G: Oudoin tilanne, jossa olet ollut?

Vierailija kirjoitti:

Olin mökillä ja lumikko hyppelehti siihen malliin, kuin olisi kännissä nenäni edessä. Sitten se hyppäs pieneen puskaan. Menin sen puskan luo, jos näkisin sen uudelleen. Yhtäkkiä se lumikko nosti päänsä puskasta. Säikähdin. Katsottiin toisiamme silmiin alle metrin päästä.

Uskokaa tai älkää, tämä tapahtui oikeasti.

Tai en mä nyt ole varma katsoiko se eläin mua silmiin. Pari sekuntia oltiin kasvotusten.

Olipa ällistyttävä tapahtuma, varsinkin kun luin koko ajan että "lumiukko". Ja kun lopussa vielä vakuutettiin että tapahtuma oli ihan oikeasti totta. Vasta toisella lukukerralla selkesi.

Vierailija kirjoitti:

Menin masennuksen takia psykiatrille isoon lääkärikeskukseen. Psykiatri oli todella, todella outo. Mietin koko ajan että kumpi tässä on päästään vialla, minä vai tuo lääkäri. Miehen pöydän vieressä oli pidetty tukkimiehen kirjanpitoa kuulakärkikynällä suoraan seinään, se lisäsi klaustrofobista tunnelmaa. Ehkä sillekin oli jokin järkevä selitys mutta ei se ainakaan auttanut herättämään luottamusta. Lääkäreitä on tullut tavattua useampia ja ihan fiksuja ovat muut olleet, joten ei ole omasta asenneongelmastani kyse.

Tästä tulee mieleen seTanssii susien kanssa elokuvan kohtaus kun Kevin Costner menee sen kenraalin tms luo, ja mies on seonnut. Huutaa tuokaa minulle minun kruunu, olen pissannut housuuni...jne. ampuu ittensä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menin masennuksen takia psykiatrille isoon lääkärikeskukseen. Psykiatri oli todella, todella outo. Mietin koko ajan että kumpi tässä on päästään vialla, minä vai tuo lääkäri. Miehen pöydän vieressä oli pidetty tukkimiehen kirjanpitoa kuulakärkikynällä suoraan seinään, se lisäsi klaustrofobista tunnelmaa. Ehkä sillekin oli jokin järkevä selitys mutta ei se ainakaan auttanut herättämään luottamusta. Lääkäreitä on tullut tavattua useampia ja ihan fiksuja ovat muut olleet, joten ei ole omasta asenneongelmastani kyse.

Ööööö... Miksi puhut psykiatrista ja lääkäristä kuin ne olisivat synonyymejä? 🤣🤣🤣

Meniköhän sinulla itselläsi nyt sekaisin psykologi ja psykiatri? Psykiatrit ovat erikoislääkäreitä.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin miehen kanssa tilattu ikkunafirmasta edustaja meille omakotitaloon keskustelemaan ikkunoiden vaihdosta. Joku puolituntia ennenkuin tyypin piti ees tulla , säikähdin kun se hiippaili meidän puutarhassa ja kyyläs taloa. Sitte kun se suvaitsi tulla sisälle esittäytymään (oli vanhempi mies) , mies ensin kätteli sen kaa ja kun mä ojensin käteni niin tää kattoo mua oikeen halveksuen päästä varpaisiin eikä kättele vaan marssii olohuoneeseen. Tarjoilin kahvit jne. ja tyyppi ei kertaakaan sano mulle mitään, ei kiitostakaan. Eikä lähtiessä sano edes heitä. Se käyttäytyi mua kohtaan niinkuin olisin ollu ilmaa. Joku ihme sovinisti.

