Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

En tiedä. onko tämä epänormaalia, mutta me saimme lapsena outoja rangaistuksia. Ne olivat asioita, joista tulikin tulla sanktioita, mutta meidän saamat oli outoja.

Esimerkkejä: kun isä teki etätöitä ja me kävimme koputtelemassa huoneen oveen yms. häiritsemässä koulupäivän jälkeen, isä laittoi meidät kirjoittamaan käsin vihkoon 500 kertaa "en enää ikinä häiritse isää, kun hän on etätyössä".

Kun siskoni otti äitin lompakosta pari markkaa, hän laittoi siskoni seisomaan pihalle pitäen kylttiä "varastin äidiltäni".

Kun emme tehneet täyttäneet asianpesukonetta, jouduimme koko viikon ajan tiskaamaan käsin asioita .

esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Minulla on samankaltaisia kokemuksia tuosta tapahtumien kiistämisestä. Kun olen yrittänyt puhua äidilleni mm. brutaalista henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä hyväksikäytöstä, hän toteaa, että muistan väärin tai ettei tapahtunut ole mahdollista. Tämä on saanut minut välillä kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäni...

Siksi tuollaisten vanhempien kanssa ei pitäisikään kovin paljon olla tekemisissä. Sen lisäksi että he ovat pilanneet lapsuutesi, he yrittävät myös tehdä olostasi kamalan ollessasi aikuinen. Kyllä sairaille vanhemmilla on siihen konstinsa. Toipuminen ei ala, jos ei saa tehtyä jonkinlaista irtiottoa.

Valitettavasti vain moni terapeuttikaan ei tätä ymmärrä, vaan saattaa jopa kehua siitä, että olet tekemisissä vanhempiesi kanssa vaikka se olisikin sinulle haitaksi. Toki irtautuminen huonoista vanhemmista on lapsuuden jättämän tunnevajeen takia vaikeaa ja voi kestää pitkään.

Totta, terapeutit eivät ole mitään jumalia, jotka tietävät aina oikean vastauksen. Välien katkaisu on joskus ihan oikein ja tervein ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Taidan olla myös Kanta-Hämeestä? Tuo on siellä suunnalla ihan "normaalia"

Millä tavoin juuri sillä suunnalla normaalia?

Itsekin olen Hämeestä. En muista myöskään saaneeni mitään opastusta eri asioihin.

Ruohonleikkuria en osannut käyttää kolmekymppisenä, kun ei ikinä näytetty, sanottiin vain että älä sitä ropella, menee rikki.

Useat asiat kiellettiin, mitä halusin opetella, saunan kiuasta ei saanut sytyttää, ei takkaa, hyvä jos hädin tuskin saa vieläkään.

Monet kaverit ihmetelleet, miksi en osaa.

En tiedä mikä logiikka on ollut kieltää kaiken opettelu, ajattelivatko sitten, että palkkaan jonkun mökille tekemään nuo asiat.

Tuntuu, että omaa osaamista ei haluta jakaa, kuten ennen oli, että vaikka talonrakennusopit periytyivät.

Ruoanlaitto kotona oli kauhistus. Olen opetellut kokkaamaan vasta omassa asunnossani ja kokkaan sitäkin enenemmän, kun kotona jos availi purkkeja yms , niin tuli huuto jo siitä " sotkusta"

Nyt ei sotku kotona haittaa ja kokkaaminen on hauskaa, kun ei koko ajan tarvitse miettiä että jauhopussit haittaavat jotain.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen kommentoijan vanhempi on saanut jotain apua mielenterveysongelmiinsa? Meillä ei kumpikaan 1950-luvulla syntyneistä vanhemmista suostunut hakemaan ongelmiinsa apua, koska ilmeisesti häpesivät niitä niin paljon. Se on todella sääli. Uskon, että lapsuuteni olisi ollut helpompi, jos vanhemmat olisivat terapiassa käsitelleet ongelmiaan. Olisin lapsena luultavasti kyennyt paremmin ymmärtämään erikoista käytöstä, jos sille olisi kerrottu jokin syy. Luulin lapsena äidin riehumisen, isän jatkuvan kritisoinnin, sotkuisen kodin, isän poissaolon, selvien hoidon puutteiden yms. johtuvan ainakin joltain osin minusta. Nyt aikuisena koen isäni olleen masentunut ja äitini hyvin kuormittunut tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.

