Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Syy, miksi en aio mennä vanhempani kuolinvuoteellekaan, sieltä tulee vaan puukkoa haavoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Paskatunteet voi kohdistaa suoraan sellaiselle henkilölle, joka ne on aiheuttanatkin. Ei vanhemmat ole mitään jumalia, vaan heillä on vastuu omasta käytöksestään, kuten kenellä tahansa aikuisella. Eikä lapset ole roskaämpäreitä. Nostakaa kissa pöydälle ja puhukaa suoraan kaltoinkohtelun seurauksista vanhemmille nyt. Mikään ei ainakaan muutu, jos aina vain nöyrtyen hyväksyy henkisen väkivallan.
Moni on yrittänyt puhua, mutta vanhempi ei suostu keskusteluun. Meillä häivytään paikalta ja aletaan morkata. Helpompaa ettei ole tekemisissä.
No on ainakin sitten tullut selväksi, millainen vanhempasi todella on syvimmässään.
On todella. Kerran suutuin tuosta todella pahasti ja sen jälkeen vanhempani alkoi selittää, että minun sisälläni on varmasti jokin toinen persoona, jos käyttäydyn tuolla tavoin. Että näin meillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Paskatunteet voi kohdistaa suoraan sellaiselle henkilölle, joka ne on aiheuttanatkin. Ei vanhemmat ole mitään jumalia, vaan heillä on vastuu omasta käytöksestään, kuten kenellä tahansa aikuisella. Eikä lapset ole roskaämpäreitä. Nostakaa kissa pöydälle ja puhukaa suoraan kaltoinkohtelun seurauksista vanhemmille nyt. Mikään ei ainakaan muutu, jos aina vain nöyrtyen hyväksyy henkisen väkivallan.
Moni on yrittänyt puhua, mutta vanhempi ei suostu keskusteluun. Meillä häivytään paikalta ja aletaan morkata. Helpompaa ettei ole tekemisissä.
No on ainakin sitten tullut selväksi, millainen vanhempasi todella on syvimmässään.
On todella. Kerran suutuin tuosta todella pahasti ja sen jälkeen vanhempani alkoi selittää, että minun sisälläni on varmasti jokin toinen persoona, jos käyttäydyn tuolla tavoin. Että näin meillä.
Narsistithan mielellään yrittävät leimata toisen hulluksi välttääkseen keskustelua vaikeista aiheista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Paskatunteet voi kohdistaa suoraan sellaiselle henkilölle, joka ne on aiheuttanatkin. Ei vanhemmat ole mitään jumalia, vaan heillä on vastuu omasta käytöksestään, kuten kenellä tahansa aikuisella. Eikä lapset ole roskaämpäreitä. Nostakaa kissa pöydälle ja puhukaa suoraan kaltoinkohtelun seurauksista vanhemmille nyt. Mikään ei ainakaan muutu, jos aina vain nöyrtyen hyväksyy henkisen väkivallan.
Moni on yrittänyt puhua, mutta vanhempi ei suostu keskusteluun. Meillä häivytään paikalta ja aletaan morkata. Helpompaa ettei ole tekemisissä.
No on ainakin sitten tullut selväksi, millainen vanhempasi todella on syvimmässään.
On todella. Kerran suutuin tuosta todella pahasti ja sen jälkeen vanhempani alkoi selittää, että minun sisälläni on varmasti jokin toinen persoona, jos käyttäydyn tuolla tavoin. Että näin meillä.
Alistamista, vallan käyttöä, gaslightningia.
Itse en halua mitään debriefing-keskustelua vanhempieni kanssa, saati anteeksipyyntöä.
Suvussamme miehet ovat olleet sukupolvi toisensa jälkeen negatiivisia, jyrkkiä, lannistavia ja alkoholiongelmaisia. Naiset kilttejä sietäjiä. Minua ei ole kotona koskaan halattu. Tunneskaala meillä kotona oli välillä viha-neutraalius. Hyvin harvoin kehuttu tai kiitetty. Kaikkia harrastuksia, joita halusin aloittaa, estettiin, "kun lopetat kuitenkin". En saanut edes valita yläasteella valinnaisaineita itse.
Häpeän joka kerta salaa, kun halaan tai suutelen puolisoani tai sanon rakastavani. Häpeän valtasti. Voi kuvitella, mikä vahinko on, että elää tällaisessa primitiivitunteessa loppuikänsä. En voi sille mitään.
Isäni on kuitenkin uhri itsekin. Sukupolvia jatkuneen negatiivisen ketjun yksi lenkki. En voittaisi mitään käräjöimällä asiasta vanhempien kanssa. Välimme ovat nyt arkiset ja kelpaavat sellaisina.
Itse päätin jo lapsena, että en ole tuollainen. Kuitenkin tuo kaikki on jättänyt jälkensä, joita en saa itsestäni pois koskaan.
