Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vakavista mielenterveysongelmista:
Ruumiinkuvanhäiriö
Vaikea masennus
Sosiaalisten tilanteiden pelko
Yleinen ahdistuneisuushäiriö
PTSDTurha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.
Täällä toinen samanikäinen nainen. Minulla myös paljon ongelmia ja tuskin koskaan olen enää täysin normaali. Tosin minulla siihen vaikutti myös kiusaaminen ja vanhemmat tietysti myös. En kaipaa sääliä, mutta jotain ymmärrystä ehkä. En ole luovuttanut, mutta ei tästä hetkessä nousta. Joskus olen toivotavasti siellä voittaneiden puolella. Pitkä tie silti edessä. Olen myös täysin yksin ja tämäkin toisaalta pelottaa, koska ei ole ketään tukena. Tosin tämä on tuttu asia.
Minä säälin sinua..yhyy sääli ..yhyy ..itku ...säälittää
Olet säälittävä ..mites se nyt noin ..voi voi
Ei sinullakaan kaikki taida ihan hyvin olla.
Tuo on ainoa myönteinen juttu trolleissa, että he muistuttavat sinua siitä, että vaikka olisit miten pohjalla, niin aina löytyy se joku, jolla menee selvästi vielä heikommin kuin sinulla.
no...miten sen nyt ottaa
täällä on aikuisia jotka EDELLEEN
antavat vanhempiensa H.UORITELLA
JAAJATELLA
verrata heitä variksenpoikasiinkun tästä huomauttaa saa kuulla olevansa trolli?
Muiden ongelmana ovat huonot vanhemmat. Sinä taas olet itse se, jonka käytös herättää muissa keskustelijoissa myötähäpeää. Aika paljon huonompi tilanne sinulla kuin muilla.
Mun elämässä on ollut 3 ihmistä jotka ovat halveksuneet ihmisiä kuten tuo yksi vastaaja. Heillä epävakaa pers.häiriö +mielenterveysomgelmia jokaisella. Eikä muutosta parempaan juuri tapahdu kun sairaudentunto puuttuu.
Sellainen ihminen ei ole psyykkisesti tasapainossa, joka yrittää tuottaa kovia kokeneessa ihmisessä häpeää hänen kokemustensa takia tunteakseen itsensä jollakin tavalla toiseen verrattuna "paremmaksi".
Eikä se edes tässä jengissä toimi. Olemme kasvaneet sellaisten vanhempien kanssa, jotka käyttivät aivan samaa menetelmää lapsiinsa kontrolloidakseen heitä. Silti nämä ihmiset ovat kyenneet käsittelemään kipeitä kokemuksiaan ja jatkamaan elämäänsä. Trollin on keksittävä jotain muuta, jos haluaa saada jonkun täällä ärtymään kunnolla.
Ei olisi tässä ellei olisi tottunut olemaan provosoitumatta, vaikka mitä haukutaan ja yhytellään. Varmaan muutkin täällä tietää sen tunteen, kun on itsellä perusilme, kuuntelee vain sitä haukkumista: nyt se haukkuu... Nyt tulee marttyyri... ai nyt ollaan imarteluvaiheessa... tää on ihan gaslighting.... ai me aloitettiin kierros alusta uudelleen.
Nimenomaan. Minusta tuntuu siltä, että minut pelasti lapsena se, että kykenin näkemään miten epäloogista vanhempien toiminta usein pohjimmiltaan oli. Isä esimerkiksi haukkui joka pääsiäinen virpomaan menevät lapsensa noloiksi kerjäläisiksi, mutta silti he kierrokselta palattua ahmi karkkeja innolla suuhunsa, vaikka ne olivatkin noloja kerjuun antimia (ja vieläpä ainoastaan lapsille kuuluvia karkkeja). Vanhempien toiminta tuntui monesti niin kummalliselta ja ikävältä, että sitä ajatteli, että on oltava jokin toisenlainen tapa elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.
Ei ole. En voi sietää valehtelua koska vanhempani valehteli monista asioista. Samalla hän julisti suureen ääneen rehellisyyden puolesta. Voi v****u, mitä kaksinaamaisuutta. Elän nykyään turvallisessa ympäristössä, jossa jokainen saa olla oma itsensä vikoineen.
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.
