Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Itse tajusin sen jo silloin lapsena kun kävin kavereiden luona ja päiväkodissa. Leikin pienenä ajatusleikkiä huostaanotosta / sijoituksesta tietämättä edes ko. käsitteistä, aina kun menin vaikka yökyläilemään leikkikaverin luo niin mietin että heidän vanhempansa olivat ottovanhempiani, olin nyt uudessa, huolehtivassa perheessä ja kaikki oli hyvin. Kotiin ja kotitilanteeseen liittyi jo tuolloin myös häpeäntunne.
Samoin minä. Mulla ei ollut leikkikavereita, asuttiin maalla. Taapersin yksin lähimetsään noin 4 -vuotiaana, kun äiti työnsi minut ovesta ulos että mene leikkimään. Metsässä makailin sammaleella ja vietin pitkiä aikoja kuvittelemalla itselleni välittävän ja rakkaan perheen, haaveilin jopa pääseväni lastenkotiin. Päiväkoteja ei ollut kuin kaupungeissa. Mulla ei ollut edes leikkikaluja, jotain muoviromua oli. Kääntelin käpyjä ja rakentelin niistä mielikuvituksen voimin kaikenlaista. Jos löysin jotain mielenkiintoista, virittelin siitä vaikka mitä juttua. Jos oli sadepäivä, sain olla sisällä. Pyysin paperia ja kyniä piirtäkseni jotain. Ei ollut tai ei annettu. Taas olin vaatimassa itselleni ylimääräistä ja mahdotonta nähtävästi. Muistan vielä kun ilahduin siitä että löysinkin jonkin värikynän. Äiti otti sen pois. MInun olemassaoloni oli hänelle kestämätöntä piinaa.
Muistan vanhempana erään kriisin yhteydessä kuvitelleeni itselleni uuden perheen. Siinä perheessä äiti huolehti kaikista lapsistaan, myös minusta ja oli lempeä ja välittävä ihminen, samoin kuin isä. Perhe piti yhtä ja oli ylpeä toisistaan. Toiselle puhuttiin kauniisti ja tarkoitettiin hyvää.
Se auttoi kriisin läpikäymisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Ei kaikilla huonoilla vanhemmilla ole mitään erityisen huonoa lapsuutta. Aina ei ole mitään ymmärrettävää. Jotkut ihmiset ovat vaan pahoja, eikä heitä tarvitse ikuisesti ymmärrellä. Lapset ovat ennemminkin liian pitkämielisiä puolustamaan ja sietämään vanhempiaan kuin päin vastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
En vihaa minäkään äitiäni, vaikka aiheutti minulle monenlaista traumaa käytöksellään minua kohtaan. Kun katkaisin välit niin tiesin hänen ajattelevan että kiukuttelen nyt aikani ja olen vihainen ja VIHAAN häntä, mutta asia ei ole niin. Olen välinpitämätön siitä, mitä hänelle kuuluu ja kuinka voi. En edes jaksa halveksia. Pitäköön nyt vain sitten tunkkinsa ja pyytäköön apua muilta sisaruksilta, mikäli tarvitsee. Apua olisin minäkin antanut, mutta sitä henkistä väkivaltaa en voinut enempää sallia.
Tuntuu todella pahalta lukea epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Olen itsekin kokenut äitini taholta selkäsaunoja kunnes sain riistettyä vitsan pois hänen käsistään. Muistan itkut yksin peiton alla kintut ja pakarat punaisilla makkaroilla. Läheisin ihminen, johon olisi pitänyt voida luottaa ja jonka olisi kuulunut rakastaa pahoinpiteli lähes päivittäin. Usein piti hakea itse vitsa metsästä. Siinä se oli keittiön oven pieleen kiinnitettynä. Selkäsaunaa riitti niin kauan, että pyysin anteeksi. Selkäsaunan syitä en muista, vaikka sain niitä kouluikäisenäkin. Jotenkin uskoin, että näin kuului ollakin. Vaeltelin paljon mm metsissä. Kavereita minulla oli aina. Siskoni lapsuus oli hyvä.
Tajusin murrosiässä, etten tule äitini kanssa toimeen. En koskaan hyväksynyt hänen hokemaansa ”totuus ilman rakkautta on raakuutta.” Olisi kai pitänyt vielä pystyä häntä rakastamaan, jotta olisi asiasta voinut puhua. ”Ei saa tehdä sitä eikä tätä, muuten äidille tulee paha mieli” jne. Kerran sanoi minulle, että ”haluaisit vielä nöyryyttää exää”, kun sanoin etten anna tätä anteeksi, ellei exä sitä pyydä. Äitikään ei koskaan pyytänyt anteeksi. 10v sitten pyysin äidiltäni anteeksi sitä, että olin ollut niin ilkeä lapsi, että hän joutui minua lyömään. Siihenkään hän ei reagoinut. Fyysinen pahoinpitely loppui, mutta henkinen jatkuu yhä. Enää sillä ei ole merkitystä minulle. Tietenkin tuntuu pahalta tajuta, mistä kaikesta on jäänyt vaille.