Mulla äidillä paniikkihäiriö, ahdistus masennus tms ja aika vahvat lääkkeet siihen. Nuo pikkuvaivat eivät kuitenkaan ole mitään narsistien luonnehäiriön rinnalla. Narsismiahan ei oikein voi hoitaa koska hän on täydellinen! Narsismi aiheuttaa niin vaikeaa käytöstä että psykiatrista arviota on suositeltu mutta hän alkaa raivota lääkärille että miten kehtaa jossei tee äidin mielen mukaan. Lääkkeet ei auta luonnehäiriön, harmi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Taidan olla myös Kanta-Hämeestä? Tuo on siellä suunnalla ihan "normaalia"

Millä tavoin juuri sillä suunnalla normaalia?

Itsekin olen Hämeestä. En muista myöskään saaneeni mitään opastusta eri asioihin.

Ruohonleikkuria en osannut käyttää kolmekymppisenä, kun ei ikinä näytetty, sanottiin vain että älä sitä ropella, menee rikki.

Useat asiat kiellettiin, mitä halusin opetella, saunan kiuasta ei saanut sytyttää, ei takkaa, hyvä jos hädin tuskin saa vieläkään.

Monet kaverit ihmetelleet, miksi en osaa.

En tiedä mikä logiikka on ollut kieltää kaiken opettelu, ajattelivatko sitten, että palkkaan jonkun mökille tekemään nuo asiat.

Tuntuu, että omaa osaamista ei haluta jakaa, kuten ennen oli, että vaikka talonrakennusopit periytyivät.

Ruoanlaitto kotona oli kauhistus. Olen opetellut kokkaamaan vasta omassa asunnossani ja kokkaan sitäkin enenemmän, kun kotona jos availi purkkeja yms , niin tuli huuto jo siitä " sotkusta"

Nyt ei sotku kotona haittaa ja kokkaaminen on hauskaa, kun ei koko ajan tarvitse miettiä että jauhopussit haittaavat jotain.

tuttua. Mä en osannut sytyttää kynttilää kun koulussa sytytettiin adventtikynttilöitä. kaikki muut kilpaili vuoroista, mä jouduin kieltäytymään. jne. Narsisti tuhoaa kaikki itsenäistymisyritykset koska lapsen oltava riippuvainen hänestä. kun et osaa, saat pilkka, usein julkisesti.

Huomaan sen siitä, että haaveilen jatkuvasti ihmisten satuttamisesta. Nautin suunnattomasti ajatuksesta työntää joku k*sipää hylättyyn kaivoon ja tietää hänen kituvan siellä avuttomana koko pienen, lyhyen elämänsä.

Kyllä jo teininä ymmärsin, että meillä oli moni asia pielessä. Tai tavallaan vain yksi, narsistinen vahvasti psykopaattisia piirteitä omaava äitini.

Silti teininä tajusin vasta ilmeisimmät asiat, kuten että ei ole ok jahdata lastansa veitsi kädessä.

Omien lasten myötä aloin vasta tajuta, miten pienetkin asiat olivat meillä perustavanlaatuisesti pielessä. Aina kun oma lapsi tuli syliin tai sanoi minulle jotain, tajusin vastaavani ja toimivani ihan eri tavalla kuin äitini olisi samassa tilanteessa tehnyt. Ja tajusin, miten epäreilusti äitini oli kohdellut minua. Lapsena sitä luulee, että kaikki on omaa syytä, äitinä ymmärtää, miten avuton ja keinoton pieni lapsi on aikuisen edessä. Tunnistin myös lapsissani sitä vilpitöntä kiintymystä ja yritystä hyvään, jota itselläni oli lapsena, ja tajusin miten perusteellisesti minun positiiviset piirteeni oli silloin torjuttu. Oli ihanan eheyttävää toimia itse toisin.

