Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohtelun ja väkivallan tyylejä oli lukuisia. Tapoja nöyryyttää lukuisia. Oli taloudellista väkivaltaa, henkistä, fyysistä, sosiaalista...ainut jota ei ollut ainakaan muistaakseni, niin insestiä. Seksuaalisuuteenkin suhtauduttiin todella kierolla tavalla. Olin automaattisesti huo_ra jo neljännellä luokalla, kun opettelin aknen takia meikkaamista. Huorittelu yltyi yläasteella niin, että lopulta kaikki mitä tein vastakkaisen sukupuolen kanssa, oli huoraamista. Jos poikaystävä vaihtui kerran vuodessa, se oli merkki siitä, että olin lut-ka ja ja-ko-ra-sia. Kerran huudettiin julkisesti pää punaisena julkisella paikalla ison ihmisjoukon edessä, että kuulkaas minkälainen huo_ra se tämä tyttö onkaan, sen huoneesta löytyi kortsu! Sain todella pahan paniikkikohtauksen hengitysvaikeuksineen sen jälkeen.

Kun katson lapsia ympärilläni, on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi vihata lasta jo ihan pienestä pitäen niin paljon?

Niinpä! Eikä voi käsittää sitä miksi tällaiset ihmiset monesti ovat ihan vapaaehtoisesti niitä lapsia ovat hankkineet, jos ne kuitenkaan eivät ole kiinnostaneet.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap:lle tästä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten vastaavia asioita kokeneiden kanssa. Tämä auttaa käsittelemään näitä asioita ja vähentämään niihin liittyviä häpeän tunteita.

Minä olen aiemmin hävennyt kirjoittaa näitä kokemuksia jopa täällä. Nyt ei hävetä tämä kirjoittaminen, en vain jaksa vaieta. Pakko näitä on jossakin purkaa, kun ei näitä pysty oikein kavereillekaan puhumaan ja tällä hetkellä ei ole mitään hoitokontaktia. Tosin olen varmaan aloittamassa traumaterapian, tai toivoisin, että voisin aloittaa. Kiitn kaikkia joille voin edes näin anonyymisti avautua. Tuntuu helpottavalta kertoa jotenkin julki kaikesta siitä, mikä ennen oli suuri salaisuus. Josta ei missään nimessä saanut puhua. Perhesalaisuuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohtelun ja väkivallan tyylejä oli lukuisia. Tapoja nöyryyttää lukuisia. Oli taloudellista väkivaltaa, henkistä, fyysistä, sosiaalista...ainut jota ei ollut ainakaan muistaakseni, niin insestiä. Seksuaalisuuteenkin suhtauduttiin todella kierolla tavalla. Olin automaattisesti huo_ra jo neljännellä luokalla, kun opettelin aknen takia meikkaamista. Huorittelu yltyi yläasteella niin, että lopulta kaikki mitä tein vastakkaisen sukupuolen kanssa, oli huoraamista. Jos poikaystävä vaihtui kerran vuodessa, se oli merkki siitä, että olin lut-ka ja ja-ko-ra-sia. Kerran huudettiin julkisesti pää punaisena julkisella paikalla ison ihmisjoukon edessä, että kuulkaas minkälainen huo_ra se tämä tyttö onkaan, sen huoneesta löytyi kortsu! Sain todella pahan paniikkikohtauksen hengitysvaikeuksineen sen jälkeen.

Kun katson lapsia ympärilläni, on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi vihata lasta jo ihan pienestä pitäen niin paljon?

Niinpä! Eikä voi käsittää sitä miksi tällaiset ihmiset monesti ovat ihan vapaaehtoisesti niitä lapsia ovat hankkineet, jos ne kuitenkaan eivät ole kiinnostaneet.

Meillä toinen vanhempi oli lapsirakas. Ja turvallinen sekä hyvä vanhempi. Mutta kuoli yllättäen jättäen lapset itsemur-haa hautovan, omalta osaltaan traumatisoituneen ja erittäin epätasapainoisen ihmisen käsiin. Että kannattaa ihan oikeasti miettiä, kenen kanssa lisääntyy. Vaikka itse olisi hyvä vanhempi, mutta jos tämä ainut turvallinen vanhempi kuolee, niin lapset jää keskelle helvettiä.

Ajattelin joskus parikymppisenä maksavani itseni ulos lapsuudenperheestä eli korvaisin aiheuttamani vaivan kuittaamalla velat.  Jo se, että ajattelee itsensä vain menoeränä kertoo täydellisestä arvottomuuden tunteesta. Milloin sitten hoksasin ajattelevani itsestäni näin, arvottomana, sitä on vaikea sanoa. Siinä on sellainen syvälle sisimpään kätkeytyvä maailmankatsomus, ettei se ihan hevillä halua tulla paljastetuksi ja korvatuksi jollain muulla. 

Muistan, kun olin 6-vuotiaana kylässä kummitädin luona, olin menossa pesulle ja kummi kysyi äitipuoleltani, käytänkö minä hoitoainetta, hän voi hakea.  Kysyin ihmeissäni, mihin sellaista käytetään. "Jotta hiukset kiiltäisivät." Tuona hetkenä tunsin itseni arvokkaaksi. Sillä ei ollut lopulta merkitystä, etten saanut sitä hoitoainetta.

Ymmärsinkö jo tuolloin, että asiat ovat pielessä? Tavallaan. Tunnistin tunnereaktioni ja ymmärsin, että on aikuisia, jotka haluavat pitää huolta paremmin kuin "laitostasoisesti". Lapselle voi riittää huonompikin ruoka ja kehnommat vaatteet, mutta tunnevajeesta hän selviää vain isolla työllä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ...  ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan  nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.

Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.

