Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Meillä viikonloppuisin isä ryyppäsi ja oli väkivaltainen. Äitikin ryyppäsi ja huusi ja raivosi. Ajattelin että se on ihan normaalia. Onhan siitä ihan yleisesti puhetta ollut että Suomessa käytetään liikaa alkoholia. Naisten hysteriasta ja nalkuttamisestakin jaksetaan vääntää juttua. 

11-vuotiaana olin sitten kaverini perheen luona iltaa viettämässä. Katsottiin leffaa, syötiin leffaherkkuja ja perheen isä joi siinä pari olutta. Olin ihan ihmeissäni että niinkin rauhallisesti voi iltaa viettää. Eli että sen alkon voi tosiaan jättää siihen pariin olueen eikä illan tarvitse eskaloitua käsirysyksi ja huutamiseksi. Lähdin sieltä kotiin pyörällä ja äiti tuli sattumalta vastaan. Pyöräillessämme kotiin äiti varoitti jo matkalla että isä on sitten pahalla päällä ja tiesin siis jo etukäteen mitä myöhemmin illalla/yöllä on luvassa. Silloin jotenkin tajuntaani iski ettei se meidän meno ollut ihan normaalia, kontrasti kaverin kotiin oli niin iso.

Vierailija kirjoitti:

Vasta nuorena aikuisena. Syrjäkylällä oli muitakin perheitä, joissa vanhemmat käyttivät toisinaan holtittomasti alkoholia. Olimme "samanlaisia" kuin muutkin. Ja kun meidän perheessä vanhemmat eivät olleet joka päivä räkäkännissä, oli ruokaa ja vaatteita ja kehtasi yleensä kavereita pyytää kylään. Sitä osasi vasta aikuisena katsoa "ulkoa käsin sisäänpäin", että hei, ei tuommoinen touhu lapsiperheessä ole normaalia, vaikka sitä ei joka päivä ollutkaan.

Jatkan vielä sen verran, että se mikä herätti, oli ne tilanteet, jolloin aikuisena jouduit puuttumaan siihen menoon mitä vanhempien kotona tapahtui. Olit tavallaan vanhemmallesi vanhempi, joka sanoo, ettei noin voi tehdä. Ja ne, kun yhtäkkiä tunnistit, että olet itse ollut niissä tilanteissa, joihin et itse haluaisi kenenkään lapsen joutuvat näkemään ja kokemaan kotona. Kun tajuat, että sille omalle ahdistukselle oli oikea syykin.

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Kyllä tuo on ihan selvää sadistista iloa.

Yrittiköhän isäsi tehdä äitiisi vaikutuksen, tietäessään hänenkin olevan sadisti? Sai ehkä parempaa kohtelua sängyssä, kun oli tyydyttänyt äitiä jo päivällä... olit tavallaan heidän "seksilelunsa"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa ja nuoruudessa piti olla todella kurinalainen selviytyäkseen kodin sekavissa olosuhteissa. Tuntuu kuin itsehillintä olisi sen takia kulunut loppuun jo silloin. Aikuisena olen melko mielihyvähakuinen ja saatan esimerkiksi ostella kaikennäköistä piristääkseni mieltäni, koska koen että voin ja minulla on siihen oikeus, olenhan joutunut elämään huonoissa olosuhteissa niin pitkään. Järjellä ymmärrän ettei toimintani ole fiksua, mutta silti tämä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin 12-vuotiaasta 25-vuotiaaksi kestänyt bulimia-ahmiminen, jolla aiemmin turrutin tunteitani. Onko muilla jotain vastaavia juttuja?

Mulla oli vaikea parisuhde, ja aina kun asiat meni yli mun jaksamisen, läksin kaupungille jäähdyttelemään muutamaksi tunniksi.

Tein kaikkea yksityistä, ostin kirjan tai kynsilakkaa tai jotain. En edes tajunnut että olisin voinut olla oma itseni muutoinkin kuin ollessani aivan raivona ja karattuani kotoa muutamaksi tunniksi 35-vuotiaana.

Mutta kun nuorena minun haluamisilla ei ollut väliä, harrastin mitä kasvatusäiti päätti, vietin lomat ja viikonloput hänen päättämällä ohjelmalla hänen valitsemissa sukulaisissa, en saanut jäädä kaverien kanssa eikä meillä koskaan ollut mukava tuoda kavereita. Hän sisusti huoneeni ja sinne ei saanut tehdä mitään muutoksia, edes yhtä julistetta. Kalusteet kyllä jouduin ostamaan omilla rahoilla ja maalaamaan huoneen, mutta minulta ei kysytty edes väritoivetta.

