Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.
Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.
Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin. Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut. Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne.
Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.
Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.
Suuri halaus sulle! Ihan hirveää kärsimystä olet joutunut kokemaan. Oletko koskaan ajatellut hakeutua terapiaan? SE voi käydä helpostikin kertomalla historiastasi terveyskeskuksen lääkärille. Kun minä aikanaan pääsin terapiaan, itkin varmaan päivän sitä, että tulen nähdyksi ja minunelämäni koetaan yhtä arvokkaana kuin muiden ja kokemukseni todeksi. Oli todella eheyttävää.
Jossain törmäsin sellaiseen selitykseen, että kotiväkivallan ja mitätöinnin ja näkymättömänä elämisen raskaus tulee nimenomaan siitä, että kukaan ei todistaja lapsen kokemusta. Ainoa todistaja on vihollisleiriläinen - tai sisarus, joka ei myöskään osaa tulkita tapahtumia. Lapselta puuttuu siis aikuinen, joka kertoisi, että kodissa tapahtuu kummallisia asioita, joita ei pitäisi tapahtua. Usein lapsi ei voi jakaa asioitaan edes parhaan ystävänsä kanssa. Hän sisimmässään tietää, että asiat ovat huonosti, mutta millä kaikilla eri tavoilla, sitä on lapsen vaikea hahmottaa.
Ala-asteella luokallani oli tyttö, joka kertoi minulle koulussa kuuluvalla äänellä, että hänen äitinsä lyö häntä. "Tulkaa vaikka kuuntelemaan oven taakse." Olin todella ihmeissäni ja vähän kauhuissanikin siitä, kuinka joku voi sanoa tällaisen asian ääneen. En tiedä, mistä hän oli saanut rohkeutta tällaiseen avautumiseen. Enkä tiedä, oliko kertonut asiasta muille aikuisille, jolloin asia ei olisikaan ollut enää salaisuus.
Eikä hyvän lapsuuden kokeneet lapset ihan oikeasti myöskään ymmärrä näkemäänsä. Tai eivät samalla tavalla välitä. Minä yritin jakaa asioita ystävinäni pitämien ihmisten kanssa. Toinen sanoi, että hän ei jaksa kuunnella sitä miten vaikeaa mulla kotona on. Toinen kyllä kauhisteli ja ihmetteli ääneen paljonkin kaikkea sitä, mitä meillä kotona tapahtui, mutta aikuisena oli ihan ihmeissään, että ai mitä, sullako oli traumaattinen lapsuus. En tajunnutkaan.
Siinä vaiheessa olin ihan ihmeissäni. Hän oli nähnyt kaikki ne huutamiset, pilkkaamiset, kuullut väkivallasta, alkoholismista ja kaikesta mahdollisesta. Tiesi etten asunut loppuun saakka kotona, vaan muutin laitokseen siksi, että kotona en ollut turvassa. Silti on ihmeissään, että ai, sullako oli huono lapsuus. Minä vastaavasti ihmettelen, että eikö se ollut ihan itsestään selvää?!?
Veit sanat suustani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."
Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.
Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.
Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.
Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.
Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ... ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.
Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.
Silti pelkkä "onnellinen ja iloinen" ei kuulemma ole sama asia, vaan pitää olla ylpeä. Silloinhan merkityksessä on jokin ero.
Olen ns hyvästä perheestä, ei päihteitä, ei väkivaltaa, kirkossakin käytiin joskus, akateemiset vanhemmat, varallisuus nykyään 6 nollaa. Vanhemmat vain olivat aina töissä, me lapset oltiin koulutien alettua enimmäkseen itsekseen kotona. Muistan joskus n. 10 vuoden iässä viihtyneeni luokkakaverini luona jolla oli äiti aina kotona. Saatoin hänen äitinsä kanssa istua keittiössä tunteja juttelemassa ja leipomassa. Kotoa muuttaessa painotettiin että itsekseen pitää pärjätä aina. No elämässä tuli vastoinkäymisiä, varhaisaikuisuudessa opiskelijana kun oli rahat loppu ja olin ollut jo 3 päivää syömättä yksi kaverini tokaisi että hänen mielestä on sairasta että vanhempani eivät auta minua millään tavalla, varsinkin kun heillä ei ole mitään sosiaalisia tai rahallisia esteitä siihen. Sanoi että hänen vanhempansa ovat aina pärjänneet niin ja näin rahallisesti mutta eivät koskaan antaisi hänen nähdä nälkää vaikkei hän kotona enää asukkaan. Siinä hetkessä jysähti ja tajusin että niin ne tosiaan muiden vanhemmat taitavat ajatella. Isäni mielestä lapsista tulee uusavuttomia jos niitä menee auttamaan missään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.
Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?
Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.
Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.
Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!
Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.
Sama kokemus: vastassa on hiljaisuus. Kun olen joskus kertonut jotain, oletan että minua on silti kuultu, vaikkei ole reagoitu mitenkään. Myöhemmin kun olen ottanut saman asian puheeksi, taaskaan ei mitään reaktioita tai sitten täydellinen väärinymmärrys. Oma terapeuttini usein muistuttaa siitä, että ihmisten vastaanottokyky on rajallinen ja jokainen kipuilee oman historiansa kanssa ja kuulee tai ei kuule ne asiat, jotka pystyy sillä hetkellä sulattamaan.
