Mietin eroa sairaasta puolisostani

Sulla on koko ainutkertainen elämä edessäsi. Suurin osa aikuisuuttasi jos elät terveenä.

Jos minulle kävisi kuten kumppanillesi, en ikinä odottaisi kumppanini haluavan jatkaa elämäänsä muuttuneen minäni kanssa. Luultavasti vaatisin häntä jättämään minut.

Voit rakastaa miestäsi edelleen sellaisena, kuin häneen tutustuit ja jollaisena hänet terveenä tunsit. Rakkautta ei kuitenkaan voi pakottaa eli jos normaali parisuhde hänen kanssaan ei enää onnistu, minusta sinun ei pidä potea tunnontuskia hänen jättämisestään.

En keksi mitään järkevää mutta haluan ilmaista tukeni olemalla suuresti samaa mieltä ensimmäisen vastaajan kanssa.

Ymmärrän tilanteen vaikeuden mutta nyt on sun aika ajatella itseäsi.

Itsehän sairastuttuani antaisin terveen mennä koska ehkä ajattelen liikaa muita.Ikäväähän se on mutta voithan käydä häntä tervehtimässä vaikka olette eronneet.

Moni tulee sinulle kertomaan mikä ihmishirviö olet jos eroat. Ihan yhtä moni silittää päätä ja lässyttää imelästi kuinka se ero on vain järkiteko.

Sun päätös ei kuulu miksikään näille haukkujille tai lässyttäjille. Kysymys on siitä mikä on parhaaksi sulle ja sun puolisolles.

Minkälaiseksi mies meni?

Mitä se rakkaus on jos huonon päivän koittaessa se rakas dumpataan kylmästi.

Rakastiko koskaan oikeasti?

Vierailija kirjoitti:

Minkälaiseksi mies meni?

Kävelee rollaattorilla, tarvitsee apua pukemisessa, riisumisesta, suihkussa ja aivan kaikissa kodin ulkopuolisissa asioissa.

Fyysisten ominaisuuksien muuttuminen sairastumisen myötä ei ole se pahin, vaan se, että myös hänen persoonallisuutensa muuttui. Hyvät ominaisuudet ovat edelleen olemassa, mutta niiden lisäksi huonot ominaisuudet korostuivat. Tietynlainen aloitekyvyttömyys ja täydellinen välinpitämättömyys omaa terveyttä kohtaan muun muassa. Lisäksi ongelmia tuo peliongelma, jota on ollut aina jonkin verran, mutta nyt se on kertakaikkiaan karannut käsistä.

Olisin varmasti jaksanut paremmin ja ollut tukena jos hän olisi panostanut itseensä ja kuntoutumiseensa, mutta mitään sellaista ei ilmennyt. Ei suostunut fysioterapeutin jumppia tekemään, syö pelkkää makkaraa, tupakoi ja istuu. Terveyspulmat ovatkin pahentuneet.

Kuulostaa, että miehellä on paha sairauskriisi ja masennus.

Miksi et puhu miehen kanssa? Kyse on teidän välisestä parisuhteesta edelleen. Kerro miltä sinusta tuntuu ja kysy miehen mielipidettä. Tottakai saa kumppanin jättää ja tehdä päätöksiä elämänsä suhteen, oli kumppani sairas tai ei. On kuitenkin mielestäni epäreilua vaan etääntyä ja miettiä eroa yksin.

Olen samassa tilanteessa. Ollut nyt 1 v. 3kk. En osaa sanoa mitä teet. En tiedä itsekään. Hirvittää tulevaisuus. Nyt ajattelen, että pakko jaksaa. Mutta eihän se niin ole... Yritän nyt kuitenkin. Tsemppiä!

Mieti jäisikö mies sua hoitamaan. Niin helppoa. Onko jo aikanaan vienyt vuotesi itseään ajatellen?Nyt on sun vuoro erota ja elää.

Ymmärrän kyllä, kamala tilanne..

