Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eienääkatkera kirjoitti:
Jatkuva syyttäminen ja se, että tungettin kaikkien ongelmat yhdelle ihmiselle, minulle. Haukkuminen "vitsillä" satutti joskus. Aikuisena huomasin, että syyllistin itseäni kaikesta. Siis jopa poliittisista ongelmista. Aloin omatoimisesti muistella lapsuutta ja nuoruutta, kunnes ymmärsin vihdoin. Katkaisin välit vanhempiin kun sama käytös jatkui. Eivät myöntäneet mitään. Äiti oli narsistinen ja isällä huonot läpät. Sain koko lapsuuden ajan tuntea sitä, kuinka huono olin.
Haukkuminen ”vitsillä” oli kyllä oikeasti nöyryytystä. Esim oma paskaisä lapsena pilkkasi ja naureskeli. Esim tyyliin
- hah hah mikä persjalka! Noilla jaloilla et hangessa pääse kävelemään!
- katso nyt, lapsellista, nelivuotias itkee, annapas minäkin näytän miten itketään uhuu uhuu!
- tuliko kyset housuun! Hah hah! Vauvako olet! Kerron kaikille sukulaisille ja opettajalle!
- onko vähän finni otsassa? Se on kuin paloauton hälytysvalo! Puupaa, puupaa!Sinällään varmaan ”vitsikästä” isän mielestä kun on luonnevikainen narsisti ja nauttii muiden alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Mutta minun sydämeen nuo ja tuhannet muut ilkkumiset jätti syvät haavat. Tiedän että nuo esimerkit ei ehkä aukea, mutta niitä ei sanottu iloisen vitsikkäästi vaan ivaa ja halveksuntaa tihkuvalla äänellä vittumaisen pilkkanaurun säestyksellä.
Nyt tuntuu tosi pahalta. Mun mies matkii meidän 10kk tyttöä jos hän itkee juuri tuolla Yhyy Yhyy mikä muka hätänä. Kuulemma oudon näköinen napa hänellä (ei ole). ja niin painavan pitäisi kävellä itse. ei ***vetti. :(
Lopeta tuo miehesi käytös HETI. Se on lapselle henmetin nöyryyttävää ja mitätöivää ja tuo sen viestin että isä halveksii eikä arvosta. Ja niin sun miehes just tekeekin,hslveksii lastaan. Onnea vaan sulle, arvaa haluuko lapses pitää yhtryttä aikuisena? Oon just tuo jonka isä nälvi ja vittuili koko lapsuuden ja eipä oo isä nähnyt vilaustakaan minusta tai ainoista lapsenlapsistaan 15 vuoteen. Tälleenkö haluat miehellesi käyvän?
Joo anteeksi että keuhkoan mutta muistsn eläväst miten pahalta tuo isän ilkkuminen tuntuu, kurkkua kuristaa ja itkettää mutta pakko yrittää sietää ja teeskennellä että ei loukkaa.
Olen tosi kiitollinen että kirjoitit ton kaiken. Mulla on henkisesti sairas narsistiäiti. muistan kun hän mm kun vähän jännitin lentämistä nöyryytti mua koko koneen kuullen ja huusi kun x niin pelkää jne jne. muistan ne tunteet kuin eilisen. Noi ei kuitenkaan ole hänen sairaimpia juttuja edes. mm pari pv sitten vaikka olen jo aikuinen niin teeskenteli isänkin olleen huolestunut kun muistutan skitsofreenikkoa. Miehen puheita en ole osannut yhdistää varsinkin kun jopa perheneuvola hymistelee. oon oikeesti ihan raivona nyt. me asutaan miehen kanssa tästä syystä jo erillään. ollaan yritetty saada asioita toimimaan mutta nythän oikein nuo hänen kommentit yhdistyi mun päässä. itkettää...
Mun äiti on niin sairas etten tajunnut miehenkin puheiden olevan narsistisia / näyryyttäviä. nyt ne pienet oudot kommentit yhdistyi. mitä idiootteja perheneuvolsssakin on töissä.. oikeesti. ne ei näe miehen jutuissa MITÄÄN vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.
Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.
