Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Kotona ei saanut opetella ruuan laittamista, koska "sinä vaan sotket ja aineet menevät hukkaan". En edelleenkään osaa oikein kokata mitään.

Väkivaltaa ja vähättelyä vanhempien puolelta. Kaikki, joilla oli vähänkin erilainen elämäntapa haukuttiin esim. kylillä perheet, jotka kävivät ulkomaan matkoilla.

Naiseksi ei olisi saanut kasvaa ja sitä piti hävetä. Myös pojista tykkääminen oli hävettävää.

N48-v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä äiti oli perheen huomion keskipisteenä olevan diktaattorityranni. Kaiken piti mennä hänen päänsä mukaan, tai sitten ei ollenkaan. Kaikkien piti olla riippuvaisia hänestä. Hän oli sosiaalisesti taitava ja rempseä, osasi näytellä täydellisesti ystävilleen empatiakykyä, jota ei todellisuudessa omannut ollenkaan. Kodin piti kiiltää 24/7h, kaappien olla täynnä ruokaa, lasten kulkea merkkivaatteissa... Kaikki oli vain pintaa. Koko ajan piti olla varpaillaan ja poissa tieltä. Opin olemaan huono ja huomaamaton. Veljeni oli todella villi tapaus, ja muistan elävästi kuinka häntä roikoteltiin korvasta ja piestiin. Siltikin minua piestiin enemmän, olin kilpi pikkuveljelleni. Koko ajan haukuttiin ja vähäteltiin. Ja joskus kehuttiin. Noitten pienten hyvien rippeiden takia selvisin. Rakastin äitiäni kovasti. Ja vihasin myös yhtä kovasti. 

Se oli yhtä mielenraiskausta. Teini-ikäisenä aloin kapinoimaan ja oirelemaan pahaa oloa. Äitini heittäytyi uhrin rooliin hienosti. Kaikille sukulaisille, pihan naisille, kaikille jaksoi valitella kuinka siitä tytöstä oli tullut kauhea murkku ja kuinka häntä nyt koetellaan. Huomio oli vain pääasia. 

Nyt emme ole olleet vuosiin väleissä. Olen katkera hänelle, ja mielenterveyteni takia en voi elää normaalia elämää. Olen kaikkien koettelemuksieni jälkeen hiljaisessa pysähtyneessä tilassa nuolemassa haavojani. Sääliksi käy myös vuotta nuorempaa veljeäni, joka on myös syrjäytyneenä omassa kodissaan. Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että masennuimme isämme kuolemasta, mikä ei ole totuus. 

Tämän takia olen se inhottava na..ttu joka kyseenalaistaa joka kerran sen aikuisen kertomuksen holtittomista teineistään ja olen se joka ei aukota mene mukaan tuohon parkumiseen. Sitä paitsi en edes tajua miksi jotkut puhuvat niin halveksuvaan sävyyn omista nuoristaan? Olen saanut sylkeä kasvoilleni monta kertaa kun olen kysynyt, että mites se aikuisen rooli perheessä että asiat ovat tuossa pisteessä? Olin itsekin tuollainen teini joka kapinoi todella rajusti, ja se oli periaatteessa eräänlainen tilipäivä äidilleni kuluneista vuosista. 

Murrosikäisiä on erilaisia, perheitä on erilaisia, mutta se teinien demonisointi on ihan käsittämätöntä kun taustalta löytyy myös aikuisen ongelmat. 

