Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan täällä tutkinut miten kasvuympäristö on vaikuttanut oman kiintymyssuhdetyylin kehittymiseen? Itse testasin sitä joskus nettitestin avulla ja sain sen tuloksen, jota arvelinkin: minun kiintymyssuhdetyylini ristiriitainen eli turvaton. Kykenen kiintymys ihmisiin, mutta pelkään tulevani hylätyksi.
Kiintymyssuhdetyyleistä vielä: vaikka joku tyyli olisikin se vakiintunut reagointitapa, niin tietysti suhteessa eri ihmisiin voi olla käytössä erilaisia kiintymyssuhdetyylejä, koska eri ihmissuhteet voivat aktivoida eri piirteitä persoonassa.
Tässä yksi englanninkielinen nettitesti oman kiintymyssuhdetyylin testaamiseen, jos tämä aihe kiinnostaa. Muitakin googlettamalla sanat "attachment style test" toki löytyy. https://dianepooleheller.com/attachment-test/
Pitääpä testata, olen miettinyt omaa kiintymyssuhdemalliani enkä teksteistä ole erottanut selvästi sitä, mikä olisi minun, koska taustalla on ollut monenlaista ongelmaa suhteessa vanhempaan ja kiintymyssuhteeseen.
Periaatteessa kykenen kiintymään ja uskallan esim. parisuhteessa päästää toisen ihmisen lähelle (janoan rakkautta ja hyväksyntää todella paljon), mutta heti jos vaikuttaa vähänkään siltä, että voisin tulla hylätyksi, otan etäisyyttä ensin. Pystyin ottamaan todella helposti etäisyyttä jopa omiin sisaruksiini, jos heidän käytöksensä on minulle haitallista. Tunteeni kuolevat joltain osin todella nopeasti, jos koen olevani hylkäysvaarassa tai uhattuna muuten. Lapsia minulla ei ole, mutta tällä hetkellä voisin kuvitella, että pystyn muitta mutkitta hylkäämään jopa oman lapseni tilanteessa, missä lapsi olisi vaaraksi tai liian haitallinen minulle. Tuntuu että kukaan ei ole minulle niin tärkeä, ettenkö voisi heivata elämästä, jos ihmisestä tulee liian vahingollinen itseni kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein tuon testin. Aika vahvana oli se etten luota siihen sitoutumiseen; kun mielestäni saan signaalin että toinen vetäytyy tai ei olisi luotettava, vetäydyn itse välittömästi. Aina odottaa että välttäminen vedetään pois milloin tahansa, aina valmiina pärjäämään yksin, tuli mitä tuli. Ei kauhean rakentava lähtökohta kestävälle parisuhteelle.
Vierailija kirjoitti:
Tein tuon testin. Aika vahvana oli se etten luota siihen sitoutumiseen; kun mielestäni saan signaalin että toinen vetäytyy tai ei olisi luotettava, vetäydyn itse välittömästi. Aina odottaa että välttäminen vedetään pois milloin tahansa, aina valmiina pärjäämään yksin, tuli mitä tuli. Ei kauhean rakentava lähtökohta kestävälle parisuhteelle.
Tai muillekaan ihmissuhteille. Minulle ystävyydet ovat aika vaikeita.
Vierailija kirjoitti:
Miltähän tuntuisi, jos elämässä olisi ollut edes yksi ihminen, johon lapsena olisi voinut luottavaisesti turvautua.
Sanopa se. Kaipuu luotettavaan ja turvalliseen ihmiseen on säilynyt, vaikka olen jo vanha. Minua arvosteltiin lähes kaikesta ja aina olin tehnyt/sanonut joka tapauksessa väärin.
Opin varhain ettei kannata odottaa vanhemmilta apuja, vaan on yritettävä yksin selviytyä kaikesta. Jos joutuivat "auttamaan" niin jäätävä pettymys ja pottuuntuminen paistoi heidän naamaltaan. Ja, että kai nyt tajusit ettet tule enempää kyselemään.
Olin aina jossain välimaastossa, en tiennyt oikein minkään asian oikeata laitaa, koska tein kai vääriä kysymyksiä.
Olen herkkä ihmistyyppi joka eleli sitten satukirjamaailmassa ja kuvitteli kaikenlaista hyvää itselleen tapahtuvaksi, defenssihän se on. Lisäksi äitini epäili jatkuvasti mielenterveyttäni, haukkui siis hulluksi. Tämä oli erityisen satuttavaa.
Vertaili minua sisareeni, joka oli hyväksytty, käski ottaa mallia hänestä. Ymmärsin tosi pienenä, että hänhän on eri ihminen eikä minun pidä yrittää esittää häntä. MInua ei tosiaan hyväksytty ja sainkin sitten lähteä lähteä maailmalle 15-vuotiaana töitä tekemään. Koulutus ei tullut kohdallani kysymykseen. Koulutin itse itseni omilla rahoillani.
