Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Lapsuuden epäterveiden kotiolojen todennäköisyyteen oli pakko herätä viimeistään silloin kun tajusin, että olen ollut aikuisiällä masentunut, ahdistunut, itsetuhoinen, enemmän tai vähemmän alkoholisoitunut ja viimeisimpänä oireiluna mulla on aikuisiän anoreksia. Vaikka olen opiskellut pitkälle, itsetuntoni on aivan olematon, enkä mielestäni osaa enkä pysty mihinkään, en kelpaa mihinkään. En myöskään kykene sitoutumaan mihinkään tai keneenkään, eikä mulla ole koskaan ollut paria kuukautta pitempää parisuhdetta. Päivittäin hämmästelen, että olen vielä elossa.

Isän jatkuvat raivokohtaukset jotka eskaloitui tavaroiden paiskomiseen, ne infertaaliset raivokohtaukset oli jotakin niin käsittämätöntä monesti ei tiennyt millä päälle isä tänään oli. Tajusin jo pienenä että muiden isät leikki lapsiensa kanssa, hassutteli ja kuunteli, muilla oli isiensä kanssa peli iltoja,isät auttoivat läksyissä ja antoivat viikkorahaa.

Tuo on juuri mielestäni jo paha, kun "ei saa kehua, ettei ylpisty".

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Kiitos kun kerroit elämästäsi. Voihan hyvin!

Vierailija kirjoitti:

Isän jatkuvat raivokohtaukset jotka eskaloitui tavaroiden paiskomiseen, ne infertaaliset raivokohtaukset oli jotakin niin käsittämätöntä monesti ei tiennyt millä päälle isä tänään oli. Tajusin jo pienenä että muiden isät leikki lapsiensa kanssa, hassutteli ja kuunteli, muilla oli isiensä kanssa peli iltoja,isät auttoivat läksyissä ja antoivat viikkorahaa.

Niin tuttua. Koskaan ei tiennyt, milloin alkoi mielenterveysongelmaisen isän raivokohtaus.  Pelko oli aina läsnä ja lapsuutta voimakkaasti leimaava tunne. Välillä oli hetken ajan ihan ok elämää, mutta koko ajan piti pelätä, koska aikuiset saattoivat hermostua, rähistä ja raivostua ihan pienestäkin. Olin ei-toivottu lapsi, se kerrottiin minulle jo ihan pienenä ja äiti ja koko muu perhe sen minulle myös osoittivat. Vaikka minua ei juurikaan lyöty, henkinen väkivalta, haukkuminen, pelottelu, nimittelyt, laiminlyönnit ja hyljeksintä oli karmeaa. Ja se ainainen raadanta ja työnteko, mikään ei koskaan riittänyt, ja jo pienenä jouduin tekemään liian raskasta työtä ja ottamaan liikaa vastuuta. Eikä ollut ketään, kenelle olisi voinut kertoa asioista, koska en uskaltanut. 

Kun vanhemmat erosivat, tilanne parani hiukan, koska ei ainakaan tarvinnut kuunnella isän raivoamista ja pelätä tätä, mutta äidin uusi avomies toi tullessaan helvetin. Surullisinta oli, että äiti ei koskaan pitänyt minun puoltani vaan asettui aina pervon äijänrähjän puolelle, kun se  kiusasi, tirkisteli ja haukkui minua. Selän takana äiti kyllä myöhemmin alkoi haukkua ukkoa, mutta edessä päin oli mielin kielin ja minä olin aina syyllinen kaikkeen. En koskaan ymmärtänyt, että joku voi noin totaalisesti hylätä oman lapsensa ja mennä lasta huonosti kohtelevan ja kieroutuneen vanhan äijän puolelle. Kelpasin kyllä palvelijaksi ja raatamaan, mutta ihmisarvoa minulla ei ollut.  Ja kun hirviöukko viimein lähti, sekin oli minun syytäni. 