Itse uskon, että murrosikä tulee kaikenlaisten perheiden lapsille. Jos on jotakin traumakokemusta vanhemmistaan, myös ne nousevat pinnalle. Mutta yhtälailla teini kehittää myrskyä mistä tahansa asiasta, koska on.. noh...murrosiässä. Vanhemmat kyseenalaistetaan JOKA TAPAUKSESSA. Ehkä enemmän saa olla huolissaan silloin, jos lapsella EI ole murrosikää eli ei uskalla kyseenalaistaa vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Allekirjoitan ja tunnustan tämän täysin! Se miesvaltaisuus korostuu pikkukylissä todella epäterveisiin sfääreihin. Toisille isovanhemmillemme emme olleet mitään, ei edes pikkuveljemme, koska hän oli liian herkkä tai itkualtis pojaksi, mutta muuten kaikki oli vain pojatpojatpojat. Tyttöjä väheksyttiin kaikin tavoin ja se ilmapiiri oli todella nitistävä. Nämä lainatussa tekstissä mainitut bensatennarit oli kasvatettu uskoen olevansa jotain luomakunnan kruunuja joilla oli aina viimeinen sana. Seurustelin parin kanssa nuoruuden typeryyksissäni ja heillä oli tämä käistys, että he voisivat olla ydinfyysikoita jos vain haluaisivat (oikeasti hyvä jos peruskoulu polttamatta läpi) ja naiset ovat aina tyhmempiä kuin miehet tai eivät vain pysty samaan kuin miehet. esim. matematiikka on vain miesten laji koska se on miesten keksintö. Nykyisinhän on tutkittu kuinka paljon matemaattisista teorioistakin on oikeasti naisten käsialaa, mutta kaikki kunnia siirrettiin miehille, joten ei noin voi edes sanoa. Samaan kategoriaan meni, että naiset eivät saaneet näkyä, kuulua, kokeilla, ottaa riskejä vaan se oli vain poikien juttu. Samaten tytöt olivat aina niitä, joiden piti heti nousta kun käsketään ja hoitaa koti, naapurin mukulat ja herätä vaikka aamu kuudelta leipomaan suvun kakkujuhliin jotain samaan aikaan kun pojat istuivat odottamassa palvelua muiden miesten mukana. Nyt kun mietin niin ihan käsittämätön ajatusmaailma. Tämän vuoksi rakastan asua kasvukeskuksissa enkä perähikiällä kenenkään likasankona.  

Täh? Milloin olette syntyneet ja missä varttuneet? Ei tuollainen ole yleistä, eli voitte vaihtaa preesens-muodon imperfektiin. Koska olette viimeksi oleskelleet maalla ja aistineet asenneilmapiiriä?

terv. Äskeisen kulttuuri- ja maaseutumyönteisen viestin kirjoittanut totaalisen erilaisen kokemusmaailman omaava maalaisnainen

Olisiko tuo yleisempää jossakin Kainuun seudulla, Lapissa, Itä-Suomessa?

Minä huomasin jo lapsena, että omaa itsetuntoa madalsi huomattavasti se miten huonosti isä kohteli äitiä (haukkui, vittuili jne). Koin jotenkin että minäkin olen huono. Toki molemmat vanhemmat haukkui minua erikseenkin. Eikä koskaan ole tavallaan tullut ketään joka olisi antanut ymmärtää että olisin mitenkään arvostettava tai riittäväkään, kuten ilmeisesti muille elämässä usein tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdeongelmat saivat hänet hoitamaan tunteitaan hamstraamalla.

Tuo kuullostaa enemmän vastuun välttelyltä ja kumppanin mustamaalaamiselta. Olen väärässä jos hamstraus loppui parisuhteen loputtua.

Vierailija kirjoitti:

Elämä, aikuisuus ja henkisesti terve parisuhde.

Nyt on pakko kysyä, että millä ihmeellä te sen teette, saatte parisuhteen? Itse en ole saanut vaikka olen halunnut sitä. Päinvastoin olen saanut märkää rättiä, pilkkaa ja/tai halveksuntaa osakseni jos olen kerännyt rohkeuteni ja tehnyt aloitteen. Minulla ei siis ole mahdollisuutta edes huonoon parisuhteeseen (en tällä tarkoita että sellaista haluaisin, vaan että senkoommin oikeat kuin väärätkään eivät ole lähteneet mukaan). Tunnen itseni kuin ulkoavaruudesta tulleelta, joka ei osaa ihmiskunnan sosiaalisia sääntöjä. Ei minulla ystävyyssuhteetkaan toimi, onnistun pahimmillaan suututtamaan ihmisiä vaikka luulen itse käyttäytyväni kohteliaasti ja olevani epäitsekäs. Eli sosiaaliset taitoni ovat täysin vääristyneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdeongelmat saivat hänet hoitamaan tunteitaan hamstraamalla.

Tuo kuullostaa enemmän vastuun välttelyltä ja kumppanin mustamaalaamiselta. Olen väärässä jos hamstraus loppui parisuhteen loputtua.

