Lue keskustelun säännöt.
Mietin eroa sairaasta puolisostani
22.02.2019 |
Puolisoni sairastui aivoveritulppaan vuonna 2015. Hänellä oli parin vuoden sairaalakierre ja muitakin terveysongelmia. Kotiuduttuaan olin omaishoitaja, kunnes uuvuin. Hän asuu nyt palveluasunnossa.
Olen alkanut miettimään eroa tosissaan. Olen 43-vuotias, lapset teini-ikäisiä. Mulla olisi vielä mahdollisuus elää ns. omaa elämää. Rakkaudesta puolisoon ei voi enää puhua, suhde oli enää hoitosuhde ja nyt se on jotakin... Niin, en tiedä mitä se on. Vaikka vaikealta tuntuu, niin siitä huolimatta olen vakavasti eroa miettinyt. Tunnen itseni petturiksi, mutta voimakkaasti tunnen myös elämän ainutkertaisuuden ja sen, että elän vain kerran. Säälistä avioliittoon jääminen tuntuu väärältä itseäni kohtaan.
Kukaan ollut samankaltaisessa tilanteessa?
Kommentit (243)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se rakkaus on jos huonon päivän koittaessa se rakas dumpataan kylmästi.
Rakastiko koskaan oikeasti?
Joo, tokihan pitää vaan rakastaa ja sietää ja sinnitellä ja luopua omasta loppuelämästään vaikka itse olisi 43-vuotias ja puoliso palvelutalossa, eli täysin autettava? Ei vitsit mitä j##sustelua 😂😂
Ei tietenkään puolisoa hylätä tarvitse, ystävyyden ja säännölliset vierailut voi säilyttää, mutta eihän tuosta nyt enää avioliittoa tule sanan varsinaisessa merkityksessä.
Miksei muka voi? Vihaan luovuttajia. Ja kyllä, on kokemusta samalla tavalla sairastuneesta puolisosta. ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap:n mies ei asu kotona kunnan hoidon turvin?
Onkohan yleinenkin harhakäsitys, että tällainen ihan noin vain olisi mahdollista?
Suosittelen perehtymistä terveydenhuollon ja vammaispalvelujen realiteetteihin.Eikö työikäinen vammainen saa kunnan rahalla hoitoa kotiin?
Hehän saavat myös lisäksi henkilökohtaisen avustajan. En ymmärrä.
Tiedän esim vanhuksen asuneen kotonaan yksin vielä sen jälkeen, kun menetti molemmat jalkansa. Ja toisen yhdeksänkymppisen, joka oli menettänyt toisen jalkansa. (ja muistikin reistaili)
Ilman jalkoja pärjää ruoka-avulla ja siivouksella, mutta muistisairas tai aivovaurioinen tarvitsee jatkuvaa tukea, joka onnistuu vain palvelutalossa.
Riippuu ihan aivovamman laadusta. Ihmisillä on käsitys, että aivovamman saanut on aina kuolaava, puhumaton ja liikkumaton. Ei se niin ole. ohis
Hei ap. Olen hoitotyössä hoitanut nuorta miestä, jonka kihlaus purkautui vammautumisen vuoksi.
Hän oli melkein lapsen asteella.
Ex-kihlattu löysi uuden kumppanin , mutta kävi usein katsomassa laitoshoidossa olevaa entistä kihlattuaan, siis pysyivät ystävinä.
Ihailin heidän järkevää suhtaumistaannelämän tuomiin haasteisiin ja ymmärrän täysin ja mahd. miehesikin ymmärtää, että sinulla täytyy olla mahdollisuus omaannelämään.
Tilanne olisintoinen, jos olisitte 80 vuotiaita.
Rakas ap,en sinua neuvo mitenkään koska minulla ei ole mitään kokemusta asiasta.Teet nyt ihan oman parhaasi mukaan.Äläkä välitä näistä syyllistävistä kirjotuksista, näistä missä menty vissiinki keskiajalla naimisiin.
Ei se uhrautuminen ihmisestä jaloa tee,vaan marttyyrin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.
Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.
En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.