Puistattavaa on se, miten monella muullakin on ollut karmea lapsuus ja niin monella vieläkin pahempaa. Surullista, koska se lapsuus vaikuttaa koko loppuelämään.

Ensimmäinen vastaaja sen ehti sanoakin. Terapiassa tajusin, ja se oli ihan hirvittävä järkytys - ihan kuin olisi junan alle jäänyt. Ja sain vastauksen siihen kysymykseen mitä olin pyöritellyt koko ikäni mielessäni, "mikä minussa on vialla?". En minä olekaan syntyjäni mikään muukailainen joka ei sovellu ihmiskuntaan. Paljon on "peruuttamattomasti pilalla", mutta olen nyt henkisesti kunnossa vaikka en koskaan kykenekään normaaleihin ihmissuhteisiin, tai pysty selättämään yksinäisyyttä, sosiaalista osaamattomuuttani, seksuaalista estyneisyyttäni tai muitakaan puutteitani. Ja ehkä syy 12 vuoden rankkaan koulukiusaamiseen ei ehkä ollutkaan ulkonäössäni (vaikka se otettiin pilkan aiheeksi niin pahasti, etten edelleenkään pysty sanomaan niitä sanoja joilla minua haukuttiin, tai edes pysty katsomaan itseäni peilistä), vaan jo silloisessa oudossa olemuksessani/luonteessani.

T. Keski-ikäinen nainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltähän tuntuisi, jos elämässä olisi ollut edes yksi ihminen, johon lapsena olisi voinut luottavaisesti turvautua.

Sanopa se. Kaipuu luotettavaan ja turvalliseen ihmiseen on säilynyt, vaikka olen jo vanha. Minua arvosteltiin lähes kaikesta ja aina olin tehnyt/sanonut joka tapauksessa väärin.

Opin varhain ettei kannata odottaa vanhemmilta apuja, vaan on yritettävä yksin selviytyä kaikesta. Jos joutuivat "auttamaan" niin jäätävä pettymys ja pottuuntuminen paistoi heidän naamaltaan. Ja, että kai nyt tajusit ettet tule enempää kyselemään.

Olin aina jossain välimaastossa, en tiennyt oikein minkään asian oikeata laitaa, koska tein kai vääriä kysymyksiä.

Olen herkkä ihmistyyppi joka eleli sitten satukirjamaailmassa ja kuvitteli kaikenlaista hyvää itselleen tapahtuvaksi, defenssihän se on. Lisäksi äitini epäili jatkuvasti mielenterveyttäni, haukkui siis hulluksi. Tämä oli erityisen satuttavaa.

Vertaili minua sisareeni, joka oli hyväksytty, käski ottaa mallia hänestä. Ymmärsin tosi pienenä, että hänhän on eri ihminen eikä minun pidä yrittää esittää häntä. MInua ei tosiaan hyväksytty ja sainkin sitten lähteä lähteä maailmalle 15-vuotiaana töitä tekemään. Koulutus ei tullut kohdallani kysymykseen. Koulutin itse itseni omilla rahoillani.

Paha oloni purkautui siten, että join paljon. Ainoastaan se auttoi minua irrottamaan piinasta, jota tunsin. Rakkautta saadakseni suostuin lähes kenen vain petikaveriksi. Eihän niistä sen vakavampaa tullut, vaikka joskus toivoinkin löytäväni miehen. Monta vuotta meni. Sitten aloin ymmärtää, että vaikka en tee muille mitään pahaa, niin teen pahaa itselleni.

Saat rakastaa ja hoivata itseäsi ja pitää itsestäsi huolta. Olet tärkeä. Hienosti sanottu: et tee muille mitään pahaa.  Lämpöä sulle!