En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on niin sairas etten tajunnut miehenkin puheiden olevan narsistisia / näyryyttäviä. nyt ne pienet oudot kommentit yhdistyi. mitä idiootteja perheneuvolsssakin on töissä.. oikeesti. ne ei näe miehen jutuissa MITÄÄN vikaa.
Tuossa oot oikeassa perheneuvola ei tajua mitään. Olen aiemmin ketjussa kirjoittanut jotaisä hakkasi 18 vuotta ja äiti tylytti muuten. Meillä on ollut vuosia välit poikki koska isäni edelleen väkivaltainen ja uhkaillut minua ja perhettäni.
Kolmannen lapsen syntymän jälkeen kävin perheneuvolassa jaksamisingelmista puhumassa ja siitäkin että olemme tukiverkottomia eikä kumpiakaan isovanhempia elämässä. Perheneuvolan ohjaaja käski ”sopimaan” mun vanhempien kanssa ja ottamaan yhteyttä ja pyytämään heitä lastenhoitoavuksi.
Ei s**tana! Ennrmmin helvetti jäätyy kun anna lapsiani väkivaltaisille hulluilla ja ylipäätään ei ole mun tehtävä ”sopia” jos hullut on itse paskoneet välinsä lapsiinsa väkivallalla.
Mulla meni usko perheneuvolan pälleihin ja sen jälkeen en enää oo siellä käyny. Sen sijaan kävin 10krt lyhytterapisn omalla kustannuksella (800e) yksityisellä ja siitä olivsata kertaa enemmän apua.
Älä usko perheneuvolaa. Usko ITSEÄSI.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun on hankala pukea sanoiksi sitä, millaista meillä oli mun lapsuudessa, osaltaan siksi, että en muista mun lapsuutta kunnolla, osaltaan siksi, että en ole käsitellyt näitä asioita terapiassa ja vähän pelottaa, mitä sieltä pulpahtaa pintaan. Vähäiset muistikuvani useimmiten liittyvät vähättelyyn, pilkkaamiseen, epäilyyn siitä, että en kuitenkaan pärjää, ja jatkuvaan vertailuun minun ja sisareni sekä äitini siskon täydellisten tytärten välillä. Yllätys, meidän tappioksemme. Emme osanneet, emme tienneet, olimme vääränlaisia. Ja kuten monet täällä, me molemmat olemme pärjänneet vähän liiankin hyvin elämässä, suorittaneet opiskelut ja työt loistavasti. Joskus päiviteltiin siskon kanssa sitä, miten hyvin me molemmat ollaan onnistuttu huijaamaan itsemme eteenpäin elämässä, vasta myöhemmin kuulin huijarisyndroomasta ja tunnistin meidät molemmat kuvauksesta. Itse pakenen edelleen pahoja fiiliksiä suorittamiseen - tuntuu hyvältä kun pärjää jossain. Yksi vahva muistikuva on humalainen äitini keittiön pöydän ääressä seuraamassa, kun leivon teini-ikäisenä mustikkapiirakkaa ja voivottelemassa suureen ääneen, kun se ei kuitenkaan onnistu. Selvinpäin äiti oli kannustava, humalassa aivan kauhea. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ollut.
En ole ennen tätä ketjua tajunnut tuota lamaantumista, että se liittyy tähän. Kun olen yksin, mulla on näkymätön olo, jos kuljen kaupungilla yksin tunnen, että minua ei ole ollenkaan olemassa. Kotona yksin ollessani teen ensin maanisesti kaikki kotityöt, sitten kun niitä ei ole, istun vain lamaantuneena paikoillani, en pysty tekemään mitään ei-hyödyllistä ja sellaista, mikä ei ole sosiaalisten normien ohjaamaa. En myöskään tiedä kunnolla, mitä haluan ja mistä pidän, olen hyvin sopeutuvainen. Haistelen ihmisten mielialoja ja tunnelmaa jatkuvasti ja yritän sopeutua kaikkeen niin, etten aiheuttaisi harmia kenellekään. Pidän siitä, mistä muutkin, minkä vuoksi moni pitää minua läheisenä ja hyvänä ystävänä. Niin outoa. Kiitos tästä ketjusta!!