Tiesin olevani älykäs lapsi, sitä sanoivat muut ja tajusin sen itsekin.
N 20vuotiaana olin kuuntelemassa Tommi Helstenin kirjoihin perustuvaa luentoa. Yllätyin, miten niin monet asiat olivat kuin omasta elämästäni. Aloin tajuta asioita ja ahmia kirjallisuutta. Minustakin tuli ylisuorittaja, työnarkomaani, totaalinen tyhjyyden tunne ja jonnekin häviämisen tunne ovat tuttuja.
Valitettavasti vasta nyt eläkeikäisenä olen löytänyt itseni ja viihdyn itsessäni. Elän itseni näköistä elämää. Olen kotona nahkoissani.Nyt osaisin antaa lapsilleni paremman lapsuuden kuin, minkä he saivat aikoinaan. Yritän korjata, mikä korjattavissa on nyt heille ja lapsenlapsilleni.
Jatkoa edelliseen:
Kerran joku luennoi dokumenttielokuvista. Sotaelokuvista hän sanoi, että niitä on nyt meneillään 3.s sukupolvi.
1. polven dokumentit olivat uutisten kaltaisia.
2. polven dokumentit sankaritarinoita.
3. polven dokumentit ovat sodan jälkeisen sukupolven kokemuksia.
Sit hän sanoi: ”Sodan varjo on pitkä.”
Ehkä se on se 3 sukupolvea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärsin joskus teini-iässä ollessani yksin leirillä uusien tuttavuuksien suhtautuessa minuun iloisesti ja ystävällisesti, että minäkin olen ihan jees tyyppi. Se oli hämmentävää, koska kotona oli useimmiten vain lytätty ja haukuttu, jos yleensäkään mitään palautetta
mistään sai. Yleisesti koin olevani vanhemmilleni rasite ja pettymys, vaikka olin ihan tavallinen kiltti ja ujo tyttö, joka pärjäsi koulussa ihan hyvin ja koetti kaikessa olla rasittamatta vanhempiaan.
En vieläkään ymmärrä, miksi tehdä lapsia, jos heihin suhtautuu vihamielisesti. Pikkusisaruksiini suhtautuminen oli erilainen, ainakin kuopukseen, joka edelleen äidin sanoin on "tietysti se läheisin, kun on nuorin".
Viimeksi äidin luona vieraillessani hän huomautti noin tunnin välein "ohimennen" painostani, mm. kuinka vatsamakkarat näkyy jne. Jakaa joka kerta minulle vanhoja vaatteitaan tai hutiostoksiaan "jos nämä nyt mahtuvat sinulle kun tuota mahaa on".
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa edelliseen:
Kerran joku luennoi dokumenttielokuvista. Sotaelokuvista hän sanoi, että niitä on nyt meneillään 3.s sukupolvi.
1. polven dokumentit olivat uutisten kaltaisia.
2. polven dokumentit sankaritarinoita.
3. polven dokumentit ovat sodan jälkeisen sukupolven kokemuksia.
Sit hän sanoi: ”Sodan varjo on pitkä.”
Ehkä se on se 3 sukupolvea.
Luin hiljattain jonkun traumojen parissa työskentelevän ihmisen näkemyksen, että sodasta toipumiseen menisi aikaa jopa kuusi sukupolvea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin joskus teini-iässä ollessani yksin leirillä uusien tuttavuuksien suhtautuessa minuun iloisesti ja ystävällisesti, että minäkin olen ihan jees tyyppi. Se oli hämmentävää, koska kotona oli useimmiten vain lytätty ja haukuttu, jos yleensäkään mitään palautetta
mistään sai. Yleisesti koin olevani vanhemmilleni rasite ja pettymys, vaikka olin ihan tavallinen kiltti ja ujo tyttö, joka pärjäsi koulussa ihan hyvin ja koetti kaikessa olla rasittamatta vanhempiaan.En vieläkään ymmärrä, miksi tehdä lapsia, jos heihin suhtautuu vihamielisesti. Pikkusisaruksiini suhtautuminen oli erilainen, ainakin kuopukseen, joka edelleen äidin sanoin on "tietysti se läheisin, kun on nuorin".
