Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Aika pitkän tekstin saisi kirjoittaa. Lyhyesti sanottuna, kun aikuisena asioita muisteli ja pohti, niin alkoi tajuta lapsuudestaan yhtä sun toista, mitä se oikeasti oli. Kun ei ollut enää sitä naivia lapsen uskoa, että joulupukki on totta, pääsiäispupu tuo yöllä suklaamunat tyynyn alla, tontut katselee ikkunoista, että kuka on ollut tuhma ja kuka kiltti lapsi ja kertovat siitä joulupukille ynnä muuta tämmöstä ja että kaikki tutut, sukulaiset, naapurit ja muut ovat oikein mukavia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä.
Jumalauta, jos minun lapsuuteni aikoihin lastensuojelu olisi ollut nykyisellä tasolla, niin huostaan olisi otettu.
Läpi pitkän ja kylmän talven olisi pitänyt kulkea koulumatkat kävellen vanhoissa kumisaappaissa. Kun sossusta sain lämminvuorelliset kengät, niin isäukko huusi pää punaisena, kuinka ne on turhuutta! "Menkööt niillä vanhoilla! Siitä se sisu kasvaa!" Sitten tulikin niin kova pakkastalvi, että niitä lämminvuorellisia todella tarvittiin. Mutta isän mielestä olisi kumisaappaissa pitänyt pärjätä.
Kun saunassa pikkuveli huitaisi päähäni vertavuotavan vekin, niin veli siinä ihmetteli, että olipas heikko pää. Piirretyistä ei olisi käynyt mitään. Isä vaan silitteli veljeni päätä ja äiti siinä nauroi semmoista yksinkertaisen ihmisen hihittävää vahingoniloista naurua. Oli niin hyvä juttu, että velipoikahan se sitten jatkossakin löi milloin milläkin ja heitteli kiviä.
Eikä tässä vielä kaikki, ei todellakaan. Paljon sairaita juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin viimeistään 6-vuotiaana. Olen tosin poikkeuksellisen älykäs.
Silloin kun pakenin lapsena umpihumalaista sekoilevaa isää pusikkoon piiloon. Onneksi sammui nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Aika pitkän tekstin saisi kirjoittaa. Lyhyesti sanottuna, kun aikuisena asioita muisteli ja pohti, niin alkoi tajuta lapsuudestaan yhtä sun toista, mitä se oikeasti oli. Kun ei ollut enää sitä naivia lapsen uskoa, että joulupukki on totta, pääsiäispupu tuo yöllä suklaamunat tyynyn alla, tontut katselee ikkunoista, että kuka on ollut tuhma ja kuka kiltti lapsi ja kertovat siitä joulupukille ynnä muuta tämmöstä ja että kaikki tutut, sukulaiset, naapurit ja muut ovat oikein mukavia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä.
Jumalauta, jos minun lapsuuteni aikoihin lastensuojelu olisi ollut nykyisellä tasolla, niin huostaan olisi otettu.
Läpi pitkän ja kylmän talven olisi pitänyt kulkea koulumatkat kävellen vanhoissa kumisaappaissa. Kun sossusta sain lämminvuorelliset kengät, niin isäukko huusi pää punaisena, kuinka ne on turhuutta! "Menkööt niillä vanhoilla! Siitä se sisu kasvaa!" Sitten tulikin niin kova pakkastalvi, että niitä lämminvuorellisia todella tarvittiin. Mutta isän mielestä olisi kumisaappaissa pitänyt pärjätä.Kun saunassa pikkuveli huitaisi päähäni vertavuotavan vekin, niin veli siinä ihmetteli, että olipas heikko pää. Piirretyistä ei olisi käynyt mitään. Isä vaan silitteli veljeni päätä ja äiti siinä nauroi semmoista yksinkertaisen ihmisen hihittävää vahingoniloista naurua. Oli niin hyvä juttu, että velipoikahan se sitten jatkossakin löi milloin milläkin ja heitteli kiviä.
Eikä tässä vielä kaikki, ei todellakaan. Paljon sairaita juttuja.
Sen verran jatkan, että ei se 21 vuoden avioliitto alkoholistin kanssa tehnyt äitini päälle hyvää. Se oli 2000-luvulla perinyt tädiltään yksiön Helsingistä. No, eikö tää myynyt sen veljelleen 20000 eurolla.
