Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Se kun äidin skitsofrenia meni sille tasolle, että hänet vietiin pakkopaidassa ambulanssilla mielisairaalaan "lataukseen".

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Mutta tiedän hyvin sen, että jos itsetuntoni olisi oikeasti hyvä, niin minulla ei olisi tarvetta puolustautua nykyään voimakkaasti saadessani jostain asiasta kritiikkiä. En enää nykyään niin usein dissosioidu kuin aiemmin joutuessani kritiikin kohteeksi, mutta minun on silti vaikea kyetä ottamaan sitä kypsästi vastaan. Lapsena koin näissä tilanteissa olevani täysin voimaton ja usein henkisesti ikään kuin katosin ikävissä tilanteissa osittain pois paikalta. Aikuisena tähän ei enää ole yhtä usein tarvetta, koska olen vapaampi esimerkiksi ihan oikeasti poistumaan paikalta, jos joku alkaa tahallaan ilkeillä. Silti asiallistakin kritiikkiä on vaikea ottaa vastaan alkamatta jopa aggressiivisesti puolustella itseään nyt kun siihen vihdoin on tilaisuus, koska tätä taitoa ei ole koskaan ollut mahdollista harjoitella lapsena missään henkisesti tasapainoisten ihmisten seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Mutta tiedän hyvin sen, että jos itsetuntoni olisi oikeasti hyvä, niin minulla ei olisi tarvetta puolustautua nykyään voimakkaasti saadessani jostain asiasta kritiikkiä. En enää nykyään niin usein dissosioidu kuin aiemmin joutuessani kritiikin kohteeksi, mutta minun on silti vaikea kyetä ottamaan sitä kypsästi vastaan. Lapsena koin näissä tilanteissa olevani täysin voimaton ja usein henkisesti ikään kuin katosin ikävissä tilanteissa osittain pois paikalta. Aikuisena tähän ei enää ole yhtä usein tarvetta, koska olen vapaampi esimerkiksi ihan oikeasti poistumaan paikalta, jos joku alkaa tahallaan ilkeillä. Silti asiallistakin kritiikkiä on vaikea ottaa vastaan alkamatta jopa aggressiivisesti puolustella itseään nyt kun siihen vihdoin on tilaisuus, koska tätä taitoa ei ole koskaan ollut mahdollista harjoitella lapsena missään henkisesti tasapainoisten ihmisten seurassa.

Onhan tässä tietysti koko loppuelämä aikaa harjoitella palautteen ottamista vastaan rakentavalla tavalla. Silti harmittaa vähän se lähtöoletus, että kaikkien aikuisten pitäisi olla sosiaalisilta taidoiltaan automaattisesti samalla tasolla keskenään, oli kasvuympäristö millainen tahansa. Toiset kuitenkin ovat saaneet tilaisuuden harjoitella hyviä vuorovaikutustaitoja turvallisessa ympäristössä vuosien ajan siinä missä toiset ovat joutuneet keskittymään siihen, että jollain tavalla vain selviytyisivät kaoottisessa ympäristössä. Pitäisi olla todella luontainen lahjakkuus sosiaalisten kykyjen osalta, että nämä erot eivät näkyisi toiminnassa aikuisena usein pitkään, vaikka itseään pyrkisi määrätietoisesti kehittämään (ja vielä enemmän, jos ei tähän pyri).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.

Joo. Piilotan esim sairastumiset tai loukkaantumiset niin pitkään kuin mahdollista. Jos tapahtuu jotain pahaa, en kerro siitä kellekään jos ei ole ihan pakko. Esim olin nyt kolme kuukautta sairauslomalla työpaikkakiusaamisen takia, enkä kertonut siitä parhaalle/ainoalle ystävälle mitään.

En vain kykene, kun pelkään arvostelua, sitä että joudunkin lohduttamaan vastapuolta, jne jne. Niin jouduin tekemään lapsena, jos jotain pahaa tapahtui ja se tuli äidin tietoon (isälle ne oli enintään se "jaa" mistä aiemmin jotkut puhuivat).

