan, mistä leluista luopuisin. Tämä on jättänyt minuun syvät arvet.
Meidän perheessä riideltiin aina. Naapureiden mielestä saattoi olla "hassua", kun meiltä lensi tavaroita ovesta ulos, eli kun isä esim. heitti äidin kengät pihalle. Mikään ei koskaan riittänyt. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa oli. Jatkuvaa huutoa. Muistan, kun aina itkin nukkumaan mennessä.
Olen nykyisinkin todella helposti stressaantuva ja ahdistuva. Olen käynyt pari vuotta terapiassa, mikä ehkä on auttanut vähän. Tuntuu, että elämän vastoinkäymiset kaatavat minut helposti kumoon, enkä koskaan voi saavuttaa onnellisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Paskatunteet voi kohdistaa suoraan sellaiselle henkilölle, joka ne on aiheuttanatkin. Ei vanhemmat ole mitään jumalia, vaan heillä on vastuu omasta käytöksestään, kuten kenellä tahansa aikuisella. Eikä lapset ole roskaämpäreitä. Nostakaa kissa pöydälle ja puhukaa suoraan kaltoinkohtelun seurauksista vanhemmille nyt. Mikään ei ainakaan muutu, jos aina vain nöyrtyen hyväksyy henkisen väkivallan.
Moni on yrittänyt puhua, mutta vanhempi ei suostu keskusteluun. Meillä häivytään paikalta ja aletaan morkata. Helpompaa ettei ole tekemisissä.
No on ainakin sitten tullut selväksi, millainen vanhempasi todella on syvimmässään.
On todella. Kerran suutuin tuosta todella pahasti ja sen jälkeen vanhempani alkoi selittää, että minun sisälläni on varmasti jokin toinen persoona, jos käyttäydyn tuolla tavoin. Että näin meillä.
Jep nimim. "skitsofreenikko". Aikoinaan kysyin murrosiässä kun äiti ei enää uskaltanut lyödä että miksi aina löit. Silloin sanoi ettei koskaan ole lyönyt että joskus vähän rupsahtanut. Myöhemmin juttu muuttui niin että hän ei ikinä ole koskenutkaan lässynlässyn. Äitini on raivohullu ja vielä 70v haastaa riitaa ja käyttäytyy täysin käsittämättömästi. esim pankissa voi huutaa suureen ääneen että hyi **tina miten täällä on tuollaisia nee**reitä töissä hän ei sellaisen kassalla asioi. tämä hyvin kevyt esimerkki vielä. tätä ihan joka pv kun nenänsä ulos pistää.
Sinä kuitenkin autat äitiäsi? Miten hän mahtaisi reagoida, jos olisit samaa mieltä kaikesta, mutta rempseästi? Teillä voisi olla hauskaa! Jos hän alkaisi ryttyillä, haukkuisit vaikkapa hänen ruuanlaittotaitojaan.
Alue: Aihe vapaa
Piti lukea , että ei halattu...