Tää on muuten jännä miten sanan ylpeä voi tulkita eri tavalla. Mulle se on pelkästään positiivinen sana, ihminen voi olla hyvässä mielessä ja ansaitusti ylpeä itsestään tai toisesta. Mutta moni ajattelee sen negatiivisena, että on jotenkin itsekeskeinen ja luulee olevansa jotain hienompaa kuin on. Tottakai oman lapsen saavutuksista voi ja saa olla ylpeä. Vai onko tämä joku suomalainen juttu, ettei vaan taas yritetä olla jotenkin parempia kuin oikeasti ollaan.

Ei ylpeä ole ollenkaan negatiivinen sana. Se on vain minun mielestä väärä sana kuvaamaan sitä, että ollaan onnellisia toisen puolesta ilman että ollaan itse osallisia tulokseen. Sanotaanko hääparille "olen ylpeä liitostanne", jos ollaan onnellisia? Ei sanota, koska ylpeä ja onnellinen ovat eri asioita.

Niin ovat eri asioita, mutta kyllä siihen ylpeyteen liittyy myös se onnellisuus toisen puolesta. Miksi jankutat nyt tätä asiaa? Kyllähän sitä tietyllä tavalla on osallinen tulokseen jos oma lapsi onnistuu jossain. Eikö sinun mielestä siis vanhempi voi olla ylpeä lapsestaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap:lle tästä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten vastaavia asioita kokeneiden kanssa. Tämä auttaa käsittelemään näitä asioita ja vähentämään niihin liittyviä häpeän tunteita.

Minä olen aiemmin hävennyt kirjoittaa näitä kokemuksia jopa täällä. Nyt ei hävetä tämä kirjoittaminen, en vain jaksa vaieta. Pakko näitä on jossakin purkaa, kun ei näitä pysty oikein kavereillekaan puhumaan ja tällä hetkellä ei ole mitään hoitokontaktia. Tosin olen varmaan aloittamassa traumaterapian, tai toivoisin, että voisin aloittaa. Kiitn kaikkia joille voin edes näin anonyymisti avautua. Tuntuu helpottavalta kertoa jotenkin julki kaikesta siitä, mikä ennen oli suuri salaisuus. Josta ei missään nimessä saanut puhua. Perhesalaisuuksista.

Joo, jos joku kirjottaa omista kokemuksistaan yksittäisen aloituksen, niin trollit käyvät heti kimppuun, kun ilmeisesti ei haluta että näistä asioista puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaltoinkohtelun ja väkivallan tyylejä oli lukuisia. Tapoja nöyryyttää lukuisia. Oli taloudellista väkivaltaa, henkistä, fyysistä, sosiaalista...ainut jota ei ollut ainakaan muistaakseni, niin insestiä. Seksuaalisuuteenkin suhtauduttiin todella kierolla tavalla. Olin automaattisesti huo_ra jo neljännellä luokalla, kun opettelin aknen takia meikkaamista. Huorittelu yltyi yläasteella niin, että lopulta kaikki mitä tein vastakkaisen sukupuolen kanssa, oli huoraamista. Jos poikaystävä vaihtui kerran vuodessa, se oli merkki siitä, että olin lut-ka ja ja-ko-ra-sia. Kerran huudettiin julkisesti pää punaisena julkisella paikalla ison ihmisjoukon edessä, että kuulkaas minkälainen huo_ra se tämä tyttö onkaan, sen huoneesta löytyi kortsu! Sain todella pahan paniikkikohtauksen hengitysvaikeuksineen sen jälkeen.

Kun katson lapsia ympärilläni, on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi vihata lasta jo ihan pienestä pitäen niin paljon?

Ihminen, joka on täynnä käsittelemätöntä vihaa, häpeää ja syyllisyyttä, syytää sitä automaattisesti muihin ihmisiin. Jos viha puskee ulos joka reiästä tuntemattomiakin kohtaan niin on selvää, että omat lapset, jotka eivät pysty edes puolustautumaan eivätkä pakenemaan, ovat tulilinjalla automaattisesti. Valitettavasti.

Tuli mieleen näitä kommentteja lukiessa, miten eläinlaumoissa laumoissamahdetaan toimia, jos joku emo kohtelee poikasiaan huonosti. Puuttuvatko muut lajikumppanit asiaan, koska poikasten kohtelussa on kyse koko populaation selviämisestä.

Ihmisoliot taas voivat elellä multa piilossa poteroissaan ja leikkiä normaalia perhettä, vaikka yhteisön pitäisi turvata lasten elämä.  Lastensuojelukin saa tietää vain räikeimmistä tapauksista. Eipä ole näissäkään kommenteissa paljon lastensuojelusta puhuttu. 

Kyläyhteisöissä on oltu varmasti tarkemmin perillä muiden asioista,  mutta se joka haluaa ylläpitää kulisseja, voi sen myös tehdä.  Voimattomuus näin tärkeässä asiassa saa mut raivon valtaan  :(

Päätin jo lapsena koskaan perustamasta omaa perhettä, kun elin omassa lapsuuden perheessäni jossa oli ja tapahtui kaikenlasta ikävää, ei siitä sen enempää. Olen aikuisiällä seurustellut väkivaltaisten, alkoholistuneiden ja persoonallisuushäiriöisten kanssa. Nykyään olen tajunnut tämän johtuvan lapsuudestani, se kaikki oli niin samanlaista kuin silloin, en kai omasta mielestäni ollut ansainnut parempaa. Nykyään olen perheetön ja seurustelen ja pidän ystävinäni vain ihmisiä joiden kanssa on hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...

Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.

Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.

Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.

En rajaisi sitä noin. Meillä meni pikemminkin niin, että piti olla poissa silmistä, tai olla hyödyksi. Tehdä töitä, tai pysyä huoneessa hiljaa ja häiritsemättä ketään. Omia menoja sallittiin, jos siitä maksettiin jollain tavalla. Esim. kaverin luo sai mennä, jos imuroi. Mutta minun kotona olo myös ärsytti. En saanut liikkua missään yleisissä tiloissa, näkyvillä. En saanut näkyä, en kuulua. Jos erehdyin näkysälle, piti olla hyödyksi. Tavallaan sain olla ihan omissa oloissani vapaasti, kunhan pysyin omassa huoneessa.