Huone oli niin persoonaton, että jos joku kaveri joskus tuli, hän istui vaivaantuneena siististi pedatun sängyn reunalla. Oltiin hiljaa siinä pienessä huoneessa jossa ei ollut esillä mitään minun tavaroita, kun minulla oli kaikelle tavaralle vain yksi kaappi ja yksi lipasto, jonne piti mahtua myös vaatteet.

Joka tapauksessa näillä kaupunkiretkillä shoppailin yli varojeni ja sain hetkellistä oikein tyydytystä, ikään kuin olisin saanut rakkautta ja läheisyyttä. Ja söin herkkuja.

Jälkeen päin oli krapula ylitetystä tilistä ja piilottelin kuitteja ja ostoksia.

Minä, aikuinen nainen hyväpalkkaisessa asiantuntijatehtävässä, maksoin välillä meidän perheen menoista ylikin kuin puolet, mutten vähempää. Mutta olihan kauheaa että halusin jotain, ja ostin itselleni jotain omilla rahoilla.

En edes tajunnut miten outoa ja kypsymätöntä tuollainen oli.

Huh, mikä ylikontrolli! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Kyllä tuo on ihan selvää sadistista iloa.

Yrittiköhän isäsi tehdä äitiisi vaikutuksen, tietäessään hänenkin olevan sadisti? Sai ehkä parempaa kohtelua sängyssä, kun oli tyydyttänyt äitiä jo päivällä... olit tavallaan heidän "seksilelunsa"?

Olen tosin nähnyt tilanteita, joissa äidillä on vaikeuksia tietää, kuinka suhtautua lapsen pyyntöön.  Kun äiti on lempeä mutta tuskastunut, isää alkaa alkaa kestohymyillä ja heittää huonoja vitsejä. Lapsi näyttää siltä, että WTF, pyysinkö nyt jotain aivan kummallista..?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Isäs on kyllä takuulla kokenut lapsuudessa samaa omilta vanhemmiltaan.

Ajatelkaa, että joudutte tekemisiin ylikontrolloivan sadistin kanssa, ja tilanteessa on vielä vitsaileva pelle. PAINAJAINEN.

Vierailija kirjoitti:

Meillä viikonloppuisin isä ryyppäsi ja oli väkivaltainen. Äitikin ryyppäsi ja huusi ja raivosi. Ajattelin että se on ihan normaalia. Onhan siitä ihan yleisesti puhetta ollut että Suomessa käytetään liikaa alkoholia. Naisten hysteriasta ja nalkuttamisestakin jaksetaan vääntää juttua. 

11-vuotiaana olin sitten kaverini perheen luona iltaa viettämässä. Katsottiin leffaa, syötiin leffaherkkuja ja perheen isä joi siinä pari olutta. Olin ihan ihmeissäni että niinkin rauhallisesti voi iltaa viettää. Eli että sen alkon voi tosiaan jättää siihen pariin olueen eikä illan tarvitse eskaloitua käsirysyksi ja huutamiseksi. Lähdin sieltä kotiin pyörällä ja äiti tuli sattumalta vastaan. Pyöräillessämme kotiin äiti varoitti jo matkalla että isä on sitten pahalla päällä ja tiesin siis jo etukäteen mitä myöhemmin illalla/yöllä on luvassa. Silloin jotenkin tajuntaani iski ettei se meidän meno ollut ihan normaalia, kontrasti kaverin kotiin oli niin iso.

Tutulta kuulostaa, aina sai hävetä.

Vanhemmat uhkailivat kasvatuslaitokseen lähettämisellä ihan pienestäkin asiasta. Isä heilutteli valkoista paperia ilmassa, että tässä nyt on se lomake, jonka lähettävät kasvatuslaitokseen ja kohta sieltä tullaan hakemaan.

Vielä aikuisenakin näin tästä painajaisia.

Myös aina sai kuulla, että takiani he joutuvat "ennenaikaiseen hautaan". Olin koulussa kympin tyttö, ei ryyppäämistä tms. Oma tahto ollut aina ja se ei niille hulluille sopinut.

