Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on siis useita tässä keskustelemassa jos jollekin jäi epäselväksi.
Mikään ei ole jäänyt epäselväksi ja muistutan ala-arvoisesta ketjusta tänään, mikä poistettiin. Sellaisia ei auta enää koskaan täällä kirjoittaa, pura agressiosi jossain muualla. t. Palstapoliisi
Olen seurannut ketjua alusta asti ja osa näistä kommenteista menee minulta ihan ohi. Tätäkään en tajua.
Riittää, että ap eli sinä tietää, että netissä ei voi kirjoittaa mitä tahansa aikuinen ihminen. Ei varsinkaan pienistä lapsista. Rima meni niin alas, että jos sellaista vielä näkyy, ei riitä asiaton ilmoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on siis useita tässä keskustelemassa jos jollekin jäi epäselväksi.
Mikään ei ole jäänyt epäselväksi ja muistutan ala-arvoisesta ketjusta tänään, mikä poistettiin. Sellaisia ei auta enää koskaan täällä kirjoittaa, pura agressiosi jossain muualla. t. Palstapoliisi
Olen seurannut ketjua alusta asti ja osa näistä kommenteista menee minulta ihan ohi. Tätäkään en tajua.
Riittää, että ap eli sinä tietää, että netissä ei voi kirjoittaa mitä tahansa aikuinen ihminen. Ei varsinkaan pienistä lapsista. Rima meni niin alas, että jos sellaista vielä näkyy, ei riitä asiaton ilmoitus.
Tässä ketjussa ainoat pienet lapset mistä on puhuttu on me itse. Ap ei ole edes ilmoittautunut kuin muutaman kerran tekemään lisäkysymyksiä. Toivon vaan ettei ole mikään toimittaja koska menisi hyvä ketju pilalle.
Nro 1007
Turha lässyttää enää. Toinen ketju, mikä poistettiin, ei tämä. Se on kopioitu törkyketjuna. Älä sekoita asioita ja nyt jo hiljaa. Jos kirjoittaa törkyä, kantaa vastuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.
Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.
Tuntuu kovin tutulta. Myös minä olin se lapsista, jota jostain syystä katsottiin vinoon eikä haluttu tukea tai ymmärtää millään tasolla. Aina sisaren vanhoissa vaatteissa. Muistan jonkun kerran, että pyysin jotain tavaraa/vaatetta ja sain vastaukseksi että katsotaan nyt, eikä asiaa koskaan enää palattu. Minä typerys odotin ja luotin vanhemman sanaan ja sain pettyä. Sisareni oli se loistotyyppi, jota tukivat kaiken suhteen. Hän suhtautui minuun sitten mallin mukaisesti, eli olin se sekundaversio hänestä, joka ei ansaitse huomiota tai yleensäkään mitään. Ei tullut tukea.
Minä kipuilin myös pitkään. Joskus 25-vuotiaana käsitin että eivät vanhemmat osanneet suhtautua minuun, mutta sen syytä en tiennyt. Annoin mielessäni heille anteeksi, vaikka pahalta tuntui ajoittain sen jälkeenkin. Vanhemmiten toinen vanhemmistani (toinen kuollut) äityi niin veemäiseksi minua kohtaan, että katkaisin välit. Takaumia tulee kyllä aika usein ja koen ahdistusta ihan arkipäivässä. Vanhemmalle olisi aivan turha mennä tästä mitään selittämään, koska minua pidettiin hulluna muutenkin ja arvottomana teeskentelijänä.
Minuun suhtautumiseen vanhemmillani vaikutti se, etten ollut poika, jota varsinkin isäni oli isosiskoni jälkeen toivonut. Tuon olen terapiassa ymmärtänyt, ja sen, että minussa ei ollut syy (kuten kolmekymmentä vuotta luulin).
Minun piti myös olla poika. En ollut. Oli nimikin mietitty poikalapselle valmiiksi. Minä sain nimeni sukulaisen toimesta 30 minuuttia ennen ristiäisiä äidin panikoidessa, että mitä tehdään, pappi on täällä kohta. Näin tärkeä, arvokas ja toivottu olin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".
Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.
Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.
Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.
Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.
Kiitos tästä kirjoituksesta ja kaikille muillekin kirjoittajille! Itse olen mennyt ahdistuneena puhumaan auttajalle ja vaikka sisäinen tunne on, että pää leviää niin analysoin ja erittelen tilannetta niin asiantuntevasti ja itsereflektoivasti, että kukaan ei kuule sen takaa hätää.
Täysin näin. Olen mestari pitämään yllä kulisseja ja piilottamaan tunteet kun on siihen koko ikänsä opetellut.
Asiaa ei auta että kun vihdoin hakeuduin terapiaan ja ekan kerran uskalsin näyttää todelliset tunteet (suutuin kun terapeutti oli vain hiljaa kun pyysin häntä toistuvasti sanomaan jotain, olin aiemmin kertonut että tämä oli yksi tapa jolla isäni kiusasi lapsena. Ja siis suutuin niin että läksin kesken pois ja uhosin etten tule takaisin, ei mitään väkivaltaista tms), hän lopetti terapian. Miten silloin uskaltaa kellekään sanoa enää mitä tuntee, kun se on aiemmin vain ja ainoastaan johtanut hylkäykseen jopa ammattilaisen taholta?!
Todella ikävän kuuloinen kokemus. Terapeutti ei kuulosta ammattimaiselta. Oletko löytänyt itsellesi uuden terapeutin? Alkuun hyvältä vaikuttanut terapeutti voi joskus paljastua sopimattomaksi.
En, en halunnut/pystynyt taas aloittamaan prosessia alusta. En luota enää tuohon apumuotoon ollenkaan, ja käsittääkseni se on aika lailla pakollista jos terapian edes teoriassa haluaa auttavan. Ts "vituiks menee kuitenkin" ennakkoasenne on tie varmaan epäonnistumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".
Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.
Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.
Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.
Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.
Kiitos tästä kirjoituksesta ja kaikille muillekin kirjoittajille! Itse olen mennyt ahdistuneena puhumaan auttajalle ja vaikka sisäinen tunne on, että pää leviää niin analysoin ja erittelen tilannetta niin asiantuntevasti ja itsereflektoivasti, että kukaan ei kuule sen takaa hätää.
Täysin näin. Olen mestari pitämään yllä kulisseja ja piilottamaan tunteet kun on siihen koko ikänsä opetellut.
Asiaa ei auta että kun vihdoin hakeuduin terapiaan ja ekan kerran uskalsin näyttää todelliset tunteet (suutuin kun terapeutti oli vain hiljaa kun pyysin häntä toistuvasti sanomaan jotain, olin aiemmin kertonut että tämä oli yksi tapa jolla isäni kiusasi lapsena. Ja siis suutuin niin että läksin kesken pois ja uhosin etten tule takaisin, ei mitään väkivaltaista tms), hän lopetti terapian. Miten silloin uskaltaa kellekään sanoa enää mitä tuntee, kun se on aiemmin vain ja ainoastaan johtanut hylkäykseen jopa ammattilaisen taholta?!
Todella ikävän kuuloinen kokemus. Terapeutti ei kuulosta ammattimaiselta. Oletko löytänyt itsellesi uuden terapeutin? Alkuun hyvältä vaikuttanut terapeutti voi joskus paljastua sopimattomaksi.
En, en halunnut/pystynyt taas aloittamaan prosessia alusta. En luota enää tuohon apumuotoon ollenkaan, ja käsittääkseni se on aika lailla pakollista jos terapian edes teoriassa haluaa auttavan. Ts "vituiks menee kuitenkin" ennakkoasenne on tie varmaan epäonnistumiseen.
Luottamuksen rakentumiseen uudelleen menee tietysti aina aikaa. Ehkä joskus sinulla on valmiudet yrittää uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".
Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.
Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.
Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.
Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.