Ei otettu sen firmalta niitä laseja.

joo, mulla on pari tämmöstä tapahtumaa sattunut kohdalleni myös. Olen ikäänkuin näkymätön. Kyseessä oli vielä jotkut aiemmin samalla luokalla olleet ihmiset, joiden kanssa ei olisi pitänyt mitään välirikkoakaan olla tapahtunut. Olin siis kaverin kanssa jossain yöelämässä, ja entinen luokkakaverimme tulee juttelemaan kaverilleni, mutta ikäänkuin ei muka huomaa minun seisovan siinä vieressä. Ei moikkaa ei edes katso minuun, tietää kyllä minun seisovan siinä. Paha siinä metelissä on sanoa siihen mitään...Siihen loppui tervehtimiset heitä molempia kohtaan. Jos on jotain sattunut välillämme niin tule sanomaan se suoraan tai selvitä ennen kuin alat dissata noin.

Olimme juuri alkaneet seurustella miehen kanssa ja sänkypuuhissa tämä menee kehumaan jotain yhden illan panoansa MINULLE.

Siinä miehen päällä alasti istuen ja ottaen kehuja vastaan toisen naisen seksikkyydestä tuli melko epätodellinen olo.

Jälkeenpäin kun aivot alkoivat käsitellä asiaa kunnolla, tuli kyllä todella kamala fiilis.

Istuin Pasilan juna-asemalla muutaman minuutin odottamassa junaa kun joku melko nuoren näköinen nainen moikkas ohi mennen.

Parikymmentä vuotta sitten tapasin vanhan ystäväni erään hotellin aulabaarissa, koska olimme menossa häihin ja sopineet, että tapaamme ko. paikassa tietyllä porukalla, josta ottaisimme yhteisen taksin juhlapaikalle.

Emme olleet nähneet pitkiin aikoihin ja siinä dinkin lomassa hän ilmoitti menneensä kihloihin.

No, minä tietenkin riemastuin, halasin, onnittelin ja kysyin tietenkin, kenen kanssa kihlaus oli tapahtunut.

Ystäväni vain hiukan hymyili ja samaan aikaan hihkaisin nähdessäni erään kuuluisan suomalaisen miesnäyttelijän kävelevän ikkunoiden ohi.

-Hei, tuolla menee XXXXX XXXXX!

Lopun tietysti arvaattekin.

Kuuluisa suomalainen miesnäyttelijä tuli, suuteli ystävääni, esittäytyi minulle.

Olemme viettäneet monet hauskat hetket sen jälkeenkin muistellen veret seisauttanutta hämmenystäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oltiin miehen kanssa tilattu ikkunafirmasta edustaja meille omakotitaloon keskustelemaan ikkunoiden vaihdosta. Joku puolituntia ennenkuin tyypin piti ees tulla , säikähdin kun se hiippaili meidän puutarhassa ja kyyläs taloa. Sitte kun se suvaitsi tulla sisälle esittäytymään (oli vanhempi mies) , mies ensin kätteli sen kaa ja kun mä ojensin käteni niin tää kattoo mua oikeen halveksuen päästä varpaisiin eikä kättele vaan marssii olohuoneeseen. Tarjoilin kahvit jne. ja tyyppi ei kertaakaan sano mulle mitään, ei kiitostakaan. Eikä lähtiessä sano edes heitä. Se käyttäytyi mua kohtaan niinkuin olisin ollu ilmaa. Joku ihme sovinisti.

Ei otettu sen firmalta niitä laseja.

joo, mulla on pari tämmöstä tapahtumaa sattunut kohdalleni myös. Olen ikäänkuin näkymätön. Kyseessä oli vielä jotkut aiemmin samalla luokalla olleet ihmiset, joiden kanssa ei olisi pitänyt mitään välirikkoakaan olla tapahtunut. Olin siis kaverin kanssa jossain yöelämässä, ja entinen luokkakaverimme tulee juttelemaan kaverilleni, mutta ikäänkuin ei muka huomaa minun seisovan siinä vieressä. Ei moikkaa ei edes katso minuun, tietää kyllä minun seisovan siinä. Paha siinä metelissä on sanoa siihen mitään...Siihen loppui tervehtimiset heitä molempia kohtaan. Jos on jotain sattunut välillämme niin tule sanomaan se suoraan tai selvitä ennen kuin alat dissata noin.

