Supernanny Suomi - OFFICIAL

Vierailija kirjoitti:

Mä valitettavasti pystyn samaistumaan tuon äidin tunteisiin siinä tilanteessa, kun lapsi huutaa, itse huudat, mikään ei tunnu auttavan. Päässä pimenee ja tekee mieli lyödä tai ravistella sitä lasta, että nyt olet hiljaa ja tottelet. Siinä taantuu aivan täysin itsekin jonnekin pienen lapsen tasolle, eikä pysty enää ymmärtämään että tämä tilanne ei oikeasti ole vakava ja minä aikuisena voisin tämän lopettaa. Tai vaikka ymmärtäisi niin ei pysty lopettamaan, koska on itse niin äärimmilleen provosoitunut ja tunteet kiehuvat.

Minulla ei ole adhd:ta tai mitään muutakaan diagnoosia, ja olen luonteeltani rauhallinen ja ujo. Keskityn hyvin jne. Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut vähän huono, mutta olen silti pärjännyt. Lapsenikin on aivan tavallinen, rauhallinen lapsi, joka on aina saanut pelkkiä kehuja päivähoidosta ja koulusta.

Vasta oman lapsen kanssa toimiminen on herättänyt minussa aivan käsittämättömiä tunteita, ja nimenomaan sen väkivallan halun kun suuttuu. Olen työstänyt sitä ja nitistänyt itsestäni moiset raivokohtaukset, ja ymmärtänyt, että ne ovat täysin omaa syytäni. Aikuisena minun pitää ulkoistaa itseni tilanteesta henkisesti ja nähdä tilanne tavallaan ulkopuolelta. Vain siten pystyn ohjaamaan lasta ja asiat sujuvat hyvin.

Minun kotonani tunnekasvatus oli täysin nolla, ja lasten tunteille naurettiin tai ne mitätöitiin. Sinänsä perheeni oli muuten ihan normaali ja hyvinvoiva. Koskaan vaan ei ilmaistu mitään positiivista. Ei pyydetty anteeksi, ei sanottu välittäviä sanoja eikä puhuttu siitä miltä jokin asia tuntui. Jos jokin asia harmitti tai suututti, piti vetäytyä omaan huoneeseen ja pyrkiä unohtamaan koko asia. Siellä omassa huoneessa sitten kuuntelit, kun äiti juorusi puhelimessa sukulaisille ja naureskeli miten hankala X taas on.

On ollut todella vaikeaa kestää se, että lapsellani on negatiivisia tunteita ja hän ilmaisee niitä minulle. Kun ei ole itse koskaan saanut hyväksyntää ja on kokenut että omat tunteet kuuluu piilottaa, on hyvin hankalaa auttaa lasta hänen tunteissaan ja sietää niitä.

Omaa taustaani vasten en siis usko, että tuon äidin kohdalla on kyse vain keskittymishäiriöstä. Toki se varmaan vaikeuttaa itsensä hillitsemistä, mutta nuo tunteet ja raivo kumpuavat jostain syvempää. Ei keskittymishäiriö saa suhtautumaan omaan lapseen noin negatiivisesti, jos oma tunne-elämä on kunnossa.

Kiitos kommentista, tässä on paljon tuttua omastakin lapsuudesta ja nykyhetkestä äitinä myös.

Kauheeta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaikutti että tämä äiti haki nannylta apua lasten kurissa pitämiseen. Hän uskalsi raivota tv:ssä koska koki sen oikeutetuksi -näettehän millaisen raivon partaalle tytär minut ajaa mahdottomalla käytöksellään.

Kun nanny alkoikin ladella sääntöjä vanhemmille, mies silminnähden reagoi, hymyili ja vilkuili perheenäitiä. Tästä asiasta oli selvästi keskusteltu ennenkin. Naisen mielestä lasten helliminen on turhaa ja kovempi kuri pitää saada.

Sen vuoksi anteeksi pyytäminen oli naiselle vaikea ajatus. Lapsi on syyllinen hänen pahaan oloonsa, miksi siltä pitäisi anteeksi pyytää.

Tämän takia inhoan sitä kun jauhetaan siitä että kyllä lapsilla pitää olla kuri. Yksinkertaiset käsittää sen noin, että karjutaan ja ehkä väkivaltaakin. Lasten ohjaaminen toimimaan halutulla tavalla on hiton monimutkaista. Ei ole mitään yksinkertaista kuria, että kun huudan tarpeeksi kovaa tai vedän hiuksista niin lapsi alkaa käyttäytymään. Lapsi alkaa oireilemaan. Voi se oireilu olla sitäkin että vetäytyy kuoreensa olemaan hiljaa ja näkymätön. Silloin kai sitten nämä kurittajat ajattelee että on onnistuttu.