Kiitos tästä kirjoituksesta ja kaikille muillekin kirjoittajille! Itse olen mennyt ahdistuneena puhumaan auttajalle ja vaikka sisäinen tunne on, että pää leviää niin analysoin ja erittelen tilannetta niin asiantuntevasti ja itsereflektoivasti, että kukaan ei kuule sen takaa hätää.
Täysin näin. Olen mestari pitämään yllä kulisseja ja piilottamaan tunteet kun on siihen koko ikänsä opetellut.
Asiaa ei auta että kun vihdoin hakeuduin terapiaan ja ekan kerran uskalsin näyttää todelliset tunteet (suutuin kun terapeutti oli vain hiljaa kun pyysin häntä toistuvasti sanomaan jotain, olin aiemmin kertonut että tämä oli yksi tapa jolla isäni kiusasi lapsena. Ja siis suutuin niin että läksin kesken pois ja uhosin etten tule takaisin, ei mitään väkivaltaista tms), hän lopetti terapian. Miten silloin uskaltaa kellekään sanoa enää mitä tuntee, kun se on aiemmin vain ja ainoastaan johtanut hylkäykseen jopa ammattilaisen taholta?!
Todella ikävän kuuloinen kokemus. Terapeutti ei kuulosta ammattimaiselta. Oletko löytänyt itsellesi uuden terapeutin? Alkuun hyvältä vaikuttanut terapeutti voi joskus paljastua sopimattomaksi.
En, en halunnut/pystynyt taas aloittamaan prosessia alusta. En luota enää tuohon apumuotoon ollenkaan, ja käsittääkseni se on aika lailla pakollista jos terapian edes teoriassa haluaa auttavan. Ts "vituiks menee kuitenkin" ennakkoasenne on tie varmaan epäonnistumiseen.
Luottamuksen rakentumiseen uudelleen menee tietysti aina aikaa. Ehkä joskus sinulla on valmiudet yrittää uudelleen.
Itse olen vaihtanut terapeuttia ja se oli todella myönteinen kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun äitini makoili känässä sängyssään kissanpoika alavatsansa päällä ja puheli että 'on varmaan hyvät hajut kun se tossa p!llun päällä makaa'.
Mä näin yhtenä yönä unta insestistä ja heräsin oivallukseen että ei helvetti, toihan on joskus tapahtunut. Olin jossain määrin aina tiennyt siitä, mutta toi uni paljasti ihan uusia tapahtumia mulle.
Näin siis unta että lapsena mun 5 vuotta vanhempi veli pyysi mua istumaan hajareisin sen syliin ja kyseli että miltä tää ja tää tuntuu. Olin itse ehkä 4-vuotias. Oltiin molemmat alasti, ja penetraatiotahan siinä tapahtui. Me myös leikittiin lääkäriä toisinaan suihkun jälkeen, ja mulla piti aina olla vaiva alapäässä ettei veli suutu, kun ei saa tehdä mulle sisätutkimusta. Mun piti toimenpiteen ajan tiiviisti lukea suurta tietokirjaa enkä saanut katsoa, mitä se mulle teki. Kyseli vain, että miltä tuntuu. Veli olisi myös halunnut, että mäkin tutkin sen vehkeitä, mutta mä en millään ikinä halunnut. Munkin "vaiva" oli aina mieluummin kädessä tai jalassa, aina välillä myönnyin väittelyn jälkeen tohon sisätutkimukseen.
Mä inhoan halaamista, en ole kykenevä parisuhteeseen ja miehet ahdistaa mua. En tiedä johtuuko tosta insestistä, vai olenko muuten vain ahdistunut ihminen. Mulla on myös muita traumoja, mutta tilahan tässä kohta loppuu kesken. :D Jälleen, en tiedä liittyykö, mutta mulla on masennuslääkitys ja käyn psykoterapiassa viikottain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viallinen? kirjoitti:
Mä näin yhtenä yönä unta insestistä ja heräsin oivallukseen että ei helvetti, toihan on joskus tapahtunut. Olin jossain määrin aina tiennyt siitä, mutta toi uni paljasti ihan uusia tapahtumia mulle.