Silti edelleen kohtasin uusia oivalluksia. Viimeinen niitti oli ehkä se, että äitini ja siskoni alkoivat syyttää minua mielisairaaksi, kun en tietyissä asioissa taipunut heidän tahtoonsa. Maalailivat minulle yksinäistä työkyvytöntä tulevaisuutta, jos en heti korjaa asennettani heihin. Oikeasti syytöksissä ei siis ole perää (vaikka ovelasti sanoivat, että en vaan itse tajua tilaani). Tuollainen syytös on hankala sikäli, että kasvuympäristöni ei ollut ongelmaton, ja asian työstäminen on tietysti välillä hankalaa ja aiheuttaa ajoittain melko sietämättömiäkin tunteita. Mitään mt-historiaa minulla ei kuitenkaan oikeasti ole, ja elämä sujuu oikein hyvin, on työ ja ammatti ja onnellinen perhe eikä riippuvuuksia tms., korkeintaan taipumus harrastaa aika äärimmäisiä urheilulajeja. Kukapa meistä olisi täysin ongelmaton.

Tajusin kumminkin, että oli niin tai näin, niin terveessä perheessä mistään sairauksista ei kyllä ikinä syytetä. Jos joku oikeasti sairastuisi, vaikka sitten masennukseen tai muuhun mielen sairauteenkin, olisi omalla äidillä yleensä tapana olla jollakin tavalla myötätuntoinen ja ehkä jopa auttaa. Jos taas ei ole sairas, ei kyllä ole tapana _syyttää_ sairaaksi. Ja näillä siis perusviesti oli, että jos en ole sellainen kuin he haluavat, olen sairas ja siis huono ja minua ei hyväksytä, eikä kukaan muukaan missään muualla kohta hyväksy, ja asia pitäisi korjata toimimalla kuten käsketään.

Se sai minut laittamaan välit lopullisesti poikki. Eihän tuollaisia ihmisiä kukaan voi elämäänsä haluta. Ajatella, jos sairastuisi oikeasti, noistahan olisi pelkkää lisäharmia.

Tajusin sen ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana kun isä makasi alasti kesämökin lattialla, äiti itki ja kuitenkin isän alkoholiongelma olemassaolo kiellettiin, kun yritin ottaa asian puheeksi. Siitä ei saanut puhua tai sain piiskaa ja/tai kotiareatia.

On kyllä kamalaa, miten joku yksittäinen ihminen voi tuhota toisten elämää niin paljon eläen sairassa maailmassaan.

Jos joku vaikka sanoo jollekin, että ei sinun kannata opiskella, kun hänkin meni talouskouluun niin mitä v... jos hänen valinta oli se, niin ei sitä tarvitse muille syöttää.

Jos itsellä ei ollut mahdollisuuksia, niin mitä hyötyä on kaataa raivo toiselle sukupolvelle.

Ja kaikki ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia. Joskus kannattaisi mennä itseensä sanoissaan ja miettiä mitä oikeasti sanoo.

Kummalla lapsella lienee parempi tulevaisuus, sillä jota kannustetaan etsimään omia vahvuuksia ja sanotaan, että yrität sitten uudestaan jos et päässyt opiskelemaan, kuin että sanotaan, että arvasinhan ettet pääse ja kun ei meidän Mirkulla ole sitä lukupäätä.

Kukaan joka haluaa että lapsesta kasvaa luottavainen ja normaali ei uhkaa ja käytä sanallista väkivaltaa eikä fyysistä.

Lieneekö syy että monien näiden hullujen vanhempien vanhemmat olleet hulluja ja siirtävät käytösmallit eteenpäin.

Alhainen koulutus varmaan ruokki juoppoytta kun miehet eivät miss

än päässeet loistamaan, sitten tartuttiin pulloon ja viina vie perhettä.

Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja vähemmistöihin oli ja on yhä vanhempieni puolesta erittäin negatiivista ja ahdasmielistä. Kyllä tämä lapsena valitettavasti näkyi minussakin, uskoin stereotypioihin ja käytin mm. n-sanaa arkikielessä, kunnes opin ettei se todellakaan ole sopivaa. Teininä aloin onneksi oppia ajattelemaan ja muodostamaan mielipiteitäni itsenäisesti, näihinkin asioihin liittyen.

Ja niin, siis nimenomaan yläasteella aloin todella tajusta, että vanhempieni mielipiteissä on jotain pahasti pielessä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jo teininä ymmärsin, että meillä oli moni asia pielessä. Tai tavallaan vain yksi, narsistinen vahvasti psykopaattisia piirteitä omaava äitini.

Silti teininä tajusin vasta ilmeisimmät asiat, kuten että ei ole ok jahdata lastansa veitsi kädessä.

Omien lasten myötä aloin vasta tajuta, miten pienetkin asiat olivat meillä perustavanlaatuisesti pielessä. Aina kun oma lapsi tuli syliin tai sanoi minulle jotain, tajusin vastaavani ja toimivani ihan eri tavalla kuin äitini olisi samassa tilanteessa tehnyt. Ja tajusin, miten epäreilusti äitini oli kohdellut minua. Lapsena sitä luulee, että kaikki on omaa syytä, äitinä ymmärtää, miten avuton ja keinoton pieni lapsi on aikuisen edessä. Tunnistin myös lapsissani sitä vilpitöntä kiintymystä ja yritystä hyvään, jota itselläni oli lapsena, ja tajusin miten perusteellisesti minun positiiviset piirteeni oli silloin torjuttu. Oli ihanan eheyttävää toimia itse toisin.

Silti edelleen kohtasin uusia oivalluksia. Viimeinen niitti oli ehkä se, että äitini ja siskoni alkoivat syyttää minua mielisairaaksi, kun en tietyissä asioissa taipunut heidän tahtoonsa. Maalailivat minulle yksinäistä työkyvytöntä tulevaisuutta, jos en heti korjaa asennettani heihin. Oikeasti syytöksissä ei siis ole perää (vaikka ovelasti sanoivat, että en vaan itse tajua tilaani). Tuollainen syytös on hankala sikäli, että kasvuympäristöni ei ollut ongelmaton, ja asian työstäminen on tietysti välillä hankalaa ja aiheuttaa ajoittain melko sietämättömiäkin tunteita. Mitään mt-historiaa minulla ei kuitenkaan oikeasti ole, ja elämä sujuu oikein hyvin, on työ ja ammatti ja onnellinen perhe eikä riippuvuuksia tms., korkeintaan taipumus harrastaa aika äärimmäisiä urheilulajeja. Kukapa meistä olisi täysin ongelmaton.

Tajusin kumminkin, että oli niin tai näin, niin terveessä perheessä mistään sairauksista ei kyllä ikinä syytetä. Jos joku oikeasti sairastuisi, vaikka sitten masennukseen tai muuhun mielen sairauteenkin, olisi omalla äidillä yleensä tapana olla jollakin tavalla myötätuntoinen ja ehkä jopa auttaa. Jos taas ei ole sairas, ei kyllä ole tapana _syyttää_ sairaaksi. Ja näillä siis perusviesti oli, että jos en ole sellainen kuin he haluavat, olen sairas ja siis huono ja minua ei hyväksytä, eikä kukaan muukaan missään muualla kohta hyväksy, ja asia pitäisi korjata toimimalla kuten käsketään.

Se sai minut laittamaan välit lopullisesti poikki. Eihän tuollaisia ihmisiä kukaan voi elämäänsä haluta. Ajatella, jos sairastuisi oikeasti, noistahan olisi pelkkää lisäharmia.

