Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Olen vasta nyt yli 40-vuotiaana alkanut ymmärtää miten voimakkaasti lapsuuskodin olot ovat elämääni ohjanneet. Ajauduin esimerkiksi teini-ikäisenä sellaiseen kaveriporukkaan, missä en olisi halunnut olla. Mutta missä vaan muualla oli parempi kuin kotona. Olen siis "ystävystynyt" ja ollut parisuhteessakin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeasti halunnut olla. Vanhempani siis omalla toiminnallaan estivät minulta vapauden valita omat ystäväni ja seurustelukumppanini. 

Ja tämän olen ymmärtänyt vasta hiljattain. Aiemmin vaan ihmettelin, että miksi ei tunnu oikealta ja tuntuu etten kuulu tähän elämään, näiden ihmisten seuraan. Luulin aina, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa ja en vaan osaa elää tätä elämää vaikka kuinka yritän parhaani. 

Opiskeluaikana tajusin, että vanhemmillani on omituinen suhde rahaan. Rahasta ei saanut puhua, mutta oletus oli, että minulla olisi ollut opiskelijana varaa kaikkeen mahdolliseen. Jos ei ollut, haukuttiin tuhlailijaksi. Vanhempani ovat keskiluokkaa eikä heillä itsellään ole taloudellisia vaikeuksia.

Vanhempani suhtautuvat myös seksiin erikoisesti. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että minulla olisi ollut poikaystäviä kotona asuessani. Aikuisena sain kuitenkin jatkuvasti kuulla vihjailuja ja kyselyjä seurustelusta. Äitini luuli varmaan, että minulla on jatkuvasti uusia kumppaneita enkä kelpaa kenellekään vakituiseen suhteeseen. Olin oikeasti niin estynyt, ettei minulla ollut seksiä tuolloin.

Aloitus voisi olla minun. En tiedä, onko. Ehkä ei.

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Mulla tuo oivallus meni toisinpäin. Tajusin, että muiden vanhemmat antavat lastensa itsenäistyä.

Eivät kanna jääkaappiin ruokaa eivätkä sekaannu lastenkasvatukseen.

Kyllä sitä jo pienestä lähtien pääsi sentään käymään sukulaisilla kylässä, joskus hoidossakin, ja koulun alettua tutustui ystävien perhe-elämään, joten kyllä tosi nuorena jo selvisi, ettei muissa perheissä ollut samanlaista, kuin meillä...

Vasta ensimmäisen lapsen tultua ja avioliiton lähes romututtua alkoi ankara tarkastelu. Lapsuuskodissani molemmat vanhemmat alkoholisteja. Olin kotona holhoaja, palvelija ja tuomari öisissä viinanhuuruisissa riidoissa. Lisäksi olin kuluerä, kun en syömättä ja alasti tullut toimeen. Koulunkäynti oli vaikeaa jatkuvasta väsymyksestä johtuen (juominen ja tappelu oli pahimmillaan jokaöistä). Eipä sillä, ei se ketään kiinnostanutkaan. Öisin kun väsytti mutta en uskaltanut nukahtaa, vihasin niin hirveällä tavalla vanhempiani että oli pakko ns. tappaa tunteet. Tämä on suurin ongelma parisuhteessa ja yleensä suuttuessani. Käyn kalmanrauhalliseksi, vaikenen ja alan suorittamaan jotakin ja antaumuksella koska yllätys yllätys olen perfektionisti. Lasteni iloissa ja kiukuissa joudun lunttaamaan oppikirjoista, miten oikeat vanhemmat asian hoitavat, ei löydy selkäytimestä. Mutta lasten suruun reagoin välittömästi ja sydämen pohjasta, en todella tiedä mistä olen oppinut? Lapset ovat kumminkin minulle eniten opettaneet ja opettavat tätä elämää ja sen että ne saa olla sitä mitä en itse saanut. LAPSIA! Ei palvelijoita, ei holhoajia, tuomareita tai kulueriä.

Melko nuorena tajusin että kaikki ei ollut kunnossa. Näin kovasti vaivaa, ettei kotiolot paljastuisi ja että kulissit pysyvät pystyssä. En kutsunut kotiin ketään, koskaan.