Sitten se on ostanut joltain kaupustelijalta varsi-imurin monella tonnilla sadan vuoden osamaksusopparilla ja tunkenut tuhansia, tuhansia, tuhansia ja tuhansia euroja kaikenmaailman remonttihuijarien taskuihin. Viiden sadan työstä maksanut viittä tonnia! Lisäksi antanut perimiään kultakoruja käytännössä ilmaiseksi näille kultahuijareille.
Ihan turhaan valittaa köyhyyttään. Ei mitään käsitystä rahan arvosta.
Ihan ensin, kun olin 10-vuotias ja TV:ssä vilahti joku dokumentti insestistä. Havahduin hetkeksi, mutta unohdin sen äkkiä.
Toinen herätys oli, kun kuulin Klamydian biisin Kosketus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan ensin, kun olin 10-vuotias ja TV:ssä vilahti joku dokumentti insestistä. Havahduin hetkeksi, mutta unohdin sen äkkiä.
Toinen herätys oli, kun kuulin Klamydian biisin Kosketus.
Ja silloin olin siis 14.
Vierailija kirjoitti:
Ihan ensin, kun olin 10-vuotias ja TV:ssä vilahti joku dokumentti insestistä. Havahduin hetkeksi, mutta unohdin sen äkkiä.
Toinen herätys oli, kun kuulin Klamydian biisin Kosketus.
Olen tosi pahoillani puolestasi. Mikään ei ollut sinun syytäsi. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ensiksi silloin, kun isä riehui kännissä kavereiden kanssa öisin kotona enkä pystynyt nukkumaan. Pelotti ja ihmettelin ja muistan miettineeni että miksi tällaista tapahtuu. Olin ehkä neljän.
Sitten ainakin silloin, kun hän heitteli mm. äidin puhelinta seinään. Ja tärveli lähes jokaisen juhlapyhän juopottelulla ja raivokohtauksillaan. Kuuntelin koulussa muiden iloista puhetta loma-ajoista, ja ihmettelin elänkö edes samassa maailmassa.
Viimeistään silloin, kun jokaisella lapsistaan ollut vaikeuksia päästä kiinni aikuisen elämään. Myös minulla. Mutta kymmenessä vuodessa on onneksi itsellä alkanut helpottaa.
Vanhemmaksi aikovat: hoitakaa traumanne ja mielen sairautenne tasapainoon ja tutustukaa kumppaniinne, ennen kuin lisäännytte.
Maaseudulla tunnetaan melko hyvin myös naapurien perhe-elämän koukerot. Koko lapsuuden ja nuoruuden näin ja kuulin, että naapurien perheissä on ainakin paljon henkistä väkivaltaa ja kuvittelin omaa perhettämme normaaliksi. Vasta vuosikymmenten kuluessa olen ymmärtänyt täysin, että oma perheeni olikin se kaikkein kahjoin, johtuen narsisti-isän touhuista.
Monet täällä ovat kertoneet, kuinka vanhemmat olivat alkoholisteja ja se toi ongelmia mukanaan. Meidän perheessä taas ne kerrat kun isä oli humalassa, olivat niitä leppoisia hetkiä. Samoin seuraava päivä, kun nukkui pois krapulaansa. Muuten hän oli enimmäkseen vihainen, poissaoleva, teennäinen, puolueellinen, syyllistävä, ilkeä ja ihan mitä vaan. Opin jo pienenä, miten olen mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton hänen seurassaan, jotta voin hengittää.
Sanoin kerran lapsena äidille, että en rakasta isää ja äiti vihaisena minulle, ettei niin saa sanoa. En sitten enää koskaan sanonut sitä ääneen. Ymmärsin kuitenkin jo tuolloin lapsena, että minulla on oikeus tunteisiin, eikä äiti, eikä kukaan muukaan voi kieltää niitä minulta. Isän käytöksen seurauksena olen kärsinyt mm. itsetunto-ongelmista. Vasta nyt jo lähempänä kuuttakymppiä ja isän kuoleman jälkeen olen löytänyt tasapainon kovan itsetutkiskelua kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhdeongelmat saivat hänet hoitamaan tunteitaan hamstraamalla.
Tuo kuullostaa enemmän vastuun välttelyltä ja kumppanin mustamaalaamiselta. Olen väärässä jos hamstraus loppui parisuhteen loputtua.
Oho, sinähän kirjoititkin jo, että hamstraus ei loppunut, joten selvää vastuun välttelyä.
