Mikä yhdistää ihmisiä, jotka haluavat parisuhteessa tehdä kaiken yhdessä?

Epävarmuus. Varma tieto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvaiset, sekä kutuvaiheessa olevat. Se, että se puoliso on se paras kaveri ei saisi sulkea pois sitä,että nähdään niitä muita välillä yksinkin. Kun aina voi sattua elämässä kaikenlaista, niin on ihan hyvä opetella tekemään alusta asti asioita myös ilman sitä puolisoa.

Miksi olla parisuhteessa jos haluaa elää kuin sinkku?

Olen ollut 10 vuotta naimisissa ja teemme kaiken yhdessä, mikä mielestäni on normaali olotila.

Ei ole tullut mieleenikään tehdä asioita yksin, perustellen asiaa sillä, että jonain päivänä kuitenkin eroamme tai toinen kuolla kupsahtaa.

Tuntuisi samalta kuin olla käyttämättä autoa liikkumiseen, ajatellen että jonain päivänä se kuitenkin hajoaa, joten miksipä en nyt sitten kävelisi.

En ymmärrä tätä ajattelutapaa, ettei kannattaisi olla parisuhteessa, jos haluaa tehdä eri asioita kuin puoliso. 

Meillä on minulla omat harrastukset ja miehellä on omat. Olisi ihan hullua, jos en voisi käydä vaikkapa tanssitunneilla, koska mies ei halua harrastaa tanssia. Tai että en päästäisi miestä pelaamaan sulkapalloa työporukassa, vain koska hän olisi menossa sinne ilman minua. Kuitenkin meillä on miehen kanssa myös omat yhteiset juttumme, joihin ei oteta edes perheen teiniä mukaan.

Onko teillä symbioosipariskunnilla lapsia? Kuljetteko te kaikissa lastenkin tapahtumissa ja harrastuskuskauksissa aina yhdessä? Entä jos yhdellä lapsella on meno paikkaan x ja toisella lapsella paikkaan y, ettekö edes tällöin "hajaannu"?

Minun on oikeasti vaikea ymmärtää, mten joku ei voisi lähteä mihinkään ilman puolisoa. Ymmärrän sen, että halutaan kulkea yhdessä, mutta en sitä, että kaikkialla aina pitää kulkea yhdessä eikä muita vaihtoehtoja ole.

Mä olen sinkku mutta täytyy sanoa että minusta on mukavaa käydä kumppanin kanssa vaikka yhdessä ruokakaupassa. Varsinkin silloin jos ei asuta yhdessä mutta on yhteinen ilta tiedossa. Samoin tykkään yhdessä liikkumisesta ja kapakoinnistakin, jos se mies nyt sitten on mukavaa seuraa mikä on tietysti oletuksena. Autokaupoissa pyöriminen, Ikea-reissut, kyläilyt.. mikä sen kivempaa.

Hmm--- jos toinen on pakotettu tälläiseen kaikki tehdään yhdessä -moodiin niin se on aika kontrolloivaa ja väsyttävää sille osapuolelle joka ei haluaisi sitä ja varmasti tukahduttaa toista. Siksi tää juttu toimii vain ja ainoastaan silloin, jos molemmille tuo on luontevaa ja ok, ja se yhdessä tekeminen ja oleminen on molemmille oikeasti sellasta mitä haluu tehdä ja yhdessäolosta ei tuu muita sosiaalisia ongelmia. Eli sopii varmaan sellaisille, joilla ei ole kummallakaan oikein muita ystäviä ja kiinnostuksenkohteet ja harrastukset on melkolailla samat. En sitten tiedä miten he pärjäävät eron tullessa tai jos toiselle käy jotain... 

