Supernanny Suomi - OFFICIAL

Vierailija kirjoitti:

Kippogate herätti kysymään, mahtuuko niihin muovikippoihin niin paljon ruokaa, että kasvava kouluikäinen saa vatsansa täyteen?

Jos lapsi on huono syömään, suositellaan pientä kippoa. Ainahan voi ottaa lisää. Oletko kuullut?

Liikaa lapsia monella näistä perheistä, tosi surullista on se että niillä ei tunnu olevan mitään lämpimiä välejä toisiinsa, lapset pyörii jaloissa ja kaikki on kaaosta.  Useista jaksoista tulee todella surullinen olo, ja se että näin vaikeita perheitä on otettu tähän sarjaan (paheneeko nämä vaan vai kuvittelenko? ) , tosi moneen ei "perheen yhteiset säännöt" kyllä enään auta, ne auttaa niitä normiperheitä, kuten sitä jossa lasten nukkumaan meno oli hulinaa, ei näitä missä useampi lapsi +vanhemmat nepsy oireilee...haluaisin uskoa että ohjelman jälkeen heille on annettu kanavat oikean tuen hakemiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kippogate herätti kysymään, mahtuuko niihin muovikippoihin niin paljon ruokaa, että kasvava kouluikäinen saa vatsansa täyteen?

Jos lapsi on huono syömään, suositellaan pientä kippoa. Ainahan voi ottaa lisää. Oletko kuullut?

Voisihan noiden eläinten ruokakippojen tilalle laittaa vaikka leipälautasen tai muun pienen lautasen.

Meillä kissatkin syövät paremmilta lautasilta kuin nuo lapsiraukat.

Tuolla Penttalalla on tosi ihana lähestymistapa perheisiin. Tämän viimeisimmän perheen vanhemmat eivät selvästi olleet kovin teräviä, mutta Pia puhui heille kunnioittavasti ja heitä arvostaen. Se on hienoa. Hän ei arvostele, mutta sanoo havaintonsa suoraan ja kertoo myös niitä perheiden vahvuuksia. Muutenkin hän on minusta lapsia kohtaan paljon lempeämpi ja keskustelevampi kuin Jo Frost. On miellyttävää katsoa, kun lapsille puhutaan ja heidät otetaan tosissaan, eikä vaan lykätä jäähylle ja pakoteta pyytämään anteeksi.

Mitä muovikipon riittävyyteen tulee, niin jotkut lapset syö tosi vähän ja ainahan voi ottaa lisää. Satuin tällä viikolla pääsemään seuraamaan oman ekaluokkalaiseni ruokailua kouluun. Hän otti pienen kauhallisen muusia, puolikkaan nakin ja pari hitua kaalia. 😵 ja lapsi kertoo aina kotona, että kouluruoka on hyvää ja olen ollut siinä käsityksessä, että hän syö koulussa enemmän kuin kotona.

On parempi ottaa lisää kuin ahtaa lautanen kerralla liian täyteen.

Minusta vaikutti että tämä äiti haki nannylta apua lasten kurissa pitämiseen. Hän uskalsi raivota tv:ssä koska koki sen oikeutetuksi -näettehän millaisen raivon partaalle tytär minut ajaa mahdottomalla käytöksellään.

Kun nanny alkoikin ladella sääntöjä vanhemmille, mies silminnähden reagoi, hymyili ja vilkuili perheenäitiä. Tästä asiasta oli selvästi keskusteltu ennenkin. Naisen mielestä lasten helliminen on turhaa ja kovempi kuri pitää saada.

Sen vuoksi anteeksi pyytäminen oli naiselle vaikea ajatus. Lapsi on syyllinen hänen pahaan oloonsa, miksi siltä pitäisi anteeksi pyytää.

