Miten suhtaudut näihin "olen 54v ja koulukiusaamisen takia sitä ja tätä" naurettavuuksiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaa tekevä tuttavani mainitsi kerran että valtaosalla 30 - 50 -vuotiaana terapiaan tulevista on koulukiusaamistausta. Tämä kertoo ehkä jotain. Suhtaudun ymmärryksellä: kun "oma lauma" kääntyy vastaan, kokemus on traumaattinen ja trauma harvemmin hälvenee itsekseen vaan siihen tarvitaan apua. Jonkinlainen pysyvä jälki niistä tuppaa jäämään aina.

Hyvin monesta asiasta jää ihmiseen jälki.

Ei se sitä selitä, että osa yhä vaan miettii jotakin vuosikymmenten takaisia epäoikeudenmukaisuuksia, sen sijaan että keskittyisi nykyhetken ongelmiin, mitä ne kullakin ovat.

Tavallaan on inhimillistä hakea syyllisiä ulkopuolelta, tyyliin koska koulukiusaaminen, niin ei koskaan hankkinut kunnon ammattia ja nyt on rahaongelmia. Mutta se ei yhtään auta niihin ongelmiin, enemmän auttaisi kun keskittyisi siihen ammattiin ja raha-asioihin ja antaisi jo menneisyyden olla.

Voi hyvinkin olla että koulukiusaaminen ei ainakaan auttanut asioita, mutta entä sitten, menneisyyttä ei voi muuttaa. Toisaalta osa kiusaamisesta johti hyviinkin asioihin, minä opiskelin sitäkin ahkerammin että pääsisin eroon niistä "hikareita" kiusaavista koulupudokkaista, ja kun tiemme erosivat yläasteen jälkeen (minä menin lukioon/yliopistoon) ja he kortistoon, niin kiusaaminen loppui kuin seinään.

Miksi et vaan ymmärrä niin yksinkertaista asiaa? Jos ei ole oman perheen tukea, eikä ole lukenut itsehoito-oppaita niin ongelman alkusyitä ja seurauksia ei edes tunnista. Silloin jää vain haahuilemaan oireidensa kanssa ja yrittää lievittää nititä esim. kotiin jäämällä, joka voi johtaa syrjäytymiseen. Koulukiusatusta tulee monesti herkkä reagoimaan muiden ihmisten suhtautumiseen. Voi olla pelkotiloja, esiintymisjännitystä, jo pelkkä luokkaan meneminen voi olla tuskallista. Kiusattu ei välttämättä osaa ajatella, että toisessa ympäristössä häntä ei kiusata. Jännitystila voi olla myös krooninen eli sitä ei tunnista itse kun elää "ikijännittyneessä" tilassa. Jännitys voi olla sekä fyysisä, että psyykkistä. Jännityksen tilalla tai lisäksi voi olla muita tunnetiloja.

NO lue niitä oppaita, mene joogaan ja harrasta urheilua niin rentoudut, hae keskusteluapua jos on tarpeen. Hanki joku harrastus, jossa sinua ei kiusata.

Niin on selvinneetkin tehneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

Ei ole sääli ettei ole niin herkkä, että joku kynnen katkeaminen on traumatisoiva katastrofi. Siltä ne vuosikymmeniä vanhat kiusaamiset on sellaisen näkökulmasta, jolla on ollut oikeitakin ongelmia.

Ja sitten tuo kiusaamisella oikeuttaminen: jos aikuisena on työtön ja kouluttamaton, se ei johdu koulukiusaamisesta, vaan ihan omista myöhemmistä valinnoista. Voi yhä valita toisin ja ottaa itse vastuun omasta elämästään, eikä aina vedota siihen herkkyyteen ja kun Pena 11 v silloin 20 v sitten antoi lumipesun.

Toivoisin, että "oikeiden ongelmien" kohtaaminen elämässä lisäisi ymmärrystä muiden ongelmia kohtaan eikä kovettaisi tuolla lailla. Minusta on oikea ongelma, jos lasta kidutetaan henkisesti ja fyysisesti joka päivä loma-aikoja lukuun ottamatta 9 v ajan. Tässä ei puhuta jostain yhdestä lumipesusta. Usein kyllä koulukiusatut ovat nimen omaan niitä, jotka ovat ottaneet vastuun elämästään olemalla liian hyviä koulussa.

Ei kukaan ole sanonut ettei kiusaaminen olisi ongelma, tai millään tavoin oikein.

