Lue keskustelun säännöt.
Mikä yhdistää ihmisiä, jotka haluavat parisuhteessa tehdä kaiken yhdessä?
25.02.2019 |
Tiedättehän, että toiset matkustavat erikseen, näkevät omia kavereitaan yms. Ja toiset menevät ruokakauppaankin aina yhdessä. Tai ainakin menisivät kaikkialle yhdessä, jos suinkin pystyisivät.
Minun eksäni oli sellainen. Ja siskoni eksä myös. Aloimme miettimään, miksi meillä oli tuollaiset eksät? Mitä se kertoo meidän lapsuudestamme, että päädyimme naimisiin sellaisten kanssa? Ja mikä on yhteinen nimittäjä miehissä?
Kommentit (88)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta, hän 50v ja minä lähestyn 40v. Teemme oikeastaan kaiken yhdessä. Itse olen kotona ja mies tekee yrittäjänä lyhyempää päivää, mutta soittelemme useamman kerran päivän aikana. Harrastamme yhdessä, sukuloimme yhdessä ja näemme ystäväpariskuntia yleensä aina yhdessä. Jos iltaisin valvon itse pidempään katsellen tvtä tms, mies kuitenkin nukkuu vieressäni, eli olemme myöskin fyysisesti paljon yhdessä. Rakastan elämäämme ja elämäntapaamme, mies on paras ystäväni, ja me todella olemme tulleet "yhdeksi lihaksi" niinkuin avioliitto asiaa kuvaa. :) Se mikä meitä varmaan yhdistää tässä asiassa on alusta asti vahvana ollut tiimitekeminen, ja halu yhdessä toteuttaa unelmat. Käytännössä siis mieheni unelmista on tullut myös minun unelmia ja toisin päin. Yhdessä tekemälle pääsemme nopeammin pidemmälle, joten tämä on meille luontainen valinta.
Olen huomannut että tälläistä on usein juuri keski-iän ylittäneillä pariskunnilla jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Jotenkin tulee vain sellainen tunne, että eikö teillä ole muita ystäviä ja sen takia on kaikki tehtävä yhdessä? no tietysti se elämä muotutuu pakosti yhdenmukaiseksi kun ei ole muutakaan tavallaan. Mietin vain usein tuollaisia pariskuntia nähdessäni, että ovatko molemmat oikeasti 100% tyytyväisiä siinä vai kaipaako toinen tai molemmat oikeasti sisimmissään hiukan muutakin... usein keski-ikäiset, etenkin miehet ovat oikeastaan aika yksinäisiä. Onhan se eri juttu tehdä vaimon tai naisystävänkanssa asioita kuin vaikka hommailla miestenkanssa miesten juttuja, ja päivastoin naisena höpötellä naistenjuttuja. Usein naisilla onkin näitä höpöttelykavereita muutenkin, vaikka ei tavattaisi silleensä kasvokkain niin sitten puhelimessa jutellaan tai pyykkituvalla jutellaan naapurinrouvan kanssa. Miehillä ei tunnu useinkaan olevan samaa. Toki positiivista on kun on ystäväpariskuntia, mutta mielestäni tuokin on vähän sellasta pinnallisempaa, kuin että olis ihan omia kavereita. Mutta voihan olla, että tälläisenä alle 30 vuotiaana naisena en vain osaa samaistua vielä tuohon 40-60 vuotiaiden arkieloon. Mutta hei, pääasia että olette onnellisia. Toivottavasti todella sisimmässännekin :)
Se on totta, että miehillä usein on vähemmän ystäviä, ja heidän verkostonsa ovat pienempiä. Meidän suhteessa tilanne on se, että olemme molemmat todella sosiaalisia luonteita, ja miehen verkostot muodostuvat bisnestutuista, asiakkaista ja yhteistyökumppaneista, ja näiden ihmisten ja/tai pariskuntien tapaaminen onkin pääsääntöisesti pinnallisempaa. Sitten taas minun kautta tulleet tyttöystävät puolisoineen ovat ystävystyneet tietenkin myös mieheni kanssa, ja heidän kanssa on ystävyydet syvällisempää tasoa, johtuen varmaan siitä, että naiset pitävät enemmän yhteyttä toistensa kanssa, ja järjestävät tapaamisia useammin. Vietämme paljon seuraelämää jo firman edustamisenkin vuoksi, ja tässä iässä yleensä ihmiset liikkuvat pariskuntina. Ihan hyvin ehtii viettää tyttökaverereiden kanssa "omaa aikaa" esim paljussa skumpan äärellä, sillä välin kun miehet grillaa tai pistää saunaa tulille. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tätä asiaa just mietin: mikä yhdistää näitä, jotka halauvat tehdä kaiken yhdessä?