Eka kerta oli se kun olin työterveyspsykologilla paniikkikohtausten takia. Hän kyseli lapsuudestani. Sanoin ensin, että ihan tavallinen ja kaikki perustarpeet oli aina täytetty. Niin, paitsi isä-viikonloppuina todistin vain kuinka hän mieluummin joi kaljaa naapurissa kuin oli minun kanssa. Kuinka äidin luona oli aina painostava ilmapiiri ja mitään tunteita ei sopinut näyttää. Kuinka itkin vessassa yksin kun isoveli ja äiti taas tappelee, ja lopulta veli lähti nuorisokotiin. Kuinka minut sivuutettiin kokonaan ihmisenä ja persoonana. Mieluummin olin kavereiden luona kuin kotona.. Huoh. Vieläkin sattuu vaikka olen vuosia näitä käsitellyt. Lapsuutta kun ei takaisin saa. Onneksi omille lapsille voin olla parempi vanhempi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ei ikinä tule perheessä millään tavalla nähdyksi silloin kun menee heikosti, niin hirveän helposti iskee päälle sellainen olo, ettei ole edes olemassa muuten kuin reippaana ja pärjäävänä. On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää. Suorittaa elämäänsä, jotta kokisi, että on oikeus olla olemassa.

Onko muilla tällaisia tuntemuksia paljon?

Pulmatonta elämää ei ole olemassakaan. Hyviäkin päiviä on paljon. Hyväksy itsesi ja uskalla elää. Tee siitä hyvä, aloita tänään. Niin hyvä kuin vain voit ja osaat.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille tästä mahtavasta ketjusta! On ollut niin terapeuttista lukea muiden kokemuksia, olen aina ajatellut olevani jotenkin "yksin" tämän asian kanssa.

Tajusin itse vasta melkein kolmekymppisenä, koska kaltoinkohtelua oli aina perusteltu Raamatun "lapsia pitää kurittaa"-kohdalla ja "vanhemmat tietää parhaiten". Lapsuus oli jatkuvaa munankuorilla kävelemistä, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa sekä julkista nöyryyttämistä. Koko perhe-elämä pyöri isän tarpeiden ympärillä. Hän räjähti ihan pienimmästäkin asiasta ja hakkasi minua ja äitiä ja pelotteli hermoraunioksi. Siskoon ei koskettu, hän oli kultainen lapsi joka sai kaiken mitä halusi, harrastuksia, hienoja vaatteita yms. Minä en.

Joskus isä tuli kouluun tarkistamaan, etten vietä aikaa muitten lasten kanssa välitunnilla. Olin kuulemma huonoa seuraa muille, ja he minulle (olin tosi kiltti lapsi). Teini-ikään tullessa isäni vahti haukan tavoin "siveyttäni" ja se jatkui aikuisuuteen asti. Äiti ei uskonut pahoinpitelyjä, kun "ei ollut nähnyt niin ei voi olla varma puhunko totta". Joskus pelkäsin että isä oikeasti tappaa meidät.

Kun isäni pahoinpiteli minua viimeisen kerran aikuisena, ymmärsin viimein ettei minun ole pakko sellaista kestää. Hakeuduin terapiaan ja aloin työstämään traumoja. Sillä tiellä ollaan enkä ole enää tekemisissä isäni kanssa. Suvun mukaan minun pitäisi ottaa yhteyttä ja palauttaa välit. Minulla on perhe, kiva työ ja ensimmäistä kertaa elämässä omia ajatuksia ja haaveita. Tästä en isän takia luovu!

Me emme ole yksin! Surut ja ahdistukset jakamalla ne vähintään puolittuu. Rohkeasti vaan, pahemmastakin selvitty, niin puhumisestakin sitten kyllä. Uskalla!