Nyt ei onneksi enää vuosiin olla oltu yhteydessä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen perheestä, jossa äidillä on joku diagnosoimaton mt-ongelma. Luulen, että hän on epävakaa tai sitten narsistinen ph. Olen oivaltanut asian vasta näin aikuisena. 

Olen iloinen, että löysin tämän ketjun. Vertaistukea ja lisää oivalluksia asioista, jotka eivät olleet oikein perheessämme. Olin aiemmin miellyttäjä ja yleensä seurustelukumppaniksenikin valikoitui juuri nuo pahimmat narsistit. Nyt ymmärrän miksi näin on käynyt. 

Mulla saman tyyppinen kokemus. Äidilläni varmasti jokin mielenterveyden häiriö. Vanhempani erosivat ja äitini meni uusiin naimisiin ja meistä tuli uusioperhe, sain velipuolen ja lisäksi syntyi pikkusisko. No, tämäkin liitto päätyi eroon ja äitini jäi yksinhuoltajaksi, taas. Minulla oli tuntuvasti jo ikäeroa pikkusiskooni. Äitini oli varmasti hyvin masentunut. Makasi vain makuuhuoneessa itkien, otin vastuuta pienestä siskostani tällöin. Myös muita tilanteita oli, jossa hoisin paljonkin siskoani. Aikuisena olen ymmärtänyt, että ei minun olisi kuulunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(

"ja mä yritin mm perheneuvolassa saada tähän muutosta mutta psykologiat ynisee miten ihanaa kun isä osallistuu. jotenkin mulla on soinut kello päässä että noi puheet ei st%n/a ole normaaleita!!! anteeksi mutta nyt suututtaa ihan sikana. joka paikassa mut leimattu yliherkäksi tms milloin mitäkin. t. 570."

Hyvä, kun tajusit!!

Vierailija kirjoitti:

Itsellä meni aika pitkään ennen kuin tajusin, mutta olin pakon edessä riippuvainen hoitoavusta. Ennen lapsia olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että koska minua ei rakastettu vaan syrjittiin niin ei kannata tehdä omia lapsia etten siirrä samoja ongelmia heille. No onneksi muutin mieleni, mutta siis tuo hoitoapu oli sellainen, että jotenkin sitä unohti kaiken jne... kunnes huomasin, että samat systeemit pätee lapsenlapsiin, yksi suosikiksi ja paljon muuta, Edelleen he kantavat kaunaa siitä, että kerran otin lapset mukaani ennen kuin oli sovittu, koska vanhempani  riitelivät keskenään todella paljon ja lasten olemassolo ei hillinnyt riidanhaluja ollenkaan. Tätä kostetaan vieläkin vaikka 10 vuotta aikaa ja kosto kohdistuu näihin lapsiin esim. ei anneta mitään mitä serkuille annetaan ja muutenkin mitätöidään jos vaan saavat mahdollisuuden kahdenkeskiseen tilanteeseen. Luonnollisesti näitä kahdenkeskisiä tilanteita ei ole enää. Yhtä lasta morkkasivat rosvoksi ja toista äpäräksi eli kivoja mummuja ja ukkeja. Ei nää miksikään muutu, pitäkää se mielessä kovia kokeneet ja miettikää tarkoin millä tasolla annatte tavata lapsianne

Huh huh, kyllä on sielläkin vanhemmat olleet aika sekaisin. Sen verran pakko on sanoa, että kyllä tuo viha, mikä vanhemmillasi on ilmeisen vahvaa, juontaa varmasti jostakin paljon varhaisemmasta asiasta kuin pelkästään tuosta yhdestä tapaamisesta. Ei kukaan terve ihminen flippaa noin pahasti, jollei ole jo ennestään mieli katkeroitunut kuka ties mistä.

Vierailija kirjoitti:

Mun alalla (arkkitehti) on parempi olla avautumatta näistä.

Miksi?

En oikeasti ymmärrä, miten tuo ala liittyy aiheeseen.