Reiluuden nimissä puhuisin hänen kanssaan. Kyllä aikuinen ymmärtää, että kaikkea ei pysty kestämään. Itse ajattelen että jos terminaalisesti sairastun niin vaikka viimeisillä voimilla työnnän itseni alas katolta. En halua muiden missään nimessä kuluttavan elämäänsä katsoen omaa kärsimystä ja kuihtumista.

Et voi elää koko elämää toista varten. Ja vaikka eroaisitte, niin eihän sinun tarvitse häntä hyljätä. Avioliitto on varmasti hävinnyt jo kauan sitten, mutta yhteinen historia voi pitää teitä ystävinä.

Ot, mutta minua ärsyttää ihmiset,jotka kovasti tietää mitä itse tekisi, jos sairastuisi. Ei sellaista voi ymmärtää ja etukäteen tietää.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa, että miehellä on paha sairauskriisi ja masennus.

Miksi et puhu miehen kanssa? Kyse on teidän välisestä parisuhteesta edelleen. Kerro miltä sinusta tuntuu ja kysy miehen mielipidettä. Tottakai saa kumppanin jättää ja tehdä päätöksiä elämänsä suhteen, oli kumppani sairas tai ei. On kuitenkin mielestäni epäreilua vaan etääntyä ja miettiä eroa yksin.

Loistava kysymys henkilöltä, joka ei selvästikään ymmärrä yhtään mistä on kyse. Ei varmaan aloittajalle olle vuosien mittaan tullut mieleen puhua? Enpä usko.

Aivotapahtuma voi tehdä sellaisia muutoksia ihan aivosolujen tasolla, että on aivan yhtä tyhjän kanssa 4 vuotta sairastumisen jälkeen kertoa mitään "minusta tuntuu.." -juttuja. Sairastuminen voi muuttaa koko persoonan, siis todella persoonan. Silloin se ei ole mikään kriisi, vaihe tai masennus vaan lopullinen, pysyvä muutos.

Ap, olen ollut aika samanlaisessa tilanteessa ja lopulta päädyin eroon. Loppujen lopuksi sain osakseni pelkkää ymmärrystä, myös entisen anoppini taholta. En sitten tiedä mitä minusta selkäni takana puhutaan, mutta silläen vaivaa päätäni.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se rakkaus on jos huonon päivän koittaessa se rakas dumpataan kylmästi.

Rakastiko koskaan oikeasti?

Joo, tokihan pitää vaan rakastaa ja sietää ja sinnitellä ja luopua omasta loppuelämästään vaikka itse olisi 43-vuotias ja puoliso palvelutalossa, eli täysin autettava? Ei vitsit mitä j##sustelua 😂😂

Ei tietenkään puolisoa hylätä tarvitse, ystävyyden ja säännölliset vierailut voi säilyttää, mutta eihän tuosta nyt enää avioliittoa tule sanan varsinaisessa merkityksessä.

Minä eroaisin. Olin 10v mieheni kuolemaan asti omaishoitaja ja hukkaan ne vuodet meni.

Äitini oli ja on edelleen aika vastaavassa tilanteessa, paitsi että isä on kotona. Sairauden myötä isästä on kuoriutunut ilkeä ja vaativa, vaatii jatkuvaa passaamista eikä edes yritä kuntoutua. Saattaa herättää keskellä yötä ja vaatia vesilasia, vaikka kykenee kävelemään itsekin.

Eniten ahdistaa isän tapa kiukutella miten "äiti varmaan odottaa että pääsee hänestä eroon" ja tivaa jatkuvasti aikooko äiti ottaa uuden miehen kun hänestä aika jättää. Välillä on oikein mukava ja juttelee syvällisiä siitä miten yhden liiton tulee riittää loppuelämäksi eikä leskeksi jäänyt saa ikinä ottaa uutta puolisoa.