Oho, sinähän kirjoititkin jo, että hamstraus ei loppunut, joten selvää vastuun välttelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä, aikuisuus ja henkisesti terve parisuhde.

Nyt on pakko kysyä, että millä ihmeellä te sen teette, saatte parisuhteen? Itse en ole saanut vaikka olen halunnut sitä. Päinvastoin olen saanut märkää rättiä, pilkkaa ja/tai halveksuntaa osakseni jos olen kerännyt rohkeuteni ja tehnyt aloitteen.

2 vaihtoehtoa. Joko rima on liian korkealla TAI puhut huonosti käyttäytyville ihmisille.

Minun piti muuttaa oikeasti etäälle molemmista vanhemmistani ja saada kokea normaalia parisuhdetta ja perhe-elämää ennen kuin tajusin minkälaisessa ympäristössä olin kasvanut. Se ympäristö oli vahvasti alkoholisoitunut ja raivoisa isäni sekä sotalapseudesta koko ikänsä hieman vähemmällä empatialla varustettu äitini plus heidän riitansa ja tappelunsa ja lopulta avioero, jota sitäkin riitti vuosikausiksi.

Isänmurhastani tuli melkein totta. Kun se minun kokeminen lyödyksi tultu ja muu pahoinpitelyni ei muuten loppunut, hakkasin hänet isäni eräässä yhteenotossa tajuttomaksi. Ei uskonut kerralla. Hakkasin kaksi kertaa samana päivänä. Siihen loppui. En ole tapellut vaimoni kanssa väkivaltaisesti koskaan.

Heräsin pitkällä viiveellä melkein nelikymppisenä, kun alkoi näyttää siltä, että äidin tavoite on häärätä elämässäni niin pitkään, että oma vapaa elämäni lipuu ohi ja kuolema korjaa.

Otti kyllä voimille vetää rajat, mutta ihmisessä on piileviä voimavaroja. Perhehaaveet yms saa ihmeitä aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Isällä oli diagnoisoimaton ADHD ja se aiheutti paljon ongelmia.

Mulla diagnosoitiin Asperger ja ADHD tänä kesänä, 31-vuotiaana. Tajusin itsekin, että isälläni on samat diagnoosit ja hän on tajuamattaan satuttanut minua kaikki nämä vuosikymmenet.

Ensinnäkin hän on liian suorapuheinen ja saattaa olla uskomattoman töykeä. Olemme usein vieläkin riidoissa, mutta sovimme nopeasti ja kierre jatkuu. Hän ei myöskään ymmärrä, miten joku ihminen voi elää ja ajatella eri tavalla kuin hän. Esim. minulle luonnonsuojelu on tärkeää (se on mun ekko), hän taas harrastaa jokkista, autojen rassaamista, polttaa tupakkaa, litkii viikonloppuisin kallista viskiä ja ajaa bensasyöpöllä autolla. Hän on ihan oikeasti sitä mieltä, että vain hänen elintapansa on oikeanlainen ja tuputtaa sitä minullekin ja miehelleni. 

Äiti panostaa aina kokkailuun, mutta isä syö aina samoja askeettisia ruokia (tyyliin näkkäriä ja hernekeittoa), samoja annoskokoja ja ruokailut ovat aina tiettyihin kellonaikoihin. Mulla oli usein paha mieli äidin puolesta. Isällä on myös aina samanlainen paita päällä. Niitä paitoja on hänellä kaapissa muutama, että ei nyt sentään likaista ole ikinä päällä. Muistan, kuinka ostin hänelle lempibändinsä paidan synttärilahjaksi, niin hän ei suostunut pitämään sitä. Se on yhä 15 vuotta myöhemmin kaapissa.

ADHD näkyy meillä molemmilla riskinottona liikenteessä, rahankäytön holtittomuutena ja kuormitustilanteissa raivareina. Isä kärsii enemmän riippuvuuksista, niitä ovat tupakka ja älypuhelin. Ennen älypuhelinaikaa isä nukkui suurimman osan kotonaoloajasta, hän ei jaksanut leikkiä ja seurustella kanssani ollenkaan. No ei, koska eihän lapsen kanssa leikkiminen edistä dopamiinin tuotantoa kun se on kuolettavan tylsää. Itse koin tuon käytöksen hylkäämisenä.