Kamppailin teininä vastaan, mutta vasta noin kolmekymppisenä ymmärsin käsitteellisesti ja teoreettisesti asiat. Nykyään +40 osaan jo ottaa vastaan omia tunteitani ja käsitellä niitä terveemmin. Kaikista vahvin parantumiseeni vaikuttanut tekijä olivat omat lapseni. Rakastin ja rakastan heitä täysin palkein. Herkän ja haavoittuvan pienen edessä ymmärsin kirkkaasti, mitä tuollaiselle pienelle saa tehdä ja mitä ei. Kerta kerran jälkeen totesin, että minulle oli tehty hyvin paljon vahingoittavia tekoja koko lapsuuteni ajan. Ymmärsin myös, että vanhempani olivat ja ovat edelleen hyvin kehittymättömiä ja kasvussaan jumittuneita. Se on sääli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(

Lopeta tuo miehesi käytös HETI. Se on lapselle henmetin nöyryyttävää ja mitätöivää ja tuo sen viestin että isä halveksii eikä arvosta. Ja niin sun miehes just tekeekin,hslveksii lastaan. Onnea vaan sulle, arvaa haluuko lapses pitää yhtryttä aikuisena? Oon just tuo jonka isä nälvi ja vittuili koko lapsuuden ja eipä oo isä nähnyt vilaustakaan minusta tai ainoista lapsenlapsistaan 15 vuoteen. Tälleenkö haluat miehellesi käyvän?

Joo anteeksi että keuhkoan mutta muistsn eläväst miten pahalta tuo isän ilkkuminen tuntuu, kurkkua kuristaa ja itkettää mutta pakko yrittää sietää ja teeskennellä että ei loukkaa.

Olen tosi kiitollinen että kirjoitit ton kaiken. Mulla on henkisesti sairas narsistiäiti. muistan kun hän mm kun vähän jännitin lentämistä nöyryytti mua koko koneen kuullen ja huusi kun x niin pelkää jne jne. muistan ne tunteet kuin eilisen. Noi ei kuitenkaan ole hänen sairaimpia juttuja edes. mm pari pv sitten vaikka olen jo aikuinen niin teeskenteli isänkin olleen huolestunut kun muistutan skitsofreenikkoa. Miehen puheita en ole osannut yhdistää varsinkin kun jopa perheneuvola hymistelee. oon oikeesti ihan raivona nyt. me asutaan miehen kanssa tästä syystä jo erillään. ollaan yritetty saada asioita toimimaan mutta nythän oikein nuo hänen kommentit yhdistyi mun päässä. itkettää...

Ahaa, tämä on sama tapaus jossa isoäiti (lainatun tekstin kirjoittajan oma äiti) häiriköi väitteillä, että lasta heitelty tms.?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpäisy kamalinta kirjoitti:

Lapsuus olisi tärkein ettei puolta ikää menisi tarumoista selviytymiseen. Mutta suurimmalla osalla on jotain traumoja enemmän tai vähemmän. Minulle äidin mielenterveysongelmat tulivat pahemmin esille ala-asteella kun aloin kirjoittamaan päiväkirjaa enkä todellakaan kenenkään luettavaksi ja huomasin ettei mulla olekkaan kotona mitään yksityistä. Hävetti kun hän suoraan äitini toisti kirjoittamaani ja kaikki tavarani oli pengottu säännöllisesti. En voinut enään omia ajatuksiani kirjoittaa. Meillä oli kulissit ja uskonlahkoa muistuttava läheisriippuvainen suku yhteisö ja ulkopuolisia ei ollut. Sairas ilmapiiri ja piti jotain raamatun loitsuja rukoilla, en ymmärtänyt niistä mitään. Koko lähi suku sai kasvattaa ja läimiä risulla kintuille että pysyi ruodussa. Isä häipyi ja hänet ajettiin pois kun hän vihasi äitini läheisriippuvaista sukua jossa äitini riippui kuin tauti. Lapset saikin manipuloitua kun ei ollut vastahankoista aikuista hankaloittamassa sitä. 

Murkkuiässä kun aloin todella hankalaksi ja kapinoimaan ulos ahdistavasta kopista niin koitettiin vieläkin väkivalla ruotuun mutta ei se enään onnistunut. Mun olisi pitänyt olla kaksikymppisenäkin vielä lapsi ja äidin talutushihnassa kuin koira. Kun nuorena tekee liian aikaisin lapsia, alkaa leikkimään kotia niin harvalla onnistuu ja omat mielenterveysongelmat vaan siirretään sukupolvesta toiseen niin ettei niitä ole käsitelty koskaan. Parisuhteessakin pitäisi harjoitella kauemman aikaa yhteiseloa niin ettei heti siihen tehdä lapsia ja katsotaan sitten onnistuuko vai ei. Kun sitten on epäonnistuttu ja lapset tehty niin kahta vaikeempaa on sen ruletin pyörittäminen taas uusiokumppanin kanssa. Samat ongelmat mutta näyttämö vaan muuttuu kun koskaan ei käsittele omia ongelmiaan. 