Tilanne on selkeästi äidille todella raskas. Ei kykene millään lähtemään, koska on henkisesti isän tossun alla. Lisäksi kuuluu tuohon ihmisryhmään mitä täälläkin joku jo edusti, eli olet suunnilleen syntisin olio maanpäällä jos hylkäät sairaan, avioliitonhan kuuluu olla niin myötä- kuin vastamäessä. Asiaa ei muuta, jos se vastamäki on kestänyt jo 10 vuotta eikä mäen päälle pääsystä ole toivoakaan.

Nyt ne sitten istuvat kaksin pikkukämpässään, äiti on lihonut ihan muodottomaksi eikä jaksa väsymykseltään enää edes siivota. Ahdistaa vieraillakin siellä kun isä ei malta olla naukumatta edes vieraiden läsnäollessa.

Hyi olkoon, älkää ihmiset ihan oikeasti pilatko omia elämiänne jonkun typerän vakaumuksen takia. Kaikki potilaat ei ansaitse teidän huolenpitoa ja niitä elämiä on jokaisella meillä vain YKSI.

Avioliittoon sitouduttiin myös huonoiksi päiviksi. Järkyttävää, että ap ei jaksanut miehen kanssa edes asua. Kyllähän työikäinen saa kotiin kaikki mahdolliset avut. Ap:n ei olisi ollut pakko olla omaishoitajana edes.

Eri asia toki, jos mies itse halusi mieluummin muuttaa palvelutaloon.

Tiedän yhden naisen, joka oli ap:n miehen roolissa. Hän suri sitä, kun hänelle kävi, kuten ap:n miehelle ja vielä siten, miten ap suunnittelee jatkossa. Ei siis ollenkaan pitänyt siitä, miten hänelle kävi.

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon sitouduttiin myös huonoiksi päiviksi. Järkyttävää, että ap ei jaksanut miehen kanssa edes asua. Kyllähän työikäinen saa kotiin kaikki mahdolliset avut. Ap:n ei olisi ollut pakko olla omaishoitajana edes.

Eri asia toki, jos mies itse halusi mieluummin muuttaa palvelutaloon.

Tiedän yhden naisen, joka oli ap:n miehen roolissa. Hän suri sitä, kun hänelle kävi, kuten ap:n miehelle ja vielä siten, miten ap suunnittelee jatkossa. Ei siis ollenkaan pitänyt siitä, miten hänelle kävi.

Kyllä se on raskasta tuollaisen ihmisen kanssa. Miehelläni oli ms-tauti ja oli halvaantunut ja kaiken jouduin itse tekemään. Mm vaihtamaan vaipat, syöttämään, juottamaan yms. Sain toki 2 kertaa viikossa kunnalta apua kylvetykseen. Eikä nuo fyysiset auttamiset ole Pahoja vaan se kun haukutaan, huudetaan, tehdään kaikkea kiusaa. Mieheni mm heitti tahallaan keitot lattialle, herätti ja pakotti yöllä keittämään kahvia yms. Sulla ei vaan ole kokemusta niin on helppo arvostella ap. Tä. T. Nro 16

Koen, että ennen vanhaan moni asia oli paremmin. Esimerkiksi avioliitto oli todennäköisesti elinikäinen.

Oli itsestään selvää, että vaikka toinen sairastuu, oltiin silti aviossa.

En pidä tästä ajasta, jolloin jokainen tavoittelee lähinnä vain omaa onneaan "ainutkertaisessa" elämässään.

Tästä itsekkyyden maailmasta ei seuraa mitään hyvää. Mikä tämän lopulta lopettaa. Ehkä sota. Meidät itsekkäät vallataan, kun kukaan ei uhraudu sotimaan vastaan, ettei oma ainutkertainen elämä vaarannu.

Sitten meidät laitetaan ruotuun. Toisen vallan alla. (kumma olisikin, jollei kohta sotaa tännekin tulisi. Sitähän sanotaan, että jokainen sukupolvi kokee sodan)