Itsekin olen huomannut joutuvani hyvin helposti jatkossa terapeutin rooliin, jos mainitsen joskus muille jotain henkilökohtaisista asioistani. Ei sitten tee kovin usein mieli enää nykyisin jutella kenenkään kanssa yhtään mitään.

Käykö monelle näin? Tasapainoisia ihmissuhteisia tuntuu olevan lähes mahdotonta löytää. Olisi kiva että olisi sellaista seuraa, jossa olisi mahdollisuus jakaa yhdessä sekä hyviä että huonoja hetkiä, ei vain jompia kumpia.

Tajusin vasta todella myöhään. 35-vuotiaana, kun oma avioliittoni oli kaatumassa toimintamalleihin, jotka olin oppinut lapsuudenkodissani omilta vanhemmiltani.

Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että puolisoni auttoi minua ja saimme välimme korjattua, kun minä vihdoin ymmärsin ongelmani.

Nyt yli 20 avioliittoa takana. Välit omiin vanhempiini ovat olemassa, mutta ei kovin tiiviit.

Onneksi näin tämän ketjun juuri kun oma teinini on päättämässä opinnoistaan. Minussa kontrolloivuus ja ylihuolehtivuus nostaa päätään, täytyy huomenna pyytää lapselta anteeksi ja sanoa että se on hänen tulevaisuus, ja tuen häntä kaikin keinoin mitä hän valitseekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Mutta tiedän hyvin sen, että jos itsetuntoni olisi oikeasti hyvä, niin minulla ei olisi tarvetta puolustautua nykyään voimakkaasti saadessani jostain asiasta kritiikkiä. En enää nykyään niin usein dissosioidu kuin aiemmin joutuessani kritiikin kohteeksi, mutta minun on silti vaikea kyetä ottamaan sitä kypsästi vastaan. Lapsena koin näissä tilanteissa olevani täysin voimaton ja usein henkisesti ikään kuin katosin ikävissä tilanteissa osittain pois paikalta. Aikuisena tähän ei enää ole yhtä usein tarvetta, koska olen vapaampi esimerkiksi ihan oikeasti poistumaan paikalta, jos joku alkaa tahallaan ilkeillä. Silti asiallistakin kritiikkiä on vaikea ottaa vastaan alkamatta jopa aggressiivisesti puolustella itseään nyt kun siihen vihdoin on tilaisuus, koska tätä taitoa ei ole koskaan ollut mahdollista harjoitella lapsena missään henkisesti tasapainoisten ihmisten seurassa.

Onhan tässä tietysti koko loppuelämä aikaa harjoitella palautteen ottamista vastaan rakentavalla tavalla. Silti harmittaa vähän se lähtöoletus, että kaikkien aikuisten pitäisi olla sosiaalisilta taidoiltaan automaattisesti samalla tasolla keskenään, oli kasvuympäristö millainen tahansa. Toiset kuitenkin ovat saaneet tilaisuuden harjoitella hyviä vuorovaikutustaitoja turvallisessa ympäristössä vuosien ajan siinä missä toiset ovat joutuneet keskittymään siihen, että jollain tavalla vain selviytyisivät kaoottisessa ympäristössä. Pitäisi olla todella luontainen lahjakkuus sosiaalisten kykyjen osalta, että nämä erot eivät näkyisi toiminnassa aikuisena usein pitkään, vaikka itseään pyrkisi määrätietoisesti kehittämään (ja vielä enemmän, jos ei tähän pyri).

Olisi hienoa, jos edes aikuiset ymmärtäisivät sen, että jos joku lapsi, nuori tai aikuinen ei välttämättä osaa toimia kuten häneltä odotetaan, niin syy ei välttämättä ole se, että hän olisi jotenkin viallinen ihminen. Ehkä hänen kasvuympäristönsä vain on ollut sellainen, ettei tämä ihminen ole saanut sieltä samoja valmiuksia mitä monet ovat saaneet. Se ei tee tästä ihmisestä huonoa, ainoastaan taustaltaan erilaisen.