Vierailija kirjoitti:

Eka kerta oli se kun olin työterveyspsykologilla paniikkikohtausten takia. Hän kyseli lapsuudestani. Sanoin ensin, että ihan tavallinen ja kaikki perustarpeet oli aina täytetty. Niin, paitsi isä-viikonloppuina todistin vain kuinka hän mieluummin joi kaljaa naapurissa kuin oli minun kanssa. Kuinka äidin luona oli aina painostava ilmapiiri ja mitään tunteita ei sopinut näyttää. Kuinka itkin vessassa yksin kun isoveli ja äiti taas tappelee, ja lopulta veli lähti nuorisokotiin. Kuinka minut sivuutettiin kokonaan ihmisenä ja persoonana. Mieluummin olin kavereiden luona kuin kotona.. Huoh. Vieläkin sattuu vaikka olen vuosia näitä käsitellyt. Lapsuutta kun ei takaisin saa. Onneksi omille lapsille voin olla parempi vanhempi

Kuulin jonkun terpeutin haastattelun, jossa sanoi että suurin osa aina kertoo kysyttäessä, että lapsuus oli tavallinen ja hyvä. Vaikka olot olisivat olleet kuinka kauheat. Samat aikuiset ihmettelevät miten eivät pärjää elämässä tulevat terapiaan, mutta ei puhumaan lapsuudestaan, koska sehän oli ihan tavallinen. Siitä se sitten lähtee avautumaan....

Vierailija kirjoitti:

Paljon näyttää olevan ihmisiä, joilla ei ole ollut hyvää lapsuutta. Rakastakaa itseänne nyt entistä enemmän kärsimyksienne vuoksi. Olette arvokkaita ihmisiä, joiden olisi pitänyt saada hyvä, turvallinen lapsuus. Tunnen suurta myötätuntoa teitä jokaista kohtaan. Tehdään parhaamme, ettei kenenkään tarvitsisi kokea enää surkeaa lapsuutta ainakaan jos me voimme siihen mitenkään vaikuttaa.

Minä tunnen myös myötatuntoa vaikka en teitä tunnekkaan. Todellakin! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ketjussa vaikuttaisi olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän aikuisen lapsi. Ja samalla ihmettelevän miksi ei ole saanut apua psykologilta. Hannu Lauerman mukaan narsistien suosikkiammatit ovat upseeri, pappi ja psykologi. Itselläni kävi esimerkiksi että yritin parisuhteessa tukeutua terapeuttiin. Nyt jälkeenpäin arvioituna kertomani mukaan hänen olisi pitää tunnistaa piirteistö. Mutta kommentti oli ;mielenkiintoista kuulla toisen osapuolen kertomus. Ollaan tekemisissä hyvin vaikean asian kanssa.

Tästäkin voi tietysti toisinaan olla kyse, mutta itse luulen että kotiväkivallasta kuuleminen ahdistaa aidosti monia ammattilaisiakin. Ja jollain tavalla monen ammattiauttajan tuntuu olevan todella vaikea suhtautua kotiväkivallan uhriin jättämään vihaan. Siitä kuuleminen tuntuu pelottavan ja siksi siitä kertovaa aletaan mitätöidä tyyliin ettei sinulla ongelmaa voi olla jne. Fiksu terapeutti osaa suhtautua väkivaltafantasioihin pelkkinä mielikuvina, jotka johtuvat pahoinpitelyn jättämästä kaunasta. Hän osaa ohjata työskentelyä siihen suuntaan miten tätä vihaa voi käsitellä ja miten sen kanssa pystyy elämään.

Ainakin minulle on kyllästymiseen asti höyry sitä, että jos tiedostat väkivaltaisen käytöksen olleen ongelma, niin osaat varmasti itse silloin välttää sitä. Eihän se vain välttämättä niin mene, ellei harjoitella keinoja purkaa vihan tunteita rakentavammin.

Suhtautuminen väkivaltaperheissä kasvaneisiin lapsiin on usein tekopyhää. Ei kukaan täysijärkinen menisi alkoholistin lapselle sanomaan, että koska vanhempasi olivat alkoholisteja, niin siksi sinusta ei voi tulla sellaista tai että pelkästään jo oman ongelmallisen suhteen alkoholiin tiedostaminen riittää tekemään alkoholistista täysin raittiin.