Kuria voi pitää muutenkin kuin väkivallalla tai sillä uhkaamisella. Siinä auttaa jo paljon, jos vanhempi on auktoriteetti, ei lapsen kaveri.

Tämä Katja on on juuri esimerkki niistä "lapsirakkaista" joiden pitää lisääntyä jatkuvasti ja mieluiten  aina uuden ukon kanssa, vaikka pää ei kestä. Niitä jotka sosiaalisessa mediassa kutsuvat itseään "tiikeriemoiksi" vaikka todellisuus on että huudetaan pää punaisena aamusta iltaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä valitettavasti pystyn samaistumaan tuon äidin tunteisiin siinä tilanteessa, kun lapsi huutaa, itse huudat, mikään ei tunnu auttavan. Päässä pimenee ja tekee mieli lyödä tai ravistella sitä lasta, että nyt olet hiljaa ja tottelet. Siinä taantuu aivan täysin itsekin jonnekin pienen lapsen tasolle, eikä pysty enää ymmärtämään että tämä tilanne ei oikeasti ole vakava ja minä aikuisena voisin tämän lopettaa. Tai vaikka ymmärtäisi niin ei pysty lopettamaan, koska on itse niin äärimmilleen provosoitunut ja tunteet kiehuvat.

Minulla ei ole adhd:ta tai mitään muutakaan diagnoosia, ja olen luonteeltani rauhallinen ja ujo. Keskityn hyvin jne. Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut vähän huono, mutta olen silti pärjännyt. Lapsenikin on aivan tavallinen, rauhallinen lapsi, joka on aina saanut pelkkiä kehuja päivähoidosta ja koulusta.

Vasta oman lapsen kanssa toimiminen on herättänyt minussa aivan käsittämättömiä tunteita, ja nimenomaan sen väkivallan halun kun suuttuu. Olen työstänyt sitä ja nitistänyt itsestäni moiset raivokohtaukset, ja ymmärtänyt, että ne ovat täysin omaa syytäni. Aikuisena minun pitää ulkoistaa itseni tilanteesta henkisesti ja nähdä tilanne tavallaan ulkopuolelta. Vain siten pystyn ohjaamaan lasta ja asiat sujuvat hyvin.

Minun kotonani tunnekasvatus oli täysin nolla, ja lasten tunteille naurettiin tai ne mitätöitiin. Sinänsä perheeni oli muuten ihan normaali ja hyvinvoiva. Koskaan vaan ei ilmaistu mitään positiivista. Ei pyydetty anteeksi, ei sanottu välittäviä sanoja eikä puhuttu siitä miltä jokin asia tuntui. Jos jokin asia harmitti tai suututti, piti vetäytyä omaan huoneeseen ja pyrkiä unohtamaan koko asia. Siellä omassa huoneessa sitten kuuntelit, kun äiti juorusi puhelimessa sukulaisille ja naureskeli miten hankala X taas on.

On ollut todella vaikeaa kestää se, että lapsellani on negatiivisia tunteita ja hän ilmaisee niitä minulle. Kun ei ole itse koskaan saanut hyväksyntää ja on kokenut että omat tunteet kuuluu piilottaa, on hyvin hankalaa auttaa lasta hänen tunteissaan ja sietää niitä.

Omaa taustaani vasten en siis usko, että tuon äidin kohdalla on kyse vain keskittymishäiriöstä. Toki se varmaan vaikeuttaa itsensä hillitsemistä, mutta nuo tunteet ja raivo kumpuavat jostain syvempää. Ei keskittymishäiriö saa suhtautumaan omaan lapseen noin negatiivisesti, jos oma tunne-elämä on kunnossa.

Niinpä. Samoja ajatuksia ja samoja tunteita minulla. Ns. normaalin lapsuuden eläneet tunnistavat varmasti tästä myös itsensä, mutta heidän eronaan saattaa hyvinkin olla se, että pystyvät siirtämään itsensä sinne kuistille jäähylle niin kuin joku tuossa aiemminkin kirjoitti. Jos omassa lapsuudessa on ollut paljon henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin se itsensä siirtäminen kuistille on todella vaikeaa. Koska siinä hetkessä olet tavallaan se lapsi joka olit pienenä, ja aivot tekevät hurjasti taistele-pakene -työtä ja siinä ei enää tietoisuudella ole kovin paljoa sijaa. En usko että tätä on kovin helppo ymmärtää sellaisen, joka sitä ei itse ole kokenut. Eli kun menetät oikeasti sen itsehillinnän ja järjen, ja lapsen huuto saa sinussa aikaan tavallaan posttraumaattisen reaktion. Ja kyllä, valitettavasti nämä ovat asioita jotka oppii itsestään vasta oman lapsen myötä, ja mikä pahinta usein vasta uhmaiässä kun toinen lapsikin on tuloillaan.