Minäkin olen ollut koulussa aikoinaan "näkymätön" jopa monia vuosia niin, että vain pari tyyppiä puhui joskus ja jotkut pakolliset parityöt hoidettiin. Muuten oli kuin minua ei olisi ollut olemassa. Tähän ei ollut mitään "virallista" syytä, mutta olin kyllä muutenkin kiusattu. Silti mitään ihmeellistä ei ollut muuten sattanut ja en voi oikeastaan itseäni syyttää, koska en ollut tehnyt mitään sellaista mikä voisi olla syy tilanteeseen. He eivät vaan pitäneet minusta. Jos yritin itse puhua niin kukaan ei kuunnellut ja ihmiset lähtivät pois. Jos menin samaan pöytään heidän kanssaan niin eivät puhuneet mitään ja lähtivät heti pois, kun olivat valmiit. Tähän vielä se ajatus, että sitten kyllä jos vastasin tunnilla väärin tai he saivat jonkun syyn pilkata esim vaatteet tai ulkonäkö niin tulinkin taas "näkyväksi" vähäksi aikaa. 

Kerran menimme koulun kanssa tutustumaan yhteen paikkaan ja olin vähän myöhässä ja piti äkkiä hakea vessasta paperia ( muut olivat jo aulassa valmiina)  niin porukka alkoikin mennä jo sisälle yhteen saliin niin yksi oppilas sentään katsoi taakseen ja tavallaan varmisti, että tuleeko se "näkymätön" ( eli minä) sentään perässä. Tämän takia en mennyt luokkaretkille mukaan, koska tiedän kuinka olisi käynyt. Eli jos en itse olisi pysynyt mukana ja tiennyt missä muut ovat niin olisin saanut jäädä harhailemaan esim jonnekin ulkomaille ihan rauhassa ilman kenenkään huomaamista ja eivät välttämättä olisi välittäneet muutenkaan. Olisi ollut liian ikävää ja samalla kukaan ei varmaan olisi halunnut minua samaan huonetoveriksi.

Jatkoa

jatkuu

Tähän liittyy myös eräs koulun juhlapäivä myös. Toiset ovat iloisella tuulella  juhlavaatteissa. Minä tiesin heti minkälainen päivä se tulee olemaan ja yritin ajatella, että kestän sen. Heti, kun pääsin koululle niin jotkut arvostelivat hiukseni ja vaatteeni. Sitten istuin yksin isossa salissa ja muilla oli porukkaa ympärillä ja itsellä sellainen tyhjä penkkirivi vieressä. Sitten lisää arvostelua ulkonäöstäni oikein ikävästi. Samalla tiedän, että minun pitää pystyä vetämään ne juhlat kunnialla ja kävelemään toisten oppilaiden ja omaisten eteen ilman mitään. Silloin oikeastaan oli pahin tilanne ikinä ja minun täytyi koota kaikki voimani, että jotenkin pystyin siihen. Samalla jotkut vielä siinä "yleisön" edessäkin puhuivat pahaa minusta. Silloin mietin vaan, että "älä pyörry, kun kävelet" ja "pysy nyt pystyssä". Minulla oli myös läheisiä tuolla ja heidänkin takiaan  ajattelin, että minä kestän kaiken. Ja toisaalta nämä ihmiset eivät tienneet mikä tilanne minulla siellä koulussa oli ja eivät sillä tavalla edes välittäneet ja minun piti olla heidän mielestään "vahva" muutenkin.

Minun juhlapäiväni ilo pilalla ja nykyisin se on päivä jolloin tunsin vaan iloa, että pääsin sieltä pois. Joillekin se hienoin päivä ja täynnä iloa ja itse alan itkemään jos muistelen enemmän. Tavallaan se oli huipennus kaikkeen jo aiemmin kokemaani. Kukaan ei oppilas ei hyvästellyt minua. Minä vaan kävelin sieltä pois niin kuin en olisi siellä koskaan ollutkaan. Onhan näistä jäänyt jälkiä elämääni ja minusta jälkeenpäin kaikki tuntuu niin hullulta. Sen takia oikeastaan on vaikeaa enää ihmetellä mitään. Se on aika outokin kokemus olla "näkymätön" ihmisten joukossa. Samalla sitä tuli oltua näkymätön myös opettajille välillä ja monesti minulta kysyttiin nimeäni, vaikka olin ollut siellä jo todella pitkään ja muiden nimet muistettiin. Kai se jos kysyy oppilaiden kuullen mikä nimeni onkaan ( minä olin ollut siellä jo 3 vuotta)  ja saa heidät nauramaan jotenkin alleviivaa sen, että mitä minua edes pitäisi muistaa. Ja oppilaat nyt monetkaan muistaneet ja eivät edes tahtoneet.