Ap
Älä ap välitä, tietämättömien on helppo arvostella. Eihän aivohalvauksesta välttämättä päällepäin näykään muuta kuin vähän huonommin toimiva toinen kehonpuoli.
Mutta, kuten itsekin totesit, kognitiiviset muutokset ovat niitä vaikeimpia parisuhteenkin kannalta. Sairastunut itsehän ei niiden olemassaoloa välttämättä tunnista laisinkaan. Lisäksi kaikki muutokset tunne-elämän säätelyssä jne. On niin tuuripeliä, mihin kohtaan aivoja se tukos tulee ja millaista vahinkoa aiheuttaa.Voimia sinulle, mitä tahansa päätätkin. Oletko itse saanut mitään krskusteluapua, tai käynyt omaisten tukiryhmässä? Paikkakunnasta riippuen niitä voi olla erikseen myös nuoremmille aikuisille.
Tosiaan miehen pois muutto on voinut olla parasta, mitä lapsillenne on tapahtunut pitkään aikaan.
Voi luoja sinun loputtomia juttujasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah, hah! Entäs ne lupaukset ja vannoutumiset avusta vastoinkäymisissä? Petturin häälahja on tyhjä sana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.
Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.
En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.
Ap
menitkö kirkossa naimisiin ja lupasit Jumalan silmien edessä rakastaa niin myötä kuin vastamäessä kunnes kuolema eroittaa?????????????
Minut on vihitty vuonna 71 ja vihkikaavasta poistettiin tuo -kunnes kuolema erottaa-, onko enää muillakaan ollut.
Uskon Jumalaan, mutta ap:tä ymmärrän täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap:n mies ei asu kotona kunnan hoidon turvin?
Onkohan yleinenkin harhakäsitys, että tällainen ihan noin vain olisi mahdollista?
Suosittelen perehtymistä terveydenhuollon ja vammaispalvelujen realiteetteihin.Eikö työikäinen vammainen saa kunnan rahalla hoitoa kotiin?
Hehän saavat myös lisäksi henkilökohtaisen avustajan. En ymmärrä.
Tiedän esim vanhuksen asuneen kotonaan yksin vielä sen jälkeen, kun menetti molemmat jalkansa. Ja toisen yhdeksänkymppisen, joka oli menettänyt toisen jalkansa. (ja muistikin reistaili)
Ilman jalkoja pärjää ruoka-avulla ja siivouksella, mutta muistisairas tai aivovaurioinen tarvitsee jatkuvaa tukea, joka onnistuu vain palvelutalossa.
Riippuu ihan aivovamman laadusta. Ihmisillä on käsitys, että aivovamman saanut on aina kuolaava, puhumaton ja liikkumaton. Ei se niin ole. ohis
Tiedän, mutta lievä aivovamma tuskin aiheuttaa vaimon joutumista omaishoitajaksi. Tarkoitin siis näitä vaikeampia tapauksia verrattuna jalattomaan, mutta muuten kykenevään ihmiseen, josta tuskim tarvitsisi miettiä eroakaan.
Vierailija kirjoitti:
Rakas ap,en sinua neuvo mitenkään koska minulla ei ole mitään kokemusta asiasta.Teet nyt ihan oman parhaasi mukaan.Äläkä välitä näistä syyllistävistä kirjotuksista, näistä missä menty vissiinki keskiajalla naimisiin.
Ei se uhrautuminen ihmisestä jaloa tee,vaan marttyyrin.
Vieraita ihmisiä ei yleensä kutsuta rakkaiksi. Keski-aika oli hyvä aika, tekisi hyvää sinunkin luonteellesi. Virkistävä kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.
Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.
En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.
Ap
Älä ap välitä, tietämättömien on helppo arvostella. Eihän aivohalvauksesta välttämättä päällepäin näykään muuta kuin vähän huonommin toimiva toinen kehonpuoli.