Sitten on vielä sekin, että jos lapsella on ADHD/add/autismin kirjon häiriö, niin lapsen käytös on usein sitä luokkaa, että ns. normaalillakin vanhemmalla on tukkapölly aika lähellä. On ihan eri asia hoitaa sellaisia tilanteita kun lapsi ei vaikkapa suostu istumaan pöydän ääressä kokoa aterian aikaa, kuin hoitaa jatkuvasti sellaista tilannetta että isompi lapsi vaikkapa lyö n. 20 kertaa päivässä vauvaa/taapero sisarusta, tai saa 5-10 kertaa päivässä puolen tunnin mittaisen raivokohtauksen. En siis puhu nyt tämän viimeisimmän jakson lapsista, vaan ihan yleisesti aiheesta. Siinä on todella "normaalikin" vanhempi koetuksella, saati sitten sellainen, joka on ollut itse omassa lapsuudessaan psyykkisesti ja fyysisesti pahoinpidelty. Tällöin tarvitaan ammattiapua, ja toivon todella että niitä matalan kynnyksen apuja näihin tilanteisiin olisi paljon. Jos itsellä on vaikeuksia aggressiivisten tunteiden kanssa, niin niihin on todella pelottavaa hakea apua esimerkiksi lastensuojelusta. Koska uskokaa tai älkää se aggressiivinenkin äiti kyllä rakastaa lastaan ja ei halua menettää häntä.

Olipa tyttökin iloisesti yllättynyt kun tehtäväksi tuli viettää yhteistä aikaa äidin kanssa.

Varmaan oli äiti pelotellut että sitten kun se Nanny tulee niin teidän riekkumiset loppuu ja saatte totella mitä Nanny sanoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä valitettavasti pystyn samaistumaan tuon äidin tunteisiin siinä tilanteessa, kun lapsi huutaa, itse huudat, mikään ei tunnu auttavan. Päässä pimenee ja tekee mieli lyödä tai ravistella sitä lasta, että nyt olet hiljaa ja tottelet. Siinä taantuu aivan täysin itsekin jonnekin pienen lapsen tasolle, eikä pysty enää ymmärtämään että tämä tilanne ei oikeasti ole vakava ja minä aikuisena voisin tämän lopettaa. Tai vaikka ymmärtäisi niin ei pysty lopettamaan, koska on itse niin äärimmilleen provosoitunut ja tunteet kiehuvat.

Minulla ei ole adhd:ta tai mitään muutakaan diagnoosia, ja olen luonteeltani rauhallinen ja ujo. Keskityn hyvin jne. Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut vähän huono, mutta olen silti pärjännyt. Lapsenikin on aivan tavallinen, rauhallinen lapsi, joka on aina saanut pelkkiä kehuja päivähoidosta ja koulusta.

Vasta oman lapsen kanssa toimiminen on herättänyt minussa aivan käsittämättömiä tunteita, ja nimenomaan sen väkivallan halun kun suuttuu. Olen työstänyt sitä ja nitistänyt itsestäni moiset raivokohtaukset, ja ymmärtänyt, että ne ovat täysin omaa syytäni. Aikuisena minun pitää ulkoistaa itseni tilanteesta henkisesti ja nähdä tilanne tavallaan ulkopuolelta. Vain siten pystyn ohjaamaan lasta ja asiat sujuvat hyvin.

Minun kotonani tunnekasvatus oli täysin nolla, ja lasten tunteille naurettiin tai ne mitätöitiin. Sinänsä perheeni oli muuten ihan normaali ja hyvinvoiva. Koskaan vaan ei ilmaistu mitään positiivista. Ei pyydetty anteeksi, ei sanottu välittäviä sanoja eikä puhuttu siitä miltä jokin asia tuntui. Jos jokin asia harmitti tai suututti, piti vetäytyä omaan huoneeseen ja pyrkiä unohtamaan koko asia. Siellä omassa huoneessa sitten kuuntelit, kun äiti juorusi puhelimessa sukulaisille ja naureskeli miten hankala X taas on.

On ollut todella vaikeaa kestää se, että lapsellani on negatiivisia tunteita ja hän ilmaisee niitä minulle. Kun ei ole itse koskaan saanut hyväksyntää ja on kokenut että omat tunteet kuuluu piilottaa, on hyvin hankalaa auttaa lasta hänen tunteissaan ja sietää niitä.