Huonon lapsuuden omaavat ihmiset ovat Suomessa todella yksinäisiä. Niin monella on kuitenkin ollut suht normaali, ihan ok hyvä lapsuus. Kuilu on aika valtava niiden ihmisten välillä, joilla on ollut turvaa ja niiden, joilla ei ole ollut. Matkustin pidemmän aikaa kehitysmaassa ja tunsin siellä tavallaan hengen heimolaisuutta valtaväestön kanssa. Olivat kohdanneet samanlaisia asioita elämässään, rankoistakin asioista oli helppo jutella, kun se oli ihan peruskauraa. Näissä maissa ihmiset saavat paljon tukea ja turvaa toisistaan, kun suurimmalla osalla menee niin sanotusti yhtä huonosti. Suomessa taas huonon lapsuuden omaavat ovat todella yksin, koska yhtäläisyyttä valtaväestöön ei ole. On vain helvetin iso kuilu ja paljon tabuja, joista ei saisi puhua, koska ihmiset järkyttyvät ja kiusaantuvat. Yksinäisyys näiden asioiden kanssa Suomessa on kaikista pahinta. Ei ole riittävästi vertaistukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."
Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.
Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.
Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.
Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.
Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ... ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.
Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.
Tää on muuten jännä miten sanan ylpeä voi tulkita eri tavalla. Mulle se on pelkästään positiivinen sana, ihminen voi olla hyvässä mielessä ja ansaitusti ylpeä itsestään tai toisesta. Mutta moni ajattelee sen negatiivisena, että on jotenkin itsekeskeinen ja luulee olevansa jotain hienompaa kuin on. Tottakai oman lapsen saavutuksista voi ja saa olla ylpeä. Vai onko tämä joku suomalainen juttu, ettei vaan taas yritetä olla jotenkin parempia kuin oikeasti ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.
Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?
Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.
Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.
Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!
Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.
Sama kokemus: vastassa on hiljaisuus. Kun olen joskus kertonut jotain, oletan että minua on silti kuultu, vaikkei ole reagoitu mitenkään. Myöhemmin kun olen ottanut saman asian puheeksi, taaskaan ei mitään reaktioita tai sitten täydellinen väärinymmärrys. Oma terapeuttini usein muistuttaa siitä, että ihmisten vastaanottokyky on rajallinen ja jokainen kipuilee oman historiansa kanssa ja kuulee tai ei kuule ne asiat, jotka pystyy sillä hetkellä sulattamaan.
Huonon lapsuuden omaavat ihmiset ovat Suomessa todella yksinäisiä. Niin monella on kuitenkin ollut suht normaali, ihan ok hyvä lapsuus. Kuilu on aika valtava niiden ihmisten välillä, joilla on ollut turvaa ja niiden, joilla ei ole ollut. Matkustin pidemmän aikaa kehitysmaassa ja tunsin siellä tavallaan hengen heimolaisuutta valtaväestön kanssa. Olivat kohdanneet samanlaisia asioita elämässään, rankoistakin asioista oli helppo jutella, kun se oli ihan peruskauraa. Näissä maissa ihmiset saavat paljon tukea ja turvaa toisistaan, kun suurimmalla osalla menee niin sanotusti yhtä huonosti. Suomessa taas huonon lapsuuden omaavat ovat todella yksin, koska yhtäläisyyttä valtaväestöön ei ole. On vain helvetin iso kuilu ja paljon tabuja, joista ei saisi puhua, koska ihmiset järkyttyvät ja kiusaantuvat. Yksinäisyys näiden asioiden kanssa Suomessa on kaikista pahinta. Ei ole riittävästi vertaistukea.
Jatkan vielä ajatusta. Hyvän lapsuuden omaavat ovat usein myös hieman vajaavaisia empatiataidoiltaan. Eivät ymmärrä, miten joku ei nyt tuosta noin vaan saa elämäänsä kuntoon. He ovat tottuneet suunnittelemaan elämänsä ja tottuneet siihen, että elämä menee niinkuin on suunniteltu. He eivät kärsi masennuksesta, ahdistuneisuudesta, unihäiriöistä, syömishäiriöistä, pakkoajatuksista, sosiaalisten tilanteiden pelosta, huonosta itsetunnosta, itsemur-ha-ajatuksista, epätoivosta, rahaongelmista, fyysistä sairauksista, sairaista sukulaisista jotka vain kuormittavat lisää ja vaarantavat elämän. He eivät voi käsittää, miten joku ei vain kykene kävelemään yliopistoon, opiskelemaan tehokkaasti tutkintoa, menemään unelmatyöpaikkaan, jatkokouluttautumaan, hankkimaan omaisuutta, kehittämään älyä harrastuksilla jne. Heille tällainen elämä on itsestään selvää eivätkä he ymmärrä, miksi joku ei sellaiseen kykene. Koska kyllähän jokainen lukee itsensä vaikka lääkäriksi, jos oikein kovasti haluaa, eikö niin? Vaatii vain sisua ja istumalihaksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.
En rajaisi sitä noin. Meillä meni pikemminkin niin, että piti olla poissa silmistä, tai olla hyödyksi. Tehdä töitä, tai pysyä huoneessa hiljaa ja häiritsemättä ketään. Omia menoja sallittiin, jos siitä maksettiin jollain tavalla. Esim. kaverin luo sai mennä, jos imuroi. Mutta minun kotona olo myös ärsytti. En saanut liikkua missään yleisissä tiloissa, näkyvillä. En saanut näkyä, en kuulua. Jos erehdyin näkysälle, piti olla hyödyksi. Tavallaan sain olla ihan omissa oloissani vapaasti, kunhan pysyin omassa huoneessa.