Vierailija kirjoitti:

Tuolla Penttalalla on tosi ihana lähestymistapa perheisiin. Tämän viimeisimmän perheen vanhemmat eivät selvästi olleet kovin teräviä, mutta Pia puhui heille kunnioittavasti ja heitä arvostaen. Se on hienoa. Hän ei arvostele, mutta sanoo havaintonsa suoraan ja kertoo myös niitä perheiden vahvuuksia. Muutenkin hän on minusta lapsia kohtaan paljon lempeämpi ja keskustelevampi kuin Jo Frost. On miellyttävää katsoa, kun lapsille puhutaan ja heidät otetaan tosissaan, eikä vaan lykätä jäähylle ja pakoteta pyytämään anteeksi.

Nimenomaan. Tässä näkyy koulutus ja asiantuntemus. Kohdataan ihmiset ihmisinä, yksittäisinä tapauksina ja toimitaan sen mukaan. Asetetaan rajoja, mutta myös tuetaan ja kannustetaan. Mikäköhän Jo Frostin koulutus oli? Hänessä ärsytti se iänikuinen jäähykaava. Kaikki lapset vaan jäähylle, niin tilanne on sillä selvä. Penttalalla on yksilöllisempiä keinoja ratkaista ongelmia kuin vaan jokaiselle jäähy rangaistukseksi. Hän jos käyttää jäähyjäljitelmää metodina, siinä aikuinen on lapsen kanssa niin kauan, että lapsi rauhoittuu. Lasta ei jätetä yksin vaikeiden tunteiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaikutti että tämä äiti haki nannylta apua lasten kurissa pitämiseen. Hän uskalsi raivota tv:ssä koska koki sen oikeutetuksi -näettehän millaisen raivon partaalle tytär minut ajaa mahdottomalla käytöksellään.

Kun nanny alkoikin ladella sääntöjä vanhemmille, mies silminnähden reagoi, hymyili ja vilkuili perheenäitiä. Tästä asiasta oli selvästi keskusteltu ennenkin. Naisen mielestä lasten helliminen on turhaa ja kovempi kuri pitää saada.

Sen vuoksi anteeksi pyytäminen oli naiselle vaikea ajatus. Lapsi on syyllinen hänen pahaan oloonsa, miksi siltä pitäisi anteeksi pyytää.

Minä myös arvelen että tässä oli tällainen tilanne. Nainen oli kerta kaikkiaan sokea oman käytöksensä vaikutuksesta muihin ja ei niiden raivokohtauksien ulkopuolellakaan vielä täysin ymmärtänyt vastuutaan vuorovaikutuksesta lapsen kanssa. Tilannetta on varmaan pahentunut naisen epärealistinen kuva hyvästä äitiydestä, kenties hän ei ole lainkaan pystynyt käsittelemään omaa häpeäänsä käytöksestään ja on tavallaan selittänyt sen sitten niin päin, että kyllä minä olisin hyvä äiti jos lapsi olisi sitä ja tätä.

Minä kyllä uskon että lähes jokaisella vanhemmalla on niitä pimeitä hetkiä, jolloin taantuu ja käyttäytyy lapsen näkökulmasta juuri siinä hetkessä turvattomasti. Vanhemmuus on niin 24/7 hommaa ja siinä mennään myös jatkuvasti siihen omaan lapsuuteen tiedostamattomalla tasolla. Erona tämän ja ohjelmassa näytetyn taustalla lienee kuitenkin se, että aika moni vanhempi kykenee itsereflektioon niiden pimeiden hetkien ulkopuolella ja myös ymmärtää oman vastuunsa aikuisena vuorovaikutussuhteessa. Tällainen vanhempi juurikin puhuu asiat läpi, pyytää anteeksi ja luo sitä positiivista sinne suhteeseen. Varmasti omalla lapsuudella on merkitys siihen kykeneekö tähän vai ei.

Plussaa ohjelmassa oli kuitenkin se, että jotain sinne äidin päähän näytti menevän perille. Ainakin se että oppi antamaan pallon miehelle vaikeissa tilanteissa.

Mietin kyllä edelleen miten tuolla perheellä menee. Onko sosiaalivirasto ottanut yhteyttä ja ovat seurannassa. Minun on tosi vaikea uskoa että tuo äiti ei tarraa hiuksistakin kiinni kun kamerat on pois. Sen pitemmälle en halua ajatella.