Tämähän on juuri kuin mulla, äiti voivotteli kuinka kurjaa on kun isänkin mielestä vaikutan skitsofreenikolta yhä enemmän. mä olen se koulutettu, normaalissa vakityössä käyvä perheenäiti. Jo nuorena kun sairastuin leikkauksen jälkeen ynisi että kauheaa että nyt on varmaan syöpä... kun selviää syy.niin joo hänhän koko ajan oli tukena ja sanoi ettei tuo ole mitään vakavaa. kaikki syöpäsairaat julkkiksetkin sairastuneet omaa syytään kun murehtineet liikaa.

Mitättömistä asioista suuttuminen. Vasta nykyisen mieheni kanssa aloin oppia, ettei esim. lusikan pudottaminen ja siitä kuuluva kolahdus ole mikään maailmanloppu. Kerran pudotin vahingossa miehen lautasen (seurusteluaikoina meillä oli tietty vielä omat astiat) lattialle ja se meni säpäleiksi. Lapsuudenkodissani tuollaisesta olisi tullut tupenrapinat. Pyytelin ihan hysteerisenä anteeksi ja hyvä etten itkua vääntänyt. Mies rauhoitteli minua ja oli ihan ihmeissään reaktiostani.

Lapsuudenkodissa sai aina kävellä kuin munankuorilla, mutta mieheni on onneksi opettanut minua rauhoittumaan ja suhtautumaan asioihin rennommin :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unotresunokortti1988jogasession kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Aijaa. Hmm. Se mitä tarkoitin niin, minähän odottelin vain perintöä ja rilluttelin menemään.

En pärjännyt tai tehnyt mitään erityistä.

Ajattelin vain että omat vanhempani ovat niin rikkaita niin eihän minun tarvitse kuin odotella kärsivällisesti ja seikkailla ympäriinsä.

Sinällään helpompi vastaanottaa hyvillä mielin perintö, kun ei ole mitään lämpimiä suhteita omiin vanhempiinsa.

Nyt varmaan moni huutaa provoa mutta tää on taivahan tosi: mun vanhemmat eivät tule jättämään perintöä lapsilleen. Se on jo ohjattu toisaalle. Jostain lakiosasta ehkä pääsee tappelemaan jos jaksaa.

Mua tää ei yllätä, vanhempani oikeen uhallaan tekee kaikkensa että lapsi ei saa mitäön apua koskaan.

t. Se reppu selässä ulos heitetty

Sehän on hyvä että joku edes saa sen :) ajattele siltä kannalta ja jos tyhmät vanhempasi saivat tuollaisen kasaan niin kyllähän sinäkin sen saat, jos vain viitsit ja koet että se on sen arvosta.

Joo saan, ei se siitä ole kiinni, olen hyvätuloinen itse. Mutta tässä perintöasiassakin on pilotettu tahallisesti satuttava rakkaudettomuuden viesti. Että omalle lapselle virlä haudan takaa kostetaan (?) ja ilkutaan että haistapaska, et ole minkään arvoinen.

Ulkopuolisen silmiin tä ei ehkä näytä tältä mutta minä tiedän hyvin mitä vanhempani tällä teolla haluavat sanoa.

T. Reppuselkä

Joo, tuo rahan symboliarvo menee monilta ohi. Sitä jotenkin ymmärtää, että voi jäädä vaille rakkautta, koska rakkautta ei voi pakottaa. Mutta jos se rakkaudettomuus on fakta jonka kanssa on vaan elettävä, raha kertoo vanhempien tahtotilasta.

Yhteen aikaan oli muodikasta korostaa, että rahalla ei voi korvata rakkautta. Se on ihan totta, tavallaan. Rahalla voi kuitenkin edes _yrittää_ korvata jotakin, ja se yrityskin on arvokas asia. Sen huomaa, jos kaikki yrityskin puuttuu, ja etenkin jos rahaa aletaan käyttää erillisenä nöyryyttämisen välineenä.

Tämä koskee sekä näitä, jotka kostavat lapsilleen tasapuolisesti rahan kautta jotain itse kokemaansa huonouden tunnetta, johon lapsilla ei ole osaa eikä arpaa, että niitä, jotka kohtelevat lapsiaan rahan ja rakkauden suhteen eriarvoisesti.