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä ihmeissäni siitä, että miten monta uramenestystarinaa täällä on. Minullakin asiat olivat huonosti, mutteivät sentään aivan yhtä huonosti kuin monilla täällä ja syrjäydyin silti... Ehkä jokin dna:ssa saatu luontainen ahkeruus on pelastanut näitä ihmisiä edes jollain osa-alueella mielekkääseen elämään.
Se jatkuva suorituksilla hyväksynnän hakeminen ajaa eteenpäin vaikka ei vanhemmille riitä mikään. osa ei ehkä kykene töihin, osa suorittaa itsestään välittämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä ihmeissäni siitä, että miten monta uramenestystarinaa täällä on. Minullakin asiat olivat huonosti, mutteivät sentään aivan yhtä huonosti kuin monilla täällä ja syrjäydyin silti... Ehkä jokin dna:ssa saatu luontainen ahkeruus on pelastanut näitä ihmisiä edes jollain osa-alueella mielekkääseen elämään.
Se jatkuva suorituksilla hyväksynnän hakeminen ajaa eteenpäin vaikka ei vanhemmille riitä mikään. osa ei ehkä kykene töihin, osa suorittaa itsestään välittämättä.
Olen yksi tällainen raivosuorittaja, se jolla 2 akat.tutkintoa ja oon johtaja - mutta silti rikki sisältä. Haluan korostaa että se suorittaminen ei ole helppoa, ei ole kivaa, vaan se on sisäinen pakko ja ikäänkuin ainoa asia jokaoikeuttaa mun elossa olemisen - koska johan se lapsena tehtiin aelväksi että olen arvoton, turha, hävettävä, halveksuttava.
Tuolla pakkosuorittamisella yrittää itse itselleen oikeuttaa elämäänsä (” jospa sittenkin olisin edes ihan vähän arvokas”) ja samalla yrittää (turhaan) ostaa hyväksyntää vanhemmilta (”jospa ne viimein olis ylpeitä kun sain DI:n paperit”.
No eihän ne tietenkään ole ylpeitä, haukkuu ja vähättelee ja latistaa vaan edelleen.
En siisHALUA olla suorittaja mutta mun on pakko. Muuten olen turha, arvoton, yhdentekevä eikä ole oikeutta elää ja hengittää.
Tätä on trauma.
^ just näin. mä luin aina kirjastossa klo 9-19, lopulta viikonloputkin kun muu oli laiskuutta. En nauttinut vaan oli pakko yrittää kovemmin ja kovemmin. Välillä mietin että eihän palkkatyötäkään tarvitse tehdä yötä päivää, viikonloput mukaan lukien. En kuitenkaan voinut Sallis itselleni lomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mä luin lopulta kaksi akateemista tutkintoa 7 vuodessa, viimeiset 1,5v työn ohessa. ei tehnyt vanhempiin vaikutusta eikä ollut tervettä.
Kai sen tajusi jollain asteella jo yläasteella, kun kaverit oli läheisiä vanhempiensa kanssa ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Meillä on aina ollut kulissit kunnossa, kallis hevosharrastus, omakotitalo, siistit vaatteet, putipuhdas koti, huollettu puutarha ja hyvä auto. On kuskattu, on maksettu. Mutta siistien vaatteiden takana on esimerkiksi se, että tajusin 15-vuotiaana, että äitini valitsee vaatteeni. Tällä hetkellä lapsuudenkodissa asuu isä ja 19-vuotias sisko, jotka edelleen kysyvät äidiltäni, mitä pitäisi laittaa päälle. Joka aamu. Vasta viime aikoina olen oikeasti ymmärtänyt, miten äiti kontrolloi koko elämääni. Hän oli jopa valinnut minulle ammatin valmiiksi, kunnes tajusin muuttaa suuntaa. Toisaalta tunnen järkyttävää syyllisyyttä joka kerta, kun teen jotain, mikä poikkeaa äidin suunnitelmista, koska mulle on vuosikausia painotettu, ettei mun tunteet, ajatukset ja mielipiteet ole yhtään minkään arvoisia. Äitini on myös kova selän takana arvostelija, ja esimerkiksi julkisilla paikoilla kyttää ihmisiä ja arvostelee heitä supisten mulle. Tämä heijastuu siihen, että kuvittelen kaikkien ajattelevan musta pahaa, vaikka päin naamaa olisivatkin ystävällisiä.
