Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.

Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.

Sisaruksiin välit ovat hyvät, koska olen saanut mielessäni käsiteltyä sen, että heillä ei ollut minkäänlaista osuutta vanhempieni käytökseen. Sairas ja eriarvoinen kohtelu oli lähtöisin vanhemmista, ei meistä lapsista. Jokaisen asema perheessä oli erilainen, mutta kaikki ovat jollain tavalla joutuneet kärsimään perheessämme.

Minulla oli pitkään hyvät välit siskoon, mutta sitten sisko otti aikuisiällä voimakkaasti kantaa, että hänelle kuuluu parempi kohtelu, koska minä olen jotenkin viallinen ihminen. Ja että tuo äiti on hieno ihminen ja toimii oikein.

Välit menivät poikki heti, oikein itsekin ihmettelen miten vaivattomasti se minulta kävi. Totta kai surettaa jonkun verran, mutta ei ole mitään tarvetta nähdä koko ihmistä enää koskaan. Eli pohjalla oli sitten kuitenkin aika paljon valmiutta irrottautua, ja hyvät välit perustuivat todella voimakkaasti siihen käsitykseen, että sisko oli viaton lapsuuden tapahtumiin. Kun hän aikuisena otti tietoisesti kantaa ja hyväksyi lapsuuden eriarvoisuuden ja eriarvoisen kohtelun jatkumisen aikuisena, se oli sitten siinä.

Tämä on tietysti psykoäidiltä suuri onnistuminen. Hajota ja hallitse.

Lapsuudessa ja nuoruudessa piti olla todella kurinalainen selviytyäkseen kodin sekavissa olosuhteissa. Tuntuu kuin itsehillintä olisi sen takia kulunut loppuun jo silloin. Aikuisena olen melko mielihyvähakuinen ja saatan esimerkiksi ostella kaikennäköistä piristääkseni mieltäni, koska koen että voin ja minulla on siihen oikeus, olenhan joutunut elämään huonoissa olosuhteissa niin pitkään. Järjellä ymmärrän ettei toimintani ole fiksua, mutta silti tämä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin 12-vuotiaasta 25-vuotiaaksi kestänyt bulimia-ahmiminen, jolla aiemmin turrutin tunteitani. Onko muilla jotain vastaavia juttuja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.

Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.

Sisaruksiin välit ovat hyvät, koska olen saanut mielessäni käsiteltyä sen, että heillä ei ollut minkäänlaista osuutta vanhempieni käytökseen. Sairas ja eriarvoinen kohtelu oli lähtöisin vanhemmista, ei meistä lapsista. Jokaisen asema perheessä oli erilainen, mutta kaikki ovat jollain tavalla joutuneet kärsimään perheessämme.

Minulla oli pitkään hyvät välit siskoon, mutta sitten sisko otti aikuisiällä voimakkaasti kantaa, että hänelle kuuluu parempi kohtelu, koska minä olen jotenkin viallinen ihminen. Ja että tuo äiti on hieno ihminen ja toimii oikein.

Välit menivät poikki heti, oikein itsekin ihmettelen miten vaivattomasti se minulta kävi. Totta kai surettaa jonkun verran, mutta ei ole mitään tarvetta nähdä koko ihmistä enää koskaan. Eli pohjalla oli sitten kuitenkin aika paljon valmiutta irrottautua, ja hyvät välit perustuivat todella voimakkaasti siihen käsitykseen, että sisko oli viaton lapsuuden tapahtumiin. Kun hän aikuisena otti tietoisesti kantaa ja hyväksyi lapsuuden eriarvoisuuden ja eriarvoisen kohtelun jatkumisen aikuisena, se oli sitten siinä.

Tämä on tietysti psykoäidiltä suuri onnistuminen. Hajota ja hallitse.

Ei meilläkään se suosikki ole kunnolla hahmottanut eriarvoista kohtelua. Ihmettelee vain, että miksi en pyydä vanhempiani maksamaan minulle ulkomaanmatkaa jne. Kun kyllähän hän tällaisia saa, jos vain reippaasti kysyy. Itse saan täydellisen hiljaisuuden vastaani, joten turha kysellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Aha, eli maaseudulla vain tytöt perivät älykkyyden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...

Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.

Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.

Kyllä tulee. Se liittyy vireystilan säätelyn ongelmiin. Taustalla usein juuri (kehityksellistä) traumaa. Itse olen yleensä ylivirittyneessä tai alivirittyneessä eli lamaantuneessa tilassa. Käyn terapiassa ja asiat ovat menneet ainakin hiukan parempaan suuntaan.

Millaisessa terapiassa käyt? Minkä suuntauksen? Mulla tuosta ylivirittyneisyys-alivirittyneisyyden tilojen voimakkaasta muutoksesta on ihan huomattavaa haittaa elämässäni. En saa opintoja loppuun, koska lamaannun kotona. Ja luonnollisesti välttelen kotona oloa, koska lamaannun. Olen todella ahdistunut tästä tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.

Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.

Sisaruksiin välit ovat hyvät, koska olen saanut mielessäni käsiteltyä sen, että heillä ei ollut minkäänlaista osuutta vanhempieni käytökseen. Sairas ja eriarvoinen kohtelu oli lähtöisin vanhemmista, ei meistä lapsista. Jokaisen asema perheessä oli erilainen, mutta kaikki ovat jollain tavalla joutuneet kärsimään perheessämme.

Minulla oli pitkään hyvät välit siskoon, mutta sitten sisko otti aikuisiällä voimakkaasti kantaa, että hänelle kuuluu parempi kohtelu, koska minä olen jotenkin viallinen ihminen. Ja että tuo äiti on hieno ihminen ja toimii oikein.

Välit menivät poikki heti, oikein itsekin ihmettelen miten vaivattomasti se minulta kävi. Totta kai surettaa jonkun verran, mutta ei ole mitään tarvetta nähdä koko ihmistä enää koskaan. Eli pohjalla oli sitten kuitenkin aika paljon valmiutta irrottautua, ja hyvät välit perustuivat todella voimakkaasti siihen käsitykseen, että sisko oli viaton lapsuuden tapahtumiin. Kun hän aikuisena otti tietoisesti kantaa ja hyväksyi lapsuuden eriarvoisuuden ja eriarvoisen kohtelun jatkumisen aikuisena, se oli sitten siinä.

Tämä on tietysti psykoäidiltä suuri onnistuminen. Hajota ja hallitse.

Ei meilläkään se suosikki ole kunnolla hahmottanut eriarvoista kohtelua. Ihmettelee vain, että miksi en pyydä vanhempiani maksamaan minulle ulkomaanmatkaa jne. Kun kyllähän hän tällaisia saa, jos vain reippaasti kysyy. Itse saan täydellisen hiljaisuuden vastaani, joten turha kysellä.

Niin kauan kun ei hahmottanut, oli helppo olla hyvissä väleissä. Sittn kun hahmotti, välit olivat hyvät niin kauan kuin piti asiaa epäreiluna ja oli pahoillaan puolestani. Mutta siinä vaiheessa kun lähti mukaan psykoäidin kelkkaan ja puolusti häntä, ja ”oikeutti” suosikkiasemansa sillä, että sanoi minun olevan viallinen... siinä kohtaa riitti. Edelleen ihmetellen vähän, miten nopeasti tuo kävi. Vuosikymmenten hyvät välit nollaantuivat tosi täydellisesti, eikä paluuta enää ole. Ihan tavallisesta seurustelusuhteesta eroaminen oli paljon kipeämpää siihen aikaan, kun sellaista tapahtui.

Itken kun luen näitä. Oma tarina on pitkä ja vaikea, ei ole nyt oikein jaksamista sitä avata.

Mutta nelisen vuotta sitten koin erittäin traumaattisen eron avopuolisosta, mistä en ole toipunut vieläkään. Taustalla vaikuttaa suuresti lapsuuden kokemukset siihen että en meinaa selvitä.