Olen lukenut tätä ketjua nyt kolmisen päivää. Hyvä vertaiskeskustelu ja jotkut kirjoitukset ovat ihan sydäntäsärkeviä. Minua alkoi itkettää se 5-vuotias yksinäinen, jonka äiti laittoi "ulos leikkimään". Yksin. Lapsi istuskeli jossain metsässä ja leikki mielikuvituksen avulla kävyillä. Kun kotoa löytyi yksi (1kpl) värikynää, jolla lapsi olisi ilahtuneena halunnut piirtää, otti äiti sen kynän pois! 

Itsekin nöusee mieleen asioita,ja jotenkin alan miettiä omaa käytöstäni myös: miksi reagoin ihan tavalliseen työkiireeseen ja stressiin niin lamaantuneesti, miksi minulle ei ole kunnianhimoa yhtään?

Jos lehtien toimittelijat etsii jutunaiheita, niin tässä niitä olisi. Mutta kun näistä asioista ei puhuta, vaikka pitäisi.

*mummeli* kirjoitti:

Olen pahoillani teidän kaikkien puolesta, mitä olette joutuneet kokemaan 💚

Minä myös. Tehdään tämän hetkinen elämä niin hyväksi kuin voimme. Ollaan kuitenkin elossa kun tätä luemme ja tänne kirjoitamme. Se helpottaa kun tietää ettei täydellisyyttä ole olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

"Sitä niittää, mitä kylvää" on oivallinen sanonta tuohon. Vaikutukset näkyvät aikuisissa lapsissa, ovat traumatisoituneita ja terapian tarpeessa. Sillee parhaiten näkyy ja huomaa. Elämä ei ihan sujukkaan miten pitäisi

Tästäpä tästä tajusin ja oivalsin. Ja siitä, kun ei koskaan mikään kelvannut, kaikki muut lapset olivat ehdottomasti joka suhteessa erinomaisia ja parempia. Outoa oli sekin, kun kavereiden äidit eivät koko ajan nimitelleet tai uhkailleet, vaan puhuivat lapsilleen ystävällisesti.

Aloin tutkia ja työstää asiaa vasta, kun huomasin lapsieni kasvavan samanlaisiksi kuin itse olen. Olin tiedostamattani toistanut vanhempieni jossain määrin epätervettä kiintymyssuhdemallia, vaikka luulin vilpittömästi olevani erilainen. Myös mallioppimisen suhteen olin ollut huono esimerkki tajuamatta, että teot merkitsevät tässäkin asiassa äärimmäisen paljon enemmän kuin sanat.

Vaikka mikään ei ollut perustavalla tavalla vialla, moni asia oli huonosti.

Se, kun 6. luokalla istuin kaverien kanssa keittiön pöydän ääressä ja sanoin jotakin sopimatonta, ja toisessa huoneessa ollut isäni hyökkäsi selän takaa tukistamaan minua rajusti. Ei niinkään se itse tukistaminen, koska siihen olin tottunut, mutta se, että kaverit eivät halunneet tulla meille sen jälkeen ja pelkäsivät isääni. Ymmärsin silloin, että muissa kodeissa esiteini-ikäisiä lapsia ei tukistettu tai lyöty.

Pikkuhiljaa nämä alkoi selvitä, mutta yksi selkeä hälytysmerkki oli se, että kuulin kautta rantain oman veljeni kärsivän samanlaisesta itsetuhoisesta käytöksestä ja mt-ongelmista kuin itsekkin. Olin aina luullut että hänellä on kaikki kunnossa, ja itse olen se viallinen. Hänen oireensa olivat hälyttävän samanlaisia kuin omani, joten se pisti kyllä miettimään.

Kun sitten luin narsistisen vanhemman lapsista, niin loksahti aika moni asia kohdalleen.

Olin itse se syntipukkilapsi, joten ajattelin että olen vain itse häiriintynyt ja vaikea ihminen, eikä minulla pitäisi olla mitään syytä valittaa tai voida huonosti. Hän taas oli se kultalapsi, joka pitää kulissit täydellisessä kasassa, suorittaa ja menestyy.

Mun mies, kun hän tuli meille aikoinaan...

