Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Eipä tarvikaan omaa tarinaa kertoa! Täällä oli jo niin samanlaisia.
Mä oon helvetillisten riitojen perheestä, jossa äiti draamakuningatar ja isä alkoholisti.
Hyvin pienenä opin pelkäämään ja pysymään poissa tieltä ja olemaan hiljaa.
Niin tuttua näissä tarinoissa... Pelko, häpeä, paniikkioireet...
Katsoin kerran jonku videon YouTubesta, jossa joku life coach (oisko ollu psykologi koulutukseltaan, oli itsekin narsismin uhri), puhui kuivista ja ei-kuivista (alkoholi) kodeista. Hän vertasi alkoholistien ja narsistiperheiden lapsuutta ja ikäänkuin niputti ne jollain tavalla samaan (läheisriippuvuuden ym vuoksi).. eli ett lapsilla oli aikuisena samankaltaista turvattomuutta. En tiedä onko tämä fakta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä tarvikaan omaa tarinaa kertoa! Täällä oli jo niin samanlaisia.
Mä oon helvetillisten riitojen perheestä, jossa äiti draamakuningatar ja isä alkoholisti.
Hyvin pienenä opin pelkäämään ja pysymään poissa tieltä ja olemaan hiljaa.
Niin tuttua näissä tarinoissa... Pelko, häpeä, paniikkioireet...Katsoin kerran jonku videon YouTubesta, jossa joku life coach (oisko ollu psykologi koulutukseltaan, oli itsekin narsismin uhri), puhui kuivista ja ei-kuivista (alkoholi) kodeista. Hän vertasi alkoholistien ja narsistiperheiden lapsuutta ja ikäänkuin niputti ne jollain tavalla samaan (läheisriippuvuuden ym vuoksi).. eli ett lapsilla oli aikuisena samankaltaista turvattomuutta. En tiedä onko tämä fakta.
On se fakta.
Pakko herättää vanha keskustelu henkiin. Itse olen nyt 27-vuotias ja vaikka olen ollut lastensuojelussa töissä ja opiskellut alaa, olen tajunnut vasta nyt kokonaiskuvan lapsuudestani.
Koska ystäväni ovat saaneet lapsia, jotka ovat minulle todella tärkeitä ja omaan varmaankin lapsuuteni vuoksi suuren hoivaamisvietin, on patoja välillä murtunut sisältäni kun olen tajunnut, miten ressukka olen lapsena ollut.
Olen pissannut housuuni stressin seurauksena ja kärsinyt valtavista psyykkisistä oireista.
Olen myös huomannut, miten tiettyjen tuttujen vanhemmat auttavat arjessa kaikin keinoin ja antavat lapsiensa kasvaa itsenäisiksi ja hyväitsetuntoisiksi aikuisiksi.
Itse olin vuosia kiinni huolehtimassa ja sovittelemassa omien vanhempieni riitoja. Enkä ehkä vieläkään sisäistä kokonaan, kuinka traumaattisessa ympäristössä olen kasvanut.
Vanhempani eivät myöskään suojelleet vaan enemmänkin säälivät entistä poikaystävääni, joka mm kävi minuun käsiksi monesti ja olimme yhdessä 8 vuotta. Kun erosin hänestä, äitini soitteli exäni kanssa ja sääli tätä.
Vuosia elin myös alistettuna myrkyllisisså ystävyyssuhteissa.
Joten kyllä, vasta tässä iässä olen alkanut käsittelemään ja purkamaan asioita. Ja vielä enemmän on kärsinyt isoveljeni.
Olen todella ylpeä siitä mitä olemme kuitenkin saavuttaneet elämässäni ja rinnallani on tasavertainen puoliso, kenen harteille en pura tai syyllistä traumojani vaan osaan sanoittaa jos minulle iskee ahdistus tai tunnen kokevani tietyissä asioissa paljon vääryyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholistienlapsi kirjoitti:
Pakko herättää vanha keskustelu henkiin. Itse olen nyt 27-vuotias ja vaikka olen ollut lastensuojelussa töissä ja opiskellut alaa, olen tajunnut vasta nyt kokonaiskuvan lapsuudestani.