Huomasin näitä teidän tarinoita lueskellessa, että en ole osannut minäkään kunnolla yhdistää traumoja tähän yli- tai alivirittyneeseen tilaan. Tätä miettiessä oivalsin tosiasian, että olen melkein jatkuvasti jompaa kumpaa. Kotona olen enimmäkseen lamaantunut, koen itseni suorastaan halvaantuneeksi välillä. Aivot menee osin pois päältä ja vaivun jonnekin tyhjään. Kun minun pitää lähteä jonnekin, ylivirityn taas täysin, ei ole väliä onko se lenkki ulos, kauppaan vai joku tärkeämpi meno, koko keho menee usein paniikinomaiseen tilaan. Siitä palautuminen taas kestää päiviä.

Olen epäillyt pitkään monia sairauksia ja miettinyt miksi keho on näin äärimmäisen sekaisin, mutta vasta nyt osaan miettiä että tämä kaikki voi olla myös traumasta johtuvaa.

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Saman tyylistä minullakin. Meillä oli kyllä rahaa, mutta se riippui lapsesta kenelle oli ja kenelle ei. Tein töitä perheyrityksessä jo 9-vuotiaasta lähtien. Sain naurettavaa palkkaa ja työnteko oli sellaista, että paikallaan ei saanut olla. Piti tehdä koko ajan jotain, mielellään juosta. Näyttää kiireiseltä ja siltä, että teki töitä orjapalkan eteen. Nälkä oli tuttu tunne lapsuudessa, koska rahaa ei haluttu tuhlata väärän lapsen ruokiin. Selviää se hengissä vähemmälläkin. Teini-ikäisenä maksoin työpäivän aikana syömistäni ruoista vanhemmalle, joka siis omisti firman. Maksoin että sain syödä. Jossain vaiheessa kotona kiellettiin syöminen ja syömisestä tuli erittäin hankalaa. Sain kuulemma syödä tarpeeksi koulussa. Ruokaa oli muille, mutta niihin ei saanut koskea.

Kun muutin omilleni 16 kesäisenä, en saanut enää mitään tukea enkä mitään kotoa. Asuin jossain vaiheessa 300 metrin päässä vanhemmastani, eikä hän tiennyt missä asuin. Ei koskaan soittanut eikä kysynyt, miten voin, mitä kuuluu. Ei minkäänlaista kiinnostusta elämääni kohtaan. Tulen todella surulliseksi aina kun näen, miten paljon muiden ihmisten vanhemmat auttavat ja välittävät. Sen tajuaa niin raadollisesti mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ennen kaikkea rakkaudesta, välittämisestä, turvasta. Niitä ei ollut ollenkaan. Oli vain pelkoa, halveksuntaa, vihaa, väkivaltaa.

Aivan täysin käsittämätöntä touhua. Olisipa lastensuojelu puuttunut tuohon kohteluun.

Yritettiin sekä minä että sisarukseni hakea lastensuojelusta apua. Sisarukseni hakattiin mustelmille vyön soljella, päätä seinään ja naama mustaksi. Lastensuojelussa sanoivat, että sinun pitää ymmärtää ja olla kiltisti, että et saa enää selkääsi. Minun kohdalla ajateltiin, että olen vain hankala teini. Pääsin kyllä omasta vaatimuksesta muuttamaan laitokseen ennen itsenäistymistä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut sitä, mitä kotona tapahtui. Kun yritin kertoa, sanottiin suoraan, että taidan valehdella ja värittää tarinoita. Isäni oli arvostusta herättävä yrittäjä, eihän sellainen voinut olla kelvoton kasvattaja ja alkoholisti, kerta oli niin ahkera työmies. Lapsissa se vika on, jos lapset oireilevat ja kohtaavat väkivaltaa kotona. Lastensuojelussa ei missään vaiheessa selvitetty edes sitä, että isäni oli jo silloin alkoholisti.

Apua. En ole aiemmin kunnolla tajunnut, että lastensuojelussa voi olla noin välinpitämätöntä porukkaa töissä. Olen todella pahoillani sen takia mitä olet joutunut kokemaan.