Viimeksi äidin luona vieraillessani hän huomautti noin tunnin välein "ohimennen" painostani, mm. kuinka vatsamakkarat näkyy jne. Jakaa joka kerta minulle vanhoja vaatteitaan tai hutiostoksiaan "jos nämä nyt mahtuvat sinulle kun tuota mahaa on".
Meillä se oli isä, joka usein jaksoi ilkeästi kommentoida painoa (ihan normaali oli) ja syömisen määrää (joo, kasvun ollessani kovaa ruokaa menee enemmän). Mikähän tällaisten painokommenttien taustalla on?
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin joskus teini-iässä ollessani yksin leirillä uusien tuttavuuksien suhtautuessa minuun iloisesti ja ystävällisesti, että minäkin olen ihan jees tyyppi. Se oli hämmentävää, koska kotona oli useimmiten vain lytätty ja haukuttu, jos yleensäkään mitään palautetta
mistään sai. Yleisesti koin olevani vanhemmilleni rasite ja pettymys, vaikka olin ihan tavallinen kiltti ja ujo tyttö, joka pärjäsi koulussa ihan hyvin ja koetti kaikessa olla rasittamatta vanhempiaan.En vieläkään ymmärrä, miksi tehdä lapsia, jos heihin suhtautuu vihamielisesti. Pikkusisaruksiini suhtautuminen oli erilainen, ainakin kuopukseen, joka edelleen äidin sanoin on "tietysti se läheisin, kun on nuorin".
Viimeksi äidin luona vieraillessani hän huomautti noin tunnin välein "ohimennen" painostani, mm. kuinka vatsamakkarat näkyy jne. Jakaa joka kerta minulle vanhoja vaatteitaan tai hutiostoksiaan "jos nämä nyt mahtuvat sinulle kun tuota mahaa on".
Munkin äiti sanoo usein että ai kun sulla liikaa ruokaa kotona kun olet noin lihava, raskauden jälkeen suoraan laitokselta tullessa suositteli kirurgia kirjaamaan lihavan mahan jne. Piirteitä jousta tietää mun olevan epävarma toitottaa ja "kehuu" kaikissa juhlissa, esim eikö ole ihanat pienet rinnat niin eivät paina. Inhoan äitiäni tosi syvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin joskus teini-iässä ollessani yksin leirillä uusien tuttavuuksien suhtautuessa minuun iloisesti ja ystävällisesti, että minäkin olen ihan jees tyyppi. Se oli hämmentävää, koska kotona oli useimmiten vain lytätty ja haukuttu, jos yleensäkään mitään palautetta
mistään sai. Yleisesti koin olevani vanhemmilleni rasite ja pettymys, vaikka olin ihan tavallinen kiltti ja ujo tyttö, joka pärjäsi koulussa ihan hyvin ja koetti kaikessa olla rasittamatta vanhempiaan.En vieläkään ymmärrä, miksi tehdä lapsia, jos heihin suhtautuu vihamielisesti. Pikkusisaruksiini suhtautuminen oli erilainen, ainakin kuopukseen, joka edelleen äidin sanoin on "tietysti se läheisin, kun on nuorin".
Viimeksi äidin luona vieraillessani hän huomautti noin tunnin välein "ohimennen" painostani, mm. kuinka vatsamakkarat näkyy jne. Jakaa joka kerta minulle vanhoja vaatteitaan tai hutiostoksiaan "jos nämä nyt mahtuvat sinulle kun tuota mahaa on".
Munkin äiti sanoo usein että ai kun sulla liikaa ruokaa kotona kun olet noin lihava, raskauden jälkeen suoraan laitokselta tullessa suositteli kirurgia kirjaamaan lihavan mahan jne. Piirteitä jousta tietää mun olevan epävarma toitottaa ja "kehuu" kaikissa juhlissa, esim eikö ole ihanat pienet rinnat niin eivät paina. Inhoan äitiäni tosi syvästi.
Minuakin äitipuoli haukkui lihavaksi. Ei kuulemma kannattanut mitään herkkuja syödä, kun perse leviää. Olin alipainoinen kotona tapahtuneen syömisen rajoittamisen takia ja terkkari huolestui painostani. Silti olin tämän ihmisen silmissä läski.