Koska ystäväni ovat saaneet lapsia, jotka ovat minulle todella tärkeitä ja omaan varmaankin lapsuuteni vuoksi suuren hoivaamisvietin, on patoja välillä murtunut sisältäni kun olen tajunnut, miten ressukka olen lapsena ollut.
Olen pissannut housuuni stressin seurauksena ja kärsinyt valtavista psyykkisistä oireista.
Olen myös huomannut, miten tiettyjen tuttujen vanhemmat auttavat arjessa kaikin keinoin ja antavat lapsiensa kasvaa itsenäisiksi ja hyväitsetuntoisiksi aikuisiksi.
Itse olin vuosia kiinni huolehtimassa ja sovittelemassa omien vanhempieni riitoja. Enkä ehkä vieläkään sisäistä kokonaan, kuinka traumaattisessa ympäristössä olen kasvanut.
Vanhempani eivät myöskään suojelleet vaan enemmänkin säälivät entistä poikaystävääni, joka mm kävi minuun käsiksi monesti ja olimme yhdessä 8 vuotta. Kun erosin hänestä, äitini soitteli exäni kanssa ja sääli tätä.
Vuosia elin myös alistettuna myrkyllisisså ystävyyssuhteissa.
Joten kyllä, vasta tässä iässä olen alkanut käsittelemään ja purkamaan asioita. Ja vielä enemmän on kärsinyt isoveljeni.
Olen todella ylpeä siitä mitä olemme kuitenkin saavuttaneet elämässäni ja rinnallani on tasavertainen puoliso, kenen harteille en pura tai syyllistä traumojani vaan osaan sanoittaa jos minulle iskee ahdistus tai tunnen kokevani tietyissä asioissa paljon vääryyttä.
Ja tätä vielä jatkaakseni; kiitos kaikille tarinansa jakaneille
Isällä oli diagnoisoimaton ADHD ja se aiheutti paljon ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat eivät jutelleet toisilleen ollenkaan 😓
Paljon näyttää olevan ihmisiä, joilla ei ole ollut hyvää lapsuutta. Rakastakaa itseänne nyt entistä enemmän kärsimyksienne vuoksi. Olette arvokkaita ihmisiä, joiden olisi pitänyt saada hyvä, turvallinen lapsuus. Tunnen suurta myötätuntoa teitä jokaista kohtaan. Tehdään parhaamme, ettei kenenkään tarvitsisi kokea enää surkeaa lapsuutta ainakaan jos me voimme siihen mitenkään vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olin aina vaivaksi. Kun oli hammaslääkäri, siitä oli vaivaa että sinne piti viedä. Kun tarvitsin silmälääkäriä, siitä oli vaivaa kun sinne joutui viemään. Kun pelkäsin neuloja, rokotuksia ja verikokeita, suututtiin. Kun olin kipeä, pakotettiin kouluun ettei tule poissaoloja vaikka kurkku oli niin kipeä ettei tullut puhuessa ääntä.
Oli vaivaksi jos olisi pitänyt viedä johonkin harrastukseen joten ei harrastuksia. Ei koskaan vanhempia koulun joulujuhlassa koska mitäs ne siellä olisi tehneet. Eikä kevätjuhlissa tai missään muuallakaan. yksin olin avainkaulalapsena jonka vaan piti pärjätä.
Kaappijuoppoja, kulissit yllä, rahasta ainainen riitely, lasten kurittaminen oli ok, impulsiivisuus äärimmäisissä tilanteissa...No, olihan näitä. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vasta aikuisena tajunnut, miten paljon jouduin olemaan lapsena yksin. Mieheni on kotoisin toisesta maasta, ja anoppi ja muut perheenjäsenet ovat kauhistelleet asiaa, ja sanoneet, että heillä vastaavanlaisesta touhusta seuraisi lastensuojeluilmoitus.
Äitini oli hoitoalalla ja teki neljää erilaista vuoroa. Isäni työhön puolestaan kuului reissaaminen, ja hän oli harvoin arkisin kotona. Saatoin olla jo 7-8-vuotiaana yksin kotona jopa 8-9h kunnes äitini tuli töistä. Asuimme maaseudulla paikassa, jossa ei ollut paljoa muita ihmisiä tai kavereita ympärillä. Minun lähimmälle kaverilleni oli niin pitkä matka, etten sinne omin neuvoin päässyt.