Syy voi toki olla kontrollisfriikkeys, mutta jos ei mietitä mitään negatiivista, niin mikä muu syy? Perhekeskeisyys? Aina vain yksi bestis?
Ap
Rakastamme toisiamme ja nautimme yhdessä olosta ja asioiden tekemisestä yhdessä. Tapasimme nuorena. Olimme alunperin opiskelukavereita ja meillä on sama tutkinto. Suurin osa ystävistämme on yhteisiä opiskelukavereita ja heidän kumppaneitaan. Työskentelemme yhdessä perheyrityksessä. Vietämme vapaa-aikamme yhdessä koska meillä on mukavampaa yhdessä kuin erikseen. Olemme aina olleet kiinnostuneita samoista asioista ja harrastuksemme ovat yhteisiä. Sukulaisreissut kutsutaan yhdessä. Kumpikaan ei niistä erikoisesti pidä, mutta lasten takia kummankin sukuun pidetään yhteyttä. En minä ymmärrä miksi aikuiset ihmiset roikkuisivat jossain kaveriporukoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen sinkku mutta täytyy sanoa että minusta on mukavaa käydä kumppanin kanssa vaikka yhdessä ruokakaupassa. Varsinkin silloin jos ei asuta yhdessä mutta on yhteinen ilta tiedossa. Samoin tykkään yhdessä liikkumisesta ja kapakoinnistakin, jos se mies nyt sitten on mukavaa seuraa mikä on tietysti oletuksena. Autokaupoissa pyöriminen, Ikea-reissut, kyläilyt.. mikä sen kivempaa.
no siis tämähän on täysin normaalia ja täysin okei! mutta tässä taisi olla kyse siitä, että ollaan oikeasti KOKOAJAN yhdessä eikä MINNEKKÄÄN voi käytännössä mennä ilman toista. Ja että sellaset menot perutaan, jonne toinen ei vaikka pääsekkään vaikka ihan hyvin voisi mennä yksinkin jne. tai että toista osapuolta ei päästetä sitten yksin menemään vaikka sinen sukulaisille tai kavereille, vaan aina täytyy toisenkin änkeä mukaan...
No ainakin meillä jos on ollut sovittu joku yhteinen meno ,eikä toinen pääsekkään lähtemään, mieluummin perustetaan se meno ja sovitaan toinen aika, koska se meno on kivempi kumppanin kanssa kuin yksin. Kyseessä ei ole se, että ei osaa tai saa mennä yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta, hän 50v ja minä lähestyn 40v. Teemme oikeastaan kaiken yhdessä. Itse olen kotona ja mies tekee yrittäjänä lyhyempää päivää, mutta soittelemme useamman kerran päivän aikana. Harrastamme yhdessä, sukuloimme yhdessä ja näemme ystäväpariskuntia yleensä aina yhdessä. Jos iltaisin valvon itse pidempään katsellen tvtä tms, mies kuitenkin nukkuu vieressäni, eli olemme myöskin fyysisesti paljon yhdessä. Rakastan elämäämme ja elämäntapaamme, mies on paras ystäväni, ja me todella olemme tulleet "yhdeksi lihaksi" niinkuin avioliitto asiaa kuvaa. :) Se mikä meitä varmaan yhdistää tässä asiassa on alusta asti vahvana ollut tiimitekeminen, ja halu yhdessä toteuttaa unelmat. Käytännössä siis mieheni unelmista on tullut myös minun unelmia ja toisin päin. Yhdessä tekemälle pääsemme nopeammin pidemmälle, joten tämä on meille luontainen valinta.