Aivan kuin meillä kotona!
Tarkoitin ulkoaohjaamisella sitä, että joku muu rajoittaa olemista jollain tavalla koko ajan - muutoinkin kuin ylläpitämällä ruoka- ja nukkumaanmenoaikoja. Sinäkin olet ollut ohjauksen alla koko ajan. Oman huoneen vapaus on ollut myös vanhempien määrittelemä vapaa tila, jonka ulkopuolella on miinakenttä.
Minäkin sain olla yleensä rauhassa pikku huoneessani, paitsi että välillä piti käydä suorittamassa kahden tunnin ulkoilu säässä kuin säässä ja tehdä kotitöitä ym. Jos vaikkapa piti viedä roskis, ampaisin välittömästi huoneestani viemään sen. En muista varsinaisesti hengailleeni kotona koskaan, vain koulun jälkeen, mutta silloin piti myös yleensä ehtiä käydä kaupassa ja valmistella ruoka tai siivota.
Minulla on jäänyt mieleen tilanne, kun nuorena aikuisena juuri muutettua pois kotoa tulin käymään kotona. Tarkoituksena oli tehdä valokuvasarja pääsykokeita varten. Vanhukset olivat silloin matkoilla ja sain häärätä pari päivää aivan yksin. Menin sekaisin siitä vapaudesta, sotkin joka paikan ja ihmettelin, miten tässä näin kävi. Hallinta lähti täysin lapasesta. Todella epämiellyttävä kokemus. Omassa kodissa olen ollut myös vähän liian rajaton, kun voisi olla ihan ihmisiksikin. (siivota jälkensä, tehdä asioita loppuun jne.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.
Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?
Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.
Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.
Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!
Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.
Sama kokemus: vastassa on hiljaisuus. Kun olen joskus kertonut jotain, oletan että minua on silti kuultu, vaikkei ole reagoitu mitenkään. Myöhemmin kun olen ottanut saman asian puheeksi, taaskaan ei mitään reaktioita tai sitten täydellinen väärinymmärrys. Oma terapeuttini usein muistuttaa siitä, että ihmisten vastaanottokyky on rajallinen ja jokainen kipuilee oman historiansa kanssa ja kuulee tai ei kuule ne asiat, jotka pystyy sillä hetkellä sulattamaan.
Huonon lapsuuden omaavat ihmiset ovat Suomessa todella yksinäisiä. Niin monella on kuitenkin ollut suht normaali, ihan ok hyvä lapsuus. Kuilu on aika valtava niiden ihmisten välillä, joilla on ollut turvaa ja niiden, joilla ei ole ollut. Matkustin pidemmän aikaa kehitysmaassa ja tunsin siellä tavallaan hengen heimolaisuutta valtaväestön kanssa. Olivat kohdanneet samanlaisia asioita elämässään, rankoistakin asioista oli helppo jutella, kun se oli ihan peruskauraa. Näissä maissa ihmiset saavat paljon tukea ja turvaa toisistaan, kun suurimmalla osalla menee niin sanotusti yhtä huonosti. Suomessa taas huonon lapsuuden omaavat ovat todella yksin, koska yhtäläisyyttä valtaväestöön ei ole. On vain helvetin iso kuilu ja paljon tabuja, joista ei saisi puhua, koska ihmiset järkyttyvät ja kiusaantuvat. Yksinäisyys näiden asioiden kanssa Suomessa on kaikista pahinta. Ei ole riittävästi vertaistukea.
Jatkan vielä ajatusta. Hyvän lapsuuden omaavat ovat usein myös hieman vajaavaisia empatiataidoiltaan. Eivät ymmärrä, miten joku ei nyt tuosta noin vaan saa elämäänsä kuntoon. He ovat tottuneet suunnittelemaan elämänsä ja tottuneet siihen, että elämä menee niinkuin on suunniteltu. He eivät kärsi masennuksesta, ahdistuneisuudesta, unihäiriöistä, syömishäiriöistä, pakkoajatuksista, sosiaalisten tilanteiden pelosta, huonosta itsetunnosta, itsemur-ha-ajatuksista, epätoivosta, rahaongelmista, fyysistä sairauksista, sairaista sukulaisista jotka vain kuormittavat lisää ja vaarantavat elämän. He eivät voi käsittää, miten joku ei vain kykene kävelemään yliopistoon, opiskelemaan tehokkaasti tutkintoa, menemään unelmatyöpaikkaan, jatkokouluttautumaan, hankkimaan omaisuutta, kehittämään älyä harrastuksilla jne. Heille tällainen elämä on itsestään selvää eivätkä he ymmärrä, miksi joku ei sellaiseen kykene. Koska kyllähän jokainen lukee itsensä vaikka lääkäriksi, jos oikein kovasti haluaa, eikö niin? Vaatii vain sisua ja istumalihaksia.
Meidän perheessämme tällaisia ajatuksia toistelevat ne lapset, jotka vanhemmat nostivat jalustalle ja joihin uhrattiin paljon resursseja, aivan eri tavalla kuin muihin lapsiin. Etuoikeudet tekevät ihmisen sokeaksi asemalleen. Toki rikkinäisen lapsuuden seurauksena heilläkin on silti omat ongelmansa, mutta ne ovat olleet erilaisia kuin toisilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."
Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.
Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.
Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.
Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.
Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ... ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.
Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.
Tää on muuten jännä miten sanan ylpeä voi tulkita eri tavalla. Mulle se on pelkästään positiivinen sana, ihminen voi olla hyvässä mielessä ja ansaitusti ylpeä itsestään tai toisesta. Mutta moni ajattelee sen negatiivisena, että on jotenkin itsekeskeinen ja luulee olevansa jotain hienompaa kuin on. Tottakai oman lapsen saavutuksista voi ja saa olla ylpeä. Vai onko tämä joku suomalainen juttu, ettei vaan taas yritetä olla jotenkin parempia kuin oikeasti ollaan.
Ei ylpeä ole ollenkaan negatiivinen sana. Se on vain minun mielestä väärä sana kuvaamaan sitä, että ollaan onnellisia toisen puolesta ilman että ollaan itse osallisia tulokseen. Sanotaanko hääparille "olen ylpeä liitostanne", jos ollaan onnellisia? Ei sanota, koska ylpeä ja onnellinen ovat eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ns hyvästä perheestä, ei päihteitä, ei väkivaltaa, kirkossakin käytiin joskus, akateemiset vanhemmat, varallisuus nykyään 6 nollaa. Vanhemmat vain olivat aina töissä, me lapset oltiin koulutien alettua enimmäkseen itsekseen kotona. Muistan joskus n. 10 vuoden iässä viihtyneeni luokkakaverini luona jolla oli äiti aina kotona. Saatoin hänen äitinsä kanssa istua keittiössä tunteja juttelemassa ja leipomassa. Kotoa muuttaessa painotettiin että itsekseen pitää pärjätä aina. No elämässä tuli vastoinkäymisiä, varhaisaikuisuudessa opiskelijana kun oli rahat loppu ja olin ollut jo 3 päivää syömättä yksi kaverini tokaisi että hänen mielestä on sairasta että vanhempani eivät auta minua millään tavalla, varsinkin kun heillä ei ole mitään sosiaalisia tai rahallisia esteitä siihen. Sanoi että hänen vanhempansa ovat aina pärjänneet niin ja näin rahallisesti mutta eivät koskaan antaisi hänen nähdä nälkää vaikkei hän kotona enää asukkaan. Siinä hetkessä jysähti ja tajusin että niin ne tosiaan muiden vanhemmat taitavat ajatella. Isäni mielestä lapsista tulee uusavuttomia jos niitä menee auttamaan missään.
Sama ajatusmalli oli minunkin vanhemmillani. Ikään kuin lapsi ei ikinä tekisi mitään vapaaehtoisesti, vaan pelko on ainoa, jolla lasta on mahdollista "motivoida". Tuo ajattelutapa tuntui hyvin loukkaavalta. Ikään kuin vanhempi ei olisi nähnyt sinussa mitään hyvää, vaan kokenut sinut ainoastaan taakakseen, josta kaikin keinoin yrittää rimpuilla eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.
Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?
Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.
Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.
Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!
Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.
Sama kokemus: vastassa on hiljaisuus. Kun olen joskus kertonut jotain, oletan että minua on silti kuultu, vaikkei ole reagoitu mitenkään. Myöhemmin kun olen ottanut saman asian puheeksi, taaskaan ei mitään reaktioita tai sitten täydellinen väärinymmärrys. Oma terapeuttini usein muistuttaa siitä, että ihmisten vastaanottokyky on rajallinen ja jokainen kipuilee oman historiansa kanssa ja kuulee tai ei kuule ne asiat, jotka pystyy sillä hetkellä sulattamaan.
Huonon lapsuuden omaavat ihmiset ovat Suomessa todella yksinäisiä. Niin monella on kuitenkin ollut suht normaali, ihan ok hyvä lapsuus. Kuilu on aika valtava niiden ihmisten välillä, joilla on ollut turvaa ja niiden, joilla ei ole ollut. Matkustin pidemmän aikaa kehitysmaassa ja tunsin siellä tavallaan hengen heimolaisuutta valtaväestön kanssa. Olivat kohdanneet samanlaisia asioita elämässään, rankoistakin asioista oli helppo jutella, kun se oli ihan peruskauraa. Näissä maissa ihmiset saavat paljon tukea ja turvaa toisistaan, kun suurimmalla osalla menee niin sanotusti yhtä huonosti. Suomessa taas huonon lapsuuden omaavat ovat todella yksin, koska yhtäläisyyttä valtaväestöön ei ole. On vain helvetin iso kuilu ja paljon tabuja, joista ei saisi puhua, koska ihmiset järkyttyvät ja kiusaantuvat. Yksinäisyys näiden asioiden kanssa Suomessa on kaikista pahinta. Ei ole riittävästi vertaistukea.
Tai sitten on kyse muustakin kuin vertaistuen puutteesta. Meillä pelätään näyttää heikkoutta, vaikka oltaisiin kuinka kusessa. Vai onko sitten todellakin niin, että vain "köyhä antaa vähästään" ja tämä pätee myös henkisellä tasolla eli tukea saa muilta kaltoinkohdelluilta. Väkisinkin tulee mieleen, miten Suomessa kohdeltiin sodan jälkeen kaikkien pahimmassa jamassa olleita eli leskiä ja sotaveteraaneja. Halveksuntaa riitti, vaikka koko kansakunta oli samassa veneessä. Ja tämä kylmyys hohkaa edelleen monessa suomalaiskodissa. Olemme tässä lajissa ihan ainutlaatuisia, vaikka sotaa on käyty muuallakin ja käydään edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.