En nyt ymmärrä mikä on vastuun välttelyä. Mutta äiti keräsi tavaraa ja mitään ei koskaan saanut heittää pois. Jokaisesta pois heitetystä aikakauslehdestäkin syntyi riita ja niitä kaivettiin roskiksista. Isä oli äidin mielestä hirveä kun hävitti hänen omaisuuttaan, ja sitten riideltiin ja käytiin mykkäkoulua. Lopulta isä antoi aina periksi, kunnes viimein lähti. Mistä se alkoi, en lapsena täysin osaa sanoa, mutta äiti hoiti itseään hankkimalla tavaraa. Tavara loi hänelle turvaa ja lohtua, mutta karkotti ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhdeongelmat saivat hänet hoitamaan tunteitaan hamstraamalla.
Tuo kuullostaa enemmän vastuun välttelyltä ja kumppanin mustamaalaamiselta. Olen väärässä jos hamstraus loppui parisuhteen loputtua.
Oho, sinähän kirjoititkin jo, että hamstraus ei loppunut, joten selvää vastuun välttelyä.
En nyt ymmärrä mikä on vastuun välttelyä. Mutta äiti keräsi tavaraa ja mitään ei koskaan saanut heittää pois. Jokaisesta pois heitetystä aikakauslehdestäkin syntyi riita ja niitä kaivettiin roskiksista. Isä oli äidin mielestä hirveä kun hävitti hänen omaisuuttaan, ja sitten riideltiin ja käytiin mykkäkoulua. Lopulta isä antoi aina periksi, kunnes viimein lähti. Mistä se alkoi, en lapsena täysin osaa sanoa, mutta äiti hoiti itseään hankkimalla tavaraa. Tavara loi hänelle turvaa ja lohtua, mutta karkotti ihmiset.
Ihmeellisen tutun kuuloista. Meillä tosin jemmailu oli kaiken maailman voipurkkien pakonomaista säästämistä. Kaiken maailman pikkurasioiden jemmailua kaikista elintarvikkeista, ja niille oma kaappi varattuna. Ja milloinhan näitä sitten itse asiassa edes käytettiin.. Mistä lie kielii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te, jotka haukutte vain isäänne: muistakaa, että äitinne salli isänne harjoittaman väkivallan. Piti sitä ehkä suotavana ja ajatteli, että mies hoitaa lapselle kostamisen hänen puolestaan. Näin hän sai vaikuttaa syyttömältä, ja sai ehkä jopa myötätuntoa.
On äitejä, jotka saavat sadistista nautintoa tietäessään, että heidän lapsensa tulee seksuaalisesti hyväksikäytetyksi (ja näin he itse ehkä säästyvät). Nämä äidit eivät eivät toivo väkivallan loppuvan, vaikka ruikuttavat. Heillä kun olisi kurjaa joka tapauksessa.
On turha sanoa, että äitikin oli uhri, sillä aikuisena hänen tehtävänsä on suojella lasta oman helppoutensa ja/tai mukavuutensa kustannuksella.
Kun äitu on traumatisoinut lapsen, se heijastuu isäsuhteessa. Isällä on valmiiksi vaikeaa, koska hän on äitinsä traumatisoima ja lisäksi hänellä häiriintynyt vaimo, joka on tosiaan tehnyt lapsesta hankalan. Isällä ei näin ollen ollut koskaan edes mahdollisuutta olla hyvä.
Yh äitini oli aina kireä ja huusi usein minulle. Sain selkäänikin monesti, tukasta ja käsipuolesta revittiin. Kodin tunnelma oli kai lähinnä kylmä. Meillä ei 70 -80 luvulla maalla hellitty lapsia, jos kaikki oli ok, äiti oli neutraali. Pelkäsin ja vihasin jollain tavalla häntä.
Huomasin jo varhain ala-aste ikäisenä että kavereillani ei välttämättä ollut samanlaista, oli kokonaisia perheitä joissa eli iloisia ihmisiä.
Olin hyvin mielelläni (ja aika usein) jollain kaverillani yötä. Kerran vitsailinkin jollekin että voisko he adoptoida minut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?
Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.
Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.
Lehtijutun mukaan Kimmo Ohtosen äiti pahoitteli ennen kuolemaansa sitä, että hän teki lapsensa elämästä kamalaa, kun ei osannut jättää väkivaltaista miestä. https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/isa-pahoinpiteli-ki…
Mutta: hän olisi tehnyt sen uudelleen.