Kukaan ei katsonut että teen läksyt, että syön, ja etten katso liikaa televisiota. Olisin voinut tehdä kotona mitä vaan, eikä kukaan olisi huomannut. Minusta kasvoi äärimmäisen itsenäinen jo hyvin varhain. Vielä nykyäänkin minun on vaikeaa pyytää apua, ja vedän usein asioita överiksi kun koen, että minun tulee selviytyä kaikesta yksin, ja tietää kaikkeen vastaus.
Jouduin noin 10-vuotiaana alkaa viettämään öitä yksin kotona äitini yövuorojen aikaan. Tein tämän hyvin vastentahtoisesti, ja olin aluksi hirveän peloissani. Muistan maanneeni yöllä sängyssä ja miettineeni mitä voi tapahtua, ja suunnitelleeni pako-ja pelastautumisreittejä jos tulee tulipalo tai murtovaras. Jonain yönä taisin ottaa jopa veitsen viereeni.
Mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Meillä ei ollut isovanhempia tai lähellä asuvia tätejä, setiä tai kummeja jotka olisivat voineet auttaa. Eräs naapurintäti kyllä melko usein vahti meitä, mutta olihan hänellä omakin elämä ja omia velvollisuuksia. Hän oli hyvä perheystävä, mutta koska hän ei ollut sukulainen, luulen, että äitini koki jotenkin nöyryyttäväksi pyytää häneltä usein palveluksia.
Tämä oli siis 90-luvun puolivälin paikkeilla. En usko, että tällaista voisi harjoittaa enää nykypäivänä - ei ainakaan pitäisi voida. Olen joskus miettinyt olisiko asiaan puututtu jos emme olisi asuneet maalla, ja jos olisin käynyt suurempaa koulua. Maalla asuessa oli jotenkin sellainen ilmapiiri, että ihmisten elämä oli jotenkin poissa silmistä enemmän kuin kaupungissa, ja asiat oli helpompi kätkeä kotiin. Toisaalta, kun piirit olivat niin pienet, niin pidettiin huolta siitä, että omat asiat pysyivät omana tietona, ja toisten asioihin ei herkästi puututtu, jotta ei olisi menetetty välejä.
Vierailija kirjoitti:
Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.
Voi miten typeriä kommentteja jotkut heittelee. Ymmärtäähän sen jos ei oo itsellä miyään kokemusta ja maailma on kovin musta valkoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella myöhään sen vasta tajusi.
Meidät olisi otettu huostaan, jos lasu olisi 80-luvulla toiminut kuten tänään.
Lyhyesti, isä otti alkoa, joi jopa auton ratissa kun kuljetti meitä lapsia, meitä haukuttiin ja ivattiin jatkuvasti. Todella turvaton lapsuus ja pelottava isä. Aikuiseksi asti kuvittelin että kaikki isäthän sellaisia huutajia taitavat olla. En osannut edes kyseenalaistaa. Se oli lapselle normi. Kotona kuljettiin "varpaisillaan" ettei suututeta isää. Ja silti se suuttui jostain.
Kuvittelin että kaverin kiltti isä on se epätavallinen.
Viimeistään aikuisena lehtiä ja uutisia lukiessani on tullut selväksi, että minut olisi pitänyt huostaanottaa lapsena.
Perheessäni oli alkoholismia, väkivaltaista riitelyä ja selvästi mielenterveysongelmia. Molemmat vanhempani uhkailivat itsemurhalla. Kun olin pieni, muutaman kerran vanhempani lähtivät illalla baariin ja jättivät minut yksin kotiin nukkumaan. Tietysti heräsin joka kerta ja hätäännyin. Luin tällä viikolla uutisista, että joku isä sai tällaisesta heitteillejätöstä vankilatuomion ja yli tuhannen euron sakot.
Syytin lapsena paljon itseäni siitä kun äiti ei jaksanut olla kanssani. Peitin kodin ongelmat kaikin voimin ulkopuolisilta ja kavereiltani. Tajusin kyllä, että kaverini eivät salailleet niin paljon perheasioitaan kuin minä. Aikuisuuden kynnyksellä romahdin totaalisesti sekä henkisesti että fyysisesti. Onneksi sain lopulta kasattua itseni ja rakennettua hyvän elämän. Olin ihan viittä vaille syrjäytyä kokonaan.