Näitä vaan sattuu olemaan kuitenkin aika harva prosentti ihmisistä, veikkaisin. Itse tulisin hulluksi tuollaisessa tilanteessa, jos totta puhutaan. Tykkään kyllä tehdä asioita yhdessä poikaystävän kanssa ja olla yhdessä ehkä keskivertoa enemmän, mutta kyllä minäkin kaipaan sitä omaa aikaa, enkä todellakaan raahaisi poikaystävää vasten tahtoisesti minnekkään tai kieltäisi häntä meneämästä yksin jonnekkin, jos hän ei halua että tulen mukaan (siis esim sukulaisille tai kavereilleen). Läheisriippuvuuskin on tavallaan sairaus, eikä sekään aina ole hyvä juttu. Omilla isovanhemmilla oli vähän sellainen suhde. Isoisän kuoltua mummo ei osannut enää elää yksin vaan kuoli melkeen heti perään (oli täysin terve ennen isoisän kuolemaa, mutta kuoli sitten kai stressin ja surun takia alle vuoden sisällä). Ja tiedän monta eronnutta, jotka ovat romahtaneet henkisesti täysin eron tultua kun ovat olleet tuollaisessa suhteessa. Ihmetelty sitten kun kaveritkin on jääneet jonnekkin matkanvarrella :/ 

ei se tarkoita, ettei toista rakasta ja välitä jos ei tee kaikkea 24/7h yhessä. 

Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta, hän 50v ja minä lähestyn 40v. Teemme oikeastaan kaiken yhdessä. Itse olen kotona ja mies tekee yrittäjänä lyhyempää päivää, mutta soittelemme useamman kerran päivän aikana. Harrastamme yhdessä, sukuloimme yhdessä ja näemme ystäväpariskuntia yleensä aina yhdessä. Jos iltaisin valvon itse pidempään katsellen tvtä tms, mies kuitenkin nukkuu vieressäni, eli olemme myöskin fyysisesti paljon yhdessä. Rakastan elämäämme ja elämäntapaamme, mies on paras ystäväni, ja me todella olemme tulleet "yhdeksi lihaksi" niinkuin avioliitto asiaa kuvaa. :) Se mikä meitä varmaan yhdistää tässä asiassa on alusta asti vahvana ollut tiimitekeminen, ja halu yhdessä toteuttaa unelmat. Käytännössä siis mieheni unelmista on tullut myös minun unelmia ja toisin päin. Yhdessä tekemälle pääsemme nopeammin pidemmälle, joten tämä on meille luontainen valinta.

Vähän ohis tai sitten ei:

Ihmettelen ja myös ihailen pitkään yhdessä vanhempia pariskuntia, jotka kävelevät kävelylenkit käsi kädessä, En itse pystyisi siihen, tarvitsen paljon tilaa ja vapautta itselleni.

Joskus mietin, ovatko todella rakastuneita vaiko vaan tottuneina vai onko kyseessä alistava suhde. Päädyn aina mielessäni siihen, että heillä on hyvä ja rakastava suhde.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sinkku mutta täytyy sanoa että minusta on mukavaa käydä kumppanin kanssa vaikka yhdessä ruokakaupassa. Varsinkin silloin jos ei asuta yhdessä mutta on yhteinen ilta tiedossa. Samoin tykkään yhdessä liikkumisesta ja kapakoinnistakin, jos se mies nyt sitten on mukavaa seuraa mikä on tietysti oletuksena. Autokaupoissa pyöriminen, Ikea-reissut, kyläilyt.. mikä sen kivempaa.

no siis tämähän on täysin normaalia ja täysin okei! mutta tässä taisi olla kyse siitä, että ollaan oikeasti KOKOAJAN yhdessä eikä MINNEKKÄÄN voi käytännössä mennä ilman toista. Ja että sellaset menot perutaan, jonne toinen ei vaikka pääsekkään vaikka ihan hyvin voisi mennä yksinkin jne. tai että toista osapuolta ei päästetä sitten yksin menemään vaikka sinen sukulaisille tai kavereille, vaan aina täytyy toisenkin änkeä mukaan... 