Ensin minulla diagnosoitiinkin näiden ja isän "kasvatuksen" perusteella epävakaa persoonallisuushäiriö. Kyllä minulla varmasti piirteitä siitä on. Tätä diagnoosia ei virallisesti ole kumottu, vaikka nämä nepsy-diagnoosit tehneiden psykologin ja psykiatrin mukaan minulla ei ole persoonallisuudessa ongelmia. 

Ikävä sanoa näin, mutta varmasti suurin osa nepsyistä ei ole kypsiä vanhemmiksi. Mäkään en ole, vaikka olen henkisesti tasapainoisempi mitä isäni. Rakastan isääni silti, osaa hän olla rakastava ja välittäväkin hyvinä päivinä.

Äitini on yliopiston käynyt farmaseutti ja isäni paperitehtaan konemies. Perheessä vanhemmat joi humalan joka viikonloppu, myös "saunakaljat" eli pari kolme pitkää kaljaa kuului arkenakin asiaan. Arkena ei ollut mitään ongelmia. Monesti viikonloppuisin riitelivät humalapäissään milloin mistäkin. Monesti se oli semmoista ihme kännistä sössöttämistä missä riideltiin jostain, mistä ei olisi pitänyt riidellä. Oli omakotitalo, koira ja kaks autoo ja iskä kännissä sössöttää "ollaan tämmösiä köyhiä, pitäisi tehdä asioita toisin" xDD 

Iskä veti myös hitosti röökiä joskus. Varmaan sen 20-30 päivässä, mut nyt on ollut ehkä 12v ilman ja nikotiinipurkkaa jauhaa edelleen. Muistan lapsena kun monesti herättiin sen takia kun iskä rykii pahasti keuhkojaan takapihalla tupakkatuolissaan. Iskä oli monesti muutenkin tosi vihainen ja aggressiivinen. Jos olisi sanottu, että lopeta nyt tuo röökaaminen niin olisi varmaan antanut litsarin. Ei kasvaessa ollut ikinä paha olla tai puute mistään, mutta jotkut asiat olisi voinut olla vielä paremmin. Näin 1990-2010 välisenä aikana.

Vierailija kirjoitti:

Kotona ei saanut opetella ruuan laittamista, koska "sinä vaan sotket ja aineet menevät hukkaan". En edelleenkään osaa oikein kokata mitään.

Väkivaltaa ja vähättelyä vanhempien puolelta. Kaikki, joilla oli vähänkin erilainen elämäntapa haukuttiin esim. kylillä perheet, jotka kävivät ulkomaan matkoilla.

Naiseksi ei olisi saanut kasvaa ja sitä piti hävetä. Myös pojista tykkääminen oli hävettävää.

N48-v.

Mites olis kokkauskurssi? Jos ruoanlaitto kiinnostaa?

Minusta on vähän höpsöä syyttää kotiväkeä noin viiskymppisenä jos oma kokkaus ei oikein suju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teetkö ap jotain tutkimusta vai oletko toimittaja?

Ei, vaan olen itse tajunnut kaverini ja tämän palstan kautta, että lapsuuteni on ollut normaalimpi kuin joskus heikkona hetkenä uskoinkaan.

Tämä asia oli mielessäni ja käänsin sen toiseen näkökulmaan. Siitä kysymykseni.

Ap

Mutta oliko se epänormaali?

Tutustuttani muiden ihmisten koteihin ja perhe-elämään.

Vierailija kirjoitti:

Joku jo aiemmin kirjoittikin että vanhemmille ei ikinä kelpaa mikään ja AINA haukutaan lapsia vaikka lapsi voittaa nobelin palkinnon.

Mullakin näin.

Vanhemmat kouluttamattomia tyhmiä duunareita, sivistymättömiä juntteja. Silti koko lapsuuden ja nyoruuden ja aikuisuuden ovat haukkuneet, sättineet ja arvostellet ja mikään ei ole kelvannut.

Tän takia oon ollut ylisuorittaja aina. Taistelin itseni lukioon ja maksoin kirjat siivoustyötä tekemällä (vanhemmat eivät maksaneet). Taistelin tieni yliopistoon suvun ensimmäisenä akateemisena, sekään ei kelvannut vanhrmmille, haukkuivat että täysin turha koulutus.

