Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin 38 vuotiaana kun psykologi kertoi minulle että äitini käytös on narsistista ja kertomani asiat äitini käytösestä on henkistä väkivaltaa.
Tunnistatko äitisi tästä?:
Olen eri vastaaja, mutta minä tunnistan.
Samoin. Säästyi terapiarahat.
Ihanko totta? Itse olin jo teininä niin pahasti ahdistunut, että ilman terapiaa tuskin olisin enää hengissä.
Kauanko kävit terapiassa, auttoiko se? Teininä keskityin vain näkymättömään hengissäselviämiseen lapsuudenkodissa, myöhemmin olin kaikesta hämmentynyt ja aloin selvittämään tunteitani. Tärkeintä oli ensin tiedostaa ongelma, jotta sen voisi pysäyttää ja suojella itseään. Sen jälkeen laajan ja mielipuolisen historian käsittely paloittain turvallisessa ympäristössä. Vertaistuen ja tiedon avulla selvisin.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/narsismi-perheessa-tall…
Aloitin terapian nuorena aikuisena. Kyllä se auttoi, mutta työstettävää on paljon. Jossain vaiheessa voin paremmin, mutta sitten tuli kaikenlaista ja aloitin terapian vuosien jälkeen uudelleen. Mistä olet saanut vertaistukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin 38 vuotiaana kun psykologi kertoi minulle että äitini käytös on narsistista ja kertomani asiat äitini käytösestä on henkistä väkivaltaa.
Tunnistatko äitisi tästä?:
Olen eri vastaaja, mutta minä tunnistan.
Samoin. Säästyi terapiarahat.
Ihanko totta? Itse olin jo teininä niin pahasti ahdistunut, että ilman terapiaa tuskin olisin enää hengissä.
Kauanko kävit terapiassa, auttoiko se? Teininä keskityin vain näkymättömään hengissäselviämiseen lapsuudenkodissa, myöhemmin olin kaikesta hämmentynyt ja aloin selvittämään tunteitani. Tärkeintä oli ensin tiedostaa ongelma, jotta sen voisi pysäyttää ja suojella itseään. Sen jälkeen laajan ja mielipuolisen historian käsittely paloittain turvallisessa ympäristössä. Vertaistuen ja tiedon avulla selvisin.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/narsismi-perheessa-tall…
Aloitin terapian nuorena aikuisena. Kyllä se auttoi, mutta työstettävää on paljon. Jossain vaiheessa voin paremmin, mutta sitten tuli kaikenlaista ja aloitin terapian vuosien jälkeen uudelleen. Mistä olet saanut vertaistukea?
Lähimmäisiltäni ja täältä. Palstalla on ollut joskus harvoin erittäin hyviä ketjuja, joista on saanut näkökulmaa. Niissä ketjuissa ei ole ratkaisuna kommentit "mene terapiaan", vaan kokemusasiantuntijat, eli saman kärsineet ja siitä selvinneet, ovat auttamassa muita.
Miten tämä keskustelu olisi helpoin tallentaa itselle?
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä keskustelu olisi helpoin tallentaa itselle?
Lisää sivu bookmarksiin, tai kopio linkki, tai lähetä linkki itsellesi, tai ota sivuista screenshotit, tai valokuvaa jokainen sivu, tai tulosta sivut, tai kopio sivut copy-pastella wordiin. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osittain kyllä sopii meidän perheeseen.
Äitini haukkuu, ilkkuu ja nauraa päälle. Valtavat raivarit aivan mitättömistä asioista. Elin lapsena jatkuvassa pelossa. Äitini totesi minulle (kun vielä olimme tekemisissä) että eikös hän ollut rento äiti!?!?
Voi luoja että voi ihmisen käsitys olla älytön.
Äitini myös haukkuu lähes kaikkia ihmisä paitsi niittä jotka ovat hänen mielestään "Tosi hyvä tyyppi".