Aivan kuin meillä kotona!

Tarkoitin ulkoaohjaamisella sitä, että joku muu rajoittaa olemista jollain tavalla koko ajan - muutoinkin kuin ylläpitämällä ruoka- ja nukkumaanmenoaikoja. Sinäkin olet ollut ohjauksen alla koko ajan. Oman huoneen vapaus on ollut myös vanhempien määrittelemä vapaa tila, jonka ulkopuolella on miinakenttä.

Minäkin sain olla yleensä rauhassa pikku huoneessani, paitsi että välillä piti käydä suorittamassa kahden tunnin ulkoilu  säässä kuin säässä ja tehdä kotitöitä ym. Jos vaikkapa piti viedä roskis, ampaisin välittömästi huoneestani viemään sen.  En muista varsinaisesti hengailleeni kotona koskaan, vain koulun jälkeen, mutta silloin piti myös yleensä ehtiä käydä kaupassa ja valmistella ruoka tai siivota.

Minulla on jäänyt mieleen tilanne, kun nuorena aikuisena juuri muutettua pois kotoa tulin käymään kotona. Tarkoituksena oli tehdä  valokuvasarja pääsykokeita varten. Vanhukset olivat silloin matkoilla ja sain häärätä pari päivää aivan yksin. Menin sekaisin siitä vapaudesta, sotkin joka paikan ja ihmettelin, miten tässä näin kävi. Hallinta lähti täysin lapasesta. Todella epämiellyttävä kokemus. Omassa kodissa olen ollut myös vähän liian rajaton, kun voisi olla ihan ihmisiksikin. (siivota jälkensä, tehdä asioita loppuun jne.)

Mä yhdistän tuon lamaantumisen omalla kohdallani ennemmin traumataustaan, kuin tuohon kontrollointiin. Meidät saatettiin lapsena nimittäin jättää täysin oman onnemme nojaan, kun aikuiset lähti ryyppäämään. Ensimmäiset muistot liittyvät tilanteisiin, joissa itken leikkihäkissä yksin, eikä kukaan tule paikalle. Kiintymyssuhteessa on aika paljon häiriötä, minulla ei oikein ollut sellaista yhtä ainoaa turvallista aikuista koko aikaa läsnä. Ja myöhemmän elämän vanhempi-lapsisuhteessa on vaikuttanut väkivalta, alkoholismi ja silkka viha.

Minä vihaan siivoamista. Muistan kun olin noin neljä vuotias, kuumeessa ja erehdyin menemään vessaan. Äitipuoli raivostui tästä riekkumisesta niin paljon, että laittoi minut imuroimaan oman huoneeni rangaistukseksi siitä, että en ollutkaan sairas. Jouduin kolme vuotiaana lajittelemaan yksin ison sohvallisen koko perheen pyykkejä ja muistan sen epätoivon ja pelon siitä, että en selviydy tehtävästä. Vaatevuori oli valtava. Lasten tehtävä oli pienestä pitäen siivota ja maksaa sillä olemassa olosta. Siivoaminen oli pakkomielteisen tarkkaa, aikuinen saattoi kulkea perässä ja rangaistuksia sai siitä, jos siivosi liian huonosti. Muu perhe makasi yhden siivotessa sohvalla ja lepäsi, jälki haukuttiin lähes aina. Pidän siivousta edelleen jollain tavalla todella nöyryyttävänä ja ahdistavana toimenpiteenä. En silti pidä sotkuisestakaan asunnosta.

Meillä pakotettiin lapset siivoamaan rätin ja sangon kanssa polvillaan. Moppeja tai sinipiikaa ei saanut käyttää. Pölyallergikkona aivastelin koko ajan siivotessa ja inhosin likaisessa vedessä lattialla punaiseksi hankautuvia polvia, vanhoista vaatteista leikattujen rättien inhottavaa hajua, kun rättejä ei saanut heittää pois... Äiti istui sohvalla lukemassa tai lähti muualle ja jätti minut vastuuseen siivoamisen edistymisestä. Kerran äiti tuli selän taakse yhtäkkiä potkimaan siskoa hänen pyyhkiessään rätillä lattiaa, kun ärsyyntyi jostakin. Jos äiti lähti pois ja elleivät sisarukset siivonneet tarpeeksi, niin minulle suututtiin. Inhoan yhäkin siivoamista syvästi ja koen sen nöyryyttäväksi.

Kummallista, että siivouksesta tehtiin nöyryyttävää lapselle. Mitään ei kotona opetettu, mitään ei saanut itse opetella tai tehdä koulun kotitaloustuntien oppien pohjalta kotona.  Koulun oppiaine oli kilpailija äidin valtakunnalle. Lattioita kelpasin polvillani luutaamaan valtaistuimella istuvan äidin ylimielisen ja halveksivan katseen alla. Ei enää koskaan! Oman perheen kanssa siivoamme yhdessä ja se on jopa hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ...  ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan  nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.

Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.

Olen alkuperäisen viestin kirjoittaja. Tosiaankin takoitin sitä ettei ikinä ilmaistu että vanhempi olisi iloinen/onnellinen puolestani. Olla ylpeä toisen puolesta sopii mielestäni siihen jos opiskeluissa tai töissä on nähnyt pajon vaivaa ja saavuttanut jotain. Silloin toinen voi ilmaista arvostuksen tehdystä työstä sanomalla olevansa ylpeä toisen saavutuksesta. En ollut edes ajatellut asiaa ennen kuin muutama työkaveri töissä sanoi näin minulle. Se arvostuksen ääneen sanominen tuntui hyvälle. En usko että kukaan lapsi pahastuu jos vanhempi kertoo olevansa ylpeä tästä.