Paremmat lähtökohdat saaneilta voisi joskus myös odottaa hiukan ymmärrystä ihmisten erilaisia lähtökohtia kohtaan. Mikä tahansa käytös ei tietenkään vaikean lapsuuden takia ole hyväksyttävää, mutta se voi vaikuttaa esimerkiksi siten, että jonkun on vaikea osata tulkita oikein esimerkiksi ns. sanattomia viestejä (jotka joidenkin mielestä kaikkien pitäisi osata ymmärtää), jos lapsuudenkodissa on lähtökohtaisesti esimerkiksi kommunikoitu karjumalla toisille.

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

Aivan kuin lukioikäinen osaisi aina päättää, mikä hänelle on parasta. Kasvatuksen tehtävä on opettaa myös sinnikkyyttä. Jos nuorella lahjoja ja haluja vain keskivertoisesti, minäkin kannustaisin vain ylöspäin. 

t. eri

Pakko kirjoittaa eräs muisto. Tai toistuva muisto. Muistan miten hiivin todella hiljaa varpaisillani yöllä vessaan, jos oli pakko käydä vessassa. Hiivin seiniä pitkin ja yritin tehdä tarpeeni äänettömästi, etten vaan olisi häirinnyt ketään. Pelkäsin niin paljon sitä raivokohtausta, mikä tulee siitä, jos häiritsee liikaa tai herättää nukkuvat. Muistan sen jännityksen ja ahdistuksen siitä, kun piti mennä vessaan, sen miten yritin aukaista ovia äänettömästi ja pelkäsin jokaista rasahdusta, yritin suunnistaa pimeässä niin etten osuisi mihinkään. Jälkikäteen ajateltuna ihan järjetöntä, että joku saa raivokohtauksen lapsen vessassa käynnistä. Yleensä raivoaja nukkui heti viereisessä avohuoneessa ja oli humalassa. Humalassa pystyi raivoamaan mistä tahansa ja sai kivasti kiihdytettyä itsensä ihan mitättömistäkin asioista nollasta sataan. Kerran uhkailtiin naaman edessä nyrkillä turpaan vedolla, kun olin kehdannut kysyä talvirenkaita pyörään, paras ystävä asui kilometrien päässä enkä päässyt hänen luokseen muutoin kuin pyörällä, tai bussilla. Bussilippua ei suostuttu ostamaan, koska olisin silloin notkunut liikaa muualla kuin kotona. Mutta kun olin kotona, niin sekin raivostutti ja herätti halveksuntaa ja vihaa. Kun purskahdin itkuun turpaan vedon uhkauksesta, aloitti uhkailija agressiivisen halveksumisen. Osoitti sormella sänkyä ja huusi, että mene sinä säälittävä paska tuonne sängyn alle itkemään, hän ei jaksa tuollaista heikkoa paskaa silmissään katsella. Piti säälittävänä ja heikkona kun itkin ja raivostui siitä kahta kauheammin.

Sinä iltana pakenin pienestä tuuletusikkunasta pihalle. Kävelin pimeiden metsiköiden ja kujien kautta sisaruksen luokse turvaan. Pelkäsin ihan älyttömästi, että tuo hullu tulee perässä auton kanssa ja hakkaa tuusan nuuskaksi. Näen vieläkin pakounia, missä pakenen pitkin metsiä susilauman jahdatessa takana. Aina se sama metsä lapsuuden ”kodin” vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

Aivan kuin lukioikäinen osaisi aina päättää, mikä hänelle on parasta. Kasvatuksen tehtävä on opettaa myös sinnikkyyttä. Jos nuorella lahjoja ja haluja vain keskivertoisesti, minäkin kannustaisin vain ylöspäin. 

t. eri

Oletko isäni? Onnistuit! Hankkiuduin sinnikkyydelläni sinusta eroon. Etsi uusi marionetti itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Suuri halaus sulle! Ihan hirveää kärsimystä olet joutunut kokemaan. Oletko koskaan ajatellut hakeutua terapiaan? SE voi käydä helpostikin kertomalla historiastasi terveyskeskuksen lääkärille. Kun minä aikanaan pääsin terapiaan, itkin varmaan päivän sitä, että tulen nähdyksi ja minunelämäni koetaan yhtä arvokkaana kuin muiden ja kokemukseni todeksi. Oli todella eheyttävää. 