Paha oloni purkautui siten, että join paljon. Ainoastaan se auttoi minua irrottamaan piinasta, jota tunsin. Rakkautta saadakseni suostuin lähes kenen vain petikaveriksi. Eihän niistä sen vakavampaa tullut, vaikka joskus toivoinkin löytäväni miehen. Monta vuotta meni. Sitten aloin ymmärtää, että vaikka en tee muille mitään pahaa, niin teen pahaa itselleni.
Vanhemmat erosi, olin joka toinen viikonloppu isän luona. Isälle alko maistui yksin tai porukassa. Monesti jouduin katselemaan isän ja hänen kavereidensa juopottelua. Päissään hän teki minulle ja joillekin kavereilleni asioita joista pitäisi saada tuomio. Lisäksi mm. uhkasi lyödä vyöllä, uhkasi ampua kissani kun se oli oksentanut lattialle, puhui omasta kuolemastaan, opetti vähän kyseenalaisia asioita mm. käärimään tupakan ja ampumaan pistoolilla. Olin tuolloin noin 8v.
Selvinpäin oli ihan ok. Nykyään minua ei kamalasti kiinnosta olla isään yhteyksissä. Tekstarilla kirjoitetaan kuulumiset silloin tällöin. Ei kiinnosta nähdä häntä, en laittaisi pahaksi vaikka hän kuolisi... Kamalasti sanottu mutta se on totta. En tiedä haluaisinko käydä katsomassa häntä sairaalassa jos sinne joutuisi. Varmasti tuntisin empatiaa mutta olen yliempaattinen muutenkin myös niitä kohtaan jotka eivät sitä ansaitse.
On tämä varmasti jotenkin vaikuttanut minuun kun mietin muita kavereitani. En tiedä pitäisiköhän tätä lähteä käsittelemään johonkin ammattilaiselle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat erosi, olin joka toinen viikonloppu isän luona. Isälle alko maistui yksin tai porukassa. Monesti jouduin katselemaan isän ja hänen kavereidensa juopottelua. Päissään hän teki minulle ja joillekin kavereilleni asioita joista pitäisi saada tuomio. Lisäksi mm. uhkasi lyödä vyöllä, uhkasi ampua kissani kun se oli oksentanut lattialle, puhui omasta kuolemastaan, opetti vähän kyseenalaisia asioita mm. käärimään tupakan ja ampumaan pistoolilla. Olin tuolloin noin 8v.
Selvinpäin oli ihan ok. Nykyään minua ei kamalasti kiinnosta olla isään yhteyksissä. Tekstarilla kirjoitetaan kuulumiset silloin tällöin. Ei kiinnosta nähdä häntä, en laittaisi pahaksi vaikka hän kuolisi... Kamalasti sanottu mutta se on totta. En tiedä haluaisinko käydä katsomassa häntä sairaalassa jos sinne joutuisi. Varmasti tuntisin empatiaa mutta olen yliempaattinen muutenkin myös niitä kohtaan jotka eivät sitä ansaitse.
On tämä varmasti jotenkin vaikuttanut minuun kun mietin muita kavereitani. En tiedä pitäisiköhän tätä lähteä käsittelemään johonkin ammattilaiselle?
Asioista puhumisesta ammattilaisen kanssa ei varmasti ole haittaakaan, se voi auttaa ymmärtämään paremmin omaa käytöstään.
Vierailija kirjoitti:
Mitä insesti on teille muille aiheuttanut? Minkälaista ja kenen toimesta hyväksikäyttöä tapahtui?
Lisäksi, katsotteko että lasten lääkärileikit on insestiä vai vaan lasten leikkiä?
Haluisin vertaistukea.
Mä olen saanut apua omien kokemusten hahmottamiseen Väestöliiton sivuilta, joissa käsitellään lasten seksuaalikasvatusta. Siellä on esim. osio, mikä on ongelmallista käytöstä: http://www.vaestoliitto.fi/vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/pienten_lasten… . Tosta voi vähän tsekata, että mikä on sitä viatonta leikkiä ja mikä menee ongelmallisen puolelle. Toi viimeistään sai mut tajuamaan, että se, mitä mulle on tapahtunut, ei tosiaankaan ole ok.
Vertaistukea saa mm. Suomen Delfins ry:ssä, mutta en oo itsekään vielä uskaltautunut sinne... Mutta todellakin tarvitsisin vertaistukea!