Kotiväkivallan traumatisoimien ihmisten hoito tuntuu olevan täysin lapsenkengissä ja on aivan tuurista kiinni millaisen ammattilaisen sattuu kohtaamaan. Ei siis ihme, että monenlaiset ongelmat usein periytyvät sukupolvelta toiselle, jos ihmisille ei edes ammattiavun piirissä välttämättä osata antaa keinoja parempien toimintamallien kehittämiseen.

Voimakas viha on ongelma silloinkin, jos se kohdistuu toimintana vain kyseiseen ihmiseen itseensä. Minulla esimerkiksi oli bulimian oireilua ja muuta itseni satuttamista, vaikka monen mielestä olin hyvin tasapainoisen oloinen ja pärjäävä.

Traumatisoituneilla ihmisillä viha kohdistuu näkyvimmin joko itsensä ulkopuolelle, tai itseensä. Toki itseä vahingoittava käytös on mukana myös silloin, kun vahingoittaa muita ja samaten muita vahingoittava käytös on läsnä silloin, kun vahingoittaa pääosin itseä, mutta näkyvimmillään raja menee noin. Minä olen aina vahingoittanut suurimmaksi osaksi itseäni, olen purkanut vihaa itseeni. Minun on todella vaikea sietää ihmisiä, jotka purkavat vihaa muihin.

Tuo itseen kohdistuva viha on jännä juttu. Tajusin sen itselläni vasta mieheni kanssa seurustellessa. Jos joku pieni asia meni pieleen, ja se ei oikeastaan ole kenenkään syytä. Sanotaan nyt vaikka että lyö varpaan tuolin kulmaan, niin reagoimme miehen kanssa ihan päinvastaisesti. Hän kiroaa sen tuolin, että mitä tuo tuolikin tuossa on ja ai helvetti, pitäisi hävittää mokoma romu. Minä kiroan aina itseni, miksi tein taas näin, enkö osaa edes kävellä, kuika voin olla näin tyhmä, minun pitäisi varmaan kuolla pois kun olen niin huono.

Pidin mieheni tyyliä aluksi jopa itsekkäänä. Miten se kehtaa syyttää jotain muuta kuin itseään kaikesta! Voi luoja. Näin syvällä se on.

Alakoulussa, taisimme olla 6.luokalla, eräs rinnakkaisluokan tyttö löysi isänsä kuolleena.

Olin kateellinen tälle tytölle. Kysyin jopa, että eikö ole ihanaa kun isä on kuollut.

Tämä silloinen kysymykseni ehkä valaisee lapsuudenperheemme ilmapiiriä.

Valitettavan tutulta kuulostaa.

Voisin suositella luettavaksi edesmenneen psykiatri Martti Paloheimon kirjat: "Suomalaisen lapsuuden haavat" sekä "Kotivammaisuuden synty".

Itse kyllä tajusin jo pienenä että jotain on perheessä pielessä.

Muistan selvästi kuinka otin 4-vuotiaana äidin kynsilakan ja sitten alkoi äitini raivo. Isä tuli paikalle ja jouduin nurkkaan ja isä hakkasi nahkaremmillä. Muistan että äiti oli aivan sekaisin kun hänen tavaroihin oli koskettu.

Hän vielä nälvi inhottavasti.

Ja puhui yleisesti todella inhottavasti tarkoituksella. Ikinä ei pyytänyt mitään anteeksi tai pahoitellut.

Vanhimmalle siskolle sanoi kun kirjoitti *paska paperit*. Raivosi koska ei kestänyt että joku saavuttaa jotain. Oli kateellinen.

Koska olin se seinätapetti niin mun piti aina vähätellä itseäni koska halusin suojella itseäni raivolta.

Pikkusisko alkoi säästämään pienenä että pääsee muuttamaan pois kotoa.

Pikkusisko meni viikonlopuksi hoitoon mummolaan. Äiti ei oikein jaksanut hoitaasiellä siten yksiössä oli mummo ja äidin mielisairas veli sekä sisko.

Äidin veli oli kumminkin ihan mukava ja lempeä ihminen.

Kukahan muu laittaisi 5-vuotiaan tuollaiseen paikkaan monena viikonloppuna hoitoon?