Ei hirveän paljon, mutta saatan jättää tietoisesti asioita kertomatta. Epävakaan lapsuudenperheen seurauksena olen yhä aika säikky. Äiti saattoi käydä yhtäkkiä käsiksi lapsuudessa ja yhä säikähdän, jos joku lähestyy niin yllättäen etten huomaa.
Vierailija kirjoitti:
Totta. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja oma koti ja kasvuympäristö on aina se paras ja "oikeanlainen". Sitä puolustetaan hyvin usein vielä aikuisenakin.
Itse aloin tajuta oikeastaan jo aika varhain, murrosiässä, mutta en uskaltanut enkä voinut päästää asiaa tietoisuuteen koska se olisi ollut liian vaarallista. Olisin pudonnut tyhjän päälle.
Vaikka lapsi peittelisikin ongelmia kotona, se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö hän pitäisi olosuhteita väärinä ja toivoisi muutosta. En tunne yhtään alkohoistin lasta, jonka mielestä alkkisvanhemman touhut olisivat oikeanlaista ja hyvää käytöstä.
Häpeä saa lapsen peittelemään olosuhteita. Häpeän pelossa hän ei usein myöskään halua, että vanhemmat "jäisivät kiinni" käytöksestään.
- Lapsi, joka toivoi äidin tullessa myöhään töistä hänen jääneen auton alle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten muut kotiväkivaltaa kohdanneet, onko teidän helppoa sietää sitä, jos joku tulee yhtäkkiä lähelle tai koskettaa? Itse koen sen monesti ahdistavaksi. Suurimman osan ihmisistä haluaisin pitää turvallisen etäisyyden päässä ja monesti tulee tukala olo, jos joku tulee iholle. Yritän silloin aina siirtyä vaivihkaa kauemmas. Erityisiä inhokkejani ovat tiukat halaukset. Niistä tekisi monesti mieli väkivalloin riuhtaista itsensä pois, niin tukalilta ne tuntuvat.
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.
Joo. Piilotan esim sairastumiset tai loukkaantumiset niin pitkään kuin mahdollista. Jos tapahtuu jotain pahaa, en kerro siitä kellekään jos ei ole ihan pakko. Esim olin nyt kolme kuukautta sairauslomalla työpaikkakiusaamisen takia, enkä kertonut siitä parhaalle/ainoalle ystävälle mitään.
En vain kykene, kun pelkään arvostelua, sitä että joudunkin lohduttamaan vastapuolta, jne jne. Niin jouduin tekemään lapsena, jos jotain pahaa tapahtui ja se tuli äidin tietoon (isälle ne oli enintään se "jaa" mistä aiemmin jotkut puhuivat).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Insesti, äiti yritti puhkaista silmäni neulalla, heitettiin lumihankeen lyömisen jälkeen ja ovi lukkoon perässä, syötettiin roskia lattialta, jne.
Ja oliko sinulle lapsesta asti selvää, että tuo toiminta ei ole ok?
Ap
Ei helvetti....
Vierailija kirjoitti:
Miten muut kotiväkivaltaa kohdanneet, onko teidän helppoa sietää sitä, jos joku tulee yhtäkkiä lähelle tai koskettaa? Itse koen sen monesti ahdistavaksi. Suurimman osan ihmisistä haluaisin pitää turvallisen etäisyyden päässä ja monesti tulee tukala olo, jos joku tulee iholle. Yritän silloin aina siirtyä vaivihkaa kauemmas. Erityisiä inhokkejani ovat tiukat halaukset. Niistä tekisi monesti mieli väkivalloin riuhtaista itsensä pois, niin tukalilta ne tuntuvat.
Vierastin nuorena aikuisena aina kosketusta, paitsi lyöntiä. Lyönneistä en välittänyt. Halveksin halaamista ja parisuhteessa hempeilyä. Menin lukkoon jos joku tuttavallisesti kosketti olkapäätä. Lapsuudenkodissa minuun ei koskettu muutakuin lyönnin tai riuhtoen, siitä reaktioni johtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muilla valehtelua? Että on oppinut vähän varmuuden vuoksi aina valehtelemaan. Se tuntuu aikuisena typerältä, jos valehtelee miehelleen että vaikka siivosi vaikka katsoikin salkkareita. Mutta joku suojamekanismi on jäänyt päälle.