En rajaisi sitä noin. Meillä meni pikemminkin niin, että piti olla poissa silmistä, tai olla hyödyksi. Tehdä töitä, tai pysyä huoneessa hiljaa ja häiritsemättä ketään. Omia menoja sallittiin, jos siitä maksettiin jollain tavalla. Esim. kaverin luo sai mennä, jos imuroi. Mutta minun kotona olo myös ärsytti. En saanut liikkua missään yleisissä tiloissa, näkyvillä. En saanut näkyä, en kuulua. Jos erehdyin näkysälle, piti olla hyödyksi. Tavallaan sain olla ihan omissa oloissani vapaasti, kunhan pysyin omassa huoneessa.
Aivan kuin meillä kotona!
Tarkoitin ulkoaohjaamisella sitä, että joku muu rajoittaa olemista jollain tavalla koko ajan - muutoinkin kuin ylläpitämällä ruoka- ja nukkumaanmenoaikoja. Sinäkin olet ollut ohjauksen alla koko ajan. Oman huoneen vapaus on ollut myös vanhempien määrittelemä vapaa tila, jonka ulkopuolella on miinakenttä.
Minäkin sain olla yleensä rauhassa pikku huoneessani, paitsi että välillä piti käydä suorittamassa kahden tunnin ulkoilu säässä kuin säässä ja tehdä kotitöitä ym. Jos vaikkapa piti viedä roskis, ampaisin välittömästi huoneestani viemään sen. En muista varsinaisesti hengailleeni kotona koskaan, vain koulun jälkeen, mutta silloin piti myös yleensä ehtiä käydä kaupassa ja valmistella ruoka tai siivota.
Minulla on jäänyt mieleen tilanne, kun nuorena aikuisena juuri muutettua pois kotoa tulin käymään kotona. Tarkoituksena oli tehdä valokuvasarja pääsykokeita varten. Vanhukset olivat silloin matkoilla ja sain häärätä pari päivää aivan yksin. Menin sekaisin siitä vapaudesta, sotkin joka paikan ja ihmettelin, miten tässä näin kävi. Hallinta lähti täysin lapasesta. Todella epämiellyttävä kokemus. Omassa kodissa olen ollut myös vähän liian rajaton, kun voisi olla ihan ihmisiksikin. (siivota jälkensä, tehdä asioita loppuun jne.)
Mä yhdistän tuon lamaantumisen omalla kohdallani ennemmin traumataustaan, kuin tuohon kontrollointiin. Meidät saatettiin lapsena nimittäin jättää täysin oman onnemme nojaan, kun aikuiset lähti ryyppäämään. Ensimmäiset muistot liittyvät tilanteisiin, joissa itken leikkihäkissä yksin, eikä kukaan tule paikalle. Kiintymyssuhteessa on aika paljon häiriötä, minulla ei oikein ollut sellaista yhtä ainoaa turvallista aikuista koko aikaa läsnä. Ja myöhemmän elämän vanhempi-lapsisuhteessa on vaikuttanut väkivalta, alkoholismi ja silkka viha.
Minä vihaan siivoamista. Muistan kun olin noin neljä vuotias, kuumeessa ja erehdyin menemään vessaan. Äitipuoli raivostui tästä riekkumisesta niin paljon, että laittoi minut imuroimaan oman huoneeni rangaistukseksi siitä, että en ollutkaan sairas. Jouduin kolme vuotiaana lajittelemaan yksin ison sohvallisen koko perheen pyykkejä ja muistan sen epätoivon ja pelon siitä, että en selviydy tehtävästä. Vaatevuori oli valtava. Lasten tehtävä oli pienestä pitäen siivota ja maksaa sillä olemassa olosta. Siivoaminen oli pakkomielteisen tarkkaa, aikuinen saattoi kulkea perässä ja rangaistuksia sai siitä, jos siivosi liian huonosti. Muu perhe makasi yhden siivotessa sohvalla ja lepäsi, jälki haukuttiin lähes aina. Pidän siivousta edelleen jollain tavalla todella nöyryyttävänä ja ahdistavana toimenpiteenä. En silti pidä sotkuisestakaan asunnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.
En rajaisi sitä noin. Meillä meni pikemminkin niin, että piti olla poissa silmistä, tai olla hyödyksi. Tehdä töitä, tai pysyä huoneessa hiljaa ja häiritsemättä ketään. Omia menoja sallittiin, jos siitä maksettiin jollain tavalla. Esim. kaverin luo sai mennä, jos imuroi. Mutta minun kotona olo myös ärsytti. En saanut liikkua missään yleisissä tiloissa, näkyvillä. En saanut näkyä, en kuulua. Jos erehdyin näkysälle, piti olla hyödyksi. Tavallaan sain olla ihan omissa oloissani vapaasti, kunhan pysyin omassa huoneessa.
Aivan kuin meillä kotona!
Tarkoitin ulkoaohjaamisella sitä, että joku muu rajoittaa olemista jollain tavalla koko ajan - muutoinkin kuin ylläpitämällä ruoka- ja nukkumaanmenoaikoja. Sinäkin olet ollut ohjauksen alla koko ajan. Oman huoneen vapaus on ollut myös vanhempien määrittelemä vapaa tila, jonka ulkopuolella on miinakenttä.