Olen huomannut että tälläistä on usein juuri keski-iän ylittäneillä pariskunnilla jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Jotenkin tulee vain sellainen tunne, että eikö teillä ole muita ystäviä ja sen takia on kaikki tehtävä yhdessä? no tietysti se elämä muotutuu pakosti yhdenmukaiseksi kun ei ole muutakaan tavallaan. Mietin vain usein tuollaisia pariskuntia nähdessäni, että ovatko molemmat oikeasti 100% tyytyväisiä siinä vai kaipaako toinen tai molemmat oikeasti sisimmissään hiukan muutakin... usein keski-ikäiset, etenkin miehet ovat oikeastaan aika yksinäisiä. Onhan se eri juttu tehdä vaimon tai naisystävänkanssa asioita kuin vaikka hommailla miestenkanssa miesten juttuja, ja päivastoin naisena höpötellä naistenjuttuja. Usein naisilla onkin näitä höpöttelykavereita muutenkin, vaikka ei tavattaisi silleensä kasvokkain niin sitten puhelimessa jutellaan tai pyykkituvalla jutellaan naapurinrouvan kanssa. Miehillä ei tunnu useinkaan olevan samaa. Toki positiivista on kun on ystäväpariskuntia, mutta mielestäni tuokin on vähän sellasta pinnallisempaa, kuin että olis ihan omia kavereita. Mutta voihan olla, että tälläisenä alle 30 vuotiaana naisena en vain osaa samaistua vielä tuohon 40-60 vuotiaiden arkieloon. Mutta hei, pääasia että olette onnellisia. Toivottavasti todella sisimmässännekin :)
Vai miesten juttuja ja naisten juttuja. Olen nainen ja en höpöttele . En miehille, enkä naisille. Mielelläni kyllä keskustelen kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Useiten ja mieluiten teen sen tietty mieheni kanssa, mutta ei meillä ole mitään jakoa miesten ja naisten juttuihin tai kun ollaan ystävien kanssa , keskustellaan kaikki yhdessä niin miehet kuin naisetkin. Elättekö jotain -50-lukua?
Vierailija kirjoitti:
Tätä asiaa just mietin: mikä yhdistää näitä, jotka halauvat tehdä kaiken yhdessä?
Syy voi toki olla kontrollisfriikkeys, mutta jos ei mietitä mitään negatiivista, niin mikä muu syy? Perhekeskeisyys? Aina vain yksi bestis?
Ap
Sinua ja siskoasi yhdistää kateus, kun ei ole miestä, jonka kanssa tehdä yhdessä kaikkea kivaa. Ei kai muuten tulisi mieleen tehdä tällaista aloitusta. Näin se vaan menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta monella oudon mustavalkoinen ajattelu monella, joko yhdessä tai sitten eletään kuin sinkku. Me tehdään paljon asioita yhdessä, mutta paljon myös erikseen. Kumpikin ollaan yksilöitä, joilla on oma elämä, mutta koska ollaan myös pari,on asioita, joita tehdään yhdessä. Tarkoittaa sitä, että kumpikin saa harrastaa itselleen niitä rakkaita harrastuksia, jotka eivät sitä toista kiinnosta. Meillä on kaksi televisiotakin, joskus katsotaan yhdessä samaa, tai sitten eri telkkareista eri ohjelmaa.
Minä käyn katsomassa taitoluistelukisoja, myös paikan päällä ja katson sitä televisiosta. Miestä ei kiinnosta, joten hänen ei tarvitse. Mies tykkää kalastaa, se ei ole minun juttuni. Joskus käydään yhdessä niin, että minulla on marjasanko mukana, mutta se toimii vain marja-aikaan. Kaupassa käydään yhdessä ja erikseen. Jos toisella on tekemistä ja toisella aikaa, käydään erikseen. Kyllä mekin ollaan hyviä ystäviä myös, mutta en minä ole koskaan parhaimman kaverinkaan kanssa ennen miestäkään ollut 24/7 yhdessä.