Huomasin lapsena monestakin seikasta, mutta en osannut sanoittaa sitä ilmiötä. Jos joku kehui kodin ulkopuolella minua esim. opettaja, valmentaja, kaverin vanhempi, kaupan täti, kotona äiti mitätöi kehun selittämällä ettei se mitään ollut, mikä se luuli olevansa, älä kuuntele sellaisia, älä puhu kotona niistä, et ole mitään, naapurin Liisa on parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

No en kuule tiennytkään, että kasvuympäristö voi traumatisoida vielä senkin jälkeen, kun kotoa on muutettu pois. Miten pitkään te nykyään kasvatte?

Aika harva katkaisee vanhempaansa välit heti kotoa muutettuaan. Jälkikäteen arvioituna se olisi toki voinut olla hyvä ajatus, mutta silloin siihen ei vielä kyennyt.

Vähän nk hauskuutusta tähän väliin: Juttelin pari vuotta sitten satakuntalaisen työmiehen kanssa niitä näitä meidän remonttimme yhteydessä ja jostain tuli puheeksi muuttamiset. Hän sanoi että hänen vanhempansa olivat olleet niin ääliöitä (ei kysellyt millä tavoin), että hän hommasi kämpän itselleen ja 18-vuotiaana muutti pois sanomatta heille sanaakaan. Oli lähettänyt heille vain osoitteenmuutoskortin mahdollisia posteja varten. En tiedä olivatko mitenkään enää yhteyksissä.

Itselleni kävi mm niin että äitini muutti pois kotoa, kun ei kestänyt mitään tilanteita hermot kireänä ja kun tarjoutui mahdollisuus. Isäni oli reilu työmies, ei juonut tai mitään. Olin asunut jo vuosia omillani. Äidin paikkakunnalla toteutettiin puhelinnumeroiden uudistus, mutta ei hän minulle uutta numeroaan ilmoittanut, vaan jouduin kysymään sen Numeropalvelusta. Tuntui kummalta. Kun soitin (tosi harvoin) niin vaikutti hämmästyneeltä. Oliko sitten luullut etten saa numeroaan selville.

En yleensäkään soitellut hänelle, koska aina hänellä tuntui olevan juuri tulenpalava kiire soittaessani. Milloin piti juuri nyt lähteä kauppaan (oma auto), hillokattila kiehuu yli ja vastaavaa. Pari vuotta sitten kun olimme vielä yhteyksissä niin satuin puhelun alussa sanomaan että olin juuri lähdössä kirjastoon ja mainitsin myös että kyllä se paikka pysyy auki vielä monta tuntia. Äidille tuli kiire kuitenkin, alkoi usuttaa minua jo lähtemään sinne kirjastooni ...

Mulla oli sama silloin kun vielä olin yhteydessä. Aina kiire johonkin, jopa silloin jos hän itse soitti. Saattoi esim soittaa viisi minuuttia ennen jonkin tv-ohjelman alkua, ja siinä oli hyvä syy lopettaa pikaisesti.

Kyläillessä hän teki omia juttujaan, en nyt tarkoita että elämän pitäisi pysähtyä vierailuun mutta onhan se kummallista jos tytär käy pari kertaa vuodessa ja istuu lähes koko ajan yksin kotosalla koska äidillä oli niin paljon menoja (jotka olisi voinut hoitaa toisenakin päivänä).

Viimeisen vierailun aikana sain lopulta tarpeekseni. Viikko ennen suunniteltua yhden yön vierailua hän soitti, että enhän ole sunnuntaina kovin myöhään kun hän on menossa (yhtä aikaa vierailulla olleen) veljeni kanssa sirkukseen. Päivä ennen saapumistani hän soitti että enhän tule kovin aikaisin, hän haluaa käydä rauhassa kesätorin avajaisissa veljeni kanssa eikä halua kiirehtiä kotiin. Lopputuloksena ajoin satoja kilometrejä suuntaansa, viettääkseni hänen luonaan lopulta klo 19-11. Eli hereilläoloaikaa ihan muutama tunti. Jos en olisi sopinut samalla reissulla näkeväni myös ystävää, olisin perunut koko matkan.

Kotiin päästyäni yritin puhua asiasta, kysyin esim että etkö yhtään ajatellut että käyn kylässä vain noin kerran vuodessa, etkä silti halunnut viettää kanssani aikaa vaan torilla käynti oli tärkeämpää. Ette arvaa mikä oli vastaus - se torin avajaistapahtumakin on vain kerran vuodessa. 🤦‍♀️ Ihan sama meno oli lapsuudessa kun minut jätettiin yksin kotiin lopun perheen käydessä eri tapahtumissa tms. Joko minua ei kysytty mukaan ollenkaan, tai tyyliin "sä et varmaan halua tulla". Tajusin kyllä olevani epätoivottu seuralainen, joten joo, enpä halunnut.

Me ollaan samiksia. Tuo telkkariohjelman alkamisaika on tuttu juttu. Lopulta minäkin jo opin soittamaan hänelle tv-ohjelmien mukaisesti tai tiesin jos puhelin soi tiettyyn aikaan että se ei ainakaan ole äiti jos jokin Kauniit ja Rohkeat oli kesken.

Hän ei päästynyt minua lapsineni yhdessä vaiheessa kylään. Sanoi, että älkää nyt vain tulko. Muiden sisarusten lapset kävivät koko ajan ja hän toimi lastenvahtina lapsenlapsilleen. MInun lapseni pääsivät yöksi pari kertaa, vaikka muille pidettiin ovea auki jatkuvasti. Minun siis piti maksaa tämä touhu.

Kielteli tulemasta ilmoittamatta. En ole todellakaan koskaan tullut ilmoittamatta, sen sijaan lähellä asuvat sisarukseni pistäytyvät ilmoittamatta jatkuvasti. Valitti siis minulle tästä. Sanoin etten ole samanlainen. Meidän visiittimme kestivät kaksi tuntia. Olin tämän jo lapsilleni sanonut etukäteen, että emme jää pitkäksi aikaa. Yhdessä vaiheessa otti ilon irti siten, että hänen kanssaan piti pelata tiettyä korttipeliä. Mikään juttelu ei tullut kysymykseen kai. Jos puhuin jostain, hän puhui päälle, keskeytti. Joskus minulla oli tosiaan asiaa ja jatkoin sitten keskeytyksen jälkeen, mutta hän puhui päälle tai alkoi katsella ulos ikkunasta.