Sain työpaikan, etenin uralla, haukkuja tuli vaan työpaikoista. Etenin uralla kovin ponnistrluin, nyt olen johtaja ja mulla on satoja alaisia, olen firman johtoryhmässsä. Ei kelpaa tämäkään, kuulemma huono ja typerä työ ja saavat hävetä minua silmät päästään.

Puolisoni on DI, kuulemma typerä tutkinto ja huono työ ja surkea mies. Lapseni ovat fiksut ja kauniit, vanhempieni mielestä äpäriä ovat javatmaan jotenkin vammaisia, eivät halua tavata.

Rakentamamme OKT on ruma, homeessa, liian iso, huonolla rantatontilla, ei kelpaa.

Tyttärenä olen heille häpeätahra, kiityämätön kersa, huono lapsi.

Kerrn joku sanoi mulle että olet saavuttanut ihan valtavasti urallasi onin ansioin, vanhempasi on susta varmaan ylpeitä . Pillahdin itkuun silloin, sillä vanhempani eivät ole ikinä minusta ylpeitä. Ei, vaikka olisin presidentti, yk:n puheenjohtaja, suurfirman toimari. MIKÄÄN ei heille kelpaa, aina on syytä jatkaa arvostelua ja haukkumista. Esim joka kerta kun näkevät haukkuvat minut rumaksi ja lihavaksi (olen hoikka). On vasn pakko päästä nälvimään ja arvostelemaan, sättimään ja satuttamaan.

Tätä se on ollut mun koko elämän ajan.

Mulle tuli niin paha mieli sun puolestasi, ja kaikista muistakin tarinoista mitä ihmiset on täällä jakaneet. Mutta olethan itsestäsi ylpeä. Itse meinaan samassa ympäristössä lakkasin yrittämästä (tai oliko se edes tietoinen valinta, oppimiskyky vain katosi; olin ikäluokkani lahjakkain matematiikassa, luin paljon ja kiinnostunut asioista, sitten en vaan oppinut enää mitään, kävin kymppiluokankin ja nyt olen duunarina pienellä palkalla) ollenkaan, koska mitä väliä kuinka paljon revin itsestäni irti, en silti koskaan ole tarpeeksi. Kadehdin siis sinun voimavarojasi ja asennettasi, minusta tuli juuri se surkimus mitä kallooni taottiin kaikki ne vuodet. En osaa mitään, minusta ei ole mihinkään ja jos yritänkään, niin pieleen tulee menemään. Aloitekyky on aikalailla nolla.

Se kun muut aikuiset kaupassa tms kohteli meitä oudosti. Myös päiväkodissa tädit oli ilkeitä koska tunsivat isäni. Muiden lapsien hiuksia harjattiin ja juteltiin mutta minä katselin vierestä. Olin se pikkuinen tyttö joka olisi tarvinnut turvallisia aikuisia kodin ulkopuolelta. Kotona oli alkoholiongelmaa, riitoja yms.

Isäni joi itsensä hengiltä. Tajusin tuolloin etten ollut nähnyt häntä koskaan selvinpäin.

Olin ekaluokkalainen enkä kehdannut pitää shortseja omalla pihalla koska mulla on paksut jalat. On oikeasti mut ehkä tuossa iässä sitä ei vielä pitäis miettiä.

Vierailija kirjoitti:

Kotona ei saanut opetella ruuan laittamista, koska "sinä vaan sotket ja aineet menevät hukkaan". En edelleenkään osaa oikein kokata mitään.

Väkivaltaa ja vähättelyä vanhempien puolelta. Kaikki, joilla oli vähänkin erilainen elämäntapa haukuttiin esim. kylillä perheet, jotka kävivät ulkomaan matkoilla.

Naiseksi ei olisi saanut kasvaa ja sitä piti hävetä. Myös pojista tykkääminen oli hävettävää.

N48-v.

Kuulostaa ihan mun perheeltä. Mulle ei myöskään kerrottu kuukautisista mitään. Kaikesta hössötettiin muttei tuettu naiseksi kasvamisessa mitenkään, itse piti ostaa rintaliivitki.