Teini-iän alettua ainut kontakti isään oli juuri se harrastuksiin kuskaaminen - emotionaalisesti isäni hylkäsi minut 13-vuotiaana ja kipuilevan teinin sijaan keskitti kaiken rakkautensa ja energiansa leikki-ikäiseen siskooni. Vaikutukset näkyy siinä, ettei isäni edelleenkään tiedä minusta yhtään mitään - eikä toisaalta vaikuta kovin kiinnostuneeltakaan.
Taloudellisen tuen takia mitkään ongelmat ei ole koskaan näkyneet ulkopuolelle, mutta emotionaalisen avun, sen oikean läsnäolon, puuttumisen takia olen näin vajaa kolmikymppisenä aivan ihmisraunio. Olen oppinut piilottamaan kaikki tunteeni ja väännän väkisin naamalle hymyä, vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa ja itkeä. En luota itseeni, itsetuntoni on aivan pohjamudissa ja kärsin jatkuvasta alemmuuskompleksista. Kaipaan alituista varmistelua ja ahdistun päätöksenteosta, en osaa toimia itsenäisesti.
Ja pahinta on se, ettei kukaan ikinä uskoisi mitään pahaa tai outoa tapahtuvan suljettujen ovien takana, koska kulissit on niin puhtoiset ja täydelliset. Kukaan ei esimerkiksi uskoisi, että vanhempani yrittivät viimeiseen asti vaikuttaa mieheni uravalintaan tai että täysi-ikäinen siskoni nukkuu edelleen samassa sängyssä äitini kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ”hauskinta” tässä on se että omaa tuplatutkinto-akatremista tai väitellyttä lasta pilkkaavat vanhemmat ovat usein ITSE kouluttamatonta rupusakkia. Näin minunkin tapauksessani.
Vierailija kirjoitti:
Itse tajusin sen jo silloin lapsena kun kävin kavereiden luona ja päiväkodissa. Leikin pienenä ajatusleikkiä huostaanotosta / sijoituksesta tietämättä edes ko. käsitteistä, aina kun menin vaikka yökyläilemään leikkikaverin luo niin mietin että heidän vanhempansa olivat ottovanhempiani, olin nyt uudessa, huolehtivassa perheessä ja kaikki oli hyvin. Kotiin ja kotitilanteeseen liittyi jo tuolloin myös häpeäntunne.
Minä haaveilin siitä, että äiti ei olisikaan kuollut. Kun kauniissa ja rohkeissa tuli se draamankaari, missä Taylor oli muistinsa menettäneenä jonkun sheikin luona lentokoneonnettomuuden jälkeen, niin aloitin haaveilemaan siitä, että äiti olisikin jossain elossa. Fantasioin siitä, miten törmäisin äitiin linja-autossa tai kadulla, äiti nähdessään minut muistaisi kaiken, ottaisi minut luokseen asumaan ja vihdoinkin minulla olisi koti. Etsin äitiä linja-autoissa ja kaduilta, toivoin niin kovasti, että hän tulisi ja pelastaisi kaikelta. Menin usein itkemään lohduttomasti vessaan ja suihkuun, koska äitiä oli niin kova ikävä. Vaikka en koskaan ollut edes tietoisesti tavannut koko henkilöä. Tiesin todella pienestä pitäen silti, mitä kaikkea olin äidissä menettänyt. Koko lapsuuden. Äidin kuoleman jälkeen alkoi helvetti, äidin kuolemaan päättyi kaikki hyvä.
Myöhemmin haaveilin sijaisperheestä, adoptoinnista. Halusin epätoivoisesti pois kotoa. Onneksi pääsin jossain vaiheessa laitokseen ja sitä kautta omaan asuntoon, turvaan. Sen jälkeen olen taistellut, romahtanut, taistellut, romahtanut ja taas jälleen taistellut. Nyt pitäisi varmaankin rueta työstämään tätä pohjatonta tyhjyyttä ja lamaannusta, mikä tulee yksin ollessa, kotona. Tuntuu välistä muiden tavoin, että häviän jonnekin. Että minua ei olisi olemassa. Paitsi silloin kun teen jotain, silloin kun suoritan jotain.
Pahoittelut sekavasta ajatuksien virrasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.