Tuo sun äidin tori- ja muu touhu kuulosti myös niin tutulta. Eräänä heinäkuuna me emme saaneet tulla hänen luokseen moneen viikkoon, koska hänen piti mennä mustikkaan. Mustikat kai huusivat ikäväänsä siellä metsässä. Tämä jäi mieleeni siksi, että hän jakoi mustikkansa sisaruksilleni, mutta me emme saaneet mitään. Minulla oli kaksi pientä lasta, olin yksinhuoltaja sitä itse valitsematta. Minä voin kuulemma poimia mustikkani itse. Minulla on siihen aikaan. Muilla ei kai ollut. En minä olisi mustikoita itse ahminut, vaan lapset kyselivät mustikkapiirakkaa. Eikä hänen puutarhastaan irronnut meille kasviksia, vaikka muut saivat. Ei kuulemma riitä kaikille kun on niin pieni maa.

Hän halusi hallita minua samalla tavalla, että kehottaa lähtemään esim klo 14, jos illalla on joku tulossa käymään klo 19. Tai seuraavana päivänä itse menossa illalla jonnekin. Ehtii sitten valmistautua.

Vielä se virhe minun osaltani, että muutin Helsinkiin. Minusta tuli kuulemma niin kaupunkilainen, halveksittava, koppava otus ja en varmaan edes kerro mistä olen kotoisin ... (paikka sijaitsee alle 100 km päästä Helsingistä). Se, että lähdin sieltä varhain, pelasti varmaankin minun mielenterveyteni. Helsingissä sain viimein olla se, joka olen eikä joku ole vaatimassa minua muuttumaan, estelemässä ja karsinoimassa kaikin tavoin. Kyttäystä, tahallisia väärinkäsityksiä, oletuksia jotka olivat hänen mielestään totta. Halveksuntaa siitä, että pärjäsinkin. Minulle ei sanottu että voisin tulla takaisin missä tahansa tilanteessa.

Muistan kun eräs uusi ystävä pyysi kotiinsa luokseen kylään ja heidän äitinsä kohteli minua ystävällisesti, piti ihmisenä. Tämäkin tatuoitui mieleeni. Olimme menossa jonnekin ystäväni kanssa ja hänen äitinsä toivotteli hauskaa iltaa ja sanoi että jättää pöydälle vähän iltapalaa, koska itse ovat sitten jo menneet nukkumaan. Se ystävällisyys ihmetytti minua todella. Myöhemminkin, kun kyläilin jonkun muun uuden tyttökaverin luona, olin hämmästynyt samasta aiheesta. Kun tahdottiin hyvää tyttären kaverillekin. Kumma kyllä, sain paljon ystäviä - minusta pidettiin muualla. 

Voi - tästä aiheesta olisi niin paljon sanottavaa!

Vierailija kirjoitti:

Huomasin lapsena monestakin seikasta, mutta en osannut sanoittaa sitä ilmiötä. Jos joku kehui kodin ulkopuolella minua esim. opettaja, valmentaja, kaverin vanhempi, kaupan täti, kotona äiti mitätöi kehun selittämällä ettei se mitään ollut, mikä se luuli olevansa, älä kuuntele sellaisia, älä puhu kotona niistä, et ole mitään, naapurin Liisa on parempi.

Minä sain ylistystä tasan yhdestä asiasta: siitä, että jaksoin kuunnella vanhemmat loputonta jauhamista omista ongelmistaan. Jos puhuin jostain omista asioistani, niin sain osakseni moitteita. Samoin ulkonäöstä, osaamisesta jne. Mutta hei, olihan se näppärää, että kotona oli ilmainen psykoterapeutti käytössä, niin kaikkialla muualla vanhempi saattoi yrittää uskotella ihmisille, että hän ei ole ammattiavun tarpeessa, vaikka elämä on ollut rankkaa. Ehei, selviytyjä painaa vain eteenpäin eikä murehdi menneitä (paitsi lapselleen kaljalasi edessään, mutta ei nyt juututa yksityiskohtiin).

Ja jälkikäteen jos on kysynyt miksi vanhempi on toistuvasti toiminut näin, niin kuulemma se on ihan hyvä peruste toiminnalle, että lapsi on esimerkiksi kysynyt vanhemmaltaan miksi kotona usein riidellään. Kuten seksuaalirikoksiin syyllistyneetkin mielellään sanovat, niin hänhän pyysi sitä, sai siis mitä halusi... Aikuisen vastuu omasta toiminnastaan ja ymmärrys siitä mikä sopii lapsen ikätasolle loistaa yhä vuosien päästäkin poissaolollaan.

Itse olen ihan hyvästä perheestä, mutta jonkinlainen kyvyttömyys ilmaista tunteita on kyllä ollut yhdellä jos toisella. On niitä kyllä teoin osoitettu, mutta ei hirveästi sanoin. Kai se oli sama juttu monessa perheessä 80-luvulla. Itse olin siis lapsi silloin, mutta sen ajan vanhemmat olivat vielä jotenkin jäykkiä.

Lisäksi meidän perheessä on mielestäni aina katsottu vähän pahasti negatiivista tunteiden osoittamista. Raivoaminen on lapsellista ja asiatonta. Tavallaan totta, mutta en ole enää aikuisena varma, onko tuollaisen ajattelumaailman opettaminen sittenkään hyväksi. Se aiheuttaa ainakin sen, että toisten ihmisten lapsellista ja raivoavaa käytöstä on hankalaa kohdata, eikä oikein kykene ymmärtämään, miksi joku on tunteiden vallassa 6-0. Lisäksi vanhemmiten voi huomata itsessään, että tunteet ei aina pysykään hallinnassa, jolloin voi käydä myös niin, että tunteet lähtevät äkillisesti ilmenemään ihan yli äyräiden. Ja taas ihmetellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap:lle tästä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten vastaavia asioita kokeneiden kanssa. Tämä auttaa käsittelemään näitä asioita ja vähentämään niihin liittyviä häpeän tunteita.