Mutta, kuten itsekin totesit, kognitiiviset muutokset ovat niitä vaikeimpia parisuhteenkin kannalta. Sairastunut itsehän ei niiden olemassaoloa välttämättä tunnista laisinkaan. Lisäksi kaikki muutokset tunne-elämän säätelyssä jne. On niin tuuripeliä, mihin kohtaan aivoja se tukos tulee ja millaista vahinkoa aiheuttaa.Voimia sinulle, mitä tahansa päätätkin. Oletko itse saanut mitään krskusteluapua, tai käynyt omaisten tukiryhmässä? Paikkakunnasta riippuen niitä voi olla erikseen myös nuoremmille aikuisille.
Tosiaan miehen pois muutto on voinut olla parasta, mitä lapsillenne on tapahtunut pitkään aikaan.Voi luoja sinun loputtomia juttujasi.
Luitko ollenkaan mitä ap ja lapset ovat miehen vuoksi kokeneet? Sun mielestä miehen oikeus olla kotona ja saada hoivaa menee lasten hyvinvoinnin edelle? Olkoonkin että mies ei itse halua kuntoutua, pelaa rahat, istuu rööki huulessa ja tarvitsee jatkuvaa apua? Kukas ne lapset sitten hoitaa ja huolehtii heidän henkisestä hyvinvoinnista? Voi luoja noita sinun loputtomia juttujasi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.
Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.
En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.
Ap
menitkö kirkossa naimisiin ja lupasit Jumalan silmien edessä rakastaa niin myötä kuin vastamäessä kunnes kuolema eroittaa?????????????
Hän heittäkööt ensimmäisen kiven joka on vailla syntiä. Älähän tule tänne ketään parjaamaan.Tuomitset kanssaihmisen, ei mahda tosin kennelläkään meistä olla oikeutta siihen.
Uskovaisena sinun pitäisi ymmärtää,tukea ja rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap:n mies ei asu kotona kunnan hoidon turvin?
Onkohan yleinenkin harhakäsitys, että tällainen ihan noin vain olisi mahdollista?
Suosittelen perehtymistä terveydenhuollon ja vammaispalvelujen realiteetteihin.Eikö työikäinen vammainen saa kunnan rahalla hoitoa kotiin?
Hehän saavat myös lisäksi henkilökohtaisen avustajan. En ymmärrä.
Tiedän esim vanhuksen asuneen kotonaan yksin vielä sen jälkeen, kun menetti molemmat jalkansa. Ja toisen yhdeksänkymppisen, joka oli menettänyt toisen jalkansa. (ja muistikin reistaili)
Kyllä saa apua, ap ei kerro koko totuutta. Ap ei halua hoitaa eikä auttaa.
Haluaa vaan siunauksen teiltä muilta.
Mitä sitä kyselemään koska selkeä päätös on tehty.
No samanlaisia on miehetkin nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli ja on edelleen aika vastaavassa tilanteessa, paitsi että isä on kotona. Sairauden myötä isästä on kuoriutunut ilkeä ja vaativa, vaatii jatkuvaa passaamista eikä edes yritä kuntoutua. Saattaa herättää keskellä yötä ja vaatia vesilasia, vaikka kykenee kävelemään itsekin.
Eniten ahdistaa isän tapa kiukutella miten "äiti varmaan odottaa että pääsee hänestä eroon" ja tivaa jatkuvasti aikooko äiti ottaa uuden miehen kun hänestä aika jättää. Välillä on oikein mukava ja juttelee syvällisiä siitä miten yhden liiton tulee riittää loppuelämäksi eikä leskeksi jäänyt saa ikinä ottaa uutta puolisoa.
Tilanne on selkeästi äidille todella raskas. Ei kykene millään lähtemään, koska on henkisesti isän tossun alla. Lisäksi kuuluu tuohon ihmisryhmään mitä täälläkin joku jo edusti, eli olet suunnilleen syntisin olio maanpäällä jos hylkäät sairaan, avioliitonhan kuuluu olla niin myötä- kuin vastamäessä. Asiaa ei muuta, jos se vastamäki on kestänyt jo 10 vuotta eikä mäen päälle pääsystä ole toivoakaan.
Nyt ne sitten istuvat kaksin pikkukämpässään, äiti on lihonut ihan muodottomaksi eikä jaksa väsymykseltään enää edes siivota. Ahdistaa vieraillakin siellä kun isä ei malta olla naukumatta edes vieraiden läsnäollessa.