Niin ja mies kävi veljensä luona taannoin, pitkä välimatka. Minä en lähtenyt mukaan, koska siellä olisi ollut minulla tylsää näin talvella. Minä käyn myös lapsuudenkodissani silloin tällöin yksin. Outo ajatustapa, ettei voi rakastaa, jos voi käydä kylässä yksinkin. Rakkaus kestää välillä olla erossakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta, hän 50v ja minä lähestyn 40v. Teemme oikeastaan kaiken yhdessä. Itse olen kotona ja mies tekee yrittäjänä lyhyempää päivää, mutta soittelemme useamman kerran päivän aikana. Harrastamme yhdessä, sukuloimme yhdessä ja näemme ystäväpariskuntia yleensä aina yhdessä. Jos iltaisin valvon itse pidempään katsellen tvtä tms, mies kuitenkin nukkuu vieressäni, eli olemme myöskin fyysisesti paljon yhdessä. Rakastan elämäämme ja elämäntapaamme, mies on paras ystäväni, ja me todella olemme tulleet "yhdeksi lihaksi" niinkuin avioliitto asiaa kuvaa. :) Se mikä meitä varmaan yhdistää tässä asiassa on alusta asti vahvana ollut tiimitekeminen, ja halu yhdessä toteuttaa unelmat. Käytännössä siis mieheni unelmista on tullut myös minun unelmia ja toisin päin. Yhdessä tekemälle pääsemme nopeammin pidemmälle, joten tämä on meille luontainen valinta.
Olen huomannut että tälläistä on usein juuri keski-iän ylittäneillä pariskunnilla jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Jotenkin tulee vain sellainen tunne, että eikö teillä ole muita ystäviä ja sen takia on kaikki tehtävä yhdessä? no tietysti se elämä muotutuu pakosti yhdenmukaiseksi kun ei ole muutakaan tavallaan. Mietin vain usein tuollaisia pariskuntia nähdessäni, että ovatko molemmat oikeasti 100% tyytyväisiä siinä vai kaipaako toinen tai molemmat oikeasti sisimmissään hiukan muutakin... usein keski-ikäiset, etenkin miehet ovat oikeastaan aika yksinäisiä. Onhan se eri juttu tehdä vaimon tai naisystävänkanssa asioita kuin vaikka hommailla miestenkanssa miesten juttuja, ja päivastoin naisena höpötellä naistenjuttuja. Usein naisilla onkin näitä höpöttelykavereita muutenkin, vaikka ei tavattaisi silleensä kasvokkain niin sitten puhelimessa jutellaan tai pyykkituvalla jutellaan naapurinrouvan kanssa. Miehillä ei tunnu useinkaan olevan samaa. Toki positiivista on kun on ystäväpariskuntia, mutta mielestäni tuokin on vähän sellasta pinnallisempaa, kuin että olis ihan omia kavereita. Mutta voihan olla, että tälläisenä alle 30 vuotiaana naisena en vain osaa samaistua vielä tuohon 40-60 vuotiaiden arkieloon. Mutta hei, pääasia että olette onnellisia. Toivottavasti todella sisimmässännekin :)
Se on totta, että miehillä usein on vähemmän ystäviä, ja heidän verkostonsa ovat pienempiä. Meidän suhteessa tilanne on se, että olemme molemmat todella sosiaalisia luonteita, ja miehen verkostot muodostuvat bisnestutuista, asiakkaista ja yhteistyökumppaneista, ja näiden ihmisten ja/tai pariskuntien tapaaminen onkin pääsääntöisesti pinnallisempaa. Sitten taas minun kautta tulleet tyttöystävät puolisoineen ovat ystävystyneet tietenkin myös mieheni kanssa, ja heidän kanssa on ystävyydet syvällisempää tasoa, johtuen varmaan siitä, että naiset pitävät enemmän yhteyttä toistensa kanssa, ja järjestävät tapaamisia useammin. Vietämme paljon seuraelämää jo firman edustamisenkin vuoksi, ja tässä iässä yleensä ihmiset liikkuvat pariskuntina. Ihan hyvin ehtii viettää tyttökaverereiden kanssa "omaa aikaa" esim paljussa skumpan äärellä, sillä välin kun miehet grillaa tai pistää saunaa tulille. :)[/quote