Ekstrovertit eivät tarvitse niin paljoa omaa tilaa. Introverttina lataan akkuja omassa rauhassa. Ei tarkoita sitä, että rakastaisin toista yhtää sen vähempää vaikka en kokoajan kyhnäisikään kyljessä. Lisäksi on omia harrastuksiakin, enkä viitsi kaikkia aikaisempia ystävyyssuhteita heittää roskiin vain koska olen parisuhteessa. En pidä ystävyyttä halpana. Toki eniten aikaa vietetään kumppanin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse haluaisin tehdä kaiken kumppanini kanssa koska hänen seuransa on parasta seuraa. Joissakin tapauksissa toki voi olla kyse siitä että ollaan riippuvaisia toisesta tai halutaan kontrolloida, mutta joskus se on ihan sitä että en voisi kuvitellakaan parempaa seuraa kuin oma mies. Toki meillä on silti omat elämät ja ystäviä voidaan nähdä ihan yksinämme vaikka suurin osa ystävistä on yhteisiä. Kaikkea ei tarvi tehdä yhdessä vaikka haluaiskin ja on ihan tervettä viettää aikaa myös yksin/muiden ihmisten kanssa. 

Miksiköhän olisi sen terveempää viettää aikaa yksin kuin oman kumppanin kanssa? Yleensä ihmiset käyvät esimerkiksi töissä 8h päivästä, pitäisikö vielä illallakin erikseen lähteä viettämään aikaa jonkun muun kanssa, kun puolison kanssa oleminen on jotenkin epätervettä. Tervettä on se, että viettää aikaa ihmisen kanssa jonka kanssa haluaa sitä viettää, ei se, että väkisin ollaan erossa tai jonkun muun seurassa. Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta olen useasti kuullut tästä samaisesta asiasta kun on tullut ihmettelyä miksi esimerkiksi emme ota jotain kolmatta ihmistä mukaan lomareissullemme vaan haluamme mennä kahdestaan "kun vietätte muutenkin kaiken ajan yhdessä".

En ole tuo, kenelle vastaat, mutta ei kai tässä tervettä ole se, että nimenomaan ollaan erossa puolisosta. Vaan se, että osataan olla myös erossa puolisosta. Jälkimmäinen ei tarkoita sitä, että puolison kanssa ei haluaisi viettää aikaa tai että haluaisi olla erossa puolisostaan vaan sitä, että on itsenäinen ihminen, joka osaa olla myös erossa puolisostaan.

Sitten on ne hetket erikseen, kun ollaan nimenomaan sen puolison takia.

Elämä ei ole mustavalkoista joko puolison kanssa aina tai sitten aina erossa puolisosta -elämää.

Vierailija kirjoitti:

Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta, hän 50v ja minä lähestyn 40v. Teemme oikeastaan kaiken yhdessä. Itse olen kotona ja mies tekee yrittäjänä lyhyempää päivää, mutta soittelemme useamman kerran päivän aikana. Harrastamme yhdessä, sukuloimme yhdessä ja näemme ystäväpariskuntia yleensä aina yhdessä. Jos iltaisin valvon itse pidempään katsellen tvtä tms, mies kuitenkin nukkuu vieressäni, eli olemme myöskin fyysisesti paljon yhdessä. Rakastan elämäämme ja elämäntapaamme, mies on paras ystäväni, ja me todella olemme tulleet "yhdeksi lihaksi" niinkuin avioliitto asiaa kuvaa. :) Se mikä meitä varmaan yhdistää tässä asiassa on alusta asti vahvana ollut tiimitekeminen, ja halu yhdessä toteuttaa unelmat. Käytännössä siis mieheni unelmista on tullut myös minun unelmia ja toisin päin. Yhdessä tekemälle pääsemme nopeammin pidemmälle, joten tämä on meille luontainen valinta.

Olen huomannut että tälläistä on usein juuri keski-iän ylittäneillä pariskunnilla jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Jotenkin tulee vain sellainen tunne, että eikö teillä ole muita ystäviä ja sen takia on kaikki tehtävä yhdessä? no tietysti se elämä muotutuu pakosti yhdenmukaiseksi kun ei ole muutakaan tavallaan. Mietin vain usein tuollaisia pariskuntia nähdessäni, että ovatko molemmat oikeasti 100% tyytyväisiä siinä vai kaipaako toinen tai molemmat oikeasti sisimmissään hiukan muutakin... usein keski-ikäiset, etenkin miehet ovat oikeastaan aika yksinäisiä. Onhan se eri juttu tehdä vaimon tai naisystävänkanssa asioita kuin vaikka hommailla miestenkanssa miesten juttuja, ja päivastoin naisena höpötellä naistenjuttuja. Usein naisilla onkin näitä höpöttelykavereita muutenkin, vaikka ei tavattaisi silleensä kasvokkain niin sitten puhelimessa jutellaan tai pyykkituvalla jutellaan naapurinrouvan kanssa. Miehillä ei tunnu useinkaan olevan samaa. Toki positiivista on kun on ystäväpariskuntia, mutta mielestäni tuokin on vähän sellasta pinnallisempaa, kuin että olis ihan omia kavereita. Mutta voihan olla, että tälläisenä alle 30 vuotiaana naisena en vain osaa samaistua vielä tuohon 40-60 vuotiaiden arkieloon. Mutta hei, pääasia että olette onnellisia. Toivottavasti todella sisimmässännekin :) 