Omaa taustaani vasten en siis usko, että tuon äidin kohdalla on kyse vain keskittymishäiriöstä. Toki se varmaan vaikeuttaa itsensä hillitsemistä, mutta nuo tunteet ja raivo kumpuavat jostain syvempää. Ei keskittymishäiriö saa suhtautumaan omaan lapseen noin negatiivisesti, jos oma tunne-elämä on kunnossa.

Niinpä. Samoja ajatuksia ja samoja tunteita minulla. Ns. normaalin lapsuuden eläneet tunnistavat varmasti tästä myös itsensä, mutta heidän eronaan saattaa hyvinkin olla se, että pystyvät siirtämään itsensä sinne kuistille jäähylle niin kuin joku tuossa aiemminkin kirjoitti. Jos omassa lapsuudessa on ollut paljon henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin se itsensä siirtäminen kuistille on todella vaikeaa. Koska siinä hetkessä olet tavallaan se lapsi joka olit pienenä, ja aivot tekevät hurjasti taistele-pakene -työtä ja siinä ei enää tietoisuudella ole kovin paljoa sijaa. En usko että tätä on kovin helppo ymmärtää sellaisen, joka sitä ei itse ole kokenut. Eli kun menetät oikeasti sen itsehillinnän ja järjen, ja lapsen huuto saa sinussa aikaan tavallaan posttraumaattisen reaktion. Ja kyllä, valitettavasti nämä ovat asioita jotka oppii itsestään vasta oman lapsen myötä, ja mikä pahinta usein vasta uhmaiässä kun toinen lapsikin on tuloillaan.

Sitten on vielä sekin, että jos lapsella on ADHD/add/autismin kirjon häiriö, niin lapsen käytös on usein sitä luokkaa, että ns. normaalillakin vanhemmalla on tukkapölly aika lähellä. On ihan eri asia hoitaa sellaisia tilanteita kun lapsi ei vaikkapa suostu istumaan pöydän ääressä kokoa aterian aikaa, kuin hoitaa jatkuvasti sellaista tilannetta että isompi lapsi vaikkapa lyö n. 20 kertaa päivässä vauvaa/taapero sisarusta, tai saa 5-10 kertaa päivässä puolen tunnin mittaisen raivokohtauksen. En siis puhu nyt tämän viimeisimmän jakson lapsista, vaan ihan yleisesti aiheesta. Siinä on todella "normaalikin" vanhempi koetuksella, saati sitten sellainen, joka on ollut itse omassa lapsuudessaan psyykkisesti ja fyysisesti pahoinpidelty. Tällöin tarvitaan ammattiapua, ja toivon todella että niitä matalan kynnyksen apuja näihin tilanteisiin olisi paljon. Jos itsellä on vaikeuksia aggressiivisten tunteiden kanssa, niin niihin on todella pelottavaa hakea apua esimerkiksi lastensuojelusta. Koska uskokaa tai älkää se aggressiivinenkin äiti kyllä rakastaa lastaan ja ei halua menettää häntä.

Juuri näin. Ero tulee juuri siinä, pystyykö käsittämään että tämä tunne on kauhea ja epänormaali ja siksi siirtämään itsensä vaikka sinne kuistille. Ensin ei ehkä edes ole ymmärrystä, että tämä ei ole oikein, koska ei ole kokemusta muusta. Kun se ymmärrys joskus tulee, ei ole keinoja muuttaa omaa toimintaansa. Neutraalina hetkenä voi ajatella miten kuuluisi toimia, mutta kun tilanne on päällä, tunnehyöky kaappaa vallan. Näin siis etenkin jos on ainoa vanhempi tai muuten vaan tilanteessa yksin. Ei ole ketään sanomassa, että tuo ei ole normaalia, tule pois, minä hoidan. Tai sitten se toinen vanhempi on samanlaisen kasvatuksen tuotos eikä myöskään pysty puuttumaan asiaan.

Tällaisten asioiden muuttaminen vaatii itsekritiikkiä, oman lapsuuden pohtimista ja noh, skarppiutta ylipäätään. Jos on vähän simppeli mieleltään, ei välttämättä mieti näitä asioita ollenkaan ja jatkaa vain tuhoisia toimintamalleja. Kuten tässäkin tuo perheen äiti ajatteli vain lapsen oleva vaikea ja hän yrittää vain komentaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä Katja on on juuri esimerkki niistä "lapsirakkaista" joiden pitää lisääntyä jatkuvasti ja mieluiten  aina uuden ukon kanssa, vaikka pää ei kestä. Niitä jotka sosiaalisessa mediassa kutsuvat itseään "tiikeriemoiksi" vaikka todellisuus on että huudetaan pää punaisena aamusta iltaan.