Näin siis unta että lapsena mun 5 vuotta vanhempi veli pyysi mua istumaan hajareisin sen syliin ja kyseli että miltä tää ja tää tuntuu. Olin itse ehkä 4-vuotias. Oltiin molemmat alasti, ja penetraatiotahan siinä tapahtui. Me myös leikittiin lääkäriä toisinaan suihkun jälkeen, ja mulla piti aina olla vaiva alapäässä ettei veli suutu, kun ei saa tehdä mulle sisätutkimusta. Mun piti toimenpiteen ajan tiiviisti lukea suurta tietokirjaa enkä saanut katsoa, mitä se mulle teki. Kyseli vain, että miltä tuntuu. Veli olisi myös halunnut, että mäkin tutkin sen vehkeitä, mutta mä en millään ikinä halunnut. Munkin "vaiva" oli aina mieluummin kädessä tai jalassa, aina välillä myönnyin väittelyn jälkeen tohon sisätutkimukseen.
Mä inhoan halaamista, en ole kykenevä parisuhteeseen ja miehet ahdistaa mua. En tiedä johtuuko tosta insestistä, vai olenko muuten vain ahdistunut ihminen. Mulla on myös muita traumoja, mutta tilahan tässä kohta loppuu kesken. :D Jälleen, en tiedä liittyykö, mutta mulla on masennuslääkitys ja käyn psykoterapiassa viikottain.
Kuulostaa todella kamalalta. Olen pahoillani puolestasi. Saivatko vanhempasi veljesi toiminnan selville? Milloin tuo päättyi?
Vierailija kirjoitti:
Viallinen? kirjoitti:
Mä näin yhtenä yönä unta insestistä ja heräsin oivallukseen että ei helvetti, toihan on joskus tapahtunut. Olin jossain määrin aina tiennyt siitä, mutta toi uni paljasti ihan uusia tapahtumia mulle.
Näin siis unta että lapsena mun 5 vuotta vanhempi veli pyysi mua istumaan hajareisin sen syliin ja kyseli että miltä tää ja tää tuntuu. Olin itse ehkä 4-vuotias. Oltiin molemmat alasti, ja penetraatiotahan siinä tapahtui. Me myös leikittiin lääkäriä toisinaan suihkun jälkeen, ja mulla piti aina olla vaiva alapäässä ettei veli suutu, kun ei saa tehdä mulle sisätutkimusta. Mun piti toimenpiteen ajan tiiviisti lukea suurta tietokirjaa enkä saanut katsoa, mitä se mulle teki. Kyseli vain, että miltä tuntuu. Veli olisi myös halunnut, että mäkin tutkin sen vehkeitä, mutta mä en millään ikinä halunnut. Munkin "vaiva" oli aina mieluummin kädessä tai jalassa, aina välillä myönnyin väittelyn jälkeen tohon sisätutkimukseen.
Mä inhoan halaamista, en ole kykenevä parisuhteeseen ja miehet ahdistaa mua. En tiedä johtuuko tosta insestistä, vai olenko muuten vain ahdistunut ihminen. Mulla on myös muita traumoja, mutta tilahan tässä kohta loppuu kesken. :D Jälleen, en tiedä liittyykö, mutta mulla on masennuslääkitys ja käyn psykoterapiassa viikottain.
Kuulostaa todella kamalalta. Olen pahoillani puolestasi. Saivatko vanhempasi veljesi toiminnan selville? Milloin tuo päättyi?
Mä en muista, mutta 6-vuotiaana ei varmaan enää tätä tapahtunut? Vanhemmat ei tiedä tästä. Kamalaa on, miten varmasti mun veli muistaa ton, kun olihan se jo 8-10 -vuotias. Se elää muistaen, että se on ollut mun sisällä.