Ei mikään ihme, että sairastuin myöhemmin syömishäiriöön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin joskus teini-iässä ollessani yksin leirillä uusien tuttavuuksien suhtautuessa minuun iloisesti ja ystävällisesti, että minäkin olen ihan jees tyyppi. Se oli hämmentävää, koska kotona oli useimmiten vain lytätty ja haukuttu, jos yleensäkään mitään palautetta
mistään sai. Yleisesti koin olevani vanhemmilleni rasite ja pettymys, vaikka olin ihan tavallinen kiltti ja ujo tyttö, joka pärjäsi koulussa ihan hyvin ja koetti kaikessa olla rasittamatta vanhempiaan.En vieläkään ymmärrä, miksi tehdä lapsia, jos heihin suhtautuu vihamielisesti. Pikkusisaruksiini suhtautuminen oli erilainen, ainakin kuopukseen, joka edelleen äidin sanoin on "tietysti se läheisin, kun on nuorin".
Viimeksi äidin luona vieraillessani hän huomautti noin tunnin välein "ohimennen" painostani, mm. kuinka vatsamakkarat näkyy jne. Jakaa joka kerta minulle vanhoja vaatteitaan tai hutiostoksiaan "jos nämä nyt mahtuvat sinulle kun tuota mahaa on".
Meillä se oli isä, joka usein jaksoi ilkeästi kommentoida painoa (ihan normaali oli) ja syömisen määrää (joo, kasvun ollessani kovaa ruokaa menee enemmän). Mikähän tällaisten painokommenttien taustalla on?
Takana on jonkinlainen omituinen kateus ja mustasukkaisuus .
Minulta äiti silloin tällöin eväsi ruokapöytään pääsyn. Olin kuulemma lihava. Sen ajan valokuvissa se ei kylläkään näy, mutta tämä oli aihe josta kuulin aina, sekä lapsena että aikuisena. Siitä tulin käsitykseen että minä en omista itseäni ja olin taas tehnyt kaiken väärin eikä minua voi hyväksyä kuinkaan päin. Kehtasi vielä aikuisenakin nipistellä minua ja arvioida painoani, kysyi sitä. Pari vuotta sitten olin nipistämässä takaisin, mutta väisti. Sen jälkeen kun vielä kävin, valitsin istumapaikkani siten etten ole hänen vieressään. Ettei tule sitä nipistelyä, vatsaani vedin sisään silloinkin.
Hän alkoi yhdessä vaiheessa kysellä minun vaatteitani itselleen. Ne olivat liian pieniä hänelle, mutta otti silti vastaan ne. Kysyi että mahtuiko tämä tosiaan sinun päällesi, tuhahteli että liian pieni on ollut. Kyseli vielä erikseen jotain vaatekappaletta jonka oli nähnyt päälläni ja kun sanoin että olin heittänyt jo roskiin, sain kuulla kuinka tuhlaavainen olin. Olin ollut töissä jo abt 10 vuotta ja maksoin omat vaatteeni, joten hänellä ei olisi pitänyt olla mitään sanomista minun vaatehankintoihini. Se minun painoni oli erittäin tärkeä asia äidille, sitä naureskeltiin että en kohta mahdu ovista sisään. Aikuisena liikakiloja oli noin 10 eli en ollut mikään hirveä tankki.
Minäkin sain aina hävetä itseäni hänen mielestään kaikin tavoin. Olin ihan nätti pikkulikka enkä käyttäytynyt huonosti ja pärjäsin koulussakin, mutta suuri virhe oli mm. se, että tulin toimeen hyvin isäni äidin kanssa. Äiti inhosi häntä ja puhui pahaa hänestä. Monesti kun tulin mummon luota ja olin iloinen, kun hän oli maininnut jotain mukavaa minusta jolloin sain sen kuvan että olen ok, hän sitten arvioi ettei mummo tiedä minusta mitään. Minä nyt en vain kelvannut. MInä en vouhottanut äidin sukulaisista, jotka suhtautuivat minuun tietenkin samaan tapaan kuin hän itse, koska oli puhunut pahaa minusta.
Kun sain itse lapsia, seurasin sitä miten he suhtautuvat toisiinsa, ikäeroa 2,5 vuotta. Olin monta kertaa kyyneleet silmissä siitä, että isompi sisarus auttoi pienempää ja olivat hyviä kavereita. Minulle oli ensisijaisen tärkeää se, että he ovat samalla viivalla ja kohtelen heitä reilusti ja oikeudenmukaisesti.
Upeita aikuisia heistä kasvoikin. Nyt olen kertonut omasta taustastani heille joitakin asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.[/quote]
Tarkoitatko todella, että tuollainen yksipuolinen anteeksianto on riittävä palauttamaan perhesuhteet niin, että isovanhemmat saisivat olla lastenlasten kanssa läheisissä väleissä?Et kylläkään suoraan kirjoittanut niin mutta siihenhän tämä käytännössä johtaisi!