En ihan ymmärrä, miten on niin outoa haluta tehdä asioita yhdessä, tai miksi siihen pitää liittyä kontrollointia tai läheisriippuvuutta..?

Miksi olisin avioliitossa sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa en haluisi jakaa arkea ja yhdessä tekeminen tuntuisi pakolta tai pakottamiselta?

Ei se silti tarkoita, etteikö voitaisi tarvittaessa ongelmitta tehdä samoja asioita yksin/erikseen, mutta yhdessä on paljon mukavampaa, etenkin kun sitä vapaa-aikaa töiltä on arkisin 4-5h jos sitäkään. Omasta mielestäni ihan normaalia parisuhdekäyttäytymistä.

Vanhempani ovat tällainen tiivis suhde. Lapset olimme ulkoympyrällä, kaikki muutimmekin kauaksi heti täysi-ikäisinä. Tuo jatkuva symbioosi ei kuitenkaan taida olla pelkästään onnea. Nyt vanhoina, 80+ ovat toistaitoisia, toinen ajaa autoa, toine laittaa ruuat, toinen hoitaa pankkiasiat jne. Kun toinen kuolee, toinen ei selviä arjesta. Tiivis parisuhde on aiheuttanut kipuiluja kun ne erot toisesta on olleet tuskaa: pakolliset työreissut suuria riidan aiheita, voimakas tarve tehdä kaikki yhdessä vielä silloinkin kun halut vapaa-ajan ja tekemisten suhteen ovat nousseet esiin näkyi katkeruutena. Ja tiivis suhde johon lapset eivät sopineet johti myös sosiaalisen piirin vähenemiseen: lapsenlapset hyvin etäisiä, lasten kanssa soitellaan silloin tällöin, lähinnä selittävät omia tekemisiään. Tapa elää, itse en tuollaista halunnut, mieluummin suhde jossa molemmat saavat toteuttaa itseään välillä yksinkin ja johon lapsetkin sopivat tiukasti sisärenkaaseen. 

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä, miten on niin outoa haluta tehdä asioita yhdessä, tai miksi siihen pitää liittyä kontrollointia tai läheisriippuvuutta..?

Miksi olisin avioliitossa sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa en haluisi jakaa arkea ja yhdessä tekeminen tuntuisi pakolta tai pakottamiselta?

Ei se silti tarkoita, etteikö voitaisi tarvittaessa ongelmitta tehdä samoja asioita yksin/erikseen, mutta yhdessä on paljon mukavampaa, etenkin kun sitä vapaa-aikaa töiltä on arkisin 4-5h jos sitäkään. Omasta mielestäni ihan normaalia parisuhdekäyttäytymistä.

Tässä ketjussa oli kyse juuri niistä pariskunnista, jotka eivät pysty tekemään mitään ilman puolisoa. Ei heistä, jotka voivat kyllä olla ilman puolisoakin jossain, mutta ovat mieluummin yhdessä.

Itsekin olen jälkimmäistä tapausta, mutta vastannut jo parikin kertaa, etten ymmärrä tilannetta, jossa ei voi lähteä yksinään jonnekin.

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä, miten on niin outoa haluta tehdä asioita yhdessä, tai miksi siihen pitää liittyä kontrollointia tai läheisriippuvuutta..?

Miksi olisin avioliitossa sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa en haluisi jakaa arkea ja yhdessä tekeminen tuntuisi pakolta tai pakottamiselta?