Aa, supernynny.

Haha, älkää ny ottako tosissaa, mut siis itse katon tyylii joskus satunnaisesti ku ei tuu muuta ku turhaa p#skaa. En silti oikee välitä sarjasta sillee, et kyyläämäl kyyläisin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaikutti että tämä äiti haki nannylta apua lasten kurissa pitämiseen. Hän uskalsi raivota tv:ssä koska koki sen oikeutetuksi -näettehän millaisen raivon partaalle tytär minut ajaa mahdottomalla käytöksellään.

Kun nanny alkoikin ladella sääntöjä vanhemmille, mies silminnähden reagoi, hymyili ja vilkuili perheenäitiä. Tästä asiasta oli selvästi keskusteltu ennenkin. Naisen mielestä lasten helliminen on turhaa ja kovempi kuri pitää saada.

Sen vuoksi anteeksi pyytäminen oli naiselle vaikea ajatus. Lapsi on syyllinen hänen pahaan oloonsa, miksi siltä pitäisi anteeksi pyytää.

Tämän takia inhoan sitä kun jauhetaan siitä että kyllä lapsilla pitää olla kuri. Yksinkertaiset käsittää sen noin, että karjutaan ja ehkä väkivaltaakin. Lasten ohjaaminen toimimaan halutulla tavalla on hiton monimutkaista. Ei ole mitään yksinkertaista kuria, että kun huudan tarpeeksi kovaa tai vedän hiuksista niin lapsi alkaa käyttäytymään. Lapsi alkaa oireilemaan. Voi se oireilu olla sitäkin että vetäytyy kuoreensa olemaan hiljaa ja näkymätön. Silloin kai sitten nämä kurittajat ajattelee että on onnistuttu.

Vierailija kirjoitti:

Liikaa lapsia monella näistä perheistä, tosi surullista on se että niillä ei tunnu olevan mitään lämpimiä välejä toisiinsa, lapset pyörii jaloissa ja kaikki on kaaosta.  Useista jaksoista tulee todella surullinen olo, ja se että näin vaikeita perheitä on otettu tähän sarjaan (paheneeko nämä vaan vai kuvittelenko? ) , tosi moneen ei "perheen yhteiset säännöt" kyllä enään auta, ne auttaa niitä normiperheitä, kuten sitä jossa lasten nukkumaan meno oli hulinaa, ei näitä missä useampi lapsi +vanhemmat nepsy oireilee...haluaisin uskoa että ohjelman jälkeen heille on annettu kanavat oikean tuen hakemiseen. 

Onhan se Pia lain mukaan velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen, ja varmasti entisenä lastensuojelun työntekijänä osaa sen arvioida oikein milloin pitää tehdä. En itse ole ollenkaan huolissani tästä saavatko perheet muuta apua, kyllä varmasti saavat. Kuitenkin se muun avun luetteleminen katsojille ylittää niin kirkkaasti lasten ja perheiden yksityisyyden rajat, että ei sitä voida katsojille tietenkään kertoa.

Päiväkodissakin ainakin pitäisi noudattaa sitä linjaa, että harjoittelijoille, sijaisille, ryhmäavustajille, eri ryhmien henkilökunnalle kerrotaan lapsesta vain se mikä on oikeasti tarpeen kertoa. Muu on juoruilua ja väärin lapsia kohtaan. Totuushan on ettei tämä useinkaan toteudu, sillä lasten kanssa työskentelee hyvin erilaisia ihmisiä, sijaisilla on pääsy lasten papereihin yms. Siis silläkin sijaisella, joka saattaa olla koulutukseltaan keittäjä.

Tässä ohjelmassa on enemmän kuin järkevää noudattaa tuota periaatetta. Mielestäni esimerkiksi diagnoosien kertominen menee jo rajoilla, mutta on ymmärrettävää sillä usein ne näkyvät käytöksessä niin rajusti ja vaikuttavat paljon nannyn toimenpiteisiin ja puheisiin.

