Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .
Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
3 kuukauden hoitosuhde psykiatriin käsittääkseni riittää. Puoltavan lausunnon Kelaa varten voi yksityinen psykiatrikin kirjoittaa, ei tarvitse olla julkisen sektorin puolelta.
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Kerro, että sinulla on paljon väkivaltaisia ajatuksia traumojesi takia ja pelkäät niiden takia itseäsi. Kyllä sinua silloin on pakko kuunnella.
Fyysinen ja henkinen väkivalta. Itsemurhalla uhkailu. Kavereita en luonnollisestikaan halunnut tuoda kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos et saa mitään diagnoosia, niin ei varmaan täyty kriteerit kela-tuettuun terapiaankaan? Mutta sanoit olevasi lapsuutesi traumatisoima, niin asia lienee silti selvittämisen arvoinen?
Oletko työelämässä? Käsittääkseni ihan työterveydestä voidaan asiaa edistää, mutta mitenkään helppoa tai halpaa pitkäkestoinen terapia ei siltikään ole. Jos sinulla on neuvolaikäisiä lapsia, niin sitä kautta selvittämään?
Itse pääsin yliopisto-opiskelijana yths:n kautta, mutta käytin siihen sievoisen summan omaa rahaa tehden koko ajan töitä opintojen ohessa. No eipä siinä, työ oli monella tapaa palkitsevaa ja sain siitä korjaavia kokemuksia.
Ärsyttää ihmiset, jotka sysäävät ikävät kokemukset takaisin niiden kokijoille kommentoimalla vaan, että menisit terapiaan. Eivätkö ne kultalusikkatyypit tai todellisuutensa kieltämisestä eläjät tajua, ettei terapiaan pääsy ole todellakaan helppoa eikä halpaa!
Toivottavasti pääset asiassasi eteenpäin, jos sinulla on siihen halua ja voimavaroja.
Se siilitukasta haaveillut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos et saa mitään diagnoosia, niin ei varmaan täyty kriteerit kela-tuettuun terapiaankaan? Mutta sanoit olevasi lapsuutesi traumatisoima, niin asia lienee silti selvittämisen arvoinen?
Oletko työelämässä? Käsittääkseni ihan työterveydestä voidaan asiaa edistää, mutta mitenkään helppoa tai halpaa pitkäkestoinen terapia ei siltikään ole. Jos sinulla on neuvolaikäisiä lapsia, niin sitä kautta selvittämään?
Itse pääsin yliopisto-opiskelijana yths:n kautta, mutta käytin siihen sievoisen summan omaa rahaa tehden koko ajan töitä opintojen ohessa. No eipä siinä, työ oli monella tapaa palkitsevaa ja sain siitä korjaavia kokemuksia.
Ärsyttää ihmiset, jotka sysäävät ikävät kokemukset takaisin niiden kokijoille kommentoimalla vaan, että menisit terapiaan. Eivätkö ne kultalusikkatyypit tai todellisuutensa kieltämisestä eläjät tajua, ettei terapiaan pääsy ole todellakaan helppoa eikä halpaa!
Toivottavasti pääset asiassasi eteenpäin, jos sinulla on siihen halua ja voimavaroja.
Se siilitukasta haaveillut
Työterveydestä ohjataan joko julkisen terveydenhuollon piiriin tai yksityiselle psykiatrille omaan piikkiin, jos työterveyshuollossa ei ole riittäviä resursseja (saatat ehkä päästä jonkun aikaa juttelemaan työpsykologilla jos hyvä tuuri käy, mutta siinä se sitten on).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomasin lapsena monestakin seikasta, mutta en osannut sanoittaa sitä ilmiötä. Jos joku kehui kodin ulkopuolella minua esim. opettaja, valmentaja, kaverin vanhempi, kaupan täti, kotona äiti mitätöi kehun selittämällä ettei se mitään ollut, mikä se luuli olevansa, älä kuuntele sellaisia, älä puhu kotona niistä, et ole mitään, naapurin Liisa on parempi.
Minä sain ylistystä tasan yhdestä asiasta: siitä, että jaksoin kuunnella vanhemmat loputonta jauhamista omista ongelmistaan. Jos puhuin jostain omista asioistani, niin sain osakseni moitteita. Samoin ulkonäöstä, osaamisesta jne. Mutta hei, olihan se näppärää, että kotona oli ilmainen psykoterapeutti käytössä, niin kaikkialla muualla vanhempi saattoi yrittää uskotella ihmisille, että hän ei ole ammattiavun tarpeessa, vaikka elämä on ollut rankkaa. Ehei, selviytyjä painaa vain eteenpäin eikä murehdi menneitä (paitsi lapselleen kaljalasi edessään, mutta ei nyt juututa yksityiskohtiin).