Kuuntelin koko lapsuuteni ja nuoruuteni isän itsesäälissä vellomista hänen ollessaan kännissä. Ei ole minun syytäni, ettei hän ammattiapua ongelmiinsa halunnut hakea. Minä hoidan omat ongelmani, hän olisi saanut tehdä samoin. En ole velkaa yhtään mitään.
Hyvin selkeästi se sai minut nyt vasta aikuisena tajuamaan ettei lapsuudenkotini ollut ihan terve, että sairastuin jo lapsena OCD:hen eikä kukaan kiinnittänyt asiaan mitään huomiota (kyllä, käytökseni muuttui radikaalisti). Ehkä kyvyttömyyttä, ehkä välinpitämättömyyttä, who knows. Itse en lapsena osannut sanoittaa mistä on kyse, eikä äiti osannut kysyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä ihmeissäni siitä, että miten monta uramenestystarinaa täällä on. Minullakin asiat olivat huonosti, mutteivät sentään aivan yhtä huonosti kuin monilla täällä ja syrjäydyin silti... Ehkä jokin dna:ssa saatu luontainen ahkeruus on pelastanut näitä ihmisiä edes jollain osa-alueella mielekkääseen elämään.
Se jatkuva suorituksilla hyväksynnän hakeminen ajaa eteenpäin vaikka ei vanhemmille riitä mikään. osa ei ehkä kykene töihin, osa suorittaa itsestään välittämättä.
Olen yksi tällainen raivosuorittaja, se jolla 2 akat.tutkintoa ja oon johtaja - mutta silti rikki sisältä. Haluan korostaa että se suorittaminen ei ole helppoa, ei ole kivaa, vaan se on sisäinen pakko ja ikäänkuin ainoa asia jokaoikeuttaa mun elossa olemisen - koska johan se lapsena tehtiin aelväksi että olen arvoton, turha, hävettävä, halveksuttava.
Tuolla pakkosuorittamisella yrittää itse itselleen oikeuttaa elämäänsä (” jospa sittenkin olisin edes ihan vähän arvokas”) ja samalla yrittää (turhaan) ostaa hyväksyntää vanhemmilta (”jospa ne viimein olis ylpeitä kun sain DI:n paperit”.
No eihän ne tietenkään ole ylpeitä, haukkuu ja vähättelee ja latistaa vaan edelleen.En siisHALUA olla suorittaja mutta mun on pakko. Muuten olen turha, arvoton, yhdentekevä eikä ole oikeutta elää ja hengittää.
Tätä on trauma.
Anteeksi että vastaan näin, mutta mielestäni tuo on kuitenkin se tervein riippuvuus. Se että asuu kaupungin levottomassa vuokrayksiössä 40-vuotiaana ja tyhjyys iskee silloin, jos ei ole vaikkapa humalassa, tupakalla tai pelaamassa rahapelejä tai kaikkia yhtäaikaa, on aivan hirveä olemassaolon muoto. Pakeneminen näihin liskoaivopuuhiin on se elämän pahin suunta ja minä pidän sellaisia ihmisiä onnekkaina, jotka ovat jostain ihmeellisestä armosta kaikesta menneisyyden tuskasta huolimatta työelämäsuuntautuneita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.
Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...
Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.
Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.
Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.
Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.
Tuntuu kovin tutulta. Myös minä olin se lapsista, jota jostain syystä katsottiin vinoon eikä haluttu tukea tai ymmärtää millään tasolla. Aina sisaren vanhoissa vaatteissa. Muistan jonkun kerran, että pyysin jotain tavaraa/vaatetta ja sain vastaukseksi että katsotaan nyt, eikä asiaa koskaan enää palattu. Minä typerys odotin ja luotin vanhemman sanaan ja sain pettyä. Sisareni oli se loistotyyppi, jota tukivat kaiken suhteen. Hän suhtautui minuun sitten mallin mukaisesti, eli olin se sekundaversio hänestä, joka ei ansaitse huomiota tai yleensäkään mitään. Ei tullut tukea.