Mä valitettavasti pystyn samaistumaan tuon äidin tunteisiin siinä tilanteessa, kun lapsi huutaa, itse huudat, mikään ei tunnu auttavan. Päässä pimenee ja tekee mieli lyödä tai ravistella sitä lasta, että nyt olet hiljaa ja tottelet. Siinä taantuu aivan täysin itsekin jonnekin pienen lapsen tasolle, eikä pysty enää ymmärtämään että tämä tilanne ei oikeasti ole vakava ja minä aikuisena voisin tämän lopettaa. Tai vaikka ymmärtäisi niin ei pysty lopettamaan, koska on itse niin äärimmilleen provosoitunut ja tunteet kiehuvat.

Minulla ei ole adhd:ta tai mitään muutakaan diagnoosia, ja olen luonteeltani rauhallinen ja ujo. Keskityn hyvin jne. Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut vähän huono, mutta olen silti pärjännyt. Lapsenikin on aivan tavallinen, rauhallinen lapsi, joka on aina saanut pelkkiä kehuja päivähoidosta ja koulusta.

Vasta oman lapsen kanssa toimiminen on herättänyt minussa aivan käsittämättömiä tunteita, ja nimenomaan sen väkivallan halun kun suuttuu. Olen työstänyt sitä ja nitistänyt itsestäni moiset raivokohtaukset, ja ymmärtänyt, että ne ovat täysin omaa syytäni. Aikuisena minun pitää ulkoistaa itseni tilanteesta henkisesti ja nähdä tilanne tavallaan ulkopuolelta. Vain siten pystyn ohjaamaan lasta ja asiat sujuvat hyvin.

Minun kotonani tunnekasvatus oli täysin nolla, ja lasten tunteille naurettiin tai ne mitätöitiin. Sinänsä perheeni oli muuten ihan normaali ja hyvinvoiva. Koskaan vaan ei ilmaistu mitään positiivista. Ei pyydetty anteeksi, ei sanottu välittäviä sanoja eikä puhuttu siitä miltä jokin asia tuntui. Jos jokin asia harmitti tai suututti, piti vetäytyä omaan huoneeseen ja pyrkiä unohtamaan koko asia. Siellä omassa huoneessa sitten kuuntelit, kun äiti juorusi puhelimessa sukulaisille ja naureskeli miten hankala X taas on.

On ollut todella vaikeaa kestää se, että lapsellani on negatiivisia tunteita ja hän ilmaisee niitä minulle. Kun ei ole itse koskaan saanut hyväksyntää ja on kokenut että omat tunteet kuuluu piilottaa, on hyvin hankalaa auttaa lasta hänen tunteissaan ja sietää niitä.

Omaa taustaani vasten en siis usko, että tuon äidin kohdalla on kyse vain keskittymishäiriöstä. Toki se varmaan vaikeuttaa itsensä hillitsemistä, mutta nuo tunteet ja raivo kumpuavat jostain syvempää. Ei keskittymishäiriö saa suhtautumaan omaan lapseen noin negatiivisesti, jos oma tunne-elämä on kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Mä valitettavasti pystyn samaistumaan tuon äidin tunteisiin siinä tilanteessa, kun lapsi huutaa, itse huudat, mikään ei tunnu auttavan. Päässä pimenee ja tekee mieli lyödä tai ravistella sitä lasta, että nyt olet hiljaa ja tottelet. Siinä taantuu aivan täysin itsekin jonnekin pienen lapsen tasolle, eikä pysty enää ymmärtämään että tämä tilanne ei oikeasti ole vakava ja minä aikuisena voisin tämän lopettaa. Tai vaikka ymmärtäisi niin ei pysty lopettamaan, koska on itse niin äärimmilleen provosoitunut ja tunteet kiehuvat.

Minulla ei ole adhd:ta tai mitään muutakaan diagnoosia, ja olen luonteeltani rauhallinen ja ujo. Keskityn hyvin jne. Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut vähän huono, mutta olen silti pärjännyt. Lapsenikin on aivan tavallinen, rauhallinen lapsi, joka on aina saanut pelkkiä kehuja päivähoidosta ja koulusta.