Tätä ei monet uskoneet mutta näin kävi. 😁

Vuosituhannen alussa asuimme Helsingissä ja kävin metrolla töissä keskustassa. Eräänä aamuna olin aamuvuoroon menossa, ja siinä samassa kun tarkastajat pelmahtivat metrovaunuun, muistin että kuukausilippu olisi pitänyt uusia tänään. Kun tulivat kohdalleni, tunnustin heti syntini ja kerroin unohtaneeni uusinnan ennen matkaanlähtöä. Olin hirveän nolo tapahtuneesta joka minulle oli ennenkuulumaton, ja halusin saada sakkolippuni nopeasti ja päästä tilanteesta.

Tarkastaja alkoi kuitenkin kyselemään, minne olin menossa. Sitten hän kysyi, olisiko minulla rahaa maksaa tämä yksittäinen matka. Kaivelin hämmentyneenä vähiä kolikoita, mulla harvoin oli ja on käteistä eikä silloinkaan tarpeeksi edes siihen yhteen matkaan. Näytin vähät rahat ja sanoin että ei riitä, kirjoita nyt vaan se maksu. Tarkastaja ei antanut periksi, alkoi selata vanhoja kuukausilippujani ja näki että olin uusinut ne aina jämptisti. Lopulta hän iloisesti hymyillen sanoi, että mene nyt heti metrosta noustuasi uusimaan se lippu, niin hän ei nyt anna sulle tätä tarkastusmaksua. Olin kyllä ihan 😶😶😶 ja melkein nolommalle tuntui nyt täpötäydessä metrossa se että en saanut maksua kuin jos olisin saanut.

Mutta näin kohtasivat kerran matkustaja joka olisi nöyrästi halunnut heti maksaa kämmistään, ja tarkastaja joka ei kirveelläkään halunnut sitä sillä kertaa antaa. 😁

Vierailija kirjoitti:

Kassajonossa tuhnuttelin järkyttävän pahoja kananmunapieruja ja jono mateli hitaasti eteenpäin. Takanani oleva päätti ruveta tätä hajua päivittelemään isoon ääneen suurten voimasanojen ryydittämänä. Ei suoraan syyllistänyt minua, vaan yleisesti huuteli ”Hyi vi**u, kuka vi**n ääliö tunkee paskaa ja ihan koko ajan”.

Vartin jälkeen olin repeämäisilläni molemmista päistä ja niinhän siinä kävi, että yläpää petti ensin ja räjähdin hervottomaan nauruun. Yritin selvitä lähes nelinkontin kassalta autolle samalla naurusta hytkyen. Kyllä tuli pahoja katseita.

Miksi paskansit kassajonossa? Melkoinen kuningasidea.

Yksinelävä äitini kuoli yllättäen ja ainoana lapsena jäin surutyössä aika yksin kun äidin lapseton velikin oli jo ehtinyt kuolla. Kuolinpesää tyhjentäessäni löysin kuvia, joissa äitini ja enoni teini-ikäisinä viettivät aikaa muutaman samanikäisen nuoren kanssa, mutta en tunnistanut kuvan ihmisiä.