Minä kipuilin myös pitkään. Joskus 25-vuotiaana käsitin että eivät vanhemmat osanneet suhtautua minuun, mutta sen syytä en tiennyt. Annoin mielessäni heille anteeksi, vaikka pahalta tuntui ajoittain sen jälkeenkin. Vanhemmiten toinen vanhemmistani (toinen kuollut) äityi niin veemäiseksi minua kohtaan, että katkaisin välit. Takaumia tulee kyllä aika usein ja koen ahdistusta ihan arkipäivässä. Vanhemmalle olisi aivan turha mennä tästä mitään selittämään, koska minua pidettiin hulluna muutenkin ja arvottomana teeskentelijänä.
Mun sijoitusäiti koulutti mut tottelemaan ja palvelemaan kysymättä, niin pitkälle että ensimmäisestä vinkistä pomppasin pystyyn ja ampaisin suorittamaan tehtävää. Ettei tulisi sitä pilkallista ja ilkeää lyttäystä. Esimerkiksi hän saattoi sanoa että hae kahvi hänelle, tai käy laittamassa perunat kiehumaan, tai vaihda kanavaa, siis hän oli itse sohvalla ja komenteli sieltä sinne tai tänne.
Aikuisena minun on edelleen vaikea olla pomppaamatta kun joku vähänkin ilmaisee haluavansa jotain. En osaa ketään pyytää ojentamaan tai tekemään mitään. Ihan kuin minut olisi ehdollistettu keittiöorjaksi.
Kotona ollessa on huono omatunto jos en tee koko ajan kotitöitä tai palvele jotakuta. Juuri se päämäärätön tyhjyys jos jäänkin yksin eikä ole ketään palveltavaa. Jonka palveleminen oikeuttaa olemassaoloni ja menee tärkeydessä minun turhien toiveideni yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä ihmeissäni siitä, että miten monta uramenestystarinaa täällä on. Minullakin asiat olivat huonosti, mutteivät sentään aivan yhtä huonosti kuin monilla täällä ja syrjäydyin silti... Ehkä jokin dna:ssa saatu luontainen ahkeruus on pelastanut näitä ihmisiä edes jollain osa-alueella mielekkääseen elämään.
Se jatkuva suorituksilla hyväksynnän hakeminen ajaa eteenpäin vaikka ei vanhemmille riitä mikään. osa ei ehkä kykene töihin, osa suorittaa itsestään välittämättä.
Olen yksi tällainen raivosuorittaja, se jolla 2 akat.tutkintoa ja oon johtaja - mutta silti rikki sisältä. Haluan korostaa että se suorittaminen ei ole helppoa, ei ole kivaa, vaan se on sisäinen pakko ja ikäänkuin ainoa asia jokaoikeuttaa mun elossa olemisen - koska johan se lapsena tehtiin aelväksi että olen arvoton, turha, hävettävä, halveksuttava.
Tuolla pakkosuorittamisella yrittää itse itselleen oikeuttaa elämäänsä (” jospa sittenkin olisin edes ihan vähän arvokas”) ja samalla yrittää (turhaan) ostaa hyväksyntää vanhemmilta (”jospa ne viimein olis ylpeitä kun sain DI:n paperit”.
No eihän ne tietenkään ole ylpeitä, haukkuu ja vähättelee ja latistaa vaan edelleen.En siisHALUA olla suorittaja mutta mun on pakko. Muuten olen turha, arvoton, yhdentekevä eikä ole oikeutta elää ja hengittää.
Tätä on trauma.
Anteeksi että vastaan näin, mutta mielestäni tuo on kuitenkin se tervein riippuvuus. Se että asuu kaupungin levottomassa vuokrayksiössä 40-vuotiaana ja tyhjyys iskee silloin, jos ei ole vaikkapa humalassa, tupakalla tai pelaamassa rahapelejä tai kaikkia yhtäaikaa, on aivan hirveä olemassaolon muoto. Pakeneminen näihin liskoaivopuuhiin on se elämän pahin suunta ja minä pidän sellaisia ihmisiä onnekkaina, jotka ovat jostain ihmeellisestä armosta kaikesta menneisyyden tuskasta huolimatta työelämäsuuntautuneita.
No joo, totta tämäkin :)
Tiedätkö, että tässä luterilaisessa yhteiskunnassa tuollainen mollaaminen on ollut aikoinaan kannustusta, että tekisit asialle jotakin. Karseaa mutta totta!