Miksi pahoitella asiaa, jolle ei voi mitään? Kimmon äiti oli patologisesti masokistinen... Hän katseli, kun hänen miehensä pahoinpiteli Kimmoa vauvana; hän ei uskonut, että asialle voisi mitään.
Pitäisikö samaa logiikkaa soveltaa isään: hän oli patologisesti sadistinen, ja tuskin mahtoi asialle mitään.
Mikä tekee patologisesta toista paremman?
Olen syvästi pahoillani jokaiselle kaltoinkohdellulle täällä. Ette ansainneet kohteluanne ja toivon että lapsi sisällänne selviää ja saa nyt sitä turvaa ja rakkautta mitä vaille jäitte. Jäimme. Samassa veneessä, itse en pahimmasta päästä sillä fyysistä väkivaltaa ei minua kohtaan ollut kuin jokunen livautus, ei mitään hakkaamista. Mutta muistan ymmärtäneeni jo pienenä että meidän perhe on rikki. Isän alkoholismi väritti koko lapsuuttani ja hänen rajaton, narsistinen luonteensa samaten. Olin jotenkin aikuisia varten, en oma itseni. Viinaa ja tupakan käryä ei päässyt karkuun mihinkään, ainoa turvapaikka Mummola oli samanlainen ja sankan savun peitossa ja usein miehet kännissä ja arvaamattomia sielläkin. Pelkäsin kun poliisit tulivat ja äitiä oli lyöty, taisin hädissäni valehdella poliisille etten ollut nähnyt mitään ja tämä kalvaa vieläkin. Myöhemmin teininä jouduin kuuntelemaan isäni kännisiä puheluita kun hän oli muuttanut io pois ja ikinä hän ei kysynyt mitään minulta, jaaritti kännisiä törkyjuttujaan vaan. Seksuaalisuus vaurioitui tuossa ympäristössä muuten aika huolella. Vihasin niitä hu**a rehvasteluja ja äidin kyyristely myös ärsytti. Miksei sanonut että siisti suusi, täällä on nuori tyttö. Koen että kumpikaan vanhempi ei pysähtynyt ajattelemaan minua siinä kuviossa. Kerran olen viitannut lapsuuteen isälle kun hän naureskellen muisteli miten hauskaa meillä oli (????). Raivostui ja uhkasi tap** a a itsensä jos näin kerran on. Oli paljon hyvääkin, mutta tuo epävakaa ja epäterve tunnelma kulkee mukanani varmaan aina ja huomaan syvän vihlaisun itsessäni esim isänpäivänä kun facessa moni ylistää elämänsä tukea ja turvaa, vanhaa isäänsä, nyt vaaria joka edelleen vuolee kaarnalaivat ja on menossa mukana. Jäin paitsi isästä turvan tasolla kokonaan ja suren sitä.
Isä joi, äiti mielenterveysongelmainen lapsen tasolle jäänyt,.kotona ei ollut mitään viihtyisää,ei sisustusta ei musiikkia pelkkää ankeutta,ei käyty koskaan missään,ei saatu uusia vaatteita koskaan, viikonloppuisin ei ruokaa, äiti jankutti koko ajan omia harhaisia näkemyksiään muista ja maailmasta vaikka ei ollut koskaan käynyt missään,oli itse köyhän ralon tyttö.Kärsimme nälkää,puutetta kaikesta, ei minkäänlaista empatiaa,isän kaverit rellesti viikonloppuisin ,äiti raahasti meitä pitkin metsiä pakoon, henkinen apatia ja äidin sekopäinen käytös ja köyhyys kaikessa.Kouluruoka pelasti.Lähdin heti kun pystyin ulkomaille,en ole masentunut,olen selvityjä, koen että minusta kasvoi vahvempi kaiken tuon takia, olen matkustanut,perustanut perheen ja toimin täysin toisella tavalla kuin vanhempani.