M40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
Paskatunteet voi kohdistaa suoraan sellaiselle henkilölle, joka ne on aiheuttanatkin. Ei vanhemmat ole mitään jumalia, vaan heillä on vastuu omasta käytöksestään, kuten kenellä tahansa aikuisella. Eikä lapset ole roskaämpäreitä. Nostakaa kissa pöydälle ja puhukaa suoraan kaltoinkohtelun seurauksista vanhemmille nyt. Mikään ei ainakaan muutu, jos aina vain nöyrtyen hyväksyy henkisen väkivallan.
Moni on yrittänyt puhua, mutta vanhempi ei suostu keskusteluun. Meillä häivytään paikalta ja aletaan morkata. Helpompaa ettei ole tekemisissä.
No on ainakin sitten tullut selväksi, millainen vanhempasi todella on syvimmässään.
On todella. Kerran suutuin tuosta todella pahasti ja sen jälkeen vanhempani alkoi selittää, että minun sisälläni on varmasti jokin toinen persoona, jos käyttäydyn tuolla tavoin. Että näin meillä.
Jep nimim. "skitsofreenikko". Aikoinaan kysyin murrosiässä kun äiti ei enää uskaltanut lyödä että miksi aina löit. Silloin sanoi ettei koskaan ole lyönyt että joskus vähän rupsahtanut. Myöhemmin juttu muuttui niin että hän ei ikinä ole koskenutkaan lässynlässyn. Äitini on raivohullu ja vielä 70v haastaa riitaa ja käyttäytyy täysin käsittämättömästi. esim pankissa voi huutaa suureen ääneen että hyi **tina miten täällä on tuollaisia nee**reitä töissä hän ei sellaisen kassalla asioi. tämä hyvin kevyt esimerkki vielä. tätä ihan joka pv kun nenänsä ulos pistää.
ei rupsahtanut vaan ripsauttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä riideltiin jatkuvasti. Äiti alistui ja isä oli poissaoleva. Minä piilouduin peittoni alle kirjojen kanssa tuntikausiksi. Opin olemaan hiljaa ja aiheuttamaan mahdollisimman vähän huolta.
Nykyään minulle on kamalan vaikeaa sanoa tai tehdä mitä haluan. En halua suututtaa ketään. Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden kammosta. Vietin esim viikon loman kotona yksin enkä poistunut ulos kertaakaan. En vain uskaltanut.
Minulla on vaikeuksia myös syömisen kanssa. Huoneessa piileskeltyäni olin usein nälissäni, ja nyt aikuisenakin minä saatan olla syömättä jos siitä aiheutuu ”haittaa” jollekin. Eli en voi sanoa vaikka ystävälleni että on nälkä, käydään nopeasti ostamassa jotain ennen kuin mennään kirjastoon tms.
Vierailija kirjoitti:
ja mä yritin mm perheneuvolassa saada tähän muutosta mutta psykologiat ynisee miten ihanaa kun isä osallistuu. jotenkin mulla on soinut kello päässä että noi puheet ei st%n/a ole normaaleita!!! anteeksi mutta nyt suututtaa ihan sikana. joka paikassa mut leimattu yliherkäksi tms milloin mitäkin. t. 570.
Pidä vaan puolesi! Perheneuvolassa kyllä osataan äitien syyllistäminen. Siellä pitää osata laittaa niille jauhot suuhun, jotta ääni kellossa muuttuu.
Minua syyllistettiin omasta väsymyksestäni, että uuvutan itseni olemalla siivoushullu. Olin aivan ällikällä, että mistä se tuollaisen keksi, kun väsymyksen syynähän oli vauvan ongelmat (jotka tosin tarkentuivat vasta myöhemmin, mutta sitten saatiin apua niihin). Kipakasti piti sanoa, että meillä imuroidaan max kerran viikossa eikä yhtään useammin ja senkin tekee usein mies. Minä en siivoa ainakaan liikaa, ennemminkin liian vähän. Sitten sentään työntekijäkin myönsi, että kyllähän ihan hygieniasyistä kerran viikossa imurointi on paikallaan. Ei se ole liikaa eikä väsymtkseni syy. Vasn kyllä suututti se syyllistäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä riideltiin jatkuvasti. Äiti alistui ja isä oli poissaoleva. Minä piilouduin peittoni alle kirjojen kanssa tuntikausiksi. Opin olemaan hiljaa ja aiheuttamaan mahdollisimman vähän huolta.
Nykyään minulle on kamalan vaikeaa sanoa tai tehdä mitä haluan. En halua suututtaa ketään. Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden kammosta. Vietin esim viikon loman kotona yksin enkä poistunut ulos kertaakaan. En vain uskaltanut.
Minulla on vaikeuksia myös syömisen kanssa. Huoneessa piileskeltyäni olin usein nälissäni, ja nyt aikuisenakin minä saatan olla syömättä jos siitä aiheutuu ”haittaa” jollekin. Eli en voi sanoa vaikka ystävälleni että on nälkä, käydään nopeasti ostamassa jotain ennen kuin mennään kirjastoon tms.
Mä en esim töissä voinut sanoa kun sain haavan sormeen, piilottelin vaan sylissä sormea kun veri valui. äiti olisi raivannut ja lyönyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.
Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.
Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.
Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.
Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.
Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.
Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.
Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.
Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.
Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.
Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.
Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.
Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.
Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.
Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.
Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.
Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?
Kuulostaa narsistin käytökseltä. Yleensä psyykeltään normaalit ihmiset pyrkivät ongelmatilanteissa korjaamaan käytöstään. Narsistit eivät tätä tee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.
Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.
Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.
Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.
Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.
Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.
Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.
Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.
Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?
Että hänellä, kuten myös isälläsi on taustalla jotain vaikeita asioita, joiden kanssa he ovat jääneet yksin. Kuten te lapsetkin, ilman vanhempien tukea. Kun kukaan ei puhu oikeista asioista ja aidoista tunteistaan muille, syntyy tilanne jossa kaikki vetäytyvät, epäilevät ja voivat pahoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.
Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.
Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.
Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.
Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.
Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.
Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.
Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.
Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?Että hänellä, kuten myös isälläsi on taustalla jotain vaikeita asioita, joiden kanssa he ovat jääneet yksin. Kuten te lapsetkin, ilman vanhempien tukea. Kun kukaan ei puhu oikeista asioista ja aidoista tunteistaan muille, syntyy tilanne jossa kaikki vetäytyvät, epäilevät ja voivat pahoin.
Äidillä oli kuitenkin omien sanojensa mukaan erittäin hyvä lapsuus, oli rakastettu sen tiedän. Uskon tämän sillä hänen vanhempansa eli isovanhempani olivat varmaan se pelastava tekijä omassa lapsuudessani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.
Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.
Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.
Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.
Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.
Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.
Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.
Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.
Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?Että hänellä, kuten myös isälläsi on taustalla jotain vaikeita asioita, joiden kanssa he ovat jääneet yksin. Kuten te lapsetkin, ilman vanhempien tukea. Kun kukaan ei puhu oikeista asioista ja aidoista tunteistaan muille, syntyy tilanne jossa kaikki vetäytyvät, epäilevät ja voivat pahoin.
Äidillä oli kuitenkin omien sanojensa mukaan erittäin hyvä lapsuus, oli rakastettu sen tiedän. Uskon tämän sillä hänen vanhempansa eli isovanhempani olivat varmaan se pelastava tekijä omassa lapsuudessani.
Voihan tuossa olla taustalla jotain neurologistakin ongelmaa, esimerkiksi jonkin autismin kirjon häiriö. Arvailuahan tämä täysin on.
Miten ihana ketju tämä onkaan. Kiitos! Ja miten surullista, että meitä on niin paljon.
Teininä kävin seurakunnassa ja olin hirveän ahdistunut. Isä oli arvaamaton sekopää joka purki kaiken vihansa minuun, oli mielivaltainen tyranni ja väkivaltainen. Halusin apua ja puhua jollekin. Nuorisopappi, nuorehko mies, oli lämminhenkinen ja ystävällinen. Aloitin varovasti: kun meillä on kotona isän kanssa vähän huonot välit, ei oikein puhuta mitään... ( Todellisuudessa istuin kaiket illat omassa huoneessa lukkojen takana, ettei isä hyökkäisi kimppuuni) Pappi kysyi hämmästyneenä: " ettekö puhu edes ruokapöydässä, että saisinko suolaa". Söin kaikki ateriani yksin omassa huoneessa lukkojen takana. Ymmärrätte varmaan, että en käynyt uskoutumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.
En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.
Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.
Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.
Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.
Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.
Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.
Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.
Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.
Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?Että hänellä, kuten myös isälläsi on taustalla jotain vaikeita asioita, joiden kanssa he ovat jääneet yksin. Kuten te lapsetkin, ilman vanhempien tukea. Kun kukaan ei puhu oikeista asioista ja aidoista tunteistaan muille, syntyy tilanne jossa kaikki vetäytyvät, epäilevät ja voivat pahoin.
Äidillä oli kuitenkin omien sanojensa mukaan erittäin hyvä lapsuus, oli rakastettu sen tiedän. Uskon tämän sillä hänen vanhempansa eli isovanhempani olivat varmaan se pelastava tekijä omassa lapsuudessani.
Onko sinusta mahdollista, että isäsi ja äitisi suhde sai ison särön kauan sitten? Ehkä he ovat saaneet erilaiset perhemallit omilta vanhemmiltaan ja se yhtälö ei ole kohdannut heidän suhteessaan. Isäsi on pettänyt äitiäsi, äitisi on ilmoittanut topakasti hänelle ettei petturista ole isäksi ja että hän (äitisi) hoitaa kaiken yksin. Sinä olet joutunut sitten korvaamaan toisen aikuisen vastuuta. Raskaammaksi yhtälön on tehnyt, että isä on kuitenkin jäänyt kotiin huolehdittavaksi, kuin neljäs lapsi. Narsisteja en suoraan näe, mutta joitain narsistisia piirteitä, ehkä terveitä sellaisia on varmasti vanhemmissanne, selviytyäkseen vaikeista olosuhteista.
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.
No on ainakin sitten tullut selväksi, millainen vanhempasi todella on syvimmässään.