En ole tekemisissä äitini kanssa. Koska hän on dominoiva vieläkin ja vääristelee asioita. Hän myös valehtelee ja yrittää tehdä kaikista muista syntipukkeja.

Loppuhuipennus oli että äitini aikoo tehdä mut perinnöttömäksi. Ilmoitti asian ja sanoin hänelle että teet mitä haluat.

Havahduin kun aloin seurustelemaan aviomieheni kanssa, ja tutustuin hänen lapsuuden perheeseensä.Kun he ovat koolla, on aina lämmin tunnelma ja he auttavat toisiaan tekemättä asiasta numeroa.

Oma äitini on tunnekylmä marttyyri, jos hän tekee jonkin palveluksen, hän odottaa loputonta ylistystä. On myös hyvin epävakaa ihminen, vielä näin 35-vuotiaana jännitän hänen seurassaan ja valitsen sanani huolella, ettei hän ala raivoamaan. Lapsuus oli yhtä munankuorilla kävelyä.

Aina joutui pelätä kun isä tuli töistä, onko kännissä. Sen huomasi jo kävelytyylistä. Ja kun oli jouduttiin olla kuin kusi sukassa, ei edes vessassa uskaltanut käydä. Sitten paettiin äidin kanssa.

Nykyään ei missään väleissä isän kanssa, ihan sama vaikka kuolisi. Onkin jo vanha. Ei ole mitään sanottavaa. Kaikki kokemani on vaikuttanut erittäin paljon itsetuntooni.

Joskus tuli perunarutto, ei ollut terve kasvuympäristö. Vuoroviljely auttoi.

Jo murrosikäisenä ajattelin, että olisi parempi, jos vanhempani eroaisivat. Isä antoi kuitenkin aina anteeksi äidilleni tai alentui pyytämään anteeksi omaa suuttumustaan.

Äitini oli hamstraaja. Tilanne pahentui vähitellen. Itse esikoisena muutin kodista pois ensimmäisenä, ja sisarusteni asuessa siellä käytävillä ei pystynyt enää kunnolla liikkumaan. Itse en kärsinyt tuosta niin paljon, ja lapsuudessani (n. 2. lk asti) äiti oli ollut hyvä, huolehtiva ja minuun panostanut äiti.

Parisuhdeongelmat saivat hänet hoitamaan tunteitaan hamstraamalla. Toinen, mikä olen käsittänyt aikuisena tehneen minulle syvää vahinkoa, oli hänen tapansa yrittää kääntää lapsia isää vastaan, hakea meistä emotionaalista tukea ja käyttää meitä tunteidensa 'tiskirätteinä'. Huomaan omaksuneeni tuosta vuorovaikutustavan, jossa yritän ansaita hyväksyntää auttamalla muita, ja olen kerännyt aivan hirveitä äitini kaltaisia naisia. Isä olisi tehnyt minulle suuren palveluksen, jos olisi onnistunut eroamaan paljon aiemmin. Keskinäisten riitojensa takia, jotka toistivat tätä samaa tavaran ympärillä pyörinyttä kierrettä, he eivät nähneet minun ja sisarusteni tarpeita. Saimme ksvaa yksin ja tuuliajolla.

Aloin nähdä ongelmat vasta kun olin jo muuttanut omilleni, tilanne tavaran kanssa jatkuvasti paheni ja erityisesti siinä, mite äitini käyttäytyi, kun isä lopulta erosi. Äitini oli täysin dysfunktionaalinen, ajoi taloutensa vakavaan kriisiin jatkamalla hamstrausta ja syytti kaikista ongelmistaan isää. Lapsena oli vielä vaikea nähdä, että tavaran keruu oli todellinen mielenterveysongelma, koska tilanne ei ollut silloin vielä niin paha. Se ahdisti kyllä tunnetasolla, mutta oltiin ikään kuin harmaalla alueella jossa äiti vain syytti isää haukkumisesta.