Meillä merkit oli alusta asti niin selvät, äidillä skitsofrenia ja isä hoiti lapsena kaiken kasvatuksestani. oli myös rakkautta. hyvin hän jaksoi kunnes tulikin avioero ja isä jäi kahdestaan kanssani. hänellä oli paljon omia käsittelemättömiä traumoja omasta nuoruudestaan, ja hän oli aivan hirveä minulle. henkistä väkivaltaa jne. kerran meinasi puhjeta käsirysy välillemme. hän alisti nöyryytti ja hylkäsi viikoksi lähtien ulkomaille.
kirjoittelin päiväkirjaani että vanhempani ovat aivan sekaisin ja mietin miten tästä selvitään. ei ollut mitään unelmia aikuisuudesta, jokainen päivä oli selviytymistaistelu helvetissä. lähdin kotoa, isäni heitti ulos, 18vuotiaana.
selvisin jotenkin, terapia kutsuu ja pohdin edelleen usein sitä elämääni. tällainen tarina täällä
N45
Vierailija kirjoitti:
Aika pitkän tekstin saisi kirjoittaa. Lyhyesti sanottuna, kun aikuisena asioita muisteli ja pohti, niin alkoi tajuta lapsuudestaan yhtä sun toista, mitä se oikeasti oli. Kun ei ollut enää sitä naivia lapsen uskoa, että joulupukki on totta, pääsiäispupu tuo yöllä suklaamunat tyynyn alla, tontut katselee ikkunoista, että kuka on ollut tuhma ja kuka kiltti lapsi ja kertovat siitä joulupukille ynnä muuta tämmöstä ja että kaikki tutut, sukulaiset, naapurit ja muut ovat oikein mukavia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä.
Jumalauta, jos minun lapsuuteni aikoihin lastensuojelu olisi ollut nykyisellä tasolla, niin huostaan olisi otettu.
Läpi pitkän ja kylmän talven olisi pitänyt kulkea koulumatkat kävellen vanhoissa kumisaappaissa. Kun sossusta sain lämminvuorelliset kengät, niin isäukko huusi pää punaisena, kuinka ne on turhuutta! "Menkööt niillä vanhoilla! Siitä se sisu kasvaa!" Sitten tulikin niin kova pakkastalvi, että niitä lämminvuorellisia todella tarvittiin. Mutta isän mielestä olisi kumisaappaissa pitänyt pärjätä.Kun saunassa pikkuveli huitaisi päähäni vertavuotavan vekin, niin veli siinä ihmetteli, että olipas heikko pää. Piirretyistä ei olisi käynyt mitään. Isä vaan silitteli veljeni päätä ja äiti siinä nauroi semmoista yksinkertaisen ihmisen hihittävää vahingoniloista naurua. Oli niin hyvä juttu, että velipoikahan se sitten jatkossakin löi milloin milläkin ja heitteli kiviä.
Eikä tässä vielä kaikki, ei todellakaan. Paljon sairaita juttuja.
Kovista lähtökohdista ponnistat sinäkin, hienosti olet selvinnyt ja älykkäänä järjissäsi.
Rakkautta elämääsi!
Vierailija kirjoitti:
Totta. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja oma koti ja kasvuympäristö on aina se paras ja "oikeanlainen". Sitä puolustetaan hyvin usein vielä aikuisenakin.
Itse aloin tajuta oikeastaan jo aika varhain, murrosiässä, mutta en uskaltanut enkä voinut päästää asiaa tietoisuuteen koska se olisi ollut liian vaarallista. Olisin pudonnut tyhjän päälle.
Oikeastaan työstin tietoa vuosia, ja vasta kolmekymppisenä eräs tapahtuma sai padon murtumaan. Se oli rankka kokemus, kaikki kaatui. Muistan kun otin koiran mukaan ja lähdin lenkille. Menimme lujaa vauhtia ja itkin ääneen. Onneksi olimme silloin saaressa missä ei ollut muista ihmisiä joten sain purkaa tuskaa rauhassa. Tästä alkoi vuosien tuskallinen prosessi jost nyt olen päässyt jokseenkin selville vesille.
Tällaiset traumat ja asiat näkyvät varsin selvästi mielenterveyspalvelujen suuressa tarpeessa sekä rikostilastoissa. Tiedostamattomat ja hoitamattomat traumat.
Niin. Ja tuo häpeä. Onneksi olit saaressa? Miksi niin? Miksi paha olo ei saa näkyä?
Me on opittu häpeämään.
Saa tulla julki.
On niin paljon väärin ja sitten vielä häpeä. Se peritunne.
Tämähän on usean sukupolven juttu. Häpeä.
Sillä on kasvatettu ja se on juurtunut.
Onneksi se alkaa hellittää.
Sen verran osaan, ettei tartte nälkään kuolla.
Kotona ei ruuan laittoa muutenkaan arvostettu tai itse ruokailua. Nopeasti piti perunat vaan vetäistä naamaan ja sitten pois pöydästä kuhnailemasta.
Vasta vanhemmalla iällä tajunnut, että ruuasta voi jopa nauttia.