Toiveajattelua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksoissisko enkä edes hänen kanssaan ole tehnyt kaikkea yhdessä nuorena. En osaisi enkä haluaisi elää puolisonkaan kanssa niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta, hän 50v ja minä lähestyn 40v. Teemme oikeastaan kaiken yhdessä. Itse olen kotona ja mies tekee yrittäjänä lyhyempää päivää, mutta soittelemme useamman kerran päivän aikana. Harrastamme yhdessä, sukuloimme yhdessä ja näemme ystäväpariskuntia yleensä aina yhdessä. Jos iltaisin valvon itse pidempään katsellen tvtä tms, mies kuitenkin nukkuu vieressäni, eli olemme myöskin fyysisesti paljon yhdessä. Rakastan elämäämme ja elämäntapaamme, mies on paras ystäväni, ja me todella olemme tulleet "yhdeksi lihaksi" niinkuin avioliitto asiaa kuvaa. :) Se mikä meitä varmaan yhdistää tässä asiassa on alusta asti vahvana ollut tiimitekeminen, ja halu yhdessä toteuttaa unelmat. Käytännössä siis mieheni unelmista on tullut myös minun unelmia ja toisin päin. Yhdessä tekemälle pääsemme nopeammin pidemmälle, joten tämä on meille luontainen valinta.
Olen huomannut että tälläistä on usein juuri keski-iän ylittäneillä pariskunnilla jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Jotenkin tulee vain sellainen tunne, että eikö teillä ole muita ystäviä ja sen takia on kaikki tehtävä yhdessä? no tietysti se elämä muotutuu pakosti yhdenmukaiseksi kun ei ole muutakaan tavallaan. Mietin vain usein tuollaisia pariskuntia nähdessäni, että ovatko molemmat oikeasti 100% tyytyväisiä siinä vai kaipaako toinen tai molemmat oikeasti sisimmissään hiukan muutakin... usein keski-ikäiset, etenkin miehet ovat oikeastaan aika yksinäisiä. Onhan se eri juttu tehdä vaimon tai naisystävänkanssa asioita kuin vaikka hommailla miestenkanssa miesten juttuja, ja päivastoin naisena höpötellä naistenjuttuja. Usein naisilla onkin näitä höpöttelykavereita muutenkin, vaikka ei tavattaisi silleensä kasvokkain niin sitten puhelimessa jutellaan tai pyykkituvalla jutellaan naapurinrouvan kanssa. Miehillä ei tunnu useinkaan olevan samaa. Toki positiivista on kun on ystäväpariskuntia, mutta mielestäni tuokin on vähän sellasta pinnallisempaa, kuin että olis ihan omia kavereita. Mutta voihan olla, että tälläisenä alle 30 vuotiaana naisena en vain osaa samaistua vielä tuohon 40-60 vuotiaiden arkieloon. Mutta hei, pääasia että olette onnellisia. Toivottavasti todella sisimmässännekin :)
Se on totta, että miehillä usein on vähemmän ystäviä, ja heidän verkostonsa ovat pienempiä. Meidän suhteessa tilanne on se, että olemme molemmat todella sosiaalisia luonteita, ja miehen verkostot muodostuvat bisnestutuista, asiakkaista ja yhteistyökumppaneista, ja näiden ihmisten ja/tai pariskuntien tapaaminen onkin pääsääntöisesti pinnallisempaa. Sitten taas minun kautta tulleet tyttöystävät puolisoineen ovat ystävystyneet tietenkin myös mieheni kanssa, ja heidän kanssa on ystävyydet syvällisempää tasoa, johtuen varmaan siitä, että naiset pitävät enemmän yhteyttä toistensa kanssa, ja järjestävät tapaamisia useammin. Vietämme paljon seuraelämää jo firman edustamisenkin vuoksi, ja tässä iässä yleensä ihmiset liikkuvat pariskuntina. Ihan hyvin ehtii viettää tyttökaverereiden kanssa "omaa aikaa" esim paljussa skumpan äärellä, sillä välin kun miehet grillaa tai pistää saunaa tulille. :)[/quote
Toiveajattelua!