Ja jälkikäteen jos on kysynyt miksi vanhempi on toistuvasti toiminut näin, niin kuulemma se on ihan hyvä peruste toiminnalle, että lapsi on esimerkiksi kysynyt vanhemmaltaan miksi kotona usein riidellään. Kuten seksuaalirikoksiin syyllistyneetkin mielellään sanovat, niin hänhän pyysi sitä, sai siis mitä halusi... Aikuisen vastuu omasta toiminnastaan ja ymmärrys siitä mikä sopii lapsen ikätasolle loistaa yhä vuosien päästäkin poissaolollaan.
Toisen vanhemman moittiminen selän takana näissä sessioissa heikensi aika paljon suhdettani häneen, mutta sen ymmärsin vasta vuosia myöhemmin. Kuten myöskin sen miten paljon nämä keskustelut omaa ahdistuneisuuttani lisäsivät. Tästä vanhemmaltani saamastani huomiosta maksoin erittäin kovan hinnan.
Pahinta ehkä kuitenkin on se, että aina tätä vanhempaa tavatessa hän yrittää vieläkin palauttaa nämä roolit, vaikka minä sen sitä tahdo. Siksi en kovin usein häntä enää nykyisin mielelläni tapaakaan. En kerta kaikkiaan enää jaksa tätä toimintaa ja olisin toivonut ettei minun olisi tarvinnut jaksaa lapsenakaan.
Tuntuu näiden kokemusten takia siltä, kuin lapsuus olisi joiltain osin jäänyt täysin elämättä, kun joutui osalliseksi aivan liian vaikeisiin asioihin suhteessa omaan ikätasoon (ja jotka vääristivät pahasti suhteen omaan vanhempaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun sosiopaatti-isän luona ei voi käydä ollenkaan. Hän pitää lapsiaan (olemme 38 ja 40v) edelleen pikkulapsina. Haukkuu, huutaa, uhkailee. Käy käsiksi. Komentaa että ”nyt teet tuon tai kohta tulee selkään”. Siis aikuiselle lapselleen.
Pahinta on että isäni on lievästi pahoinpidellyt meitä aikuisina. Ei siis hakannut mutta minä oon saanut kunnon tukkapöllyn ja pari kertaa luunapin. Yksi luunappi tapahtui juhannuspäivällisellä jossa sukulaisia: isä kilahti jostsin, haukku ja raivosi mulle, sitten kurottautui pöydän yli ja jysäytti helvetin kipeen luunapin otsaani (kuhmu tuli). Sukulaiset katsoi suu auki kauhuissaan, kukaan ei puuttunut, hetken vaivalloisen hiljaisuuden jälkeen kaikki jatko jutustelua niinkuin mitään ei olis tapahtunut.
Mun siskoa isä on aikuisena vetänyt tukasta pitkin lattiaa ja nostanut remeleistä seinälle - syynä ae että oli eri mieltä jostain tai ei tehnyt heti niinkuin isä käski.
Täysi mielipuoli ukko. Kokee olevansa ”oikeutettu” kurittamaan ja pakottamaan aikuisia tottelemaan hänen tyrannikäskyjä.
Itse sain riuhtaistua itseni eroon ja en ole 5 vuoteen ollut enää väleissä. En halua mennä pahoinpideltäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
Kyllähän tuollainen patoutunut viha on aika vaarallinenkin asia. Paljon vaarallisempi kuin joku masennus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
Kylläpä viimeinen lause onnistuneella tavalla vähättelee julman väkivaltalapsuuden kokenutta. ”Kyllähän kaikilla jotain ongelmaa lapsuudessa on ollut”... ei helv...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Prosessi lukee Kelan sivuilla. Käytännössä kumminkin niin, että menee psykiatrille, jota ehkä joutuu siinä pari kertaa tapaamaan. Se on se "hoitosuhde". Samalla jo etsit terapeuttia. Esim. YTHS:llä ei suostuta tekemään papereita, jos ei löydä terapeuttia, mutta kaikkialla ei olla yhtä tiukkoja. Terapeutin nimen voi kuulemma ilmoittaa Kelaan myöhemminkin.
Lääkäri kirjoittaa lausunnon, ja sinä kirjoitat oman versiosi hakemuksessa. Sitten odotellaan Kelan päätöstä. Jos lääkäri on ihan susihuono, niin saattaa tulla ensin hylky. Mutta esim. minun lääkärini oli umpipaska, ja tarinamme erosivat, koska hän oli kuunnellut huonosti ja lisäksi tehnyt kirjoitusvirheitä. Silti irtosi Kela-terapia. Sain vain ohjeet korjata hakemukseen lääkärin lausuntoa.
Dg voi olla sinnepäin ja myös aika reippaasti liioiteltukin. Ei siihen jumituta myöhemmin, sillä se voi täsmentyä tai muuttua ihan muuksi. Se on vain portti terapiaan. Kyllä se raivosta kiehuminenkin saadaan johonkin pistettyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.
Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)
Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...
Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.
No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?
T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa
Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.