Minä ainakin olin ihan rikki ja sekaisin sitten kun piti omaa suhdetta alkaa luomaan. Luottaminen oli vaikeeta ja kotoa saatu malli ihan sairas. Ei ollut normaalia parisuhdemallia vanhemmista muuta kuin miehelläni joka sitten kestää sen kipuiluni, oireiluni eikä häipynyt. 

Mun äidin isä oli skitsofreenikko ja jotain oli periytynyt äidille sieltä. Ihme raivokohtauksia, joita pelkäsin.

Tuo yksityisyyden menetys ... minä sain päiväkirjan joululahjaksi ja tietysti luulin, että se on minun omaisuuttani. Jostain tajusin, että äiti oli avannut päiväkirjan lukon kai jollain pinnillä tms ja käynyt lukemassa kun olin koulussa. Ihmettelin niitä raivoamisia kun tulin kotiin koulusta, hän ei myöntänyt tietenkään mitään. Sitten huomasin että kaapissa jossa päiväkirjaa säilytin, onkin lukko. Lukitsin kaapin ja kätkin avaimen. Koulusta tullessa äiti tuli karjumaan että sitä kaappia ei saa panna lukkoon. Ei kertonut syytä siihen. Sitten oli pakko laittaa avain paikoilleen ja kirjoittaa päiväkirjaan neutraalia, jotain säästä jne., ei todellakaan yksityisiä asioita ja ajatuksia. Hän luki ne jutut. Joskus oli unohtanut viedä päiväkirjan takaisin. En uskaltanut kysyä missä se oli. Se tuli sitten paikoilleen aikanaan kun sitä oli ehkä kierrätetty jossain sukulaisissa.

Hän antoi päiväkirjan minulle takaisin, kun olin noin 45. Naureskeli jutuilleni tuolloinkin. Olin unohtanut koko päiväkirjan ja kun sain sen takaisin, muserruin pikkulapseksi jälleen.

Kylän akoista joku oli kuullut että kiroilen (murkkuna siis) ja tullut kertomaan sen äidilleni. Tästä sain kuulla ainakin viisi vuotta. Hän otti aina asian puheeksi uudelleen ja uudelleen.

Meillä ei halattu tai kehuttu, ei huomattu mitään pahojamieliä, ei lohdutettu sairaana eikä muutenkaan.

Olin sitten asunut jo 10 vuotta itsekseni ja vanhemmille oli tullut jokin hääkutsu tms., jossa luki päällä heidän nimensä ja PERHEINEEN. Äiti jaksoi jauhaa siitä pitkään että kuinka olen heidän perhettään edelleen. Vaikka en asunut siellä ja hankin oman leipäni.

Lomalla kuvittelin saavani olla ehkä jopa viikon siellä. Äitihän kielsi minua tulemasta ruokapöytään. Hain sitten kaupasta muutamaksi päiväksi jotain näkkileipää jne ja menin takaisin kaupunkiin.

Hoettiin kaikenmaailman lauseita, kuten: jos et tienaa, ei sinun pidä leipää syömän ja Jumala taivaassa ja kapteeni laivassa ja kuinka hän on tämän talon kapteeni, ylpeys käy lankeemuksen edellä jne.

Sen päätin että omia lapsiani en alista tuollatavoin, vaan arvostan, kunnioitan ja autan heitä kaikessa. Sen asian olen pitänyt. En pannut paskoja kierrätykseen.

Hyi olkoon, että menee lukemaan toisen ihmisen päiväkirjaa!

Mun narsistiäiti penkoi myös tavarat ja luki päiväkirjan. Ja nöyryytti löytämillään tiedoilla esim. Jos olisin kirjouttanut vaikka että jännitän esitelmää koulussa niin jossain sukujuhlissa olisi alkanut tuhertaa tekoitkua että voitteko kuvitella meidän x jännittää esitelmää koulussa!! Ja siitä olisi jankattu pitkään ja hartaasti.