Sinun elämässäsi varmasti olisikin, mutta näin meillä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvaiset, sekä kutuvaiheessa olevat. Se, että se puoliso on se paras kaveri ei saisi sulkea pois sitä,että nähdään niitä muita välillä yksinkin. Kun aina voi sattua elämässä kaikenlaista, niin on ihan hyvä opetella tekemään alusta asti asioita myös ilman sitä puolisoa.
Miksi olla parisuhteessa jos haluaa elää kuin sinkku?
Olen ollut 10 vuotta naimisissa ja teemme kaiken yhdessä, mikä mielestäni on normaali olotila.
Ei ole tullut mieleenikään tehdä asioita yksin, perustellen asiaa sillä, että jonain päivänä kuitenkin eroamme tai toinen kuolla kupsahtaa.
Tuntuisi samalta kuin olla käyttämättä autoa liikkumiseen, ajatellen että jonain päivänä se kuitenkin hajoaa, joten miksipä en nyt sitten kävelisi.
Pakotatko sinäkin miehesi sukuloimaan, vaikka hän ei haluaisi? Pakotat harrastamaan samoja asioita, vaikka harrastaisi ennemmin jotain muuta?
En tietenkään pakota kumppaniani tekemään mitään mitä hän ei halua.
Eikä kumppanini minua.
Olemme siitä onnellisessa tilanteessa, että 10 aviovuoden jälkeen rakastamme edelleen toisiamme ja haluamme samoja asioita :-)
Vaatii tottakai toisen halujen huomioonottamista puolin ja toisin, mutta sitähän rakastaminen tarkoittaa, tahtoa toimia kumppaninsa hyväksi ja kun tunne on molemminpuolinen, ei koskaan synny tilanteita joissa haluaisimme eri asioita.
Jos jompaakumpaa ei huvita lähteä sukulaisvierailulle, olemme lähtemättä ja menemme siinä vaiheessa kun molemmilla on vierailufiilis.
Harrastammme onneksemme samoja asioita, joten teemme nekin asiat yhdessä.
Ymmärrän ettei suurimmissa osissa parisuhteissa ole kyse rakastamisesta, joka eroaa hyvin paljon rakastumisesta, ensifiiliksistä, mutta me rakastamme toisiamme ja teemme asioita jotka ovat toisillemmme hyväksi.
So simple.
Tämä on minusta pelottavaa. Parisuhteen toinen osapuoli puhumassa molempien puolesta.
Varmaan ihmiset, joiden erillisyyden tarve on pieni ja jotkut, joilla erillistyminen on jäänyt kesken, esim. hyvin nuorena yhteen menneet tai ne, joiden oma identiteetti on heikko. Mä en voisi olla sellaisessa symbioottisessa suhteessa, en kenenkään kanssa jollei hän ole vastasyntynyt vauvani. Jos olisin sellaisessa aikuissuhteessa, tukahtuisin. En jaksa uskoa, että jonkun toisen tarpeet menisivät aina yksiin minun tarpeideni kanssa. Esim. jos haluan jonkun bändin keikalle, niin on se nyt kumma jos miehellä on aina sama musamaku kuin mulla... Ja että mies haluaisi mennä Ikeaan ja kahville, kun minä haluan ja minä haluaisin mennä hänen mukaan kalareissuun tai miesten iltaan.. No en. Tarvitsen omaa aikaa ja yksinäisyyttä, omia juttuja. Toki mulla ja miehellä on yhteinen harrastus ja vilkas seksielämä jne..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saman väriset lenkkivaatteet huh huh
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvaiset, sekä kutuvaiheessa olevat. Se, että se puoliso on se paras kaveri ei saisi sulkea pois sitä,että nähdään niitä muita välillä yksinkin. Kun aina voi sattua elämässä kaikenlaista, niin on ihan hyvä opetella tekemään alusta asti asioita myös ilman sitä puolisoa.