Kaiki epätasapuolisuus raha-asioissa ei ole välttämättä syrjintää. Jos yksi lapsi on menestyvä kirurgi ja toinen on työkyvytön yksinhuoltaja, on ohan ymmärrettävää tukea sitä köyhää ja sairasta lasta. Mutta jos perheessä on aina suorittu yhtä lasta ja syrjitty toista, eikä sisarusten tuloisssa tms ole oikeasti isoja eroja, on ihan erillinen loukkaus vielä suosia sitä suosikkia taloudellisesti. Tästä loukkaantuminen ei ole välttämättä ahneutta, vaan siinä pintautuu se vaille jäämisen kokemus, joka on jo muutenkin arka paikka. Sama koskee tuota yllä kuvattua, että vanhemmat näkevät erillistä vaivaa, jottei lapsille tulisi edes perintöä.

Vierailija kirjoitti:

Mitättömistä asioista suuttuminen. Vasta nykyisen mieheni kanssa aloin oppia, ettei esim. lusikan pudottaminen ja siitä kuuluva kolahdus ole mikään maailmanloppu. Kerran pudotin vahingossa miehen lautasen (seurusteluaikoina meillä oli tietty vielä omat astiat) lattialle ja se meni säpäleiksi. Lapsuudenkodissani tuollaisesta olisi tullut tupenrapinat. Pyytelin ihan hysteerisenä anteeksi ja hyvä etten itkua vääntänyt. Mies rauhoitteli minua ja oli ihan ihmeissään reaktiostani.

Lapsuudenkodissa sai aina kävellä kuin munankuorilla, mutta mieheni on onneksi opettanut minua rauhoittumaan ja suhtautumaan asioihin rennommin :)

Mä en ole pystynyt muuttumaan. Lapsena opin että hiljainen ihminen on pelottava ja voi käydä päälle koska vaan. Vielä jos äidillä nenänpielet alkoi nousta niin turpiin tuli. Vieläkin, jos mies on hiljaa niin ahdistun ja oletan hänen suuttuneen ja olevan vihainen. Järjellä ymmärrän ettei hiljainen ihminen ole välttämättä vihainen mutta edelleen ensireaktio on aina se. Jos joku huutaa, säikähdän todella ja pelkään että seuraavaksi käy kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Minun äitini ja osin isänkin on toistuvasti yrittänyt ohittaa meidät vanhemmat suhteessa lapsenlapsiin ja suoraan määräillä lasten asioista. Meitä on myös syytetty pontevasti lastemme ”omimisesta”. Ajatus kulkee jotenkin niin, että he ovat The Original Oikeat Vanhemmat, ja me olemme tässä lapsenlasten ja heidän välissä vain semmoinen epärelevantti huoltojoukko, jonka tehtävät liittyvät pyykinpesuun, ruoanlaittoon ja muuhun kodinhoitoon (sekä kuskipalveluihin ja rahoituspuoleen tietysti), mitään päätäntävaltaa meillä ei pitäisi olla. Meille on toistuvasti yritetty ilmoitusasiana sanella, mitä perhe tekee vaikka ensi viikonloppuna tai millooin lapset tulee toimittaa mummolaan tai hakea sieltä pois. Myös on käyty esimerkiksi riitaa siitä, kuuluuko lasten olla äitienpäivänä ja isänpäivän aamuna isovanhemmilla (koska mummo kokee olevansa se Original Äiti) vai onko minulla oikeutta (?!) määrätä (??), että lapseni ovat äitienpäiväviikonloppuna meillä kotona.