Eivät taida kaikki lisääntyjät olla niitä  lapsirakkaita. Usein vaan ovat niin huolimattomia ja välinpitämättömiä, ettei ehkäisystä jakseta huolehtia. Ehkäisyneuvolaan pitäisi varata aika, maksaa ehkäisystä ja muistaa käyttääkin sitä. Liika raskasta!

Joku voi myös kuvitella, että yhteisen lapsen saanti sitoisi pariskunnan jotenkin pysyvästi yhteen. Ei malteta tutustua toiseen kunnolla. Muutaman kuukauden tai vain viikkojen seurustelun päästä hehkutetaan onnellista odotusta ja ikuista rakkautta. Pettymyshän siitä sitten yleensä tulee, kun arki alkaa. Ja sitten taas uuden puoliskon etsintään.

Ovatko jo eronneet?

Tällä äidillä ei näyttänyt olevan mitään tunnesidettä tyttöönsä. Eipä juuri kyllä muihinkaan. Siinä yhteisessä jutussakin tytön kanssa näytti olevan "henkisesti" poissa. Jokainen kehu muulle perheenjäsenelle tuntui olevan työn ja tuskan takana. Ei löytynyt minkäänlaista positiivisuutta. Nämä ongelmat olivat jo sitä luokkaa, ettei ihan nannyn käynnillä selviä. Äiti sata varmasti palaa samaan muottiin kontrolloimaan kaikkea ja kaikki negatiivisuuden kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruokailutilanteita olen myös ihmetellyt. Minulla on 5v lapsi ja olen itse alle 40v. En ole koskaan käyttänyt edes lapsella muoviaterimia tai astioita. Alle 6kk lähtien hän on syönyt ja juonut keramiikka-, posliini- ja lasiastioista. Tekee pahaa nähdä, kun lapselle annetaan ruoka muoviastioissa ja sitten odotetaan, että lapsi kunnioittaa ruokaa.

Jos lapsi riehuu pöydässä ja lautanen putoaa, on ihan hyvä, että lautanen pitää lattialla kovaa ääntä ja menee jopa rikki. Siinä lapsi näkee, miksi astioiden pitää pysyä pöydässä ja käsissä nätisti. Oma pian kuusivuotias lapseni ei ole rikkonut yhtäkään astiaa ruokailutilanteissa. Muistan yhden kerran lautasen pudonneen lattialle, mutta Arabian lastenlautanen ei mennyt rikki.

Toiseksi minua ihmetyttää, miksi (terveiden) lasten syömättömyydestä tehdään niin iso numero. Jos ruoka ei maistu tai pöydässä ei osata olla, lähdetään pois. Seuraava ruokailumahdollisuus on 3 - 4 tunnin kuluttua ja hyvin todennäköisesti silloin on jo nälkä.

Oma lapseni ei suostunut 3 - 4-vuotiaana syömään vihreää salaattia, vaikka muut perheessä syömme paljon salaattia. Hän söi kurkkua, tomaattia ym., mutta ei halunnut lautaselleen hitustakaan vihreää salaattia. Se oli meillä kotona ok. Päiväkodista minulle huomautettiin, että lapsi ei syö salaattia. Sanoin, että ei syö, eikä missään nimessä saa pakottaa syömään. Sanoin, että lapselle täytyy antaa mahdollisuus itse valita, mitä salaatin joukosta syö tai syökö mitään. Nyt, pian 6v, hän syö taas salaattia. Jonain päivänä hän vain otti vihreää salaattia lautaselleen, söi ja sanoi minulle: "Äiti, mä pystyn syömään salaattia, tämä on hyvää".

Kaikenlainen ruokaehdottomuus kukoistaa ja sen lisäksi lapsille tehdään vielä selväksi, että heidän ruokailuunsa liittyy riskejä ja ongelmia. Lautaset ovat kaiken kestävää muovia ja ravintoloissa, joihin mennään syömään, on leikkipaikat. Lapsi joutuu ottamaan aika ristiriitaisia viestejä vastaan jatkuvasti. Ei siis ihme, jos ruokailusta tulee sirkusta.

Tää vois olla mun kirjoittama!

Meillä 6v. Ruokailut on mukavia tilanteita. Lapsi syö melkein mitä vaan, ja jos ei niin en edes ehdota maistamista. Osaan ruokapöytäetiketin ja siihen kuuluu että muiden syömisistä ja syömättömyydestä ei tehdä pöydän ääressä mitään numeroa. Posliiniastiat ja lasilasit olleet samanlailla käytössä.

