Mietin eroa sairaasta puolisostani

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon sitouduttiin myös huonoiksi päiviksi. Järkyttävää, että ap ei jaksanut miehen kanssa edes asua. Kyllähän työikäinen saa kotiin kaikki mahdolliset avut. Ap:n ei olisi ollut pakko olla omaishoitajana edes.

Eri asia toki, jos mies itse halusi mieluummin muuttaa palvelutaloon.

Tiedän yhden naisen, joka oli ap:n miehen roolissa. Hän suri sitä, kun hänelle kävi, kuten ap:n miehelle ja vielä siten, miten ap suunnittelee jatkossa. Ei siis ollenkaan pitänyt siitä, miten hänelle kävi.

Avioliittoon ovat molemmat sitoutuneet myös huonoiksi päiviksi. Miksi tätä vaaditaan käytännössä nytkin pelkältä naiselta? Sairastuneeltakin voidaan vaatia omaa panostusta; itsestä huolehtimista, ohjattujen harjoitteiden tekemistä, terveellisiä elintapoja, terveen puolison kunnioittamista ja arvostamista, ulkopuolisen avun vastaanottamista. Silloin parisuhde voi jatkuakin, jopa suhteellisen onnellisena.

Sen sijaan katkeraa itsesääliä, passivoitumista, mustasukkaisuutta, vaatimista vaatimisen perään ja ilkeilyä ei kenenkään tarvinne vuositolkulla sietää.

Akuutti kriisi on erikseen mutta se ei kestä vuosikausia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon sitouduttiin myös huonoiksi päiviksi. Järkyttävää, että ap ei jaksanut miehen kanssa edes asua. Kyllähän työikäinen saa kotiin kaikki mahdolliset avut. Ap:n ei olisi ollut pakko olla omaishoitajana edes.

Eri asia toki, jos mies itse halusi mieluummin muuttaa palvelutaloon.

Tiedän yhden naisen, joka oli ap:n miehen roolissa. Hän suri sitä, kun hänelle kävi, kuten ap:n miehelle ja vielä siten, miten ap suunnittelee jatkossa. Ei siis ollenkaan pitänyt siitä, miten hänelle kävi.

Kyllä se on raskasta tuollaisen ihmisen kanssa. Miehelläni oli ms-tauti ja oli halvaantunut ja kaiken jouduin itse tekemään. Mm vaihtamaan vaipat, syöttämään, juottamaan yms. Sain toki 2 kertaa viikossa kunnalta apua kylvetykseen. Eikä nuo fyysiset auttamiset ole Pahoja vaan se kun haukutaan, huudetaan, tehdään kaikkea kiusaa. Mieheni mm heitti tahallaan keitot lattialle, herätti ja pakotti yöllä keittämään kahvia yms. Sulla ei vaan ole kokemusta niin on helppo arvostella ap. Tä. T. Nro 16

Mutta jos et olisi ruvennut omaishoitajaksi, niin eikös hän olisi saanut palvelut kotiin? Eli sun ei olisi ollut pakko olla muuta kuin vaimo?

Miksi ap:n mies ei asu kotona kunnan hoidon turvin?

Muuten sanoisin ettei eroa, mutta tuo kuulostaa pahalta, ettei mies ota apua vastaan eikä tee omaa osuuttaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon sitouduttiin myös huonoiksi päiviksi. Järkyttävää, että ap ei jaksanut miehen kanssa edes asua. Kyllähän työikäinen saa kotiin kaikki mahdolliset avut. Ap:n ei olisi ollut pakko olla omaishoitajana edes.

Eri asia toki, jos mies itse halusi mieluummin muuttaa palvelutaloon.

Tiedän yhden naisen, joka oli ap:n miehen roolissa. Hän suri sitä, kun hänelle kävi, kuten ap:n miehelle ja vielä siten, miten ap suunnittelee jatkossa. Ei siis ollenkaan pitänyt siitä, miten hänelle kävi.