Jossain törmäsin sellaiseen selitykseen, että kotiväkivallan ja mitätöinnin ja näkymättömänä elämisen raskaus tulee nimenomaan siitä, että kukaan ei todistaja lapsen kokemusta. Ainoa todistaja on vihollisleiriläinen - tai sisarus, joka ei myöskään osaa tulkita tapahtumia. Lapselta puuttuu siis aikuinen, joka kertoisi, että kodissa tapahtuu kummallisia asioita, joita ei pitäisi tapahtua. Usein lapsi ei voi jakaa asioitaan edes parhaan ystävänsä kanssa. Hän sisimmässään tietää, että asiat ovat huonosti, mutta millä kaikilla eri tavoilla, sitä on lapsen vaikea hahmottaa.

Ala-asteella luokallani oli tyttö, joka kertoi minulle koulussa kuuluvalla äänellä, että hänen äitinsä lyö häntä. "Tulkaa vaikka kuuntelemaan oven taakse." Olin todella ihmeissäni ja vähän kauhuissanikin siitä, kuinka joku voi sanoa tällaisen asian ääneen. En tiedä, mistä hän oli saanut rohkeutta tällaiseen avautumiseen. Enkä tiedä, oliko kertonut asiasta muille aikuisille, jolloin asia ei olisikaan ollut enää  salaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

Aivan kuin lukioikäinen osaisi aina päättää, mikä hänelle on parasta. Kasvatuksen tehtävä on opettaa myös sinnikkyyttä. Jos nuorella lahjoja ja haluja vain keskivertoisesti, minäkin kannustaisin vain ylöspäin. 

t. eri

Oletko isäni? Onnistuit! Hankkiuduin sinnikkyydelläni sinusta eroon. Etsi uusi marionetti itsellesi.

Etsi sinäkin sukulaisiasi muualta kuin vauvapalstalta. Jos katkeruus vanhempiasi/vanhempaa kohtaan haittaa elämää, kannattaa lähteä purkamaan sitä. Keskuteluterapia ei ole ainoa tapa, vaikkakin tehokas, jos löytää itselleen sopivan terapeutin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

Aivan kuin lukioikäinen osaisi aina päättää, mikä hänelle on parasta. Kasvatuksen tehtävä on opettaa myös sinnikkyyttä. Jos nuorella lahjoja ja haluja vain keskivertoisesti, minäkin kannustaisin vain ylöspäin. 

t. eri

Oletko isäni? Onnistuit! Hankkiuduin sinnikkyydelläni sinusta eroon. Etsi uusi marionetti itsellesi.

Etsi sinäkin sukulaisiasi muualta kuin vauvapalstalta. Jos katkeruus vanhempiasi/vanhempaa kohtaan haittaa elämää, kannattaa lähteä purkamaan sitä. Keskuteluterapia ei ole ainoa tapa, vaikkakin tehokas, jos löytää itselleen sopivan terapeutin. 

Isäni on kertonut trollaavansa netissä, koska se on hänen mielestään hauskaa. Hän piti ihmisten provosoimisesta. Niin, siitä on tehty tutkimuksia millaisen persoonallisuuden omaavat ihmiset toimivat näin. Kuvaukset eivät ole kovin mairittelevia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ...  ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan  nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Suuri halaus sulle! Ihan hirveää kärsimystä olet joutunut kokemaan. Oletko koskaan ajatellut hakeutua terapiaan? SE voi käydä helpostikin kertomalla historiastasi terveyskeskuksen lääkärille. Kun minä aikanaan pääsin terapiaan, itkin varmaan päivän sitä, että tulen nähdyksi ja minunelämäni koetaan yhtä arvokkaana kuin muiden ja kokemukseni todeksi. Oli todella eheyttävää. 