Aika ihailtavia adhd-lasten äitejä olette, kun lapsenne syövät hyvin, pysyvät pöydässä ja voi kattaa parhailla astiastoilla. Toimintaterapeutit voisivat ottaa nyt kyllä vinkkejä teiltä. Tai oikeastaan, voisitteko kiltit superäidit kirjoittaa tänne vielä yksityiskohtaiset ohjeet, miten olette nepsylapsenne saaneet a) syömään erilaisia ruokia ilman oksennusta/tukehtumista/raivokohtauksia/paniikkipelkokohatusta b) pysymään pöydässä paikoillaan ja C) olemaan sotkematta ruoalla ja heittelemästä astioita lattialle, jos ruoka on väärän hajuista, makuista, tuntuista, väristä, näköistä... Kertokaa, niin ehkä me muutkin adhd-lasten äidit opimme teiltä paremmilta.

Mulla on ihan tavallinen lapsi. Hänellä ei ole diagnoosia. En ole missään vaiheessa kirjoitustani sanonut, että lapseni olisi ns. erityislapsi. Kaikenlaisten lasten kasvattamisessa auttavat kasvattajan kyvyt kuulla ja olla ymmärtävässä vuorovaikutuksessa.

Olisi kiva tietää saako nämä perheet jatkossa apua. Esim tämä viimeinen perhe niin varmasti tuo Pia ymmärsi ,että perhe tarvii kiireellistä apua monessa asiassa.

Nosti vähän traumoja pintaan tämä jakso. Oma yh-äitini oli aikoinaan paljon pahempi kuin tämän jakson äiti, ja kaiken hyvän lisäksi äitini työskenteli lastenhoitajana. Työssään hän oli kuin toinen ihminen, mutta kotona huutava, arvaamaton, väkivaltainen, hyvin pelottava ja epävakaa hirviö. Väkivaltaa hän kohdisti erityisesti minuun, ainoaan tyttäreensä.

Jäin miettimään, että kunpa itsellänikin olisi ollut lapsena jossain edes se yksi turvallinen aikuinen, joka olisi puolustanut minua. Olisin saattanut säästyä paljolta. Tai ehkä en olisi ainakaan syyttänyt itseäni kaikesta monta vuosikymmentä... Olen tosi onnellinen, että tässä perheessä oli ihana isäpuoli, ja että Supernanny teki selväksi, että äidin käytös ei ole ok. Käytös ei ehkä heti muutu, mutta ainakin lapset ovat saaneet sen viestin, että vika ei ole heissä. Se voi kantaa ja kannatella todella paljon.

Toivon koko heidän perheelleen apua myös jatkoon ja nostan hattua, kun hakivat apua.

Luulen että tämä pariskunta ei ole enää kimpassa.

Onko perheen isä/isäpuoli saanut avata suutaan kertaakaan koko jakson aikana?

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva tietää saako nämä perheet jatkossa apua. Esim tämä viimeinen perhe niin varmasti tuo Pia ymmärsi ,että perhe tarvii kiireellistä apua monessa asiassa.

Ei saa. Ainakaan mun tuttava perheineen, jotka myös ohjelmaan osallistuivat. Eikä todellakaan mene niin, että kuvataan monta päivää ja Pia siellä tarkkailee pitkäänkin ja oikein paneutuu tilanteeseen. Muutaman tunnin kuvasivat muistaakseni kolmena päivänä, joista Pia oli paikalla kaksi😀 tuossa ajassa mielestäni mahdotonta tutustua perheeseen tai tehdä mitään analyyseja muuten kuin mutu-tuntumalta.

miksi äitiä ei voitu vähän meikata ja laittaa kauniit vaatteet. Ei Penttalakaan saavu kameran eteen hiukset roikkuen, pierukalsareissa ja poskessa rosacea tai melasma peittämättä. Vähän kunnioitusta myös äideille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä valitettavasti pystyn samaistumaan tuon äidin tunteisiin siinä tilanteessa, kun lapsi huutaa, itse huudat, mikään ei tunnu auttavan. Päässä pimenee ja tekee mieli lyödä tai ravistella sitä lasta, että nyt olet hiljaa ja tottelet. Siinä taantuu aivan täysin itsekin jonnekin pienen lapsen tasolle, eikä pysty enää ymmärtämään että tämä tilanne ei oikeasti ole vakava ja minä aikuisena voisin tämän lopettaa. Tai vaikka ymmärtäisi niin ei pysty lopettamaan, koska on itse niin äärimmilleen provosoitunut ja tunteet kiehuvat.