Kyllä se on raskasta tuollaisen ihmisen kanssa. Miehelläni oli ms-tauti ja oli halvaantunut ja kaiken jouduin itse tekemään. Mm vaihtamaan vaipat, syöttämään, juottamaan yms. Sain toki 2 kertaa viikossa kunnalta apua kylvetykseen. Eikä nuo fyysiset auttamiset ole Pahoja vaan se kun haukutaan, huudetaan, tehdään kaikkea kiusaa. Mieheni mm heitti tahallaan keitot lattialle, herätti ja pakotti yöllä keittämään kahvia yms. Sulla ei vaan ole kokemusta niin on helppo arvostella ap. Tä. T. Nro 16

Mutta jos et olisi ruvennut omaishoitajaksi, niin eikös hän olisi saanut palvelut kotiin? Eli sun ei olisi ollut pakko olla muuta kuin vaimo?

Silloin hän olisi joutunut laitokseen. Ei meillä olisi ollut varaa maksaa joka palvelusta kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon sitouduttiin myös huonoiksi päiviksi. Järkyttävää, että ap ei jaksanut miehen kanssa edes asua. Kyllähän työikäinen saa kotiin kaikki mahdolliset avut. Ap:n ei olisi ollut pakko olla omaishoitajana edes.

Eri asia toki, jos mies itse halusi mieluummin muuttaa palvelutaloon.

Tiedän yhden naisen, joka oli ap:n miehen roolissa. Hän suri sitä, kun hänelle kävi, kuten ap:n miehelle ja vielä siten, miten ap suunnittelee jatkossa. Ei siis ollenkaan pitänyt siitä, miten hänelle kävi.

Kyllä se on raskasta tuollaisen ihmisen kanssa. Miehelläni oli ms-tauti ja oli halvaantunut ja kaiken jouduin itse tekemään. Mm vaihtamaan vaipat, syöttämään, juottamaan yms. Sain toki 2 kertaa viikossa kunnalta apua kylvetykseen. Eikä nuo fyysiset auttamiset ole Pahoja vaan se kun haukutaan, huudetaan, tehdään kaikkea kiusaa. Mieheni mm heitti tahallaan keitot lattialle, herätti ja pakotti yöllä keittämään kahvia yms. Sulla ei vaan ole kokemusta niin on helppo arvostella ap. Tä. T. Nro 16

Mutta jos et olisi ruvennut omaishoitajaksi, niin eikös hän olisi saanut palvelut kotiin? Eli sun ei olisi ollut pakko olla muuta kuin vaimo?

Aiiivan! Olla "vain" tuollaisen miehen vaimo! Kyllähän nyt vaimona pitää pystyä olemaan, vaikka sairastunut olisi vaimolleen miten ilkeä tahansa. Sitä paitsi ei sitä kunnan apua 24/7 saa, eli kyllä tuo kirjoittaja olisi ne lattialle heitetyt keitot ja yölliset kahvin vinkumiset saanut siltikin.

Itse en ole vastaavassa tilanteessa mutta olin kuluttavassa parisuhteessa missä miehellä oli niin paljon ongelmia eikä halunnut apua. Ongelmat oli joko minussa (keksittyjä) tai muualla.

Lopulta väsyin ja mieskin häipy ottamaan uuden uhrin.

Vaikka miehesi ei sinuun ongelmia suuntaisi mieti omaa jaksamista? Jaksatko työpäivän jälkeen innostua harrastuksista muuta? Viekö miehesi sairaus sinulta enegiaa? Ja ennenkaikkea onko sinulla hyvä olla?

Sukulaisellani oli taas vastaava tilanne, ei sama sairaus mutta vaimo hoitokodissa. Sopi vaimon kanssa että hänellä on toinen nainen. Tämä nainen tiesi kuvion ja oli sukujuhlissa ym.mukana ihan avoimesti. Mies sanoi että jos uusi kumppani pyytäisi häntä eroamaan niin kumppani saa häipyä.