Tai esimerkiksi tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Näitä eivät kuitenkaan amatöörit voi diagnosoida. Kaikki pitivät kuitenkin minuakin oikein tasapainoisena ennen kuin päädyin hoidon piiriin. Jopa sielläkin osa muista potilaista kyseenalaisti onko hoito aivan välttämätöntä.
Jopa psykologin mielestä pärjäsin ennen hoitoon päätymistä hienosti, vaikka minulla oli vaikka mitä oireilua, johon olin joutunut elämäni sopeuttamaan. Hoito on auttanut minua todella paljon.
Siinä vaiheessa herötös kello kilkaatti kun lapset oli lieassa
Vierailija kirjoitti:
Yläasteella olin mukana koulukiusaamisen vastaisessa toiminnassa ja havahduin olevani "kotikiusattu". Muistan, että puhuin siitä äidille. Hän tietenkin pilkkasi minua ja vähätteli/kiisti asian. Omituista, että silloin havahduin, että kotona kokemani vääryys oli nimenomaan emotionaalista ja sanallista kiusaamista (etten kelpaa fyysisesti, minulta vaaditaan kohtuuttomuuksia, olen syypää vanhempien riitoihin jne) Jotenkin en ainakaan siinä kohtaa edes syyttänyt äitiäni siitä vääryydestä, että minua jo ennen kouluikää hakattiin vyöllä yms. Teininä nousin kotona kapinaan ja haastoin riitaa, kunnes vedeltiin tukasta pitkin lattiaa ja portaita tai muuten vaan hakattiin. Olen melko varma, että tahallani provosoin vanhempiani. Ehkä se oli keino hallita tilannetta, lapsena ei turpaansaotolle mitään voinut. Muistikuvat lapsuudesta ovat melko hatarat, mutta muistan fyysisesti joitakin tilanteita ja tunnelmia ja muutimme jossain vaiheessa, mikä on auttanut ajoittamaan hataria muistoja. Teini-iässä myös haaveilin leikkaavani hiukseni siiliksi, ettei niistä voi retuuttaa. Fantasioin myös siitä, että kirjoittaisin kokemuksistani nimettömästi suosikin ekille tai nuortenkirjailija Tuija Lehtiselle. Nimenomaan siis tuosta emotionaalisesta puolesta. En ollut silloin kertonut kenellekään kotioloista, joten en vielä tajunnut, että ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla tai ymmärtää sellaisesta. Pas-kavanhempieni kasvatustyön tuloksena itsetuntoni on edelleen ihan sekaisin. En pidä itseäni minkään arvoisena ja silti olen lapsellisen ylpeä ja ylimielinen. Ja vaikka pidän itseäni usein empaattisena ja hoivaavana ja huolehtivana, pelkään usein sen olevan epätotta ja olevani luonnevikainen. Huomaan usein olevani samalla tasolla 4-vuotiaan lapseni kanssa ja pelkään kuollakseni olevani itse hirviö vanhempi. Olen korkeasti koulutettu, kuten vanhempanikin, enkä miestäni lukuunottamatta puhu näistä asioista. Myös miehen kanssa puheyhteys ajoittain katkolla, vaikka hän on maailman paras isä ja ilman hänen tasapainoisuuttaan en olisi päässyt näinkään pitkälle omassa kasvussa. Enkä olisi uskaltanut haaveilla lapsista.
En kerta kaikkiaan ymmärrä millä eväillä te muut olette hoitaneet vanhemmuutta, kun kokemukset on mitä on ja moni sanoo, että omien lasten kanssa haluaa (ja pystyy?!?) toiminaan toisin. Olen yliopistossa opiskellessani käynyt vuosien terapian (3*vk), mutta millä sellaiseen repeää tässä elämäntilanteessa? Surettaa, mutta kiitos tästä ketjusta ja tsemppiä kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille <3
Minä olen kanssa äitinä usein hukassa, kun minulla ei ole mallia miten ollaan hyvä äiti. Kun se ei tule luonnostaan niin joudun tietyllä lailla suorittamaan sitä, kun joudun tietoisesti miettimään yksinkertaisiakin asioita. Että kuuluuko minun nyt mennä teinin joulujuhlaan? Jos menen olenko nolo ja helikopteri. Jos en mene olenko hylännyt hänet?
Mihinkään ei ole mallia ja tuurilla mennään.
Ainoa mikä pelastaa ehkä on se että siitä hetkestä kun sain vauvani syliin, olen rakastanut häntä ehdoitta, ja ollut valmis vaikka antamaan henkeni hänen puolesta. Ainakin sen hän tietää, joten ehkä se auttaa vähän matkaa.
Jos ei ole vielä riittävää keinovalikoimaa käytössään kaikkiin tilanteisiin, niin niitä on sitten etsittävä vuosien ajan. Onneksi monet huonosti menneet tilanteet on mahdollista puhumalla käsitellä ja ottaa niistä jatkossa opikseen.