Hirvittää miten sillä nykyäänkin on jotenkin vääränsävyisiä vitsejä mua kohtaan ja jos se yllättää mut suihkusta, se jää hymyillen tuijottamaan kunnes saan itseni peitettyä. Tekeekö muiden veljet tätä? Jos mä näkisin mun veljen alasti, mun reaktio olisi varmaan "hyi??!!" -luokkaa. :D Me ei siis olla käyty vuosiin samaan aikaan saunassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kun vanhemmille oli lapsuusaikanani tärkeintä työssä käynti ja muu meno.
Aina kun olisin halunnut tehdä jotain itselle mielekästä ei sitä voinut tehdä koska vanhemmilla oli töihin meno ym. tärkeempää. Ei kannata hankkia niitä lapsia jos niistä ei oikeesti välitä vaan aina voidaan paeta työn tms. taakse. Miettikää tarkoin te turbo/teho/suorittajat edes hetki mitä ne lapset tarvii.
Mitä insesti on teille muille aiheuttanut? Minkälaista ja kenen toimesta hyväksikäyttöä tapahtui?
Lisäksi, katsotteko että lasten lääkärileikit on insestiä vai vaan lasten leikkiä?
Haluisin vertaistukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä insesti on teille muille aiheuttanut? Minkälaista ja kenen toimesta hyväksikäyttöä tapahtui?
Lisäksi, katsotteko että lasten lääkärileikit on insestiä vai vaan lasten leikkiä?
Haluisin vertaistukea.
Eräällä kaverillani oli tähän aiheeseen liittyviä kokemuksia. Hän oli hyvin masentunut ja itsetuhoinen. Lopulta sai tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden diagnoosin ja kävi pitkään päiväsairaalahoidossa. Ilmeisesti nykyään olo on tasaisempi, mutta työelämään pääseminen ei ole oikein onnistunut, kun koko nuoruus meni niin rajusti oireillessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä insesti on teille muille aiheuttanut? Minkälaista ja kenen toimesta hyväksikäyttöä tapahtui?
Lisäksi, katsotteko että lasten lääkärileikit on insestiä vai vaan lasten leikkiä?
Haluisin vertaistukea.
Eräällä kaverillani oli tähän aiheeseen liittyviä kokemuksia. Hän oli hyvin masentunut ja itsetuhoinen. Lopulta sai tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden diagnoosin ja kävi pitkään päiväsairaalahoidossa. Ilmeisesti nykyään olo on tasaisempi, mutta työelämään pääseminen ei ole oikein onnistunut, kun koko nuoruus meni niin rajusti oireillessa.
Mä en tiedä mistä mun oireet johtuu, kun mun kokemukset ei kuitenkaan ahdista mua päivittäin eikä mua ikinä suoranaisesti pakotettu mihinkään. Ikävää, että sun kaverille on jäänyt siitä niin pahat arvet.
Haluisin kuulla, minkä tasoista hyväksikäyttöä se vaatii, että uhri alkaa oireilla - ihan vaan vertailun vuoksi. Mulle on ihan hämärän peitossa, että mikä mun elämässä on johtanut mihinkin ja että mitkä niistä on vaan sattumaa. Mistä mä tiedän, mistä mä oireilen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä insesti on teille muille aiheuttanut? Minkälaista ja kenen toimesta hyväksikäyttöä tapahtui?
Lisäksi, katsotteko että lasten lääkärileikit on insestiä vai vaan lasten leikkiä?
Haluisin vertaistukea.
Eräällä kaverillani oli tähän aiheeseen liittyviä kokemuksia. Hän oli hyvin masentunut ja itsetuhoinen. Lopulta sai tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden diagnoosin ja kävi pitkään päiväsairaalahoidossa. Ilmeisesti nykyään olo on tasaisempi, mutta työelämään pääseminen ei ole oikein onnistunut, kun koko nuoruus meni niin rajusti oireillessa.
Mä en tiedä mistä mun oireet johtuu, kun mun kokemukset ei kuitenkaan ahdista mua päivittäin eikä mua ikinä suoranaisesti pakotettu mihinkään. Ikävää, että sun kaverille on jäänyt siitä niin pahat arvet.