Mutta se että vielä vuosikymmenten jälkeenkin on jäänyt jumiin asioihin jotka ovat tehneet tyhmät lapset 30 v sitten, niin se ei oikein herätä myötätuntoa. Etenkään kun on kokenut sitä kiusaamista itsekin, vuosia jotkut nimittelivät, tönivät, jätettiin ulkopuolelle jne. Joku esitelmien pitämisen inhoaminen taitaa olla sääntö eikä poikkeus, ei niistä kukaan tykännyt. Ja olihan muitakin kavereita kun ne koulukaverit, harrastuskaverit eivät kiusanneet. Ellei lapsella ole yhtään harrastusta eikä yhtään harrastuskaveria, vika on vanhemmissa.

Eikä sekään oikein herätä myötätuntoa, ettei yhtään pysty suhteuttamaan että tekijät ovat olleet lapsia, jotka nyt vaan usein tekevät kaikenlaista idioottimaista. Ihan poikkeuksetta ne jotka pitävät ääntä kuinka heitä on kiusattu, täälläkin ilkeilevät muille sillä tavoin, että väkisin tulee mieleen että jos kysyttäisiin muilta samalla luokalla olleilta, niin kiusattu onkin ollut kiusaaja.

Ei todellakaan kaikilla ole koulun ulkopuolisia kavereita. Eivätkä kaikki harrastuksetkaan ole ryhmälajeja, ja vaikka olisikin, välit harrastuskavereihin voivat jäädä etäisiksi, ja voivat he kiusatakin tai kohdella kuin ilmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En mäkään kyllä ymmärrä, miksi kiusaajille kannetaan kaunaa vielä vuosikymmenten jälkeen ja ikään kuin kaikki omat ongelmat johtuisi siitä kiusaamisesta.

Kaikkia meitä on kiusattu koulussa. Toisia enemmän, toisilla vähemmän. Omaakin ulkonäköäni naurettiin yläasteella, välillä oikein koko luokan voimin. Se oli erittäin ahdistavaa, mutta en mä sitä ole jäänyt märehtimään vaan mennyt elämässä eteenpäin. Mulla on kiva perhe ja hyvä työ. Jos jotakuta mun ulkonäkö edelleen häiritsee, niin siinäpä häiritsee, se on sitten hänen ongelmansa.

Muuten hyvä, mutta kaikkia ei ole kiusattu koulussa, joka päivä, ison porukan voimin, vuosia. Elämä koostuu monista palasista ja joku ei ehkä ole löytänyt niitä parantavia kokemuksia, kuten puolisoa, perhettä, hvyää työtä. Kaikilla on ihan oma kokemuksensa. Sääli silti, jos ei edes yritä eteenpäin. Toisilla onnaa paremmin, toisilla ei yhtä hyvin ja sitten, jos ratkeaa vellomaan itsesäälissä vaikka yhden ainoan kerran jossain keskustelupalstalla, niin heti on joku osoittamassa, että hei urhiutuva tyyppi, mä tiedän, sä uhriudut. Ottaisit nyt iso ihminen vastuun siitä elämästäsi, kuten minä, minä, minä. Sen eteen, että sua on kerran haukuttu, pitäisi saada kehuja monta monta kertaa. Entä sitten, jos on haukuttu ja syrjitty joka päivä, monta vuotta?  

Ei kun sä vaan valitset voida paremmin. Näin se nyt vaan on, kun palstan ylijumalat näin sanovat. Sinä olet vain säälittävän heikko ihmismuurahainen. 

Ryhdistäydy jo!

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni koulukiusattu nimenomaan EI näe, että kaikilla on ongelmansa, ja monella paljon pahempia ongelmia kun jotkut haukkumiset ja tönimiset 20 v sitten. Että moni kiittäisi polvillaan, jos saisi ainoiksi ongelmiksi jotkut 20 v vanhat lasten ilkeilyt.

Mt-sairaudetkaan eivät ole niin suoraviivaisia, enemmistö ei sairastu vaikka on joutunut kiusatuksi (aikaisempina vuosikymmenisä pääsääntö oli että jonkin verran ainakin kiusattiin lähes jokaista). Ja osa niistä joita ei ole kiusattu, silti sairastuu vaikka kaksisuuntaiseen.

Sitten toi kiusaajien demonisointi tökkää. Miten täynnä kiusattu on omaa uhriutumista kun ei havaitse, että kiusaajat olivat lapsia. Tyhmiä lapsia toki, mutta edelleen pelkkiä lapsia, jotka eivät ymmärtäneet paremmasta, ja joilla usein miten oli rankkoja ongelmia itselläänkin. Minua esim kiusattiin hikarina niiden toimesta, jotka ei koskaan saaneet edes peruskoulua kunnolla suoritetuksi.