Minä olen aiemmin hävennyt kirjoittaa näitä kokemuksia jopa täällä. Nyt ei hävetä tämä kirjoittaminen, en vain jaksa vaieta. Pakko näitä on jossakin purkaa, kun ei näitä pysty oikein kavereillekaan puhumaan ja tällä hetkellä ei ole mitään hoitokontaktia. Tosin olen varmaan aloittamassa traumaterapian, tai toivoisin, että voisin aloittaa. Kiitn kaikkia joille voin edes näin anonyymisti avautua. Tuntuu helpottavalta kertoa jotenkin julki kaikesta siitä, mikä ennen oli suuri salaisuus. Josta ei missään nimessä saanut puhua. Perhesalaisuuksista.

Loppujen lopuksi hoidossa on kysymys aina näkyväksi tulemisesta toiselle ihmiselle. Kirjoista voi oppia asioita, tunnistaa ongelmat omassa elämässään, oppia ymmärtämään omaa ja ehkä vanhempiensakin käytöstä, netissä voi keskustella anonyymisti. Sitten kun on valmis avautumaan kasvokkain myötätuntoiselle ja ymmärtävälle ihmiselle, jolla on mahdollisesti itsellään vastaavankaltaisia kokemuksia, parantuminen alkaa täydellä teholla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ...  ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan  nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.

Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.

Olen alkuperäisen viestin kirjoittaja. Tosiaankin takoitin sitä ettei ikinä ilmaistu että vanhempi olisi iloinen/onnellinen puolestani. Olla ylpeä toisen puolesta sopii mielestäni siihen jos opiskeluissa tai töissä on nähnyt pajon vaivaa ja saavuttanut jotain. Silloin toinen voi ilmaista arvostuksen tehdystä työstä sanomalla olevansa ylpeä toisen saavutuksesta. En ollut edes ajatellut asiaa ennen kuin muutama työkaveri töissä sanoi näin minulle. Se arvostuksen ääneen sanominen tuntui hyvälle. En usko että kukaan lapsi pahastuu jos vanhempi kertoo olevansa ylpeä tästä.

Kiitos, kun jaksoit vielä palata asiaan.  Voi iloita toisen puolesta, mutta ylpeys voisi olla nimenomaan arvostamista. Eli tavallaan vielä vähän enemmän kuin pelkkää iloa. Tässä nyt näkee hyvin sen, miten vaikeaa on ymmärtää sanojen todellisia sisältöjä, jos ei ole kuullut niitä omalla kohdallaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nuoresta asti käyttänyt paljon positiivisia vahvistetaan pitääkseeni itseni järjissäni tympeästä kasvuympäristöstä huolimatta. Kun vanhemmat eivät kovin paljon kehuneet, niin aloin itse kehua itseäni mielessäni. Tämän keksin siis ilman opaskirjoja. Toinen vanhemmista jopa mollasi usein ulkonäköäni, mutta itse asetuin peilin ääreen katselemaan kuvaani ja kannustamaan itseäni: "Sinä olet hyvä ja kaunis, osaat monia asioita, muut eivät ymmärrä arvoasi, mutta olet silti arvokas..."

Itsetuntoni on kohtalainen toistuvasti pahan olon hetkistä huolimatta, jolloin koen vanhempien äänien päässäni haukkuvan minua kaikin tavoin huonoksi. Tätä haurasta itsetuntoani ja toimintakykyäni joudun kuitenkin pitämään pystyssä hartiavoimin. Se ei onnistuisi, ellen olisi hyvin pitkälle käsitellyt mielessäni niitä syitä, jotka olivat vanhempien oudon käytöksen takana.

Nykyään ymmärrän sen, että masennuksesta ja tyhjyyden tunteista kärsivä vanhempi ei välttämättä kykene näkemään kenessäkään muussa mitään hyvää ja arvokasta, ei edes omassa lapsessaan. Lapsena olin silti välinpitämättömästä käytöksestä ja toistuvasta ja ilkeästä kritiikistä hyvin hämmentynyt.

Yritin parhaani, mutta mikään ei koskaan riittänyt vanhemmalle. Hänellä ei ollut kykyä pitää minusta huolta, vaan minä pidin huolta hänestä. Hän ei varmaankaan ollut tyytyväinen tilanteeseen ja purki pettymyksensä itseensä ilkeilemällä minulle. Tämän ymmärrän, mutta olen silti pettynyt tähän ihmiseen, joka ei hoitanut omia ongelmiaan millään tavalla, mutta silti meni hankkimaan monta lasta.

Käytin myös samankaltaista menetelmää lapsena. Istuin peilin edessä ja kuvittelin olevani lastenkodissa. Siellä olin tärkeä hoitajille. Vanhempani ei oikeastaan kehunut minua ikinä, enkä ole kuullut häneltä rakkuden tunnustusta koskaan. Ei ole myöskään koskaan sanonut olevansa ylpeä minusta, vaikka olen pärjännyt elämässä ihan hyvin lähtökohdista huolimatta.

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tätä, miten ollaan ylpeitä toisen puolesta. Osaan olla onnellinen ja helpottunut, jos lapsi onnistuu pyrkimyksissään, mutta ylpeä? Eikö vain omista saavutuksistaan voi olla ylpeä? Jos vanhempana olisin joutunut auttamaan lapsia aktiivisesti esim. kouluasioissa tai olisi ollut ongelmia, joita olisimme yhdessä yrittäneet ratkoa, voisin olla ylpeä siitä, että olemme jaksaneet sinnitellä. Kun ylioppilasjuhlissa joku vieraista tuli puhumaan minulle vanhemman ylpeydestä, kiemurtelin kiusaantuneena ...  ... Ehkä lapset haluavat silti kuulla, että heistä ollaan  nimenomaan ylpeitä, vaikka olenkin takertunut sanan merkitykseen. Täytyypä kysyä heiltä.