Ei olla tekemisissä enää. Lasten kännyköistä on estetty isovanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Minun äitini ja osin isänkin on toistuvasti yrittänyt ohittaa meidät vanhemmat suhteessa lapsenlapsiin ja suoraan määräillä lasten asioista. Meitä on myös syytetty pontevasti lastemme ”omimisesta”. Ajatus kulkee jotenkin niin, että he ovat The Original Oikeat Vanhemmat, ja me olemme tässä lapsenlasten ja heidän välissä vain semmoinen epärelevantti huoltojoukko, jonka tehtävät liittyvät pyykinpesuun, ruoanlaittoon ja muuhun kodinhoitoon (sekä kuskipalveluihin ja rahoituspuoleen tietysti), mitään päätäntävaltaa meillä ei pitäisi olla. Meille on toistuvasti yritetty ilmoitusasiana sanella, mitä perhe tekee vaikka ensi viikonloppuna tai millooin lapset tulee toimittaa mummolaan tai hakea sieltä pois. Myös on käyty esimerkiksi riitaa siitä, kuuluuko lasten olla äitienpäivänä ja isänpäivän aamuna isovanhemmilla (koska mummo kokee olevansa se Original Äiti) vai onko minulla oikeutta (?!) määrätä (??), että lapseni ovat äitienpäiväviikonloppuna meillä kotona.

Ei olla tekemisissä enää. Lasten kännyköistä on estetty isovanhemmat.

Huh huh... onneksi välit poikki!

Lapsuudenperheen jännittyneen tunnelman takia tulkitsen yhäkin monesti väärin sosiaalisia tilanteita. Jollei toinen ilmaise itseään selvästi, niin olen taipuvainen äkkiä tekemään sellaisia tulkintoja toisten käytöksestä, ettei minusta pidetä eikä minulle haluta mitään hyvää. Tämä tietysti tuo ihmissuhteisiin lisää jännittyneisyyttä.

Tajusin silloin, kun omat ekat lapset syntyi. Että en voi "kasvattaa" heitä kuten minut on kasvatettu. Montaakaan normaalia asiaa ei omassa kodissa loppujen lopuksi ollut, ehkä se, että herättiin aamulla ja mentiin nukkumaan illalla/yöllä. Koko elämän mittainen, onneksi on oma perhe ja sitä synnyinperhettä ei enää vuosiin, välit poikki likimain jne.

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Samaa mieltä. Ja se lapsuus vietetään siinä ajassa, ympäristössä ja elintasossa, mikä kenenkin kohdalle sattuu. Ei sitä itse tai vanhemmat voi valita.

Mun mummi 95v olisi saanut olla katkera ja valittaa koko ikänsä tai syyttää huonoa lapsuutta, kun hänet myytiin huutolaisena, oliko 8v karjapiiaksi. Ja sai kokea nälkee ja huonoa kohtelua. Huono lapsuus ei vaikuttanut, on aina ollut iloinen, elämänmyönteinen ja hyväsydäminen ihminen ja huonosta kohtelusta huolimatta, haluaa vain hyvää kaikille, eikä valita pienistä tai toisia.

Sama monessa perheessä nykyään, esikoinen saa elää lapsuutensa usein alhaisemmassa elintasossa ja epävarmojen ja kokemattomien vanhempien lapsena, kuin nuorin iltatähti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Samaa mieltä. Ja se lapsuus vietetään siinä ajassa, ympäristössä ja elintasossa, mikä kenenkin kohdalle sattuu. Ei sitä itse tai vanhemmat voi valita.

Mun mummi 95v olisi saanut olla katkera ja valittaa koko ikänsä tai syyttää huonoa lapsuutta, kun hänet myytiin huutolaisena, oliko 8v karjapiiaksi. Ja sai kokea nälkee ja huonoa kohtelua. Huono lapsuus ei vaikuttanut, on aina ollut iloinen, elämänmyönteinen ja hyväsydäminen ihminen ja huonosta kohtelusta huolimatta, haluaa vain hyvää kaikille, eikä valita pienistä tai toisia.

Sama monessa perheessä nykyään, esikoinen saa elää lapsuutensa usein alhaisemmassa elintasossa ja epävarmojen ja kokemattomien vanhempien lapsena, kuin nuorin iltatähti.

Vanhemmat voivat valita sen hoitavatko mielenterveysongelmiaan vaiko eivät. Kukaan ei pakottanut minun äitiäni potkimaan lapsiaan.