Kohtelee lapsiaan aivan eriarvoisesti.
Ei näe itsessään mitään vikaa. Missään asiassa . Ikinä.
Ilkeä ja julma .
Lapsena tietenkin tiesin olevani surkea lapsi joka pilaan äitini elämän. Tätähän minulle toitotettiin.
Tiivistetysti olin ruma, tyhmä ja lihava, jonka on ihan turha tehdä mitään kun en kuitenkaan osaa. Kannustava ilmapiiri. Äitini oli YH koska perheemme isät (2kpl) eivät ilmeisesti olleet täydellisiä tälle täydelliselle naisihmiselle. Hullun kynsissä meni lapsuus. Olin masentunut, surullinen lapsi. Kukaan ei auttanut
Vierailija kirjoitti:
Osittain kyllä sopii meidän perheeseen.
Äitini haukkuu, ilkkuu ja nauraa päälle. Valtavat raivarit aivan mitättömistä asioista. Elin lapsena jatkuvassa pelossa. Äitini totesi minulle (kun vielä olimme tekemisissä) että eikös hän ollut rento äiti!?!?
Voi luoja että voi ihmisen käsitys olla älytön.
Äitini myös haukkuu lähes kaikkia ihmisä paitsi niittä jotka ovat hänen mielestään "Tosi hyvä tyyppi".
Kohtelee lapsiaan aivan eriarvoisesti.
Ei näe itsessään mitään vikaa. Missään asiassa . Ikinä.
Ilkeä ja julma .
Lapsena tietenkin tiesin olevani surkea lapsi joka pilaan äitini elämän. Tätähän minulle toitotettiin.
Tiivistetysti olin ruma, tyhmä ja lihava, jonka on ihan turha tehdä mitään kun en kuitenkaan osaa. Kannustava ilmapiiri. Äitini oli YH koska perheemme isät (2kpl) eivät ilmeisesti olleet täydellisiä tälle täydelliselle naisihmiselle. Hullun kynsissä meni lapsuus. Olin masentunut, surullinen lapsi. Kukaan ei auttanut
Olen pahoillani puolestasi. Toivottavasti olet myöhemmin saanut apua. Se on täysin käsittämätöntä miten välinpitämättömästi lasten hätään suhtaudutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitti. :) Linkki varmaan helpoin, jos ketju ei häviä bittiavaruuteen parin viikon päästä.
Vierailija kirjoitti:
Kun ei ikinä tule perheessä millään tavalla nähdyksi silloin kun menee heikosti, niin hirveän helposti iskee päälle sellainen olo, ettei ole edes olemassa muuten kuin reippaana ja pärjäävänä. On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää. Suorittaa elämäänsä, jotta kokisi, että on oikeus olla olemassa.
Onko muilla tällaisia tuntemuksia paljon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei ikinä tule perheessä millään tavalla nähdyksi silloin kun menee heikosti, niin hirveän helposti iskee päälle sellainen olo, ettei ole edes olemassa muuten kuin reippaana ja pärjäävänä. On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää. Suorittaa elämäänsä, jotta kokisi, että on oikeus olla olemassa.
Onko muilla tällaisia tuntemuksia paljon?
Ei, koska olin kotona syntipukiksi leimattu. Jos elämässä oli normaaleja ongelmia, sain ivailua ja syyttelyä. Syntipukki tuli aina nähdyksi roskaämpärinä. Tukea en saanut, enkä sitä siksi osannut enää kaivata. Minä tulin näkyväksi kun pääsin narsistista jotenkin eroon. Ajattelin että maailmassa on miljoonia ihmisiä ja joukossa on varmasti minulle tarkoitettuja samaa matkaa kulkijoita, kun etsin. Itsestäni se oli kiinni.
Koetteko olevanne aikuisena vapaita mieleltänne,oletteko päässeet ahdistavasta lapsuudesta yli?