Meni muutama kuukausi, olimme oman perheeni kanssa Helsingissä kesälomaretkellä ja yövyimme Hakaniemessä sijaitsevassa hotellissa. Kävin aamulla ennen Linnanmäen retkeä ostamassa hallista evästä, kun 70-vuotias nainen katseli minua pitkään leipäpuodin jonossa. Tehtyään ostokset hän tuli luokseni ja häkeltyneenä pahoitteli että häiritsee, mutta että satunko olemaan sukua Airille. Kerroin että edesmennyt äitini oli Airi sejase, ja nainen hämmästyi niin että pudotti ostamansa leivät maahan ja huudahti että VOI HYVÄ TAVATON, ONKO AIRI KUOLLUT.

Kävi ilmi, että nainen oli yksi valokuvissa esiintyvistä tytöistä. Hän oli siskojensa kanssa äitini ja enoni kesäkaveri, olivat tutustuneet jollakin leirillä ja pitäneet yhteyttä kunnes nainen oli muuttanut miehensä työn tähden ulkomaille joskus 80-luvulla. Olin kuulema aivan samannäköinen kuin äitini nuorempana ja oli siksi bongannut minut. Oli ihanaa saada kuulla äidistä tarinoita ☺️

En ole paljoa joutunut asiakaspalvelutehtävissä olemaan, mutta niissä sai monta kertaa jäädä haavi auki katsomaan ihmisten käytöstä.

Olin yhden kesän pankissa töissä teininä ja kyllä siinä oppi aikuisista ihmisistä. Se oli vielä sitä aikaa, kun ihmiset kävivät paljon konttorissa maksamassa laskuja ja nostamassa rahaa. Minulla oli tietenkin ohjeet kysyä aina henkkareita. Se oli monelle asiakkaalle sama kuin olisi haistatellut.

Parhaiten painui mieleen eräs keski-ikäinen mies, jonka passi oli käynyt pesussa niin, ettei siitä saanut mitään selvää. Kysyin neuvoa työkaverilta, joka käytti passin jossain laitteessa, jonka mukaan kyseessä ainakin oli aito passi. Mies kihisi raivosta. Kukaan ei häntä tuntenut, ja passikuva olisi voinut esittää ketä vain. Vanhemman kollegan luvalla kuitenkin annoin rahat. Koko ajan pyydettiin anteeksi asiakasparalta, että joudutaan tällaista miettimään. No, tämä oli vielä suhteellisen normaalia.

Mutta kyllä leuka loksahti ihmisen idiotismin edessä, kun sama mies tuli seuraavana päivänä ovesta räyhäten ja heilutellen henkkareita. Puheen sisältö oli jotain lällätystä, että nytpä näemme ja saamme ansiomme mukaan, kun kehtasimme tarkemmin katsoa hänen pestyä passiaan ja väittää häntä huijariksi. Mitäs siihen saatoin sanoa, tuijotin vain suu auki. Miespoloa ei ollut lohduttanut edes se, että hän oli edellisenä päivänä saanut rahansa. Aikansa siinä veuhkattuaan pahviensa kanssa hän painui ulos.

Tuo kesä avasi kyllä uusia näkökulmia ihmisten käytökseen. Edelleen ihmettelen, mitä nämä asiakkaat olisivat tykänneet, jos olisimme antaneet jonkun randomin tyhjentää heidän tilinsä kysymättä henkkareita. Niitä oli kyllä monenlaisia. Eräskin papparainen halusi nostaa rahaa noin 60 vuotta vanhalla henkkarilla. Oli ollut komea nuorukainen. Yhdelle piti antaa rahaa VR:n kuukausilipulla. Näissä tilanteissa usein toivoi olevansa piilokamerassa mutta ei. Ja aina suututtiin kovasti, kun nuori kassaneiti oli niin törkeä. Enemmän ymmärrystä koin satunnaisia psykoottisia asiakkaita kohtaan, koska sairaudelle ei mitään voi.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena naisena olin matkalla Neuvostoliitossa ja lensimme Leningradiin. Lentokentällä oli mies, jonka kanssa ns. katseet kohtasivat. Olipa hirveä ilmaisu, mutta kliseestä huolimatta kuvaa tilannetta parhaiten. No hän meni menojaan, sanaakaan ei vaihdettu. Muutaman päivän kuluttua olin ystäväni kanssa menossa metroon ja tuo sama mies tuli metron pitkissä portaissa vastaan. Selvästi hänkin tunnisti minut. Kun olimme astumassa metroon, hän juoksi perässä ruusukimpun kanssa. Tästä ei seurannut mitään romanssia, en muista nimeä, enkä ole kuullut hänestä tuon jälkeen mitään. Mutta tulipahan nyt mieleen, sillä oli se aika erikoista. Ajatellen, että Leningradissa asui tuolloin jo 5 miljoonaa ihmistä. Enkä tiedä, mistä hän sen kukkakimpunkin siihen hätään sai.