Ei se silti tarkoita, etteikö voitaisi tarvittaessa ongelmitta tehdä samoja asioita yksin/erikseen, mutta yhdessä on paljon mukavampaa, etenkin kun sitä vapaa-aikaa töiltä on arkisin 4-5h jos sitäkään. Omasta mielestäni ihan normaalia parisuhdekäyttäytymistä.

Luulen että sillä on ero, että haluaa tehdä asioita yhdessä, kuin että ei PYSTY tekemään asioita ilman toista. Eli siis ts. pärjää kuitenkin ilman toistakin. Minusta tästä aloituksesta tuli nimenomaan mielikuva jälkimmäisestä... ja se on mielestäni epänormaalia. Ei ihminen voi tulla niin riippuvaiseksi toisesta, ettei sitten kykene enää normaaleihin asioihin ilman toista. 

esim. yksi tuttavapariskunta, hiukan jo vanhemmalla iällä, ovat aina yhdessä. suhde on kuitenkin sellainen, että mies on ihan hukassa jos vaimo lähtee jonnekkin. Kerran vaimo joutui yllättäin sairaalaan, mies oli ihan hukassa, koska ei osannut tehdä ruokia itselleen tai siivota silläaikaa, kun vaimo oli aina tehnyt nuo asiat. Mies ei myöskään osannut tehdä oikein mitään itsekseen, muuta kuin istua sohvalla ja katsoa tv;tä kun kaikki asiat oli tehty yhdessä. Siinä suhteessa tuntui olevan niin, että vaimo päätti ja kontrolloi, mies totteli ja teki kuten sanottiin. Ulospäin näytti siltä, että he tekevät kaiken yhdessä ja ovat oikein ihana pariskunta jotka rakastavat toisiaan niin paljon, että tekevät kaiken mielellään yhdessä. Oikeasti kyse olikin vain siitä, että olivat TOTTUNEET tekemään niin, ja toinen ei sitten yksin ollessa pärjännyt kun ei ollut koskaan tarvinnut olla yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse haluaisin tehdä kaiken kumppanini kanssa koska hänen seuransa on parasta seuraa. Joissakin tapauksissa toki voi olla kyse siitä että ollaan riippuvaisia toisesta tai halutaan kontrolloida, mutta joskus se on ihan sitä että en voisi kuvitellakaan parempaa seuraa kuin oma mies. Toki meillä on silti omat elämät ja ystäviä voidaan nähdä ihan yksinämme vaikka suurin osa ystävistä on yhteisiä. Kaikkea ei tarvi tehdä yhdessä vaikka haluaiskin ja on ihan tervettä viettää aikaa myös yksin/muiden ihmisten kanssa. 

Miksiköhän olisi sen terveempää viettää aikaa yksin kuin oman kumppanin kanssa? Yleensä ihmiset käyvät esimerkiksi töissä 8h päivästä, pitäisikö vielä illallakin erikseen lähteä viettämään aikaa jonkun muun kanssa, kun puolison kanssa oleminen on jotenkin epätervettä. Tervettä on se, että viettää aikaa ihmisen kanssa jonka kanssa haluaa sitä viettää, ei se, että väkisin ollaan erossa tai jonkun muun seurassa. Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta olen useasti kuullut tästä samaisesta asiasta kun on tullut ihmettelyä miksi esimerkiksi emme ota jotain kolmatta ihmistä mukaan lomareissullemme vaan haluamme mennä kahdestaan "kun vietätte muutenkin kaiken ajan yhdessä".

En ole tuo, kenelle vastaat, mutta ei kai tässä tervettä ole se, että nimenomaan ollaan erossa puolisosta. Vaan se, että osataan olla myös erossa puolisosta. Jälkimmäinen ei tarkoita sitä, että puolison kanssa ei haluaisi viettää aikaa tai että haluaisi olla erossa puolisostaan vaan sitä, että on itsenäinen ihminen, joka osaa olla myös erossa puolisostaan.

Sitten on ne hetket erikseen, kun ollaan nimenomaan sen puolison takia.