Joo. Piilotan esim sairastumiset tai loukkaantumiset niin pitkään kuin mahdollista. Jos tapahtuu jotain pahaa, en kerro siitä kellekään jos ei ole ihan pakko. Esim olin nyt kolme kuukautta sairauslomalla työpaikkakiusaamisen takia, enkä kertonut siitä parhaalle/ainoalle ystävälle mitään.
En vain kykene, kun pelkään arvostelua, sitä että joudunkin lohduttamaan vastapuolta, jne jne. Niin jouduin tekemään lapsena, jos jotain pahaa tapahtui ja se tuli äidin tietoon (isälle ne oli enintään se "jaa" mistä aiemmin jotkut puhuivat).
Itsekin olen huomannut joutuvani hyvin helposti jatkossa terapeutin rooliin, jos mainitsen joskus muille jotain henkilökohtaisista asioistani. Ei sitten tee kovin usein mieli enää nykyisin jutella kenenkään kanssa yhtään mitään.
Kun näin kaverini vanhempien suutelevan ja hän esitteli myöhempänä ajankohtana hihittäen äitinsä e-pillereitä. Omilla vanhemmillani oli erilliset vuoteet, eivätkä he koskaan koskeneet toisiaan. Olin 7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen luullut aina olevan yksinviihtyvä, koska se on muka luonteenpiirteeni, jotain minkä kanssa olen syntynyt ja jota ei voi muuttaa. Jos olen seurassa, ajattelen usein, koska koittaa tapaamisen paras osuus eli kotiinlähtö - eli joko minä tai muut lähtevät omille teilleen ja pian saa olla taas omissa oloissani. Toisaalta kaipaan seuraa, mutta koska seurassa oleminen on kiusallista, myös välttelen sitä. Liian henkilökohtaiseksi menevät keskustelut olen kokenut aina kiusallisina.
Vasta näin keski-iässä olen oppinut, että yksinolo onkin ollut selviytymiskeinoni. Olin lapsena pakotettu yksinäisyyteen ja mukautumalla siihen tein elämästä siedettävää. Nämä asiat kulkevat niin käsi kädessä, että on ollut mahdotonta erottaa muna ja kana. Vasta kun alka ahuomata tuntevansa eri tavalla tilanteissa, joissa on ennen ollut ahdistunut, ymmärtää, että jokin on muuttumassa, vanha kaava murtumassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muut kotiväkivaltaa kohdanneet, onko teidän helppoa sietää sitä, jos joku tulee yhtäkkiä lähelle tai koskettaa? Itse koen sen monesti ahdistavaksi. Suurimman osan ihmisistä haluaisin pitää turvallisen etäisyyden päässä ja monesti tulee tukala olo, jos joku tulee iholle. Yritän silloin aina siirtyä vaivihkaa kauemmas. Erityisiä inhokkejani ovat tiukat halaukset. Niistä tekisi monesti mieli väkivalloin riuhtaista itsensä pois, niin tukalilta ne tuntuvat.
Vierastin nuorena aikuisena aina kosketusta, paitsi lyöntiä. Lyönneistä en välittänyt. Halveksin halaamista ja parisuhteessa hempeilyä. Menin lukkoon jos joku tuttavallisesti kosketti olkapäätä. Lapsuudenkodissa minuun ei koskettu muutakuin lyönnin tai riuhtoen, siitä reaktioni johtui.
Minä pidän parisuhteessa hempeilystä, mutta muuten en lapsiani lukuunottamatta pidä oikein ihmisten koskettamisesta tai koskettelusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muut kotiväkivaltaa kohdanneet, onko teidän helppoa sietää sitä, jos joku tulee yhtäkkiä lähelle tai koskettaa? Itse koen sen monesti ahdistavaksi. Suurimman osan ihmisistä haluaisin pitää turvallisen etäisyyden päässä ja monesti tulee tukala olo, jos joku tulee iholle. Yritän silloin aina siirtyä vaivihkaa kauemmas. Erityisiä inhokkejani ovat tiukat halaukset. Niistä tekisi monesti mieli väkivalloin riuhtaista itsensä pois, niin tukalilta ne tuntuvat.
Vierastin nuorena aikuisena aina kosketusta, paitsi lyöntiä. Lyönneistä en välittänyt. Halveksin halaamista ja parisuhteessa hempeilyä. Menin lukkoon jos joku tuttavallisesti kosketti olkapäätä. Lapsuudenkodissa minuun ei koskettu muutakuin lyönnin tai riuhtoen, siitä reaktioni johtui.