Minulla ei ole adhd:ta tai mitään muutakaan diagnoosia, ja olen luonteeltani rauhallinen ja ujo. Keskityn hyvin jne. Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut vähän huono, mutta olen silti pärjännyt. Lapsenikin on aivan tavallinen, rauhallinen lapsi, joka on aina saanut pelkkiä kehuja päivähoidosta ja koulusta.

Vasta oman lapsen kanssa toimiminen on herättänyt minussa aivan käsittämättömiä tunteita, ja nimenomaan sen väkivallan halun kun suuttuu. Olen työstänyt sitä ja nitistänyt itsestäni moiset raivokohtaukset, ja ymmärtänyt, että ne ovat täysin omaa syytäni. Aikuisena minun pitää ulkoistaa itseni tilanteesta henkisesti ja nähdä tilanne tavallaan ulkopuolelta. Vain siten pystyn ohjaamaan lasta ja asiat sujuvat hyvin.

Minun kotonani tunnekasvatus oli täysin nolla, ja lasten tunteille naurettiin tai ne mitätöitiin. Sinänsä perheeni oli muuten ihan normaali ja hyvinvoiva. Koskaan vaan ei ilmaistu mitään positiivista. Ei pyydetty anteeksi, ei sanottu välittäviä sanoja eikä puhuttu siitä miltä jokin asia tuntui. Jos jokin asia harmitti tai suututti, piti vetäytyä omaan huoneeseen ja pyrkiä unohtamaan koko asia. Siellä omassa huoneessa sitten kuuntelit, kun äiti juorusi puhelimessa sukulaisille ja naureskeli miten hankala X taas on.

On ollut todella vaikeaa kestää se, että lapsellani on negatiivisia tunteita ja hän ilmaisee niitä minulle. Kun ei ole itse koskaan saanut hyväksyntää ja on kokenut että omat tunteet kuuluu piilottaa, on hyvin hankalaa auttaa lasta hänen tunteissaan ja sietää niitä.

Omaa taustaani vasten en siis usko, että tuon äidin kohdalla on kyse vain keskittymishäiriöstä. Toki se varmaan vaikeuttaa itsensä hillitsemistä, mutta nuo tunteet ja raivo kumpuavat jostain syvempää. Ei keskittymishäiriö saa suhtautumaan omaan lapseen noin negatiivisesti, jos oma tunne-elämä on kunnossa.

Niinpä. Samoja ajatuksia ja samoja tunteita minulla. Ns. normaalin lapsuuden eläneet tunnistavat varmasti tästä myös itsensä, mutta heidän eronaan saattaa hyvinkin olla se, että pystyvät siirtämään itsensä sinne kuistille jäähylle niin kuin joku tuossa aiemminkin kirjoitti. Jos omassa lapsuudessa on ollut paljon henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin se itsensä siirtäminen kuistille on todella vaikeaa. Koska siinä hetkessä olet tavallaan se lapsi joka olit pienenä, ja aivot tekevät hurjasti taistele-pakene -työtä ja siinä ei enää tietoisuudella ole kovin paljoa sijaa. En usko että tätä on kovin helppo ymmärtää sellaisen, joka sitä ei itse ole kokenut. Eli kun menetät oikeasti sen itsehillinnän ja järjen, ja lapsen huuto saa sinussa aikaan tavallaan posttraumaattisen reaktion. Ja kyllä, valitettavasti nämä ovat asioita jotka oppii itsestään vasta oman lapsen myötä, ja mikä pahinta usein vasta uhmaiässä kun toinen lapsikin on tuloillaan.

Sitten on vielä sekin, että jos lapsella on ADHD/add/autismin kirjon häiriö, niin lapsen käytös on usein sitä luokkaa, että ns. normaalillakin vanhemmalla on tukkapölly aika lähellä. On ihan eri asia hoitaa sellaisia tilanteita kun lapsi ei vaikkapa suostu istumaan pöydän ääressä kokoa aterian aikaa, kuin hoitaa jatkuvasti sellaista tilannetta että isompi lapsi vaikkapa lyö n. 20 kertaa päivässä vauvaa/taapero sisarusta, tai saa 5-10 kertaa päivässä puolen tunnin mittaisen raivokohtauksen. En siis puhu nyt tämän viimeisimmän jakson lapsista, vaan ihan yleisesti aiheesta. Siinä on todella "normaalikin" vanhempi koetuksella, saati sitten sellainen, joka on ollut itse omassa lapsuudessaan psyykkisesti ja fyysisesti pahoinpidelty. Tällöin tarvitaan ammattiapua, ja toivon todella että niitä matalan kynnyksen apuja näihin tilanteisiin olisi paljon. Jos itsellä on vaikeuksia aggressiivisten tunteiden kanssa, niin niihin on todella pelottavaa hakea apua esimerkiksi lastensuojelusta. Koska uskokaa tai älkää se aggressiivinenkin äiti kyllä rakastaa lastaan ja ei halua menettää häntä.