Minä olen toisella paikkakunnalla töissä osan aikaa eli ei nyt ihan kaikkea tehdä miehen kanssa yhdessä, mutta kyllä me käydään yhdessä kaupassa, tehdään yhdessä ruokaa, yhdessä salilla, yhdessä golfataan, pelataan tennistä, katsotaan yhdessä samaa ohjelmaa kotona eikä puuhailla yksinään mitään, mennään myös aina samaan aikaan nukkumaan. Lomallakin käydään ihan vaan kahdestaan. Näen kavereita ehkä kerran kuussa kun asuvat eri puolilla Suomea, sukulaisiani (=perhettä) ehkä kerran kahdessa kuussa koska monen sadan kilometrin matka.
Ei ole mitään läheisriippuvaisuutta tai kontrollointia saati epävarmuutta. Olen asunut 1,5 vuotta ulkomailla yksin ja muutenkin olen varsin itsenäinen ihminen eli kyse ei myöskään ole epävarmuudesta. Minulle puolisoni on maailman tärkein ihminen, tehdään kumpikin paljon töitä joten tottakai halutaan viettää yhdessä aikaa mahdollisimman paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso, joka haluaaa tehdä kaiken yhdessä. Hänellä ei ole omia kavereita. Turvaton lapsuus.
Mulla vuorottelee seurustelu ja yksinolo. Tiiviisti seurustellessa tulee aina jossain vaiheessa epävarmuus että mahdanko pärjätä enää yksin mutta onneksi se sinkkuna aina selviää että pärjään vallan mainiosti. Monta ystävää olen tavannut jotka parisuhteessa ollessaan on itkenyt että en pärjää ilman miestäni, ja nyt ovat leskiä. Väliaikaista kaikki on vain..
Itse koen olevani niin omanlaiseni ihminen, että olisi outoa ja ahdistavaa, jos joku olisi kiinnostunut 100% samoista asioista.
Ja se jos lähtisi mukaan minua kiinnostaviin juttuihin vain seuran vuoksi ei olisi myöskään hyvä juttu.
Pilaisi vaan tunnelmani kun ei oikeasti jakaisi innostustani.
Tai jos olisi vaan samaa mieltä, niin alkaisi ahdistamaan, että on perässävedettävä ja eikö tolla ole omaa identiteettiä?
Meillä on paljon samoja harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita, joten on luontevaa toimia yhdessä. On meillä omiakin kavereita, mutta niillä on aika usein muuta menoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvaiset, sekä kutuvaiheessa olevat. Se, että se puoliso on se paras kaveri ei saisi sulkea pois sitä,että nähdään niitä muita välillä yksinkin. Kun aina voi sattua elämässä kaikenlaista, niin on ihan hyvä opetella tekemään alusta asti asioita myös ilman sitä puolisoa.
Miksi olla parisuhteessa jos haluaa elää kuin sinkku?
Olen ollut 10 vuotta naimisissa ja teemme kaiken yhdessä, mikä mielestäni on normaali olotila.
Ei ole tullut mieleenikään tehdä asioita yksin, perustellen asiaa sillä, että jonain päivänä kuitenkin eroamme tai toinen kuolla kupsahtaa.
Tuntuisi samalta kuin olla käyttämättä autoa liikkumiseen, ajatellen että jonain päivänä se kuitenkin hajoaa, joten miksipä en nyt sitten kävelisi.
Pakotatko sinäkin miehesi sukuloimaan, vaikka hän ei haluaisi? Pakotat harrastamaan samoja asioita, vaikka harrastaisi ennemmin jotain muuta?
En tietenkään pakota kumppaniani tekemään mitään mitä hän ei halua.
Eikä kumppanini minua.