Vierailija kirjoitti:

Meillä viikonloppuisin isä ryyppäsi ja oli väkivaltainen. Äitikin ryyppäsi ja huusi ja raivosi. Ajattelin että se on ihan normaalia. Onhan siitä ihan yleisesti puhetta ollut että Suomessa käytetään liikaa alkoholia. Naisten hysteriasta ja nalkuttamisestakin jaksetaan vääntää juttua. 

11-vuotiaana olin sitten kaverini perheen luona iltaa viettämässä. Katsottiin leffaa, syötiin leffaherkkuja ja perheen isä joi siinä pari olutta. Olin ihan ihmeissäni että niinkin rauhallisesti voi iltaa viettää. Eli että sen alkon voi tosiaan jättää siihen pariin olueen eikä illan tarvitse eskaloitua käsirysyksi ja huutamiseksi. Lähdin sieltä kotiin pyörällä ja äiti tuli sattumalta vastaan. Pyöräillessämme kotiin äiti varoitti jo matkalla että isä on sitten pahalla päällä ja tiesin siis jo etukäteen mitä myöhemmin illalla/yöllä on luvassa. Silloin jotenkin tajuntaani iski ettei se meidän meno ollut ihan normaalia, kontrasti kaverin kotiin oli niin iso.

Tähän jatkan vielä että asuttiin vähän huonommalla seudulla ja muissakin alueen perheissä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Muillakin saattoi esim. olla kovaäänisiä tappeluita, poliisit kylässä jne. Meidän perhe ei siis erottunut siellä mitenkään negatiivisesti. Veli kehtasi tuoda naapuruston kavereita meille koska nämä kaverit olivat omissa kodeissaankin nähneet viinanhuuruista elämää. Minulla oli koulun ja harrastusten kautta kuitenkin ns. "parempien perheiden" kavereita kuten se jonka luona olin sitä leffaa katsomassa. Jossain kohtaa päätin että mun luo ei kukaan pääse kylään, yksinkertaisesti häpesin kotiamme niin paljon. Oikeastaan minulla on vieläkin sellainen ongelma, että kotini hävettää, vaikka asunkin yksin. On edelleen vaikea kutsua ihmisiä kylään.

Vierailija kirjoitti:

Kamppailin teininä vastaan, mutta vasta noin kolmekymppisenä ymmärsin käsitteellisesti ja teoreettisesti asiat. Nykyään +40 osaan jo ottaa vastaan omia tunteitani ja käsitellä niitä terveemmin. Kaikista vahvin parantumiseeni vaikuttanut tekijä olivat omat lapseni. Rakastin ja rakastan heitä täysin palkein. Herkän ja haavoittuvan pienen edessä ymmärsin kirkkaasti, mitä tuollaiselle pienelle saa tehdä ja mitä ei. Kerta kerran jälkeen totesin, että minulle oli tehty hyvin paljon vahingoittavia tekoja koko lapsuuteni ajan. Ymmärsin myös, että vanhempani olivat ja ovat edelleen hyvin kehittymättömiä ja kasvussaan jumittuneita. Se on sääli. 

Olipa kiva lukea tämä kommentti. Olen itse kärsinyt lapsuudessani molemmista vanhemmistani. Molemmilla välit omiin sisaruksiinsa on huonot , olen ihmetellyt, miksi minun ja oman veljeni välit ovat niin hyvät ja lämpimät. Olemmeko tukeutuneet toisiimme huonon kohtelun vuoksi.

Toisin kuin sinulla, suurin haaveeni teini-iästä asti oli, että saisin omia lapsia. Sain perheeni ja juuri mietin yhtenä päivänä, että voiko olla niin, että olen parantunut traumoista , kun olen saanut omia lapsia ja saanut olla heille niin hellä ja rakastava. Itse en saanut lapsena hellyyttä. En muista olleeni sylissä, eikä minua hakattu. Olen saanut olla rakastava äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(

Lopeta tuo miehesi käytös HETI. Se on lapselle henmetin nöyryyttävää ja mitätöivää ja tuo sen viestin että isä halveksii eikä arvosta. Ja niin sun miehes just tekeekin,hslveksii lastaan. Onnea vaan sulle, arvaa haluuko lapses pitää yhtryttä aikuisena? Oon just tuo jonka isä nälvi ja vittuili koko lapsuuden ja eipä oo isä nähnyt vilaustakaan minusta tai ainoista lapsenlapsistaan 15 vuoteen. Tälleenkö haluat miehellesi käyvän?