Jossain törmäsin sellaiseen selitykseen, että kotiväkivallan ja mitätöinnin ja näkymättömänä elämisen raskaus tulee nimenomaan siitä, että kukaan ei todistaja lapsen kokemusta. Ainoa todistaja on vihollisleiriläinen - tai sisarus, joka ei myöskään osaa tulkita tapahtumia. Lapselta puuttuu siis aikuinen, joka kertoisi, että kodissa tapahtuu kummallisia asioita, joita ei pitäisi tapahtua. Usein lapsi ei voi jakaa asioitaan edes parhaan ystävänsä kanssa. Hän sisimmässään tietää, että asiat ovat huonosti, mutta millä kaikilla eri tavoilla, sitä on lapsen vaikea hahmottaa.

Ala-asteella luokallani oli tyttö, joka kertoi minulle koulussa kuuluvalla äänellä, että hänen äitinsä lyö häntä. "Tulkaa vaikka kuuntelemaan oven taakse." Olin todella ihmeissäni ja vähän kauhuissanikin siitä, kuinka joku voi sanoa tällaisen asian ääneen. En tiedä, mistä hän oli saanut rohkeutta tällaiseen avautumiseen. Enkä tiedä, oliko kertonut asiasta muille aikuisille, jolloin asia ei olisikaan ollut enää  salaisuus.

Eikä hyvän lapsuuden kokeneet lapset ihan oikeasti myöskään ymmärrä näkemäänsä. Tai eivät samalla tavalla välitä. Minä yritin jakaa asioita ystävinäni pitämien ihmisten kanssa. Toinen sanoi, että hän ei jaksa kuunnella sitä miten vaikeaa mulla kotona on. Toinen kyllä kauhisteli ja ihmetteli ääneen paljonkin kaikkea sitä, mitä meillä kotona tapahtui, mutta aikuisena oli ihan ihmeissään, että ai mitä, sullako oli traumaattinen lapsuus. En tajunnutkaan.

Siinä vaiheessa olin ihan ihmeissäni. Hän oli nähnyt kaikki ne huutamiset, pilkkaamiset, kuullut väkivallasta, alkoholismista ja kaikesta mahdollisesta. Tiesi etten asunut loppuun saakka kotona, vaan muutin laitokseen siksi, että kotona en ollut turvassa. Silti on ihmeissään, että ai, sullako oli huono lapsuus. Minä vastaavasti ihmettelen, että eikö se ollut ihan itsestään selvää?!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

Aivan kuin lukioikäinen osaisi aina päättää, mikä hänelle on parasta. Kasvatuksen tehtävä on opettaa myös sinnikkyyttä. Jos nuorella lahjoja ja haluja vain keskivertoisesti, minäkin kannustaisin vain ylöspäin. 

t. eri

No tuota et tiedä, että lukioikäinen tosiaankin osaa päättää mikä hänelle on parasta. Mielipiteesi voi tietysti perustua omaan kokemukseesi, mitä itse olet ollut. Kannustus on hyväksi kaikille lapsille, lahjojen ja halujen tasosta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.

Sama kokemus: vastassa on hiljaisuus. Kun olen joskus kertonut jotain, oletan että minua on silti kuultu, vaikkei ole reagoitu mitenkään. Myöhemmin kun olen ottanut saman asian puheeksi, taaskaan ei mitään reaktioita tai sitten täydellinen väärinymmärrys. Oma terapeuttini usein muistuttaa siitä, että ihmisten vastaanottokyky on rajallinen ja jokainen kipuilee oman historiansa kanssa ja kuulee tai ei kuule ne asiat, jotka pystyy sillä hetkellä sulattamaan. 

Tiesin tilanteen omtuisuuden lapsena ja nuorena.

Ei IKINÄ iäkästä ja pettävää isäpuolta perheeseen.