Elämä ei ole mustavalkoista joko puolison kanssa aina tai sitten aina erossa puolisosta -elämää.

Mua tossa alunperin lainattiin. Eli juuri tota tarkoitin että me myös osataan tehdä asioita yksinämme, vaikka haluttaisiin tehdä kaikki yhdessä. En tarkottanut missään nimessä että se olisi epätervettä viettää puolison kanssa aikaa, vaan on myös ihan hyvä kyetä olemaan erikseen. Pääasiassa me vietetään yhdessä kaikki aika, mutta vaikka haluttaiskin olla jatkuvasti toisiimme kietoutuneita niin ei meidän tarvi olla vaan voidaan vapaasti myös tehdä omia juttujamme jos siltä tuntuu. Mulle ainakin ihan "tervettä" lähteä välillä ilman miestä koska jos viettäisin vaan kaiken ajan hänen kanssaan niin menisi helposti vuosi etten nää yhtään ketään muuta ihmistä. 

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä, miten on niin outoa haluta tehdä asioita yhdessä, tai miksi siihen pitää liittyä kontrollointia tai läheisriippuvuutta..?

Miksi olisin avioliitossa sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa en haluisi jakaa arkea ja yhdessä tekeminen tuntuisi pakolta tai pakottamiselta?

Ei se silti tarkoita, etteikö voitaisi tarvittaessa ongelmitta tehdä samoja asioita yksin/erikseen, mutta yhdessä on paljon mukavampaa, etenkin kun sitä vapaa-aikaa töiltä on arkisin 4-5h jos sitäkään. Omasta mielestäni ihan normaalia parisuhdekäyttäytymistä.

Varmaan ymmärrät, että kaikilla ei ole hyvä avioliitto, jotkut ovat alisteisessa epätasapainoisessa suhteessa. Ei siitä silti ole helppoa lähteä, eikä huonoa oloa edes aina tiedosta vaan luulee sen kuuluvan kuvaan (sukupolvien ketju).

Joten ole onnellinen hyvästä suhteestasi, mutta joillakuilla voi olla suhde, jossa on pakottamistakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvaiset, sekä kutuvaiheessa olevat. Se, että se puoliso on se paras kaveri ei saisi sulkea pois sitä,että nähdään niitä muita välillä yksinkin. Kun aina voi sattua elämässä kaikenlaista, niin on ihan hyvä opetella tekemään alusta asti asioita myös ilman sitä puolisoa.

Miksi olla parisuhteessa jos haluaa elää kuin sinkku?

Olen ollut 10 vuotta naimisissa ja teemme kaiken yhdessä, mikä mielestäni on normaali olotila.

Ei ole tullut mieleenikään tehdä asioita yksin, perustellen asiaa sillä, että jonain päivänä kuitenkin eroamme tai toinen kuolla kupsahtaa.

Tuntuisi samalta kuin olla käyttämättä autoa liikkumiseen, ajatellen että jonain päivänä se kuitenkin hajoaa, joten miksipä en nyt sitten kävelisi.

En ymmärrä tätä ajattelutapaa, ettei kannattaisi olla parisuhteessa, jos haluaa tehdä eri asioita kuin puoliso. 

Meillä on minulla omat harrastukset ja miehellä on omat. Olisi ihan hullua, jos en voisi käydä vaikkapa tanssitunneilla, koska mies ei halua harrastaa tanssia. Tai että en päästäisi miestä pelaamaan sulkapalloa työporukassa, vain koska hän olisi menossa sinne ilman minua. Kuitenkin meillä on miehen kanssa myös omat yhteiset juttumme, joihin ei oteta edes perheen teiniä mukaan.

Onko teillä symbioosipariskunnilla lapsia? Kuljetteko te kaikissa lastenkin tapahtumissa ja harrastuskuskauksissa aina yhdessä? Entä jos yhdellä lapsella on meno paikkaan x ja toisella lapsella paikkaan y, ettekö edes tällöin "hajaannu"?

Minun on oikeasti vaikea ymmärtää, mten joku ei voisi lähteä mihinkään ilman puolisoa. Ymmärrän sen, että halutaan kulkea yhdessä, mutta en sitä, että kaikkialla aina pitää kulkea yhdessä eikä muita vaihtoehtoja ole.