Itse huomaan olevani jatkuvasti ahdistunut ja päässä velloo negatiivisuus, vaikka ihan kaikki on kunnossa. Ihana koti,mies,eläimet, hyvä työ,terveys...kaikki. En pääse hetkeen kiinni, en näe värejä ympärilläni. Huolet painaa kaiken aikaa.. Luulen, että jatkuva väsymys johtuu jatkuvasta huolesta- pyörin oravanpyörässä.
Kiitos vielä kerran tästä keskustelusta, joka on pysynyt asiallisena. En ole koskaan lukenut vastaavaa ja ei ole käynyt edes mielessä, kuinka yleistä tämä on.Lasten laiminlyönti henkisesti ja fyysisesti. Ja kuinka tuttuja on monien kertomat tunteet ja tuo vapaa-ajan lamaannus,kun elämä menee suorittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin vanhemmat onnistui aikaansaamaan jatkuvan syyllisyyden ja huonommuuden kokemuksen. Ehkä se oli osaamattomuutta ja taitamattomuutta enemmän kuin tahallista. Kasvuvuosina en muista, että olisin kokenut olevani hyväksytty ja rakastettu. Perheen ulkopuolinen maailma oli jotenkin pahaksi leimattu. Yksinäisyyden, kohtaamattomuuden tunne perheen keskellä.
Ei mitään kauheita riitoja, ei alkoholia. Lasten perushuolto kunnossa. Kysyn itseltäni, miksi siis oirehdin vieläkin, yli 60:nä. Tahdon hyväksyä, että näin oli, vmt eivät kyenneet omien vaurioittensa takia enempään. Haluan ns.antaa anteeksi. Se ei nnistu tahdolla, tarvitaan jtn muutakin, en tiedä mitä. Täytyy vain todeta, että olen tyttö varjoiselta kujalta, hyväksytyksi ja kohdatuksi tulemisen lämpö ei ulottunut kasvukujalleni.
Edellinen 1094 jatkaa: niin, mikä sai tajuamaan, että kasvuympäristö ei ollut terve? Aikuisena lapsuudenkodissa käyminen tuntui raskaalta, soittaminen vanhemmille raskaalta, puhuminen heidän kanssaan kuin veitsenterällä liikkuisi. Ei kannata lipsahtaa eli lipsauttaa mitään, mikä on ristiriidassa heidän mielipiteitten kanssa. Siitä tulee sanktio, ei ilmeinen, mutta takanapäin paheksuttu ja ylitulkittu heitä vihaavaksi.
Lapsihan kehittää oman selviytymiskeinonsa. Minulla se on ollut hiljainen mukautuminen ympäristön vaatimuksiin saadakseni oikeuden edes olla olemassa. Mukautuminen on kehittynyt huippuunsa niin että ennakoin ympäristön tarpeita terävästi ja pyrin vastaamaan niihin ennen kuin asianosainen itsekään tietää tarvettaan. Taipumus ja taito on pinttynyt soluihini ja siitä on miltei mahdoton irrottautua. Rohkeus olla oma itsensä, omaa mieltään, olla näkyvä ja kuuluva, on vaikeaa. On ollut raskasta elää näin. Vasta jälkeenpäin on tajunnut itseäänkään, niin selviytymisvaistoilla olen mennyt. Ehkäpä sitten vasta kuolen omana itsenäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ei ikinä tule perheessä millään tavalla nähdyksi silloin kun menee heikosti, niin hirveän helposti iskee päälle sellainen olo, ettei ole edes olemassa muuten kuin reippaana ja pärjäävänä. On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää. Suorittaa elämäänsä, jotta kokisi, että on oikeus olla olemassa.
Onko muilla tällaisia tuntemuksia paljon?