Takerrut kyllä sanaan. Edellinen tarkoitti varmaankin sellaista onnellisuuden ja ilon tunnetta, niin minä tulkitsen näissä yhteyksissä. Ei pöyhkeyttä, nokka pystyssä olemista, kuolemansyntiä.

Tää on muuten jännä miten sanan ylpeä voi tulkita eri tavalla. Mulle se on pelkästään positiivinen sana, ihminen voi olla hyvässä mielessä ja ansaitusti ylpeä itsestään tai toisesta. Mutta moni ajattelee sen negatiivisena, että on jotenkin itsekeskeinen ja luulee olevansa jotain hienompaa kuin on. Tottakai oman lapsen saavutuksista voi ja saa olla ylpeä. Vai onko tämä joku suomalainen juttu, ettei vaan taas yritetä olla jotenkin parempia kuin oikeasti ollaan.

Minä olin jo lapsena taiteellisesti lahjakas ja sain siitä erilaisia mainintoja. Asiaa ei koskaan tuotu julki esim kylässä. Tässä toimi se, että "ylpistyy, jos kehutaan", "lulee liikoja itsestään".

Omat lapseni saivat kehuja minulta ja ihan normaaleja itsetuntoisia ihmisiä heistä kasvoi.

Muistan kun kerroin ylpeänä äidilleni vanhemman lapsen yo-juhlasta, miten ylpeä olin kun toinen lapsistani oli  lisäksi valittu tuolloin lipunkantajaksi (en muista nyt mitä sanaa siitä käytetään, mutta tyttö-poika pareja oli kaksi ja kumpikin asteli koulun saliin juhlan alussa). Äitini ei osallistunut juhlaan. Kerroin siis puhelimitse ja ääneni sortui koska olin liikuttunut tuosta huomionosoituksesta meidän yyhooperhettämme kohtaan ja kuinka koin ylpeyttä kummastakin lapsestani. Äiti kysyi tiukasti: mitä sinä siellä itket? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap:lle tästä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten vastaavia asioita kokeneiden kanssa. Tämä auttaa käsittelemään näitä asioita ja vähentämään niihin liittyviä häpeän tunteita.

Minä olen aiemmin hävennyt kirjoittaa näitä kokemuksia jopa täällä. Nyt ei hävetä tämä kirjoittaminen, en vain jaksa vaieta. Pakko näitä on jossakin purkaa, kun ei näitä pysty oikein kavereillekaan puhumaan ja tällä hetkellä ei ole mitään hoitokontaktia. Tosin olen varmaan aloittamassa traumaterapian, tai toivoisin, että voisin aloittaa. Kiitn kaikkia joille voin edes näin anonyymisti avautua. Tuntuu helpottavalta kertoa jotenkin julki kaikesta siitä, mikä ennen oli suuri salaisuus. Josta ei missään nimessä saanut puhua. Perhesalaisuuksista.

Loppujen lopuksi hoidossa on kysymys aina näkyväksi tulemisesta toiselle ihmiselle. Kirjoista voi oppia asioita, tunnistaa ongelmat omassa elämässään, oppia ymmärtämään omaa ja ehkä vanhempiensakin käytöstä, netissä voi keskustella anonyymisti. Sitten kun on valmis avautumaan kasvokkain myötätuntoiselle ja ymmärtävälle ihmiselle, jolla on mahdollisesti itsellään vastaavankaltaisia kokemuksia, parantuminen alkaa täydellä teholla. 

Käyn terapiassa. Huomaan sen, että minun on siellä toistuvasti vaikea ottaa vastaan terapeutin palautetta, jos hän palautetta antaessaan kutsuu minua selviytyjäksi tai vahvaksi ihmiseksi. Nimenomaan näitä kommentteja kun aiemmin monet ihmiset ovat käyttäneet siihen, että he ovat pyrkineet lopettamaan keskustelun kanssani sellaisista vaikeista asioista, joiden kanssa olisin tarvinnut apua ja tukea.

En tietenkään halua olla pelkkä menneisyyden uhri, mutta en ole pitänyt siitä, että monet ihmiset pyrkivät mitätöimään toisten kokemuksia julistamalla hyvin yksinäisen ja hädissään olevan ihmisen selviytyjäksi, jotta heille ei tulisi painetta siitä, että tätä ihmistä täytyy varmaankin auttaa jollain tavalla, kun hän ei vaikuta pärjäävän kovin hyvin.

Kun joku nimetään selviytyjäksi, niin ei eihän silloin tietenkään voi olla avun tarpeessa, selviytyjähän kun nimenomaan selviää (tai ainakin siltä se näyttää siihen asti, kunnes ihminen lopulta luhistuu itsekseen).

Mielestäni on hassua, että ihmisiä vaikeiden kokemustensa kanssa usein yritetään tunkea tällaisiin selviytyjän tai uhrin lokeroihin. Jokainen kun selviää tasan niin hyvin, kuin mihi hänen voimavaransa riittävät. Toisinaan se onnistuu se paremmin ja toisinaan huonommin, mutta harvoin keneltäkään täysin ilman minkäänlaista tukea.