Käsittelemme asiaa hieman eri lähtökohdista. Ymmärrän ettei monissakaan liitoissa ihmisillä ole paljoakaan yhteistä, ehkä korkeintaan yhdessä hommatut lapset ja asuntolaina :-)

Mietit asia pakon ja käskemisen kannalta, etkä näytä ymmärtävän että rakkauteen perustuvissa liitoissa ei ole pakkoa, käskyjä tai kieltoja.

Kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen ja kykyyn toimia toista kohtaan, kuten haluaisi hänen toimivaan itseään kohtaan.

Ei tässä perheessä ole ennalta säänneltyjä ohjeita mennä yksin jonnekin, mutta itseäni ei vain innosta lähteä yksin minnekään ja kun olen huomannut puolisossani saman piirteen, lähdemme jonnekin minne tarvitsee mennä kun se molemmille sopii.

Tiedän ettei tämä symbioosi toimisi jos jompikumpi tuntisi pakkoa tehdä asioita yhdessä, eikä homma toimisi myöskään hyvin erilaisten ihmisten kesken.

Jos toinen haluaisi yhteiseloa ja toiselle kaveriporukka, työ, harrastukset ja viikonloppumenot ovat etusijalla, niin ristiriitojahan siitä syntyy ja palstalta luetun perusteella aika fataaleitakin.

Jos kaksi kyläluutaa löytää toisensa ja koti on vain paidanvaihtopaikka, homma toimii varmaan yhtä hyvin kuin niidenkin keskuudessa jotka asettavat parisuhteessa toisen halut ja toiveet etusijalle.

Vapaaehtoisesti :-)

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohis tai sitten ei:

Ihmettelen ja myös ihailen pitkään yhdessä vanhempia pariskuntia, jotka kävelevät kävelylenkit käsi kädessä, En itse pystyisi siihen, tarvitsen paljon tilaa ja vapautta itselleni.

Joskus mietin, ovatko todella rakastuneita vaiko vaan tottuneina vai onko kyseessä alistava suhde. Päädyn aina mielessäni siihen, että heillä on hyvä ja rakastava suhde.

Kilometrien lenkki käsi kädessä. Hämmästyttävää minunkin mielestäni.

Mikäkö yhdistää? Kenties oikea puolisovalinta.

Olen ollut 13 vuotta naimisissa, menimme naimisiin nuorena. Mieheni on hauska ja huumorintajuinen, meillä yksinkertaisesti on hauskaa yhdessä. Kumpikaan ei pakota toista minnekään, kylään tai ostoksille, molemmilla on tietysti vapaa tahto tehdä mitä haluaa eikä siitä nipoteta. Aina ei toinen halua lähteä mukaan, ja jokainen kaipaa myös yksinoloa.

Minulla on toki muitakin ystäviä joita tapaan silloin tällöin, mutta mieluummin teen asioita mieheni kanssa koska jostain syystä väsähdän kavereihin helposti. Tästä syystä en halua lähteä heidän kanssaan reissuun tms, kahvittelu, syömässä käyminen ja lyhyet tapaamiset tuntuvat paremmalta.

Mieheni kanssa taas viihdyn, enkä väsy hänen seuraansa. Jaamme kaikki murheet ja ilot, ja nautimme pienistä asioista. Se että jaan elämäni hänen kanssaan, ei sulje pois sitä että hän on myös paras ystäväni.

Me vaan tehdään lähestulkoon kaikki asiat yhdessä, ei olla oikein kyseenalaistettu että miksei tehtäisi. :D Aina välillä nähdään myös omia kavereitamme tai perhettä kyllä niin ettei toinen tule mukaan, kun ei kaikkialle ehdi tälleen ruuhkavuosina.

Ollaan toistemme parhaat kaverit, kaveripiirimme on muovaantunut isolta osin yhteiseksi ja meillä on yhteinen yritys, joten nämä varmaan selittää miksi tullaan ja mennään samoissa porukoissa. Ollaan myös kiinnostuttu samoista asioista ja tutustutettu toisemme omiin harrastuksiimme.