Hyi olkoon, älkää ihmiset ihan oikeasti pilatko omia elämiänne jonkun typerän vakaumuksen takia. Kaikki potilaat ei ansaitse teidän huolenpitoa ja niitä elämiä on jokaisella meillä vain YKSI.
Kauheaa. Oletko puhunut äitisi kanssa, tietääkö hän sinun mielipiteen tilanteesta?
Hän voi hyvinkin pelätä, että sinä lapsena tuomitset jos hän "hylkää" isäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä olen varsin lyhyesti kertonut tilanteestamme. Mainittakoon nyt vielä, että mun uupumukseni ei ollut vain pientä väsymystä tai sitä, etten olisi halunnut puolisoani hoitaa, vaan sairastuin vakavaan masennukseen ja olin osastohoidossa itsetuhoisuuden takia.
Lisäksi nämä kaikki tapahtumat vaikuttivat myös lapsiin ja meillä oli suuria vaikeuksia. Hain apua perheen tilanteeseen ja tein kaiken, mihin inhimillisesti katsoen pystyin auttaakseni perhettäni. Pikku maininta; olimme psykologilla koko perhe ja nuorempi lapseni kertoi pitkän suostuttelun jälkeen vähän tunteistaan. Mieheni naureskeli. Auta siinä nyt perhettä, kun toinen aikuinen on taantunut lapsen tasolle. Tätä samaa oli kotona jatkuvasti. Ikävää sanoa, mutta lastenkin takia on parempi, että isä asuu muualla.
En ole uskonnollinen, vastauksena sille joka höpötti Jumalasta.
Ap
Ihan totta, olet todella yrittänyt kaikkesi! Mitä muuta voisit enää tehdä tai antaa itsestäsi?! Otat sen eron, jos se tuo sinulle helpotusta ja keskityt pitämään itsestäsi huolta, jotta pystyt huolehtimaan yksin lapsistanne. Aina löytyy arvostelevia ihmisiä teit niin tai näin, joten paras on valita itselle ja lapsilleen paras vaihtoehto. Paljon jaksamista sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap:n mies ei asu kotona kunnan hoidon turvin?
Onkohan yleinenkin harhakäsitys, että tällainen ihan noin vain olisi mahdollista?
Suosittelen perehtymistä terveydenhuollon ja vammaispalvelujen realiteetteihin.Eikö työikäinen vammainen saa kunnan rahalla hoitoa kotiin?
Hehän saavat myös lisäksi henkilökohtaisen avustajan. En ymmärrä.
Tiedän esim vanhuksen asuneen kotonaan yksin vielä sen jälkeen, kun menetti molemmat jalkansa. Ja toisen yhdeksänkymppisen, joka oli menettänyt toisen jalkansa. (ja muistikin reistaili)
Kyllä saa apua, ap ei kerro koko totuutta. Ap ei halua hoitaa eikä auttaa.
Haluaa vaan siunauksen teiltä muilta.
Mitä sitä kyselemään koska selkeä päätös on tehty.
No samanlaisia on miehetkin nykyään.
Ap oli joutunut osastolle uuvuttuaan omaishoitajana, raahannut lapset terapiaan, jossa isä nauranut lapsilleen! Eikö mikään riitä teille haaskalinnuille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä eroaisin. Olin 10v mieheni kuolemaan asti omaishoitaja ja hukkaan ne vuodet meni.
Eikö mieskään kokenut niitä arvokkaina?
Luultavasti ei, koska ei koskaan sanonut mitään nättiä. Teki vain kaikkea mahdollista kiusaa.
Ap:n tilanne on äärimmäisen kiperä ja aiheuttaa varmasti tunnontuskia ja ahdistusta. Iso tsemppi ap:lle ja muille vastaavissa tilanteissa oleville, mitä ikinä päätättekin!
Ihan kamalia osa kommenteista, joissa syyllistetään ihmisiä jo valmiiksi vaikeissa tilanteissa. Etenkin nämä uskonnolliset tuntuu olevan suurimpia syyllistäjiä..... Ja peukuista päätellen niitä tuntuu olevan yllättävän moni! Kuvottavaa syyllistää jo valmiiksi kovasti kärsivää ihmistä.