Itse kävin psykoterapiassa niin terapeuttini sanoi ’että aina sinulla on oikeus muuttaa mielipidettä’ joten sinullakin on siihen oikeus

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap:n mies ei asu kotona kunnan hoidon turvin?

Onkohan yleinenkin harhakäsitys, että tällainen ihan noin vain olisi mahdollista?

Suosittelen perehtymistä terveydenhuollon ja vammaispalvelujen realiteetteihin.

Yritä kestää jos rakkautta on vielä. Voi olla miehellesi viimeinen niitti, jos eroat. Itse elän omaa elämääni niin pitkälle kuin pystyn, mutta en hylkää sairasta miestäni. Tuntuisi pahalta jättää avuton yksin ilman läheisimmän ihmisen tukea. Tätä on kestänyt nyt yhdeksän vuotta, mutta näillä mennään loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Koen, että ennen vanhaan moni asia oli paremmin. Esimerkiksi avioliitto oli todennäköisesti elinikäinen.

Oli itsestään selvää, että vaikka toinen sairastuu, oltiin silti aviossa.

En pidä tästä ajasta, jolloin jokainen tavoittelee lähinnä vain omaa onneaan "ainutkertaisessa" elämässään.

Tästä itsekkyyden maailmasta ei seuraa mitään hyvää. Mikä tämän lopulta lopettaa. Ehkä sota. Meidät itsekkäät vallataan, kun kukaan ei uhraudu sotimaan vastaan, ettei oma ainutkertainen elämä vaarannu.

Sitten meidät laitetaan ruotuun. Toisen vallan alla. (kumma olisikin, jollei kohta sotaa tännekin tulisi. Sitähän sanotaan, että jokainen sukupolvi kokee sodan)

Meinaat, että ennenwanhaan naiset jäivät hoitamaan niitä ilkeäksi muuttuneita sairaita ukkojaan? Toisinpäin se ei ole koskaan toiminut. Kyllä sairaan ja raihnaisen akan tilalle on aina otettu heti uusi, jos vain tulijoita on ollut entisen tilalle.

Miehille nämä ovat aina olleet ihan vaan pragmaattisia asioita, ei mitään henkilökohtaista.

Oletko vannonut kaikkitietävän Jumalan edessä rakastaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä kunnes kuolema eroittaa

Todellakaan kukaan ei voi ennalta tietää, kuinka tekisi vastaavassa tilanteessa. Vaikka kuinka vielä rakastaisikin toista, yleensä ihminen rakastaa kuitenkin kaikkein eniten itseään. Se on ihan luonnollista ja oikein, sillä kukaan muu ei pidä puoliasi kuin sinä itse. Pyyteetöntä rakkautta on vain Disneyn tarinoissa.

Mun mies sairastui hyvin nuorena, parikymppisenä. Kyseessä kipusairaus, johon ei kuole, mutta joka vaikuttaa työuraan, arkielämään ja tietenkin tulevaan vanhuteen. Olemme olleet yhdessä noin 15 vuotta. Jossain vaiheessa oli pari kauheaa vuotta ja mietin eroa. Minäkin koin, että olen itse nuori ja terve ja koko elämä edessä. Tulevaisuus pelotti. Mies oli selkeästi masentunut, mikä aiheutti aloitekyvyttömyyttä ja avuttomuutta. Koin olevani kodinhoitaja, joka hoiti kaikki asiat saamatta mitään tunnustusta tai kiitosta siitä.

Meidän suhteen pelasti se, että mies haki apua monilta eri tahoilta ja alkoi kuntouttaa itseään. Hän myös jossain vaiheessa oivalsi, ettei voi pitää minua kodinhoitajana. Saimme korjattua myös seksielämämme, joka oli kipulääkkeiden haittojen vuoksi pidemmän aikaa täysin katkolla. Löysimme sen "me-hengen" uudestaan. Lisäksi kouluttauduin itse uudelle, mielenkiintoiselle alalle. Luulen, etten unelmatyössäni ehkä myöhemmin niin katkeroidu, jos joudunkin elättämään meidät täysin yksin työlläni. Olen hakenut elämääni myös mielenkiintoisiaharrastuksia ja kiinnostuksenkohteita, ettei elämäni pyörisi vain kotona sairaan puolison asioissa.