Kyllä on. Äitini oli ihan ok silloin kun meni hyvin, ei tosin liiemmin kehunut tai vastaavaa, ettei lapsi vain ylpisty ja luule itsestään liikoja. Piti ikään kuin perusolettomuksena "menestystä". Kun tuli ongelmia, epäonnistumisia, pettymyksiä tai suruja, äiti suhtautui väheksyen, mitätöiden, mollaten ja saattoi saada pienistäkin asioista hirveitä raivokohtauksia. Isäni suhtautui onneksi pehmeämmin, mutta äiti oli niin hallitseva ja jyräävä, ettei siitä oikein ollut apua, isäkin oli tossun alla.
Mulla ei koskaan ollut sellaista tunnetta, että äiti olisi tukena ja turvanani tapahtui mitä hyvänsä, pelkäsin todella että hän saattaisi suuttua niin paljon, että hylkäisi minut kokonaan. Ja olin sentään todella kiltti ja helppo lapsi. Olin mukautuvainen lapsi enkä pitänyt epäreiluista konfliktitilanteista. Välttelin vaikeuksien kertomisesta enkä oppinut käsittelemään hankalia asioita ja tunteita. Aikuseina olen ollut epävarma, jatkanut nuorena opittua roolia aina pärjäävänä ihmisenä, sairastunut masennukseen ja vetäytynyt aina vaikeina hetkillä kuoreeni, ettei kukaan näkisi minulle menevän huonosti.
Mä voisin haluta lapsia siinä tapauksessa, että voisin ottaa vanhempana samanlaisen roolin kuin mitä isillä keskimäärin on. Mielelläni luovuttaisin myös raskaana olemisen, synnytämisen ja imettämisen isälle, jos se vain olisi mahdollista :D. Kyse on tavallaan "helpommalla pääsemisestä", rehellisesti sanoen. Mulla ei ole tarvetta päästä aina kaikesta helpolla elämästä, mutta lapsiasia on sellainen, jonka tiedän aiheuttavan itselleni liikaa kuormitusta ja takuulla se heijastuisi perheen elämään negatiivisesti. Ehkä olen jotenkin vanhanaikainen, kun ajattelen äidin roolin ja merkityksen lapselle hyvin tärkeäksi, ja etten siitä välttämättä selviytyisi kunnolla.
Ja sen verran pessimisti olen, että en kyllä hevin luottaisi yhteenkään mieheen, joka lupaisi ja vannoisi ottaa vähintäänkin tasavertaisen vastuun lapsien ja kodin arjen pyörittämisestä. Saisin hermoromahduksen, jos se kaikki kaatuisi minun niskaani.
Sorry, nyt meni väärään ketjuun!
Kiitos näistä viesteistä kaikille. Mä en tiedä koska tajusin. Mulla ns tavallinen, hyvä perhe. Äiti kuitenkin jossain määrin tunnekylmä ja ivallinen. Äiti laihdutti aina. Mä en ole koskaan kokenut olevani hyvä tai riittävä. En koskaan kokenut että kelpaisi itsenäni. Olen sairastanut syömishäiriöitä 16-30 ikävuosina, äidille kerroin joskus mutta asiaan ei oikeastaan palattu... muulta perheeltä asia salaattiin. Tuo, että asioista ei puhuta, on meidän perheessä normaalia. Lisäksi mulla toistuvaa masennusta, nykyään käyn terapiassa ja syön lääkkeitä... yritän vasta saada kiinni että mistä kaikesta tässä mun voinnissa on kyse, ja vasta viime aikoina olen ymmärtänyt että tää liittyy varmasti mun lapsuuden perheeseen. Olen nelikymppinen nyt... lapsuudesta muistan melko vähän.
Vierailija kirjoitti:
Äitini haukkuu, ilkkuu ja nauraa päälle. Valtavat raivarit aivan mitättömistä asioista. Elin lapsena jatkuvassa pelossa. Äitini totesi minulle (kun vielä olimme tekemisissä) että eikös hän ollut rento äiti!?!?
Voi luoja että voi ihmisen käsitys olla älytön.
Äitini myös haukkuu lähes kaikkia ihmisä paitsi niittä jotka ovat hänen mielestään "Tosi hyvä tyyppi".