Ei se välinpitämättömyydestä johtunut. Tietämättömyydestä ja vanhoista arvoista ennemminkin. Isäni jäi yksinhuoltajaksi, joten yksinhuoltajaa, etenkin miestä säälittiin tuohon aikaan (en tiedä miten nykyisin) lasten kustannuksella. Kunhan mies sai pidettyä lapset hengissä, niin kaikki ok, lasten vastuulla oli pysyä kilttinä, ettei alkoholisoituneella ja vihaa tihkuvalla hermokimpulla mennyt hermot. Olihan tämä mies sentään menettänyt vaimonsa (ja lapset äidin, mutta sillä nyt ei ole mitään merkitystä). Isäni oli hyvä pitämään kulisseja yllä ja yrittäjänä näyttämään menestyneeltä. Ei siihen aikaan oikein välitetty siitä, miten lapset voi.

Itse tajusin sen jo silloin lapsena kun kävin kavereiden luona ja päiväkodissa. Leikin pienenä ajatusleikkiä huostaanotosta / sijoituksesta tietämättä edes ko. käsitteistä, aina kun menin vaikka yökyläilemään leikkikaverin luo niin mietin että heidän vanhempansa olivat ottovanhempiani, olin nyt uudessa, huolehtivassa perheessä ja kaikki oli hyvin. Kotiin ja kotitilanteeseen liittyi jo tuolloin myös häpeäntunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Miksi sitten et anna sitä lehtihaastattelua omalla nimelläsi?

Mikäs sulla on hätänä? Nämä ovat yksityisasioita, joita jaetaan vain luotettujen kanssa. Ei vanhempien nimillä ole mitään merkitystä. Kyseessä on kirjoittajan oma elämä, hänen kokemuksensa ja elämäntarinansa. Sen kertominen on kirjoittajalle itselleen tärkeää ja totta. Kyse ei ole mistään juorusaastasta.

Rehellisesti sanottuna minua ei haittaisi, jos oma vanhempi lukisi täältä tekstini ja laskisi yhteen yksi plus yksi. Ehkä se saisi hänet käsittämään paremmin miksemme enää tapaa.

Jäin kuitenkin miettimään, kun et halua enää tavata "vajavaisia" vanhempiasi, jotka eivät pystyneet tarjoamaan onnellista lapsuutta, niin miten on sun oman sielun laita, puolisona, ystävänä, työkaverina, läheisenä, vanhempana jne. niin onko ok. jos he jättävät sinut, jos et pystytkään täyttämään heidän kriteereitään mitä vaativat sinulta ihmisenä.

Kun oikeassa elämässä meillä jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet, joiden kanssa on vain kaikkien elettä ja hyväksyttävä tosiasiat ja annettava anteeksi.

Jos mä löisin ja haukkuisin työkavereita, niiden pitäisikin irtisanoa mut. Mutta jos olisin sellainen, tuskin suostuisin myöntämään sittenkään että minussa on vikaa.

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa ja nuoruudessa piti olla todella kurinalainen selviytyäkseen kodin sekavissa olosuhteissa. Tuntuu kuin itsehillintä olisi sen takia kulunut loppuun jo silloin. Aikuisena olen melko mielihyvähakuinen ja saatan esimerkiksi ostella kaikennäköistä piristääkseni mieltäni, koska koen että voin ja minulla on siihen oikeus, olenhan joutunut elämään huonoissa olosuhteissa niin pitkään. Järjellä ymmärrän ettei toimintani ole fiksua, mutta silti tämä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin 12-vuotiaasta 25-vuotiaaksi kestänyt bulimia-ahmiminen, jolla aiemmin turrutin tunteitani. Onko muilla jotain vastaavia juttuja?

Mulla oli vaikea parisuhde, ja aina kun asiat meni yli mun jaksamisen, läksin kaupungille jäähdyttelemään muutamaksi tunniksi.

Tein kaikkea yksityistä, ostin kirjan tai kynsilakkaa tai jotain. En edes tajunnut että olisin voinut olla oma itseni muutoinkin kuin ollessani aivan raivona ja karattuani kotoa muutamaksi tunniksi 35-vuotiaana.

Mutta kun nuorena minun haluamisilla ei ollut väliä, harrastin mitä kasvatusäiti päätti, vietin lomat ja viikonloput hänen päättämällä ohjelmalla hänen valitsemissa sukulaisissa, en saanut jäädä kaverien kanssa eikä meillä koskaan ollut mukava tuoda kavereita. Hän sisusti huoneeni ja sinne ei saanut tehdä mitään muutoksia, edes yhtä julistetta. Kalusteet kyllä jouduin ostamaan omilla rahoilla ja maalaamaan huoneen, mutta minulta ei kysytty edes väritoivetta.