Aloittajan tilanteessa lähtisin. Tuosta tuskin enää avioliittoa saa. Oikeasti elämä on itseäsi varten.

Tiedän miehen olevban muistisairas, ei oo erottu ja asuu laitoksessa mutta vaimolla on rakastaja. Saahan sitten leskeneläkkeen . 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon sitouduttiin myös huonoiksi päiviksi. Järkyttävää, että ap ei jaksanut miehen kanssa edes asua. Kyllähän työikäinen saa kotiin kaikki mahdolliset avut. Ap:n ei olisi ollut pakko olla omaishoitajana edes.

Eri asia toki, jos mies itse halusi mieluummin muuttaa palvelutaloon.

Tiedän yhden naisen, joka oli ap:n miehen roolissa. Hän suri sitä, kun hänelle kävi, kuten ap:n miehelle ja vielä siten, miten ap suunnittelee jatkossa. Ei siis ollenkaan pitänyt siitä, miten hänelle kävi.

Avioliittoon ovat molemmat sitoutuneet myös huonoiksi päiviksi. Miksi tätä vaaditaan käytännössä nytkin pelkältä naiselta? Sairastuneeltakin voidaan vaatia omaa panostusta; itsestä huolehtimista, ohjattujen harjoitteiden tekemistä, terveellisiä elintapoja, terveen puolison kunnioittamista ja arvostamista, ulkopuolisen avun vastaanottamista. Silloin parisuhde voi jatkuakin, jopa suhteellisen onnellisena.

Sen sijaan katkeraa itsesääliä, passivoitumista, mustasukkaisuutta, vaatimista vaatimisen perään ja ilkeilyä ei kenenkään tarvinne vuositolkulla sietää.

Akuutti kriisi on erikseen mutta se ei kestä vuosikausia.

Tämä. Ihan oikeesti, ei kenenkään tarvitse mitään ihmisarvoa alentavaa elämää elää, esimerkkinä vaikka tuo ms-tautia sairastaneen puoliso, jonka mies tahallaan heitti keitot lattialle. Sairastuneiden pitää osata käyttäytyä, se on sitä myötä- ja vastatuulta.

Uskon että äitini ja isäni tilanne olisi ihan toinen, jos isä ottaisi vastuuta kuntoutumisesta ja koittaisi tehdä mahdollisimman paljon itse. Äiti auttaisi varmasti enemmän kuin mielellään kaikessa mihin isä ei pysty. Mutta kun ei, kahvia kun haluaa niin tarjoilla pitää kahden minuutin sisällä tai alkaa hirveä syyllistys ja huuto. Ihan hyvin pystyisi kahvinsa keittämään itse, tai edes kuppiin kaatamaan.

T. Se vanhemmistaan aiemmin kertonut

Vierailija kirjoitti:

Mitä se rakkaus on jos huonon päivän koittaessa se rakas dumpataan kylmästi.

Rakastiko koskaan oikeasti?

Niin, tuo on kai se tyypillisin kaksinaismoralistin kommentti tähän aiheeseen, kun sairastuja on mies. Jos vaimo sairastuu, sinä ymmärrät täysin miehen halun erota.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni sairastui aivoveritulppaan vuonna 2015. Hänellä oli parin vuoden sairaalakierre ja muitakin terveysongelmia. Kotiuduttuaan olin omaishoitaja, kunnes uuvuin. Hän asuu nyt palveluasunnossa.