Kohtelee lapsiaan aivan eriarvoisesti.
Ei näe itsessään mitään vikaa. Missään asiassa . Ikinä.
Niin tuttua. Minulle äitini on totesi, että on aina ollut kannustava ja osallistuva äiti. Joo-o. Käytännössä pakotti harrastuksiin, joita itse piti arvostettavina (mm. musiikki, liikunta) ja toisinaan kävi paikan päällä kyttäämässä kulmat kurtussa miten sujui ja raivostui, jos meni huonosti. Kannustaminen opiskeluun oli lähinnä opiskelun ja koulumenestyksen tärkeyden jankuttamista, mutta ei koskaan mitään konkreettista tukea kuten läksyissä avustamista tms. Jos jotain erehtyi kysymään, ei viitsinyt itse nähdä vaivaa auttaakseen, vaan tiuski "sun täytyy toi nyt itse selvittää, sun täytyy oppia pärjäämään itse!" tai "kysy sieltä koulusta". Esimerkkejä on loputtomasti. Hänen mielipiteensä ja tapansa olivat ainoat oikeat.
Sitten ihmettelee, kun kaikki lapset ovat enemmän ja vähemmän tunneongelmaisia, epävarmoja ja stressiherkkiä. Vaikka hän nimenomaan kasvatti lapset pärjäämään ja menestymään!
Kiitos kaikille tästä mahtavasta ketjusta! On ollut niin terapeuttista lukea muiden kokemuksia, olen aina ajatellut olevani jotenkin "yksin" tämän asian kanssa.
Tajusin itse vasta melkein kolmekymppisenä, koska kaltoinkohtelua oli aina perusteltu Raamatun "lapsia pitää kurittaa"-kohdalla ja "vanhemmat tietää parhaiten". Lapsuus oli jatkuvaa munankuorilla kävelemistä, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa sekä julkista nöyryyttämistä. Koko perhe-elämä pyöri isän tarpeiden ympärillä. Hän räjähti ihan pienimmästäkin asiasta ja hakkasi minua ja äitiä ja pelotteli hermoraunioksi. Siskoon ei koskettu, hän oli kultainen lapsi joka sai kaiken mitä halusi, harrastuksia, hienoja vaatteita yms. Minä en.
Joskus isä tuli kouluun tarkistamaan, etten vietä aikaa muitten lasten kanssa välitunnilla. Olin kuulemma huonoa seuraa muille, ja he minulle (olin tosi kiltti lapsi). Teini-ikään tullessa isäni vahti haukan tavoin "siveyttäni" ja se jatkui aikuisuuteen asti. Äiti ei uskonut pahoinpitelyjä, kun "ei ollut nähnyt niin ei voi olla varma puhunko totta". Joskus pelkäsin että isä oikeasti tappaa meidät.
Kun isäni pahoinpiteli minua viimeisen kerran aikuisena, ymmärsin viimein ettei minun ole pakko sellaista kestää. Hakeuduin terapiaan ja aloin työstämään traumoja. Sillä tiellä ollaan enkä ole enää tekemisissä isäni kanssa. Suvun mukaan minun pitäisi ottaa yhteyttä ja palauttaa välit. Minulla on perhe, kiva työ ja ensimmäistä kertaa elämässä omia ajatuksia ja haaveita. Tästä en isän takia luovu!
Kauanko kävit terapiassa, auttoiko se? Teininä keskityin vain näkymättömään hengissäselviämiseen lapsuudenkodissa, myöhemmin olin kaikesta hämmentynyt ja aloin selvittämään tunteitani. Tärkeintä oli ensin tiedostaa ongelma, jotta sen voisi pysäyttää ja suojella itseään. Sen jälkeen laajan ja mielipuolisen historian käsittely paloittain turvallisessa ympäristössä. Vertaistuen ja tiedon avulla selvisin.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/narsismi-perheessa-tall…