Huone oli niin persoonaton, että jos joku kaveri joskus tuli, hän istui vaivaantuneena siististi pedatun sängyn reunalla. Oltiin hiljaa siinä pienessä huoneessa jossa ei ollut esillä mitään minun tavaroita, kun minulla oli kaikelle tavaralle vain yksi kaappi ja yksi lipasto, jonne piti mahtua myös vaatteet.

Joka tapauksessa näillä kaupunkiretkillä shoppailin yli varojeni ja sain hetkellistä oikein tyydytystä, ikään kuin olisin saanut rakkautta ja läheisyyttä. Ja söin herkkuja.

Jälkeen päin oli krapula ylitetystä tilistä ja piilottelin kuitteja ja ostoksia.

Minä, aikuinen nainen hyväpalkkaisessa asiantuntijatehtävässä, maksoin välillä meidän perheen menoista ylikin kuin puolet, mutten vähempää. Mutta olihan kauheaa että halusin jotain, ja ostin itselleni jotain omilla rahoilla.

En edes tajunnut miten outoa ja kypsymätöntä tuollainen oli.

Tajuan vasta tässä lukiessa, olen yli 50. Meillä oli siisti koti eikä lyöty eikä juotu, ja se pilkka ja alistaminen tarjottiin kaikella arvovallalla ja hymyillen. Se oli rakennettu siihen lapsena ja nuorena olemiseen eikä sitä kukaan kyseenalaistanut.

En edes tiennyt että minut on koulutettu nöyrtymään ja alistumaan, ja että siksi arvovalta töissä tuntuu niin hyvältä.

Enkä että se tyhjyys johon putoan viikonloppuna yksin ei olekaan joku minun luonteen puute.

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(

ja mä yritin mm perheneuvolassa saada tähän muutosta mutta psykologiat ynisee miten ihanaa kun isä osallistuu. jotenkin mulla on soinut kello päässä että noi puheet ei st%n/a ole normaaleita!!! anteeksi mutta nyt suututtaa ihan sikana. joka paikassa mut leimattu yliherkäksi tms milloin mitäkin. t. 570.

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eienääkatkera kirjoitti:

Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.

Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin

- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!

- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!

- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!

- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!

Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.

Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(

Lopeta tuo miehesi käytös HETI. Se on lapselle henmetin nöyryyttävää ja mitätöivää ja tuo sen viestin että isä halveksii eikä arvosta. Ja niin sun miehes just tekeekin,hslveksii lastaan. Onnea vaan sulle, arvaa haluuko lapses pitää yhtryttä aikuisena? Oon just tuo jonka isä nälvi ja vittuili koko lapsuuden ja eipä oo isä nähnyt vilaustakaan minusta tai ainoista lapsenlapsistaan 15 vuoteen. Tälleenkö haluat miehellesi käyvän?

Joo anteeksi että keuhkoan mutta muistsn eläväst miten pahalta tuo isän ilkkuminen tuntuu, kurkkua kuristaa ja itkettää mutta pakko yrittää sietää ja teeskennellä että ei loukkaa.

Kun kuuntelin itseäni selittämässä uskotulleni, kuinka meillä kotona juotiin alkoholia 5 iltana viikossa ja piti kuunnella yöt riitoja/pahoinpitelyjä, ja samalla yrittää nukkua seuraavaa päivää varten, jotta jaksaisi lukiossa ja harrastuksissa... Ja kuinka vein äitipuolelle paperia, jottei tahraa joka paikkaa verellä, kun isä oli vetänyt turpaan ja nenä oli naikkoselta murtunut jne. 

Olen kyllä ihmeissäni siitä, että miten monta uramenestystarinaa täällä on. Minullakin asiat olivat huonosti, mutteivät sentään aivan yhtä huonosti kuin monilla täällä ja syrjäydyin silti... Ehkä jokin dna:ssa saatu luontainen ahkeruus on pelastanut näitä ihmisiä edes jollain osa-alueella mielekkääseen elämään.