Minäkin sain olla yleensä rauhassa pikku huoneessani, paitsi että välillä piti käydä suorittamassa kahden tunnin ulkoilu säässä kuin säässä ja tehdä kotitöitä ym. Jos vaikkapa piti viedä roskis, ampaisin välittömästi huoneestani viemään sen. En muista varsinaisesti hengailleeni kotona koskaan, vain koulun jälkeen, mutta silloin piti myös yleensä ehtiä käydä kaupassa ja valmistella ruoka tai siivota.
Minulla on jäänyt mieleen tilanne, kun nuorena aikuisena juuri muutettua pois kotoa tulin käymään kotona. Tarkoituksena oli tehdä valokuvasarja pääsykokeita varten. Vanhukset olivat silloin matkoilla ja sain häärätä pari päivää aivan yksin. Menin sekaisin siitä vapaudesta, sotkin joka paikan ja ihmettelin, miten tässä näin kävi. Hallinta lähti täysin lapasesta. Todella epämiellyttävä kokemus. Omassa kodissa olen ollut myös vähän liian rajaton, kun voisi olla ihan ihmisiksikin. (siivota jälkensä, tehdä asioita loppuun jne.)
Mä yhdistän tuon lamaantumisen omalla kohdallani ennemmin traumataustaan, kuin tuohon kontrollointiin. Meidät saatettiin lapsena nimittäin jättää täysin oman onnemme nojaan, kun aikuiset lähti ryyppäämään. Ensimmäiset muistot liittyvät tilanteisiin, joissa itken leikkihäkissä yksin, eikä kukaan tule paikalle. Kiintymyssuhteessa on aika paljon häiriötä, minulla ei oikein ollut sellaista yhtä ainoaa turvallista aikuista koko aikaa läsnä. Ja myöhemmän elämän vanhempi-lapsisuhteessa on vaikuttanut väkivalta, alkoholismi ja silkka viha.
Minä vihaan siivoamista. Muistan kun olin noin neljä vuotias, kuumeessa ja erehdyin menemään vessaan. Äitipuoli raivostui tästä riekkumisesta niin paljon, että laittoi minut imuroimaan oman huoneeni rangaistukseksi siitä, että en ollutkaan sairas. Jouduin kolme vuotiaana lajittelemaan yksin ison sohvallisen koko perheen pyykkejä ja muistan sen epätoivon ja pelon siitä, että en selviydy tehtävästä. Vaatevuori oli valtava. Lasten tehtävä oli pienestä pitäen siivota ja maksaa sillä olemassa olosta. Siivoaminen oli pakkomielteisen tarkkaa, aikuinen saattoi kulkea perässä ja rangaistuksia sai siitä, jos siivosi liian huonosti. Muu perhe makasi yhden siivotessa sohvalla ja lepäsi, jälki haukuttiin lähes aina. Pidän siivousta edelleen jollain tavalla todella nöyryyttävänä ja ahdistavana toimenpiteenä. En silti pidä sotkuisestakaan asunnosta.
Meillä pakotettiin lapset siivoamaan rätin ja sangon kanssa polvillaan. Moppeja tai sinipiikaa ei saanut käyttää. Pölyallergikkona aivastelin koko ajan siivotessa ja inhosin likaisessa vedessä lattialla punaiseksi hankautuvia polvia, vanhoista vaatteista leikattujen rättien inhottavaa hajua, kun rättejä ei saanut heittää pois... Äiti istui sohvalla lukemassa tai lähti muualle ja jätti minut vastuuseen siivoamisen edistymisestä. Kerran äiti tuli selän taakse yhtäkkiä potkimaan siskoa hänen pyyhkiessään rätillä lattiaa, kun ärsyyntyi jostakin. Jos äiti lähti pois ja elleivät sisarukset siivonneet tarpeeksi, niin minulle suututtiin. Inhoan yhäkin siivoamista syvästi ja koen sen nöyryyttäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.
En rajaisi sitä noin. Meillä meni pikemminkin niin, että piti olla poissa silmistä, tai olla hyödyksi. Tehdä töitä, tai pysyä huoneessa hiljaa ja häiritsemättä ketään. Omia menoja sallittiin, jos siitä maksettiin jollain tavalla. Esim. kaverin luo sai mennä, jos imuroi. Mutta minun kotona olo myös ärsytti. En saanut liikkua missään yleisissä tiloissa, näkyvillä. En saanut näkyä, en kuulua. Jos erehdyin näkysälle, piti olla hyödyksi. Tavallaan sain olla ihan omissa oloissani vapaasti, kunhan pysyin omassa huoneessa.
Aivan kuin meillä kotona!
Tarkoitin ulkoaohjaamisella sitä, että joku muu rajoittaa olemista jollain tavalla koko ajan - muutoinkin kuin ylläpitämällä ruoka- ja nukkumaanmenoaikoja. Sinäkin olet ollut ohjauksen alla koko ajan. Oman huoneen vapaus on ollut myös vanhempien määrittelemä vapaa tila, jonka ulkopuolella on miinakenttä.
Minäkin sain olla yleensä rauhassa pikku huoneessani, paitsi että välillä piti käydä suorittamassa kahden tunnin ulkoilu säässä kuin säässä ja tehdä kotitöitä ym. Jos vaikkapa piti viedä roskis, ampaisin välittömästi huoneestani viemään sen. En muista varsinaisesti hengailleeni kotona koskaan, vain koulun jälkeen, mutta silloin piti myös yleensä ehtiä käydä kaupassa ja valmistella ruoka tai siivota.