Haluisin kuulla, minkä tasoista hyväksikäyttöä se vaatii, että uhri alkaa oireilla - ihan vaan vertailun vuoksi. Mulle on ihan hämärän peitossa, että mikä mun elämässä on johtanut mihinkin ja että mitkä niistä on vaan sattumaa. Mistä mä tiedän, mistä mä oireilen?
Kaverille nämä mielikuvat hyväksikäytöstä palasivat vasta aikuisiällä. Hän ei kovin paljon ennen sitä muistanut lapsuudestaan. Hyväksikäyttäjä oli oma kasvattaja, joka tienasi lisätuloja erittäin kyseenalaisilla jutuilla. Tämän lisäksi perheessä kaikenlaisia muitakin ongelmia.
Jokainen on yksilö ja se tietysti pahentaa usein oireilua, jos on paljon monenlaisia taakkoja kannettavanaan. Voisi kuvitella, että keskimäärin ihmiset kuitenkin reagoivat tuollaisiin perheen sisäisiin tapahtumiin aika voimakkaasti.
En ehkä lapsena ymmärtänyt että mikä oli vialla ja mikä oli väärin, mutta ilmeisesti huono lapsuus on jättänyt jonkunlaiset arvet tunnetasolleni. Vanhempien ero kun olin 6v, isä alkoholisti ja humalassa teki asioita joita hyvä isä ei todellakaan tekisi lapselleen. Yhdessä vaiheessa siitä tuli jopa viranomaisjuttu, musitin että halusin vain ettei isää viedä vankilaan. En siis tiennyt että jotain pahaa oli tapahtunut.
Nyt aikuisena olen tunnetasolla erilaisempi kuin muut. Olen emotionaalisesti yliherkkä, yritän aina miellyttää kaikkia niin paljon kuin voin, olen yliempaattinen, tunnen tunteita paljon voimakkaampana kuin normaalit ihmiset, pahojen ja järkyttävien asioiden sattuessa saatan saada paniikkikohtauksia, kiinnyn tosi helposti ja vahvasti ihmisiin... En keksi noille mitään muuta syytä kuin lapsuuden traumat.
Minulla myös alkoholisti-isä joka kuoli kun olin 6. Minäkin ihastun ja kiinnyn liian nopeasti ja rajusti ja riippuvaisesti, jos kukaan osoittaa kiinnostusta. Jos joku rakastuu minuun, olen valmis rakastumaan takaisin ihan vain siitä kiitollisuudesta että kelpaan.
Ensimmäinen mieheni oli tietenkin alkoholisti, joka sovelsi minuun gaslightingia.
Myös kohtuuttomasti arastelen miesauktoriteetteja, ja pelkään korotettua ääntä suhteettomasti.
Se, että minulla ei minkäänlaista luottamusta kumpaankaan vanhemmistani. Kumpikaan heistä ei ole sellainen, että heihin voisi hädän hetkellä turvautua tai luottaa siihen, että he pitävät sanansa.
Väkivaltaiseen ja tunne-elämältään epävakaaseen vanhempaan menetin häntä kohtaan tuntemani pelon takia luottamukseni jo lapsena.
Toisen, masentuneelta vaikuttaneen vanhemman kanssa luottamuksen katoaminen oli pidempi prosessi, koska henkisen väkivallan tunnistamiseen meni aikaa. Vasta lähellä aikuisikää aloin ymmärtää kuinka monin tavoin erikoista hänen toimintansa vanhempana oli ja on.
Käytännössä koen olevani orpo, vaikka minulla onkin vanhemmat. Heistä ei ole minulle tueksi isoissa eikä pienissä asioissa.
Sama minulla, ehkä joku luulee meitä joksikin vakipalstailijaksi. Olisi varmaan pitänyt käyttää jotain nimimerkkiä alusta asti. Mutta en mä tietysti arvannut että tästä tulisi vertaistukiketju.