Olemme siitä onnellisessa tilanteessa, että 10 aviovuoden jälkeen rakastamme edelleen toisiamme ja haluamme samoja asioita :-)
Vaatii tottakai toisen halujen huomioonottamista puolin ja toisin, mutta sitähän rakastaminen tarkoittaa, tahtoa toimia kumppaninsa hyväksi ja kun tunne on molemminpuolinen, ei koskaan synny tilanteita joissa haluaisimme eri asioita.
Jos jompaakumpaa ei huvita lähteä sukulaisvierailulle, olemme lähtemättä ja menemme siinä vaiheessa kun molemmilla on vierailufiilis.
Harrastammme onneksemme samoja asioita, joten teemme nekin asiat yhdessä.
Ymmärrän ettei suurimmissa osissa parisuhteissa ole kyse rakastamisesta, joka eroaa hyvin paljon rakastumisesta, ensifiiliksistä, mutta me rakastamme toisiamme ja teemme asioita jotka ovat toisillemmme hyväksi.
So simple.
Minusta on mukava, kun veljeni tulee joskus yksin kylään. Meillä on silloin ihan erinlaiset jutut kuin hän tulee vaimonsa kanssa. Onneksi he eivät tee kaikkia asioita vain yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvaiset, sekä kutuvaiheessa olevat. Se, että se puoliso on se paras kaveri ei saisi sulkea pois sitä,että nähdään niitä muita välillä yksinkin. Kun aina voi sattua elämässä kaikenlaista, niin on ihan hyvä opetella tekemään alusta asti asioita myös ilman sitä puolisoa.
Miksi olla parisuhteessa jos haluaa elää kuin sinkku?
Olen ollut 10 vuotta naimisissa ja teemme kaiken yhdessä, mikä mielestäni on normaali olotila.
Ei ole tullut mieleenikään tehdä asioita yksin, perustellen asiaa sillä, että jonain päivänä kuitenkin eroamme tai toinen kuolla kupsahtaa.
Tuntuisi samalta kuin olla käyttämättä autoa liikkumiseen, ajatellen että jonain päivänä se kuitenkin hajoaa, joten miksipä en nyt sitten kävelisi.
Pakotatko sinäkin miehesi sukuloimaan, vaikka hän ei haluaisi? Pakotat harrastamaan samoja asioita, vaikka harrastaisi ennemmin jotain muuta?
En tietenkään pakota kumppaniani tekemään mitään mitä hän ei halua.
Eikä kumppanini minua.
Olemme siitä onnellisessa tilanteessa, että 10 aviovuoden jälkeen rakastamme edelleen toisiamme ja haluamme samoja asioita :-)
Vaatii tottakai toisen halujen huomioonottamista puolin ja toisin, mutta sitähän rakastaminen tarkoittaa, tahtoa toimia kumppaninsa hyväksi ja kun tunne on molemminpuolinen, ei koskaan synny tilanteita joissa haluaisimme eri asioita.
Jos jompaakumpaa ei huvita lähteä sukulaisvierailulle, olemme lähtemättä ja menemme siinä vaiheessa kun molemmilla on vierailufiilis.
Harrastammme onneksemme samoja asioita, joten teemme nekin asiat yhdessä.
Ymmärrän ettei suurimmissa osissa parisuhteissa ole kyse rakastamisesta, joka eroaa hyvin paljon rakastumisesta, ensifiiliksistä, mutta me rakastamme toisiamme ja teemme asioita jotka ovat toisillemmme hyväksi.
So simple.
Tuo on vähän kuin kuvaus ensimmäisestä avioliitostani. Olin naimisissa 20 vuotta. Minäkin ajattelin sen olevan rakkautta. Jälkikäteen, kun on kokemusta toisenlaisestakin avioliitosta, tajusin sen olleen riippuvuussuhde, ei rakkaussuhde. Mutta en vain sitä silloin tiennyt, kun en muusta tiennyt.
Ekstroverteillä on yleensä paljon kavereita ja heitä usein nähdään myös ilman puolisoa. On kauheaa, kun joku tuo tyttöjeniltaan riippakivi-niehen mukanaan.