Vasta oman lapsen kanssa toimiminen on herättänyt minussa aivan käsittämättömiä tunteita, ja nimenomaan sen väkivallan halun kun suuttuu. Olen työstänyt sitä ja nitistänyt itsestäni moiset raivokohtaukset, ja ymmärtänyt, että ne ovat täysin omaa syytäni. Aikuisena minun pitää ulkoistaa itseni tilanteesta henkisesti ja nähdä tilanne tavallaan ulkopuolelta. Vain siten pystyn ohjaamaan lasta ja asiat sujuvat hyvin.

Minun kotonani tunnekasvatus oli täysin nolla, ja lasten tunteille naurettiin tai ne mitätöitiin. Sinänsä perheeni oli muuten ihan normaali ja hyvinvoiva. Koskaan vaan ei ilmaistu mitään positiivista. Ei pyydetty anteeksi, ei sanottu välittäviä sanoja eikä puhuttu siitä miltä jokin asia tuntui. Jos jokin asia harmitti tai suututti, piti vetäytyä omaan huoneeseen ja pyrkiä unohtamaan koko asia. Siellä omassa huoneessa sitten kuuntelit, kun äiti juorusi puhelimessa sukulaisille ja naureskeli miten hankala X taas on.

On ollut todella vaikeaa kestää se, että lapsellani on negatiivisia tunteita ja hän ilmaisee niitä minulle. Kun ei ole itse koskaan saanut hyväksyntää ja on kokenut että omat tunteet kuuluu piilottaa, on hyvin hankalaa auttaa lasta hänen tunteissaan ja sietää niitä.

Omaa taustaani vasten en siis usko, että tuon äidin kohdalla on kyse vain keskittymishäiriöstä. Toki se varmaan vaikeuttaa itsensä hillitsemistä, mutta nuo tunteet ja raivo kumpuavat jostain syvempää. Ei keskittymishäiriö saa suhtautumaan omaan lapseen noin negatiivisesti, jos oma tunne-elämä on kunnossa.

Luulen että kaikilla tai ainakin hyvin suurella osalla vanhemmista noita raivon tunteita tulee. Kyllä vanhemmuus nostaa itsestä pintaan sellaisiakin tunteita mitä ei haluaisi olla olemassakaan. Se raivo täytyy vaan purkaa johonkin muuhun kuin lapseen. Muistan että itse joskus lasten ollessa pieniä, seisoin kuistilla pakkasessa ja hengitin kylmää ilmaa ja odotin että tunteet tasaantuu. En muista että koskaan olisin päästänyt tunteita noin valloilleen kuin tuossa ohjelmassa. Kyllä se suuttumus on näkynyt, mutta en muista huutaneeni. Silti usein tulee kelailtua jälkeen päin niitä tunteita, että minkä verran ne näkyi lapsille, pelottiko ne heitä, muuttiko ne heitä, muuttiko ne meidän välejä...

Ihanaa, että oli äiti, joka ei peitellyt raivontunteitaan, koska kamerat oli paikalla, vaan näytti, että tällaista meillä on. Vaikeaahan sitä oli katsoa, mutta tiesin, että Pia hoitaa homman, kuten hoitikin.

Lautasista vrs. muovikupeista olisin toivonut, että olisi sanottu. Että kaunis kattaus auttaa lasta kunnioittamaan ja arvostamaan ruokaa. Mutta ehkä se on enemmän Kape Aihisen kuin Supernannyn erityisalaa.

Pia suhtautui hieman yksinkertaisiin vanhempiin kauniisti ja kunnioittaen, ja nosti varmasti isän/ isäpuolen itsetuntoa kertomalla, kuinka tärkeä perheenjäsen tämä oli. Toivottavasti perheellä menee nyt hyvin, kaikkea hyvää heille!

Miten Supernanny lausutaan.

Olisi kyllä hyvä ohjelma kun yhdistettäisiin Supernanny, Kaappaus keittiössä ja olet mitä syöt.

Supernänni. Ei se oikein muuten asetu puheeseen.

SuperNÄNNI!

Toi on kyllä niin totta.