Joo anteeksi että keuhkoan mutta muistsn eläväst miten pahalta tuo isän ilkkuminen tuntuu, kurkkua kuristaa ja itkettää mutta pakko yrittää sietää ja teeskennellä että ei loukkaa.

Olen tosi kiitollinen että kirjoitit ton kaiken. Mulla on henkisesti sairas narsistiäiti. muistan kun hän mm kun vähän jännitin lentämistä nöyryytti mua koko koneen kuullen ja huusi kun x niin pelkää jne jne. muistan ne tunteet kuin eilisen. Noi ei kuitenkaan ole hänen sairaimpia juttuja edes. mm pari pv sitten vaikka olen jo aikuinen niin teeskenteli isänkin olleen huolestunut kun muistutan skitsofreenikkoa. Miehen puheita en ole osannut yhdistää varsinkin kun jopa perheneuvola hymistelee. oon oikeesti ihan raivona nyt. me asutaan miehen kanssa tästä syystä jo erillään. ollaan yritetty saada asioita toimimaan mutta nythän oikein nuo hänen kommentit yhdistyi mun päässä. itkettää...

Ahaa, tämä on sama tapaus jossa isoäiti (lainatun tekstin kirjoittajan oma äiti) häiriköi väitteillä, että lasta heitelty tms.?

Kyllä. Itku silmässä teeskenteli "huolestunutta" että ymmärtää miksi heitin lapsen että itkikö liikaa jne. En siis ole koskaan heittänyt. Nyt näitä juttuja ei muuten ole ollut pariin vuoteen koska en ole äitiini juuri enää yhteydessä. Kuulemma syöpä on, kuulin sukulaisilta.

Vierailija kirjoitti:

Mun on hankala pukea sanoiksi sitä, millaista meillä oli mun lapsuudessa, osaltaan siksi, että en muista mun lapsuutta kunnolla, osaltaan siksi, että en ole käsitellyt näitä asioita terapiassa ja vähän pelottaa, mitä sieltä pulpahtaa pintaan. Vähäiset muistikuvani useimmiten liittyvät vähättelyyn, pilkkaamiseen, epäilyyn siitä, että en kuitenkaan pärjää, ja jatkuvaan vertailuun minun ja sisareni sekä äitini siskon täydellisten tytärten välillä. Yllätys, meidän tappioksemme. Emme osanneet, emme tienneet, olimme vääränlaisia. Ja kuten monet täällä, me molemmat olemme pärjänneet vähän liiankin hyvin elämässä, suorittaneet opiskelut ja työt loistavasti. Joskus päiviteltiin siskon kanssa sitä, miten hyvin me molemmat ollaan onnistuttu huijaamaan itsemme eteenpäin elämässä, vasta myöhemmin kuulin huijarisyndroomasta ja tunnistin meidät molemmat kuvauksesta. Itse pakenen edelleen pahoja fiiliksiä suorittamiseen - tuntuu hyvältä kun pärjää jossain. Yksi vahva muistikuva on humalainen äitini keittiön pöydän ääressä seuraamassa, kun leivon teini-ikäisenä mustikkapiirakkaa ja voivottelemassa suureen ääneen, kun se ei kuitenkaan onnistu. Selvinpäin äiti oli kannustava, humalassa aivan kauhea. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ollut.

En ole ennen tätä ketjua tajunnut tuota lamaantumista, että se liittyy tähän. Kun olen yksin, mulla on näkymätön olo, jos kuljen kaupungilla yksin tunnen, että minua ei ole ollenkaan olemassa. Kotona yksin ollessani teen ensin maanisesti kaikki kotityöt, sitten kun niitä ei ole, istun vain lamaantuneena paikoillani, en pysty tekemään mitään ei-hyödyllistä ja sellaista, mikä ei ole sosiaalisten normien ohjaamaa. En myöskään tiedä kunnolla, mitä haluan ja mistä pidän, olen hyvin sopeutuvainen. Haistelen ihmisten mielialoja ja tunnelmaa jatkuvasti ja yritän sopeutua kaikkeen niin, etten aiheuttaisi harmia kenellekään. Pidän siitä, mistä muutkin, minkä vuoksi moni pitää minua läheisenä ja hyvänä ystävänä. Niin outoa.  Kiitos tästä ketjusta!!

Tässä on jotain universaalia, sadistien ajatusmaailmassa: "kun se ei kuitenkaan onnistu"