Onnitteluni, pääsit tiedusteluoperaation kohteeksi. Voi kuulostaa vähän kaukaa haetulta, jos on ollut ns. "tavis" Neuvostoliitossa tai Itä-Blokissa matkaillessaan. Mutta varsinkin Neuvostoliitossa opiskelijoitakin kestittiin sen varalle, että heistä olisi myöhemmin hyötyä.

Joku vanhan koulun kilipää poltti pilveä ja alkoi demonstroida ristiinnaulitsemista minuun (ilman nauloja toki). Olin 17 ja juoksin lujaa pois

Naapuri luokassa amiksessa oli kauniita pimuja.

Empä ole uskaltanut lähestyä heitä ja eräänä päivänä pitkiä portaita alaspäin mentäessä sattumoisin nämä tytöt kävelivät ympärilläni samaan suuntaan.

Tuntui kuin olisin ollut unessa. Jännitys valtasi koko kropan ja hormonit jylläsi.

Enpä saanut sanotuksi mitään. Oli hyvä hetki iskeä, mutta tilanne meni.

Ikimuistoinen kokemus!

Olin vielä teini, kun muutimme perheeni kanssa kerrostaloasunnosta toiseen. Talot sijaitsivat samassa pihapiirissä.

Muutosta ei ollut kulunut kauaa kun katsoin ulos huoneeni ikkunasta. Katseeni osui edellisen asuntomme parvekkeelle. Siellä remonttireiska piti ilmeisesti jonkin sortin taukoa: nojasi seinään ja antautui masturboinnille.

Hämmennys näkymän johdosta oli valtaisa.

Tosi outo juttu on se, että olin äärettömän ihastunut erääseen poikaan ollessani teini-ikäinen.

Jotain meidän välillä tapahtui silloin, mutta elämät vei eri suuntiin.

Nyt 28-vuotiaana asumme yhdessä vaikka olemme eläneet eri elämää, mutta näin se elämä kuljettaa😊

Yksi juttu tulee mieleen näin yhtäkkiä.

Olin meidän kunnan terapeutilla, koska mulla oli päättynyt väkivaltainen suhde ja elämä heitteli todenteolla.

Selitin terapeutille kuinka kaikesta huolimatta en toivo pahaa ex-miehelleni, koska ymmärrän hänen olevan sairas ja tarvitsevan itse apua.

Terapeutti itki KANSSANI! Ymmärrän että heilläkin tunteet, mutta tämä yllätti. Ei pahalla kuitenkaan, mielestäni oli aika hellyyttävä :)

Vierailija kirjoitti:

Yksi juttu tulee mieleen näin yhtäkkiä.

Olin meidän kunnan terapeutilla, koska mulla oli päättynyt väkivaltainen suhde ja elämä heitteli todenteolla.

Selitin terapeutille kuinka kaikesta huolimatta en toivo pahaa ex-miehelleni, koska ymmärrän hänen olevan sairas ja tarvitsevan itse apua.

Terapeutti itki KANSSANI! Ymmärrän että heilläkin tunteet, mutta tämä yllätti. Ei pahalla kuitenkaan, mielestäni oli aika hellyyttävä :)

Tuohan on oikeasti aika epäammattimaista.. Nyt jo edesmennyt kaverini oli ekoja kertoja terapeutillaan ja tämä sitten alkoi itkeä niin kaverini eka ajatus oli että onko mun ongelmat noin pahoja että terapeuttikin itkee. Mutta hyvä jos sua ei pahemmin haitannut :)