Lapset joutuisivat luultavasti kokemaan saman tylyyden kuin vanhempansa, kun joku lapsista olisi se suosikki jne... syynä se, ettei isovanhemmilta ole vaadittu mitään muutosta käytökseensä. Heille on vain ykskaks annettu anteeksi ’omassa päässä’ eivätkä he edes tiedä saaneensa anteeksi kun eivät ole mitään väärää edes tehneet!
Vihassa vellominen ei kylläkään ole hyväksi kenenkään terveydelle eikä perhe-elämälle eli oman itsensä takia voi yrittää olla rakentavampi. Nykyään on onneksi niin paljon hyvää tietoa saatavilla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Tää keskustelu ei ole tarkoitettu sulle. Aloita sinä joku manipulatiivisten lässyttäjäpsykojen oma ketju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.
Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
En olisi edes elossa, ellen jo lapsena olisi huomannut etteivät vanhempani käy ihan täysillä lapsien suhteen. Narsismia kiiltävissä kulisseissa, lapsien jatkuvaa kaltoinkohtelua, toisella vanhemmalla psykopaatin piirteitä, vain rahalla ja maineella oli merkitystä, lapset olivat esineitä. Suojelin itseäni tekeytymällä äänettömäksi ja näkymättömäksi. Uskoin, että oikeat vanhempani ovat jossain ja voisin etsiä heidät lapsuudenkodista vapauduttuani. Totuus järkytti, ei ollut muita vanhempia. Kaiken muun vanhempani on tuhonnut, mutta minuun hän-se pahempi heistä- ei enää pääse mitenkään käsiksi. Olen riuhtonut itseäni irti narsistin vallasta lapsesta lähtien, on siinäkin elämä, voi hitto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Tää keskustelu ei ole tarkoitettu sulle. Aloita sinä joku manipulatiivisten lässyttäjäpsykojen oma ketju.
Kaikki keskustelut täällä on tarkoitettu kaikille. Enkä ole mikään manipulatiivinen lässyttäjäpsyko, vaan kylmien vanhempien takia syrjäytynyt, mutta viime aikoina itsestään sydämen löytänyt kurja, köyhä ja hyvinvointivaltion ylläpitämä (olen loputtoman kiitollinen Suomen järjestelmälle), äänekkäiden nuorten asuttamassa kerrostalossa halpisyksiössä asuva, keski-ikäistyvä ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Tää keskustelu ei ole tarkoitettu sulle. Aloita sinä joku manipulatiivisten lässyttäjäpsykojen oma ketju.
Kaikki keskustelut täällä on tarkoitettu kaikille. Enkä ole mikään manipulatiivinen lässyttäjäpsyko, vaan kylmien vanhempien takia syrjäytynyt, mutta viime aikoina itsestään sydämen löytänyt kurja, köyhä ja hyvinvointivaltion ylläpitämä (olen loputtoman kiitollinen Suomen järjestelmälle), äänekkäiden nuorten asuttamassa kerrostalossa halpisyksiössä asuva, keski-ikäistyvä ihminen.
Etkö voisi keskittyä pelkästään ihan omaan prosessiisi? Jokainen työstää kokemuksiaan omalla tavallaan ja omassa aikataulussaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Paskatunteet voi kohdistaa suoraan sellaiselle henkilölle, joka ne on aiheuttanatkin. Ei vanhemmat ole mitään jumalia, vaan heillä on vastuu omasta käytöksestään, kuten kenellä tahansa aikuisella. Eikä lapset ole roskaämpäreitä. Nostakaa kissa pöydälle ja puhukaa suoraan kaltoinkohtelun seurauksista vanhemmille nyt. Mikään ei ainakaan muutu, jos aina vain nöyrtyen hyväksyy henkisen väkivallan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Paskatunteet voi kohdistaa suoraan sellaiselle henkilölle, joka ne on aiheuttanatkin. Ei vanhemmat ole mitään jumalia, vaan heillä on vastuu omasta käytöksestään, kuten kenellä tahansa aikuisella. Eikä lapset ole roskaämpäreitä. Nostakaa kissa pöydälle ja puhukaa suoraan kaltoinkohtelun seurauksista vanhemmille nyt. Mikään ei ainakaan muutu, jos aina vain nöyrtyen hyväksyy henkisen väkivallan.
Moni on yrittänyt puhua, mutta vanhempi ei suostu keskusteluun. Meillä häivytään paikalta ja aletaan morkata. Helpompaa ettei ole tekemisissä.
Eli olit ahdistunut ja vanhemmat ei osanneet nähdä sitä saati auttaa siinä.