Juuri näin. Ero tulee juuri siinä, pystyykö käsittämään että tämä tunne on kauhea ja epänormaali ja siksi siirtämään itsensä vaikka sinne kuistille. Ensin ei ehkä edes ole ymmärrystä, että tämä ei ole oikein, koska ei ole kokemusta muusta. Kun se ymmärrys joskus tulee, ei ole keinoja muuttaa omaa toimintaansa. Neutraalina hetkenä voi ajatella miten kuuluisi toimia, mutta kun tilanne on päällä, tunnehyöky kaappaa vallan. Näin siis etenkin jos on ainoa vanhempi tai muuten vaan tilanteessa yksin. Ei ole ketään sanomassa, että tuo ei ole normaalia, tule pois, minä hoidan. Tai sitten se toinen vanhempi on samanlaisen kasvatuksen tuotos eikä myöskään pysty puuttumaan asiaan.

Tällaisten asioiden muuttaminen vaatii itsekritiikkiä, oman lapsuuden pohtimista ja noh, skarppiutta ylipäätään. Jos on vähän simppeli mieleltään, ei välttämättä mieti näitä asioita ollenkaan ja jatkaa vain tuhoisia toimintamalleja. Kuten tässäkin tuo perheen äiti ajatteli vain lapsen oleva vaikea ja hän yrittää vain komentaa.

Minut yllätti äitinä se miten raivon partaalle välillä päädyin lasten kanssa, ja ongelma oli se että ei voinut (tai joskus vain kokenut voivansa) ulkoistaa itseään niistä tilanteista. Aikuisen luota voi aina kävellä pois, mutta alle kouluikäisten lasten kanssa ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa hengitystilaa ja marssia vaikka sinne kuistille kun oli tilanne päällä, vaikka olisit vessaan itsesi lukinnut niin joku roikkui ovenkahvassa ulvoen tai kuulostelit oven läpi riitelyn ääniä, siinä on vaikea rauhoittua. Aika mustiin kuoppiin sitä putosi ja tuli mokattua, monesti ja pahasti. Onneksi nyt 6- ja 8-vuotias kanssa voi edes vähän korjata virheitään, kun ne tilanteet ei enää tunnu siltä että sua revitään sisältä päin riekaleiksi ja pakomahdollisuutta ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla Penttalalla on tosi ihana lähestymistapa perheisiin. Tämän viimeisimmän perheen vanhemmat eivät selvästi olleet kovin teräviä, mutta Pia puhui heille kunnioittavasti ja heitä arvostaen. Se on hienoa. Hän ei arvostele, mutta sanoo havaintonsa suoraan ja kertoo myös niitä perheiden vahvuuksia. Muutenkin hän on minusta lapsia kohtaan paljon lempeämpi ja keskustelevampi kuin Jo Frost. On miellyttävää katsoa, kun lapsille puhutaan ja heidät otetaan tosissaan, eikä vaan lykätä jäähylle ja pakoteta pyytämään anteeksi.

Nimenomaan. Tässä näkyy koulutus ja asiantuntemus. Kohdataan ihmiset ihmisinä, yksittäisinä tapauksina ja toimitaan sen mukaan. Asetetaan rajoja, mutta myös tuetaan ja kannustetaan. Mikäköhän Jo Frostin koulutus oli? Hänessä ärsytti se iänikuinen jäähykaava. Kaikki lapset vaan jäähylle, niin tilanne on sillä selvä. Penttalalla on yksilöllisempiä keinoja ratkaista ongelmia kuin vaan jokaiselle jäähy rangaistukseksi. Hän jos käyttää jäähyjäljitelmää metodina, siinä aikuinen on lapsen kanssa niin kauan, että lapsi rauhoittuu. Lasta ei jätetä yksin vaikeiden tunteiden kanssa.

En kyllä muista Jo Frostin koulutusta, mutta sen muistan että hänellä ei ole omia lapsia. Siitä kyllä pidin, että Jo aina kumartui lapsen tasolle kun puhutteli häntä.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva tietää saako nämä perheet jatkossa apua. Esim tämä viimeinen perhe niin varmasti tuo Pia ymmärsi ,että perhe tarvii kiireellistä apua monessa asiassa.

Uskoisin että Pialla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus mikäli sille on tarvetta... Tuskin tukea tarvitsevat perheet jäävät pelkän ohjelman varaan.