Minä pidän parisuhteessa hempeilystä, mutta muuten en lapsiani lukuunottamatta pidä oikein ihmisten koskettamisesta tai koskettelusta.
Minäkin pidän nykyään hempeilystä. Ja kaikesta normaalista koskettelusta, halaamisesta. Muutos tapahtui kun käsittelin lapsuudentraumat ja vaihdoin elinympäristöä jättäen väkivaltaiset vanhemmat historiaan. *Se kenelle vastasit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muut kotiväkivaltaa kohdanneet, onko teidän helppoa sietää sitä, jos joku tulee yhtäkkiä lähelle tai koskettaa? Itse koen sen monesti ahdistavaksi. Suurimman osan ihmisistä haluaisin pitää turvallisen etäisyyden päässä ja monesti tulee tukala olo, jos joku tulee iholle. Yritän silloin aina siirtyä vaivihkaa kauemmas. Erityisiä inhokkejani ovat tiukat halaukset. Niistä tekisi monesti mieli väkivalloin riuhtaista itsensä pois, niin tukalilta ne tuntuvat.
Vierastin nuorena aikuisena aina kosketusta, paitsi lyöntiä. Lyönneistä en välittänyt. Halveksin halaamista ja parisuhteessa hempeilyä. Menin lukkoon jos joku tuttavallisesti kosketti olkapäätä. Lapsuudenkodissa minuun ei koskettu muutakuin lyönnin tai riuhtoen, siitä reaktioni johtui.
Minä pidän parisuhteessa hempeilystä, mutta muuten en lapsiani lukuunottamatta pidä oikein ihmisten koskettamisesta tai koskettelusta.
Minäkin pidän nykyään hempeilystä. Ja kaikesta normaalista koskettelusta, halaamisesta. Muutos tapahtui kun käsittelin lapsuudentraumat ja vaihdoin elinympäristöä jättäen väkivaltaiset vanhemmat historiaan. *Se kenelle vastasit.
Millä tavalla käsittelit traumojasi?
Olin tajunnut lapsuudenperheeni olevan epänormaali jo kauan sitten, mutta käsitystäni vahvisti se, että käytin nuorena heidät tavatessani niin valtavasti energiaa pysyäkseni kasassa toisten asiattomasta käytöksestä huolimatta, että aina heidän tapaamistensa jälkeen romahdin henkisesti kasaan. Sekava ja ahdistunut olotila kesti vähintään muutaman päivän, usein pidempäänkin. Seurustelukumppanitkin laittoivat sen aina merkille.
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.
Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.
Minulla ongelmana on osittain se, että ei ollut mitään rutiineja ja sain huolehtia itsestäni. Klassinen avainkaulalapsi. Vasta aikuisena olen tajunnut normaalien rutiinien tärkeyden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...
Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.
Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.Tämä kiinnostaa minuakin! Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, jotka ovat itseohjautuvampia kuin toiset, mutta kyllähän aikuisen pitäisi pystyä pari vapaa päivää hallitsemaan. Oliko sulla lapsena mitään vapauksia vai oliko kaikki ulkoaohjattua? Tällaista selitysmallia olen etsinyt omaan levottomuuteeni.
En rajaisi sitä noin. Meillä meni pikemminkin niin, että piti olla poissa silmistä, tai olla hyödyksi. Tehdä töitä, tai pysyä huoneessa hiljaa ja häiritsemättä ketään. Omia menoja sallittiin, jos siitä maksettiin jollain tavalla. Esim. kaverin luo sai mennä, jos imuroi. Mutta minun kotona olo myös ärsytti. En saanut liikkua missään yleisissä tiloissa, näkyvillä. En saanut näkyä, en kuulua. Jos erehdyin näkysälle, piti olla hyödyksi. Tavallaan sain olla ihan omissa oloissani vapaasti, kunhan pysyin omassa huoneessa.
Alue: Aihe vapaa
Ei olisi tässä ellei olisi tottunut olemaan provosoitumatta, vaikka mitä haukutaan ja yhytellään. Varmaan muutkin täällä tietää sen tunteen, kun on itsellä perusilme, kuuntelee vain sitä haukkumista: nyt se haukkuu... Nyt tulee marttyyri... ai nyt ollaan imarteluvaiheessa... tää on ihan gaslighting.... ai me aloitettiin kierros alusta uudelleen.