Minulla on jäänyt mieleen tilanne, kun nuorena aikuisena juuri muutettua pois kotoa tulin käymään kotona. Tarkoituksena oli tehdä valokuvasarja pääsykokeita varten. Vanhukset olivat silloin matkoilla ja sain häärätä pari päivää aivan yksin. Menin sekaisin siitä vapaudesta, sotkin joka paikan ja ihmettelin, miten tässä näin kävi. Hallinta lähti täysin lapasesta. Todella epämiellyttävä kokemus. Omassa kodissa olen ollut myös vähän liian rajaton, kun voisi olla ihan ihmisiksikin. (siivota jälkensä, tehdä asioita loppuun jne.)
Mä yhdistän tuon lamaantumisen omalla kohdallani ennemmin traumataustaan, kuin tuohon kontrollointiin. Meidät saatettiin lapsena nimittäin jättää täysin oman onnemme nojaan, kun aikuiset lähti ryyppäämään. Ensimmäiset muistot liittyvät tilanteisiin, joissa itken leikkihäkissä yksin, eikä kukaan tule paikalle. Kiintymyssuhteessa on aika paljon häiriötä, minulla ei oikein ollut sellaista yhtä ainoaa turvallista aikuista koko aikaa läsnä. Ja myöhemmän elämän vanhempi-lapsisuhteessa on vaikuttanut väkivalta, alkoholismi ja silkka viha.
Minä vihaan siivoamista. Muistan kun olin noin neljä vuotias, kuumeessa ja erehdyin menemään vessaan. Äitipuoli raivostui tästä riekkumisesta niin paljon, että laittoi minut imuroimaan oman huoneeni rangaistukseksi siitä, että en ollutkaan sairas. Jouduin kolme vuotiaana lajittelemaan yksin ison sohvallisen koko perheen pyykkejä ja muistan sen epätoivon ja pelon siitä, että en selviydy tehtävästä. Vaatevuori oli valtava. Lasten tehtävä oli pienestä pitäen siivota ja maksaa sillä olemassa olosta. Siivoaminen oli pakkomielteisen tarkkaa, aikuinen saattoi kulkea perässä ja rangaistuksia sai siitä, jos siivosi liian huonosti. Muu perhe makasi yhden siivotessa sohvalla ja lepäsi, jälki haukuttiin lähes aina. Pidän siivousta edelleen jollain tavalla todella nöyryyttävänä ja ahdistavana toimenpiteenä. En silti pidä sotkuisestakaan asunnosta.
Meillä pakotettiin lapset siivoamaan rätin ja sangon kanssa polvillaan. Moppeja tai sinipiikaa ei saanut käyttää. Pölyallergikkona aivastelin koko ajan siivotessa ja inhosin likaisessa vedessä lattialla punaiseksi hankautuvia polvia, vanhoista vaatteista leikattujen rättien inhottavaa hajua, kun rättejä ei saanut heittää pois... Äiti istui sohvalla lukemassa tai lähti muualle ja jätti minut vastuuseen siivoamisen edistymisestä. Kerran äiti tuli selän taakse yhtäkkiä potkimaan siskoa hänen pyyhkiessään rätillä lattiaa, kun ärsyyntyi jostakin. Jos äiti lähti pois ja elleivät sisarukset siivonneet tarpeeksi, niin minulle suututtiin. Inhoan yhäkin siivoamista syvästi ja koen sen nöyryyttäväksi.
Isä ei koskaan osallistunut siivoamiseen, mutta valitti kyllä usein sotkuisesta kodista. Kerran isä selitti äidille, että sotku on ongelma, kun lapset esimerkiksi saattavat syödä jotain lattialta. Tätä väitettään isä sitten manifestoi heittämällä pussillisen karkkeja pussista lattialle ja lasten sännättyä niiden perään alkoi huudella, että näetkö nyt, näin ne toimivat.
Karkit olivat tietysti kiva juttu, mutta tuo tuntui silti jo lapsena jotenkin erittäin oudolta käytökseltä. Aikuisena en voi käsittää sitä, että miten isä ei katsonut voivansa osallistua tällaisten kotitöiden tekemiseen siinä missä muutkin. Ehei, siivoaminen oli muiden hommia ja puhdas koti perheenpään luontainen oikeus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.
En rajaisi sitä noin. Meillä meni pikemminkin niin, että piti olla poissa silmistä, tai olla hyödyksi. Tehdä töitä, tai pysyä huoneessa hiljaa ja häiritsemättä ketään. Omia menoja sallittiin, jos siitä maksettiin jollain tavalla. Esim. kaverin luo sai mennä, jos imuroi. Mutta minun kotona olo myös ärsytti. En saanut liikkua missään yleisissä tiloissa, näkyvillä. En saanut näkyä, en kuulua. Jos erehdyin näkysälle, piti olla hyödyksi. Tavallaan sain olla ihan omissa oloissani vapaasti, kunhan pysyin omassa huoneessa.
Aivan kuin meillä kotona!
Tarkoitin ulkoaohjaamisella sitä, että joku muu rajoittaa olemista jollain tavalla koko ajan - muutoinkin kuin ylläpitämällä ruoka- ja nukkumaanmenoaikoja. Sinäkin olet ollut ohjauksen alla koko ajan. Oman huoneen vapaus on ollut myös vanhempien määrittelemä vapaa tila, jonka ulkopuolella on miinakenttä.