Olen alkanut miettimään eroa tosissaan. Olen 43-vuotias, lapset teini-ikäisiä. Mulla olisi vielä mahdollisuus elää ns. omaa elämää. Rakkaudesta puolisoon ei voi enää puhua, suhde oli enää hoitosuhde ja nyt se on jotakin... Niin, en tiedä mitä se on. Vaikka vaikealta tuntuu, niin siitä huolimatta olen vakavasti eroa miettinyt. Tunnen itseni petturiksi, mutta voimakkaasti tunnen myös elämän ainutkertaisuuden ja sen, että elän vain kerran. Säälistä avioliittoon jääminen tuntuu väärältä itseäni kohtaan.

Kukaan ollut samankaltaisessa tilanteessa?

Ei muuta kun liha markkinoille mars.

Vierailija kirjoitti:

Minä eroaisin. Olin 10v mieheni kuolemaan asti omaishoitaja ja hukkaan ne vuodet meni.

Eikö mieskään kokenut niitä arvokkaina?

Ota sitten rehdisti ero. Mutta älä ala siihen, että otat itsellesi "tärkeän ystävän" ja samalla pysyt naimisissa puolisosi kanssa. Meillä meni isän kanssa välit poikki, kun äiti dementoitui ja joutui hoivakotiin. Isälle ilmestyi uusi naikkonen, joka olisi pitänyt hyväksyä perhejuhliin yms. Ei mitään häpyä.

Koom kirjoitti:

Itse en ole vastaavassa tilanteessa mutta olin kuluttavassa parisuhteessa missä miehellä oli niin paljon ongelmia eikä halunnut apua. Ongelmat oli joko minussa (keksittyjä) tai muualla.

Lopulta väsyin ja mieskin häipy ottamaan uuden uhrin.

Vaikka miehesi ei sinuun ongelmia suuntaisi mieti omaa jaksamista? Jaksatko työpäivän jälkeen innostua harrastuksista muuta? Viekö miehesi sairaus sinulta enegiaa? Ja ennenkaikkea onko sinulla hyvä olla?

Sukulaisellani oli taas vastaava tilanne, ei sama sairaus mutta vaimo hoitokodissa. Sopi vaimon kanssa että hänellä on toinen nainen. Tämä nainen tiesi kuvion ja oli sukujuhlissa ym.mukana ihan avoimesti. Mies sanoi että jos uusi kumppani pyytäisi häntä eroamaan niin kumppani saa häipyä.

Itse kävin psykoterapiassa niin terapeuttini sanoi ’että aina sinulla on oikeus muuttaa mielipidettä’ joten sinullakin on siihen oikeus

Kuluttava parisuhde, mies etsi uuden. Joo, todellakin voi rinnastaa parantumattomaan sairauteen. Tai voiko...

Ja varmasti itsekin ymmärrät eron.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaiseksi mies meni?

Kävelee rollaattorilla, tarvitsee apua pukemisessa, riisumisesta, suihkussa ja aivan kaikissa kodin ulkopuolisissa asioissa.

Fyysisten ominaisuuksien muuttuminen sairastumisen myötä ei ole se pahin, vaan se, että myös hänen persoonallisuutensa muuttui. Hyvät ominaisuudet ovat edelleen olemassa, mutta niiden lisäksi huonot ominaisuudet korostuivat. Tietynlainen aloitekyvyttömyys ja täydellinen välinpitämättömyys omaa terveyttä kohtaan muun muassa. Lisäksi ongelmia tuo peliongelma, jota on ollut aina jonkin verran, mutta nyt se on kertakaikkiaan karannut käsistä.

Olisin varmasti jaksanut paremmin ja ollut tukena jos hän olisi panostanut itseensä ja kuntoutumiseensa, mutta mitään sellaista ei ilmennyt. Ei suostunut fysioterapeutin jumppia tekemään, syö pelkkää makkaraa, tupakoi ja istuu. Terveyspulmat ovatkin pahentuneet.

Lähinnä herää kysymys miksi olet alunperinkään mennyt sen kanssa yksiin.

Itse en katselisi miestä joka ei ole yrittänytkään kuntoutua, tupakoi ja pelaa. On siis tyhmä.