Ihan meni maku koko palstaan. Tutkimukset taitaa pitää paikkansa sen osalta, että uskikset on pahimpia kiusaajia ja niiltä puuttuu empatia ihan kokonaan. Ihan sama vaikka mies hakkaisi joka päivä mutku jumala ja papin amen. Tyhmiä olette.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n tilanne on äärimmäisen kiperä ja aiheuttaa varmasti tunnontuskia ja ahdistusta. Iso tsemppi ap:lle ja muille vastaavissa tilanteissa oleville, mitä ikinä päätättekin!
Ihan kamalia osa kommenteista, joissa syyllistetään ihmisiä jo valmiiksi vaikeissa tilanteissa. Etenkin nämä uskonnolliset tuntuu olevan suurimpia syyllistäjiä..... Ja peukuista päätellen niitä tuntuu olevan yllättävän moni! Kuvottavaa syyllistää jo valmiiksi kovasti kärsivää ihmistä.
Ihan meni maku koko palstaan. Tutkimukset taitaa pitää paikkansa sen osalta, että uskikset on pahimpia kiusaajia ja niiltä puuttuu empatia ihan kokonaan. Ihan sama vaikka mies hakkaisi joka päivä mutku jumala ja papin amen. Tyhmiä olette.
Tämä on niin totta. Tuntuu, että mitä fanaattisemmin henkilö on uskossa, sitä vaikeampi hänen on asettua toisen asemaan. Uskovaisethan myös arvostelevat toisiaan koko ajan, että kuka nyt on oikealla tavalla uskossa (uskomassa).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli ja on edelleen aika vastaavassa tilanteessa, paitsi että isä on kotona. Sairauden myötä isästä on kuoriutunut ilkeä ja vaativa, vaatii jatkuvaa passaamista eikä edes yritä kuntoutua. Saattaa herättää keskellä yötä ja vaatia vesilasia, vaikka kykenee kävelemään itsekin.
Eniten ahdistaa isän tapa kiukutella miten "äiti varmaan odottaa että pääsee hänestä eroon" ja tivaa jatkuvasti aikooko äiti ottaa uuden miehen kun hänestä aika jättää. Välillä on oikein mukava ja juttelee syvällisiä siitä miten yhden liiton tulee riittää loppuelämäksi eikä leskeksi jäänyt saa ikinä ottaa uutta puolisoa.
Tilanne on selkeästi äidille todella raskas. Ei kykene millään lähtemään, koska on henkisesti isän tossun alla. Lisäksi kuuluu tuohon ihmisryhmään mitä täälläkin joku jo edusti, eli olet suunnilleen syntisin olio maanpäällä jos hylkäät sairaan, avioliitonhan kuuluu olla niin myötä- kuin vastamäessä. Asiaa ei muuta, jos se vastamäki on kestänyt jo 10 vuotta eikä mäen päälle pääsystä ole toivoakaan.
Nyt ne sitten istuvat kaksin pikkukämpässään, äiti on lihonut ihan muodottomaksi eikä jaksa väsymykseltään enää edes siivota. Ahdistaa vieraillakin siellä kun isä ei malta olla naukumatta edes vieraiden läsnäollessa.
Hyi olkoon, älkää ihmiset ihan oikeasti pilatko omia elämiänne jonkun typerän vakaumuksen takia. Kaikki potilaat ei ansaitse teidän huolenpitoa ja niitä elämiä on jokaisella meillä vain YKSI.
Kauheaa. Oletko puhunut äitisi kanssa, tietääkö hän sinun mielipiteen tilanteesta?
Hän voi hyvinkin pelätä, että sinä lapsena tuomitset jos hän "hylkää" isäsi.
Kiitos! Ollaan sisarusten kanssa puhuttu äidille paljonkin. Kannustettu edes vetämään rajat ja lopettamaan turhan passaaminen. Mutta kun ei, papin amen ja silleen...
Toivottavasti koki. Eikä ollut vaikkapa tuon Ms-tautisen kaltainen puolison kiusaaja.