Minäkin sain olla yleensä rauhassa pikku huoneessani, paitsi että välillä piti käydä suorittamassa kahden tunnin ulkoilu säässä kuin säässä ja tehdä kotitöitä ym. Jos vaikkapa piti viedä roskis, ampaisin välittömästi huoneestani viemään sen. En muista varsinaisesti hengailleeni kotona koskaan, vain koulun jälkeen, mutta silloin piti myös yleensä ehtiä käydä kaupassa ja valmistella ruoka tai siivota.
Minulla on jäänyt mieleen tilanne, kun nuorena aikuisena juuri muutettua pois kotoa tulin käymään kotona. Tarkoituksena oli tehdä valokuvasarja pääsykokeita varten. Vanhukset olivat silloin matkoilla ja sain häärätä pari päivää aivan yksin. Menin sekaisin siitä vapaudesta, sotkin joka paikan ja ihmettelin, miten tässä näin kävi. Hallinta lähti täysin lapasesta. Todella epämiellyttävä kokemus. Omassa kodissa olen ollut myös vähän liian rajaton, kun voisi olla ihan ihmisiksikin. (siivota jälkensä, tehdä asioita loppuun jne.)
Jär-kyt-tä-vää! Tämä on aivan uutta minulle:(
Kaltoinkohtelun ja väkivallan tyylejä oli lukuisia. Tapoja nöyryyttää lukuisia. Oli taloudellista väkivaltaa, henkistä, fyysistä, sosiaalista...ainut jota ei ollut ainakaan muistaakseni, niin insestiä. Seksuaalisuuteenkin suhtauduttiin todella kierolla tavalla. Olin automaattisesti huo_ra jo neljännellä luokalla, kun opettelin aknen takia meikkaamista. Huorittelu yltyi yläasteella niin, että lopulta kaikki mitä tein vastakkaisen sukupuolen kanssa, oli huoraamista. Jos poikaystävä vaihtui kerran vuodessa, se oli merkki siitä, että olin lut-ka ja ja-ko-ra-sia. Kerran huudettiin julkisesti pää punaisena julkisella paikalla ison ihmisjoukon edessä, että kuulkaas minkälainen huo_ra se tämä tyttö onkaan, sen huoneesta löytyi kortsu! Sain todella pahan paniikkikohtauksen hengitysvaikeuksineen sen jälkeen.
Kun katson lapsia ympärilläni, on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi vihata lasta jo ihan pienestä pitäen niin paljon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.
Joo. Piilotan esim sairastumiset tai loukkaantumiset niin pitkään kuin mahdollista. Jos tapahtuu jotain pahaa, en kerro siitä kellekään jos ei ole ihan pakko. Esim olin nyt kolme kuukautta sairauslomalla työpaikkakiusaamisen takia, enkä kertonut siitä parhaalle/ainoalle ystävälle mitään.
En vain kykene, kun pelkään arvostelua, sitä että joudunkin lohduttamaan vastapuolta, jne jne. Niin jouduin tekemään lapsena, jos jotain pahaa tapahtui ja se tuli äidin tietoon (isälle ne oli enintään se "jaa" mistä aiemmin jotkut puhuivat).
Itsekin olen huomannut joutuvani hyvin helposti jatkossa terapeutin rooliin, jos mainitsen joskus muille jotain henkilökohtaisista asioistani. Ei sitten tee kovin usein mieli enää nykyisin jutella kenenkään kanssa yhtään mitään.
Sama täällä ja olen siinä vielä aika hyvä, sen näkee toisen mielen muutoksesta. Osaan kyllä lopettaakin aiheettomat keskustelut.
Kiitos ap:lle tästä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten vastaavia asioita kokeneiden kanssa. Tämä auttaa käsittelemään näitä asioita ja vähentämään niihin liittyviä häpeän tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.
Joo. Piilotan esim sairastumiset tai loukkaantumiset niin pitkään kuin mahdollista. Jos tapahtuu jotain pahaa, en kerro siitä kellekään jos ei ole ihan pakko. Esim olin nyt kolme kuukautta sairauslomalla työpaikkakiusaamisen takia, enkä kertonut siitä parhaalle/ainoalle ystävälle mitään.
En vain kykene, kun pelkään arvostelua, sitä että joudunkin lohduttamaan vastapuolta, jne jne. Niin jouduin tekemään lapsena, jos jotain pahaa tapahtui ja se tuli äidin tietoon (isälle ne oli enintään se "jaa" mistä aiemmin jotkut puhuivat).
Itsekin olen huomannut joutuvani hyvin helposti jatkossa terapeutin rooliin, jos mainitsen joskus muille jotain henkilökohtaisista asioistani. Ei sitten tee kovin usein mieli enää nykyisin jutella kenenkään kanssa yhtään mitään.
Sama täällä ja olen siinä vielä aika hyvä, sen näkee toisen mielen muutoksesta. Osaan kyllä lopettaakin aiheettomat keskustelut.
Miten teet sen? Itse kaipaisin niin paljon tukea toisilta, että minun vaikea olla antamatta sitä muille, vaikka olisin kuinka uupunut. Tuntuu väärältä kääntää selkä jollekin, jolla vaikuttaa olevan paha olo. Nykyään vain en sitten enää tämän takia oikein jaksa olla kenenkään seurassa. Usein tukeminen ei nimittäin ole kovin vastavuoroista.
Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.