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni käy terapiassa ja on saanut siitä apua. Kysyisinkin että kuinka olette päässeet terapiaan? Mikä on ollut se ensimmäinen instanssi mihin ootte ottanut yhteyttä?

Itse kävin nuorena neuvolapsykologilla ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Olin vaikeasti masentunut. Sain lääkkeet ja pääsin pahimman yli. Masennukseni tulkittiin raskauden jälkeiseksi masennukseksi, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei se sitä ollut.

Myöhemmässä elämässäni olen lääkinnyt masennustani alkoholilla. Kävinkin sitten a-neuvolassa juttelemassa, ja siellä käytiin läpi lapsuuttani, toisin kuin neuvolapsykologilla. Mutta sitten siellä toimiva terapeutti lopetti, sain uuden, mutta en pitänyt hänestä, enkä kokenut häntä kiinnostavan asiani ollenkaan, ja se juttu kuivui siihen.

Vuosia meni niin, että elämääni varjosti (varjostaa edelleen) alakulo, ahdistus, masennus. Kunnes taas alkoi tulla tunne, etten jaksa aamuisin nousta sängystä ja ajatukset pyöri itsemurhan ympärillä. Menin työterveyteen ja sitä kautta yritin päästä erääseen paikkakunnallamme toimivaan mielenterveyspalveluun. Siellä tuli puheeksi aiempi päihdetaustani eikä minua huolittu sinne. Käskettiin menemään takaisin a-neuvolaan. Mutta siellä ei saa sellaista terapiaa, jota tarvitsisin. Niinpä olen siitä saakka vain mennyt päivä kerrallaan, sumussa, masentuneena. Tottuneena ilottomuuteen ja siihen ettei mikään tunnu miltään. Välillä koen vihaa; vanhempiani kohtaan, yhteiskuntaa (joka ei osannut järjestää tarvitsemaani hoitoa) kohtaan, itseäni kohtaan (koska olen saamaton vätys)

Tunnen olevani menetetty tapaus.

Sinä et ole menetetty tapaus. Paremmat päivät tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Älä lyö lasta -kampanjan mainos telkkarissa.

Minkäänlainen väkivalta ei kuulu ihmissuhteisiin yhtään missään, vaan se on rikollista toimintaa.

Perhehelvetin tajuaminen alkoi joskus esimurrosiässä.

Valehtelua, peittelyä, suosikkilapsijärjestelmää, läpikäymätöntä surua, vihaa, tunteettomuutta, kaltoinkohtelua, hyljeksintää, alistamista, fyysistä väkivaltaa henkisen lisäksi, lemmikkien tappamista ihan yllättäen, kotoa pois ajamista alaikäisenä, jatkuvaa haukkumista, tölvimistä, naureskelua, teilausta, vähättelyä, ylivoimaisia vaatimuksia pärjäämisestä (ilman mitään apua) jne.

Lapsuuden traumat > epävakaa persoonallisuus, dissosiaatiohäiriöt, mihinkään kiinnittymättömyys, epäluuloisuus, ulkopuolisuus, huonommuuden tunne, häpeä = helvetillinen elämä.

Omien vanhempieni mukaan kaikki oli hyvin kun lähiö missä asuttiin oli hyvä kuten toiselle heistä nuorenakin. Vuosikymmeniä aikaisemmin. Tosiasia on että paikatkin muuttuu pk-seudulla. Lähiö mikä lähiö ja kersat sen mukaisia. ja traumat sitten sen jälkeen.

Poliisit, lanssi ja palokunta kävi taloyhtiössä melko usein, asuttiin kaupungin halvimmissa vuokrakämpissä.

Kun muutin pois kotoa, muutin uudehkoon aso-asuntoon pientaloalueelle, rauhalliseen paikkaan. Siellä tajusin, että tämän kuluu olla normaali! Ei ollut enää sossun tukikämppää seinän takana, ei juoppoja eikä huumeiden käyttäjiä. Paistipannut ja kattilat eivät lentäneet enää seinään. Alkuun oli kyllä hämmästyttävää sopeutua siihen rauhallisuuteen, kun viimeiset 20 vuotta mennyt ihan eri tavalla.