Tajusin sen jossain kahdenkympin kieppeillä. Nyt keski-ikäisenä olen osannut diagnosoida isän (narsisti psykopaattisin piirtein, ehkä jopa psykopaatti), äidistä en pysty vieläkään pääsemään jyvälle, mikä on vialla, mutta jotain kyllä. Noin kaksivitosesta olen ollut kykenevä elämään itse tasapainoista elämää, ellen joudu uudelleen narsistin lähipiiriin, mikä sairastuttaa minut hyvin pian.
Tsemppiä kaikille lapsuuden raskauttamille <3
Vanhempani olivat akateemisia ja näkyvissä ammateissa paikkakunnalla. Kotona oli asiat huonosti: väkivaltaa, alkoholismia, itsetuhoisuutta, arvaamattomuutta, itsemurhauhkauksia ym. Toimin toisen vanhemman terapeuttina. Alle kouluikäisenä hoidin räkäkännissä olevan vanhempani pesulle ja nukkumaan ja pesin oksennukset lattialta. Perheen alkoholiongelma välittyi kyllä kodin ulkopuolelle ja sain siitä osakseni pilkkaa sekä lapsilta että aikuisilta eli kavereiden vanhemmilta.
Elin kaksoiselämää, jossa en hiiskunut kenellekään kodin ulkopuoliselle mitään kodin ongelmista. En olisi missään tapauksessa halunnut joutua eroon perheestäni ja kavereistani. Olin hyvin sulkeutunut. Hermoni olivat riekaleina jatkuvasta stressistä. Olen joutunut aikuisena opettelemaan omat rajani ja välttämään ylimääräistä stressiä ja vahingollisia ihmissuhteita. Olen vasta aikuisena tajunnut, että olisin ehdottomasti tarvinnut lapsena ammattiapua.
Katselin vanhoja valokuvia perheestäni, ja niissä istuin aina erilläni muista. Tunsin jo silloin olevani yksin maailmassa vailla mitään tukea. Vanhemmat olivat keskittyneet palvomaan vain veljeäni. Tämä oli valokuvissa joko äidin kainalossa tai poski poskea vasten tai sitten isä piti veljeä ylpeänä sylissään tai tuki hellästi. Molemmat puolustivatkin häntä kuin tiikeriemot. Olin vain vaivoin siedetty ja äitini valitti syntymääni vuosikausia. Yrittipä nujertaa itsetuntoakin koko ajan, ja niinpä minusta tuli puolustuskyvytön arkajalka. On vaatinut kovia ponnisteluja selvitä tässä pahassa maailmassa.
Tuo ei ole mikään tae hyvästä lapsuudesta, tiedäthän sen? Joidenkin vanhemmat suorastaan sekaantuu aikuisenakin asioihin.
Itselläni perheenjäsenet on auttaneet "fyysisesti" eli muutossa, taloudellisesti, kuskanneet jne.. mutta henkinen tuki.. mitä se on? Empatia? Ei löydy. Syyllistäminen? Kyllä löytyy? Kriitiikki? Jep. Kontrollointi? Tottakai, mutta vain omaksi parhaaksesi.
Ulkopuolisille asia näyttäytyy niinkuin minua suorastaan hemmoteltaisiin.. mut näin ei ole. Olen tavannut paljon terveempiä perheitä, joissa lapsia ei ole ehkä autettu muutoin yhtä paljon.. mut on kuitenkin olleet terveet rajat ja lapset on pystyneet tekemään asioita itsekin. Narsistiperheen lapsesta kasvatetaan aikuinen, joka ei usko osaavansa, pärjäävänsä ja ansaitsevansa hyvää. Terveen perheen lapsi itsenäistyy ja oppii tekemään itse, koska häntä tuetaan henkisesti. Se on se kaikkein tärkein tuki. Jos se on, on lapsella eväät elää itsenäisesti. Narsistiperheen lapsen ei anneta tehdä itse. Se mitä hänen pitää tehdä itse, korjataan, koska se ei ole tarpeeksi hyvä. Tai kritisoidaan.. kiitosta ei tule. Lasta ei kunnioiteta, hänen rajojaan ei kunnioiteta, hänet nolataan muiden edessä vielä aikuisenakin.
T. Hyväksukäytettykin n-perheen lapsi