Mun tapaus on vähän samantapainen kuin aiemmin ketjussa mainittu (viesti 1051), eli muakin on käyttänyt hyväksi mua n. 5 vuotta vanhempi isoveli, itse olen ollut n. 3-5 v. Toi vaihe kesti ehkä enintään vuoden. Sitten pitkäksi aikaa unohdin kokonaan. Kun murrosikä alkoi lähestyä, aloin saamaan kauhu-/paniikkikohtauksia öisin. Usein en muistanut niistä aamulla mitään. Mutta äiti on kertonut ja kauhistellut jälkeenpäin, että vaikutin psykoottiselta. (En tajua miksi äiti ei hankkinut mulle apua, jos ajatteli mun joutuvan toistuvasti psykoosiin!) Kohtaukset loppuivat, kun suostuin myöntämään itselleni, mitä on tapahtunut. Paha olo ei kyllä siitä helpottanut... Nyt aikuisiällä mulla on diagnosoitu PTSD ja nuo "kohtaukset" ovat saaneet lopulta oikean nimen, ne ovat traumatakautumia. Soppaa sekoittaa se, että mua on käytetty myöhemminkin hyväksi, teini-iässä perheen perheen ulkopuolisen miehen toimesta, jälleen n. vuoden ajan. Luulen, että osaksi tuo aiempi insestikokemus vaikutti siihen, että olin "helpompi" saalistettava. Nimittäin vasta joskus täysi-ikäisenä ekan kerran tajusin, että mulla on ihan oikeus sanoa ei, jos en jotain halua. Ja että toisella ei ole oikeus silloin suuttua, uhkailla, painostaa jne.
Niin, että jos oot viestin 1051 kirjoittaja vielä kuulolla: Kauheaa, että sulle on tapahtunut noin. Mutta jotenkin tuntuu helpottavalta, että jollain muulla on niin samantapainen kokemus. En olekaan yksin täällä universumissa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin silloin kun oma lapsi syntyi ja aloin miettiä, että miten joku on voinut kohdella minua niin kun en samaa voisi omalle lapselle tehdä. Edelleen lapsen (tai nykyään kahden lapsen) kasvaessa tajuan koko ajan lisää että meillä ei ollut kotona kaikki ihan ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärsin 38 vuotiaana kun psykologi kertoi minulle että äitini käytös on narsistista ja kertomani asiat äitini käytösestä on henkistä väkivaltaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halasin joskus spontaanisti teini-ikäisenä toista sukupuolta olevaa vanhempaani. Heti halauksen päätyttyä hän kysyi, että kaipaanko kovasti seksiä, kun noin hänessä roikun. Tämän jälkeen minulla oli niin hämmentynyt ja häväisty olo, etten enää yrittänyt halailla. Ajatus oli niin kummallinen, etten kyennyt ymmärtämään miksi vanhempani puhuu tuollaisia. Ilmeisesti hänen oli todella vaikeaa suhtautua lapsiinsa luontevasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ei ikinä tule perheessä millään tavalla nähdyksi silloin kun menee heikosti, niin hirveän helposti iskee päälle sellainen olo, ettei ole edes olemassa muuten kuin reippaana ja pärjäävänä. On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää. Suorittaa elämäänsä, jotta kokisi, että on oikeus olla olemassa.
Huostaanotettuja lapsia tuetaan jatkossa 25 vuoden ikään asti itsenäistymisen kanssa. Tuo on aika eri meininki kuin huonossa perheessä, jossa lapsi heitetään noin vain ovesta ulos omilleen. https://yle.fi/uutiset/3-10695987
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin 38 vuotiaana kun psykologi kertoi minulle että äitini käytös on narsistista ja kertomani asiat äitini käytösestä on henkistä väkivaltaa.
Tunnistatko äitisi tästä?:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin 38 vuotiaana kun psykologi kertoi minulle että äitini käytös on narsistista ja kertomani asiat äitini käytösestä on henkistä väkivaltaa.
Tunnistatko äitisi tästä?:
Olen eri vastaaja, mutta minä tunnistan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin 38 vuotiaana kun psykologi kertoi minulle että äitini käytös on narsistista ja kertomani asiat äitini käytösestä on henkistä väkivaltaa.
Tunnistatko äitisi tästä?:
Olen eri vastaaja, mutta minä tunnistan.
Samoin. Säästyi terapiarahat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin 38 vuotiaana kun psykologi kertoi minulle että äitini käytös on narsistista ja kertomani asiat äitini käytösestä on henkistä väkivaltaa.
Tunnistatko äitisi tästä?:
Olen eri vastaaja, mutta minä tunnistan.
Samoin. Säästyi terapiarahat.
Ihanko totta? Itse olin jo teininä niin pahasti ahdistunut, että ilman terapiaa tuskin olisin enää hengissä.
Onko kukaan täällä tutkinut miten kasvuympäristö on vaikuttanut oman kiintymyssuhdetyylin kehittymiseen? Itse testasin sitä joskus nettitestin avulla ja sain sen tuloksen, jota arvelinkin: minun kiintymyssuhdetyylini ristiriitainen eli turvaton. Kykenen kiintymys ihmisiin, mutta pelkään tulevani hylätyksi.
Kiintymyssuhdetyyleistä vielä: vaikka joku tyyli olisikin se vakiintunut reagointitapa, niin tietysti suhteessa eri ihmisiin voi olla käytössä erilaisia kiintymyssuhdetyylejä, koska eri ihmissuhteet voivat aktivoida eri piirteitä persoonassa.
Tässä yksi englanninkielinen nettitesti oman kiintymyssuhdetyylin testaamiseen, jos tämä aihe kiinnostaa. Muitakin googlettamalla sanat "attachment style test" toki löytyy. https://dianepooleheller.com/attachment-test/