Yläasteella olin mukana koulukiusaamisen vastaisessa toiminnassa ja havahduin olevani "kotikiusattu". Muistan, että puhuin siitä äidille. Hän tietenkin pilkkasi minua ja vähätteli/kiisti asian. Omituista, että silloin havahduin, että kotona kokemani vääryys oli nimenomaan emotionaalista ja sanallista kiusaamista (etten kelpaa fyysisesti, minulta vaaditaan kohtuuttomuuksia, olen syypää vanhempien riitoihin jne) Jotenkin en ainakaan siinä kohtaa edes syyttänyt äitiäni siitä vääryydestä, että minua jo ennen kouluikää hakattiin vyöllä yms. Teininä nousin kotona kapinaan ja haastoin riitaa, kunnes vedeltiin tukasta pitkin lattiaa ja portaita tai muuten vaan hakattiin. Olen melko varma, että tahallani provosoin vanhempiani. Ehkä se oli keino hallita tilannetta, lapsena ei turpaansaotolle mitään voinut. Muistikuvat lapsuudesta ovat melko hatarat, mutta muistan fyysisesti joitakin tilanteita ja tunnelmia ja muutimme jossain vaiheessa, mikä on auttanut ajoittamaan hataria muistoja. Teini-iässä myös haaveilin leikkaavani hiukseni siiliksi, ettei niistä voi retuuttaa. Fantasioin myös siitä, että kirjoittaisin kokemuksistani nimettömästi suosikin ekille tai nuortenkirjailija Tuija Lehtiselle. Nimenomaan siis tuosta emotionaalisesta puolesta. En ollut silloin kertonut kenellekään kotioloista, joten en vielä tajunnut, että ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla tai ymmärtää sellaisesta. Pas-kavanhempieni kasvatustyön tuloksena itsetuntoni on edelleen ihan sekaisin. En pidä itseäni minkään arvoisena ja silti olen lapsellisen ylpeä ja ylimielinen. Ja vaikka pidän itseäni usein empaattisena ja hoivaavana ja huolehtivana, pelkään usein sen olevan epätotta ja olevani luonnevikainen. Huomaan usein olevani samalla tasolla 4-vuotiaan lapseni kanssa ja pelkään kuollakseni olevani itse hirviö vanhempi. Olen korkeasti koulutettu, kuten vanhempanikin, enkä miestäni lukuunottamatta puhu näistä asioista. Myös miehen kanssa puheyhteys ajoittain katkolla, vaikka hän on maailman paras isä ja ilman hänen tasapainoisuuttaan en olisi päässyt näinkään pitkälle omassa kasvussa. Enkä olisi uskaltanut haaveilla lapsista.

En kerta kaikkiaan ymmärrä millä eväillä te muut olette hoitaneet vanhemmuutta, kun kokemukset on mitä on ja moni sanoo, että omien lasten kanssa haluaa (ja pystyy?!?) toiminaan toisin. Olen yliopistossa opiskellessani käynyt vuosien terapian (3*vk), mutta millä sellaiseen repeää tässä elämäntilanteessa? Surettaa, mutta kiitos tästä ketjusta ja tsemppiä kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille <3

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella olin mukana koulukiusaamisen vastaisessa toiminnassa ja havahduin olevani "kotikiusattu". Muistan, että puhuin siitä äidille. Hän tietenkin pilkkasi minua ja vähätteli/kiisti asian. Omituista, että silloin havahduin, että kotona kokemani vääryys oli nimenomaan emotionaalista ja sanallista kiusaamista (etten kelpaa fyysisesti, minulta vaaditaan kohtuuttomuuksia, olen syypää vanhempien riitoihin jne) Jotenkin en ainakaan siinä kohtaa edes syyttänyt äitiäni siitä vääryydestä, että minua jo ennen kouluikää hakattiin vyöllä yms. Teininä nousin kotona kapinaan ja haastoin riitaa, kunnes vedeltiin tukasta pitkin lattiaa ja portaita tai muuten vaan hakattiin. Olen melko varma, että tahallani provosoin vanhempiani. Ehkä se oli keino hallita tilannetta, lapsena ei turpaansaotolle mitään voinut. Muistikuvat lapsuudesta ovat melko hatarat, mutta muistan fyysisesti joitakin tilanteita ja tunnelmia ja muutimme jossain vaiheessa, mikä on auttanut ajoittamaan hataria muistoja. Teini-iässä myös haaveilin leikkaavani hiukseni siiliksi, ettei niistä voi retuuttaa. Fantasioin myös siitä, että kirjoittaisin kokemuksistani nimettömästi suosikin ekille tai nuortenkirjailija Tuija Lehtiselle. Nimenomaan siis tuosta emotionaalisesta puolesta. En ollut silloin kertonut kenellekään kotioloista, joten en vielä tajunnut, että ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla tai ymmärtää sellaisesta. Pas-kavanhempieni kasvatustyön tuloksena itsetuntoni on edelleen ihan sekaisin. En pidä itseäni minkään arvoisena ja silti olen lapsellisen ylpeä ja ylimielinen. Ja vaikka pidän itseäni usein empaattisena ja hoivaavana ja huolehtivana, pelkään usein sen olevan epätotta ja olevani luonnevikainen. Huomaan usein olevani samalla tasolla 4-vuotiaan lapseni kanssa ja pelkään kuollakseni olevani itse hirviö vanhempi. Olen korkeasti koulutettu, kuten vanhempanikin, enkä miestäni lukuunottamatta puhu näistä asioista. Myös miehen kanssa puheyhteys ajoittain katkolla, vaikka hän on maailman paras isä ja ilman hänen tasapainoisuuttaan en olisi päässyt näinkään pitkälle omassa kasvussa. Enkä olisi uskaltanut haaveilla lapsista.

En kerta kaikkiaan ymmärrä millä eväillä te muut olette hoitaneet vanhemmuutta, kun kokemukset on mitä on ja moni sanoo, että omien lasten kanssa haluaa (ja pystyy?!?) toiminaan toisin. Olen yliopistossa opiskellessani käynyt vuosien terapian (3*vk), mutta millä sellaiseen repeää tässä elämäntilanteessa? Surettaa, mutta kiitos tästä ketjusta ja tsemppiä kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille <3

Joissain asioissa pystyy toimimaan toisin helpommin kuin toisissa. Joskus joissain tilanteissa tahtovat reaktiot tulla selkärangasta. Ei se aina auta, että tiedostaa jonkin asian olevan haitallista.