Sääliksi niitä kiusaajia käy näin aikuisen näkökulmasta, jos jotakin heistä ajattelee.

Entä sitten jos se kiusaaminen onkin ollut pahempaa kuin vain haukkumiset ja tönimiset 20vuotta sitten?

Itseäni on koulussa muun muassa aikanaan heitetty kivillä niin että verta ja mustelmia tuli ympäri kehoa. Puukässän tunnilla kolvilla poltettiin vaatteisiin reikiä ja sanottiin että jos kerron eteenpäin niin seuraavaksi polttavat vaikka silmän. Olen myös kävellyt kotiin kunnon pakkasilla ilman kenkiä tai ulkovaateita koska ne oli piilotettu, puolessa välissä matkaa kiusaajat tuli naureskelemaan ja heittivät vettä päälle, käskivät kuolla hankeen ja kertoivat kuinka auttoivat siinä sillä nyt jäätyisin nopeammin. Siinä on jo oikeasti ollut vaara pahemmistakin jäätymisestä. Minulta on myös murrettu nenä lyömällä pääni täysillä seinään. Sain valita joko sen tai puukkohipan, kyllä puukoillakin uhkailtiin.

Kerran yksi porukasta tuli kotiini uhkailemaan että jos en antaisi rahaa hänelle hän tulisi sisään ja satuttaisi muutaman vuoden ikäistä pikkusiskoani pahasti enkä epäillyt hetkeäkään etteikö hän toteuttaisi uhkailuaan. Hän kerran oli uhannut heittää minut koulussa avoimesta ikkunasta jos en antaisi rahaa ja olin kieltäytynyt. No onneksi olimme ensimmäisessä kerroksessa mutta maahan oli silti useempi metri matkaa ja tulin alas suoraan selälleni joka teki hyvin kipeää. Sain tästä vielä jälki-istuntoa sillä koko luokka, ne jotka ei edes olleet paikalla tai tekemisissä tämän kiusaajaporukan kanssa väitti opettajalle että päätin hypätä itse tyhmä kun olin.

Tiedän että he olivat lapsia mutta eivät tyhmiä lapsia vaan sadistisia ja sairaita joiden päässä oli vikaa, ei se silti pienenä omaa taakkaani tai tuskaani näistä kokemuksissa. Ja varmasti heillä oli myös pahoja ongelmiaan, mutta ei sekään paranna tilannetta suuntaan eikä toiseen. He tuhosivat minut silti.

Tuossakin vain murto-osa siitä mitä olen kokenut, aina kyse ei ole mistään pienestä haukkumisesta ja tönimisestä vaan ihan systemaattisesta vuosia kestävästä pahoinpitelystä. Ja tiedän etten ole edes kokenut niin pahoja asioita kuin jotkut. Säälitkö näissäkin tilanteissa mieluummin kiusaajia kuin kiusattua?

Yleiseen keskusteluun voin sanoa sen että itse sairastuin juurikin tuon kiusaamisen takia sellaisiin henkisiin mutta myös fyysisiin vaivoihin joista en edes luultavasti voi ikinä parantua vaikka kuinka ottaisin elämästä kiinni ja kantaisin vastuuni, saanko minäkään ja muut oikeasti todella rankkaa kiusaamista kokeneet sanoa että kiusaaminen vaikuttaa edelleen elämääni ja vaivani johtuvat siitä vai onko sekin uhriutumista?

Tämä keskustelu sai minut voimaan pahoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Jännä juttu miten pitkän työkokemuksen omaavan psykiatrin mielestä vaikeudet rikkovat ihmistä, vaikka sinusta ne ovat pelkkä voimavara.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

"Henkisen kehittymättömyyden merkki" - kävikö mielessä, että traumaattiset kokemukset kuten kiusaaminen voivat aiheuttaa kasvavalle lapselle paljonkin kärsimystä, joka tuohon henkiseen kehitykseen vaikuttaa vahingollisesti? Psyykelle tärkeitä kehitysvaiheita jää välistä, kun elämä on kaltoinkohtelusta selviytymistä. Luulisi sinunkin tietävän, jos olet ihan psykoterapiassa asiasi käsitellyt...

Sori mä vaan trollaan täällä, jotta saadaan lehteen hyvä mukavälittävä kiusaamisuutinen. Oikeasti meitä ei kiinnosta hevon v*ttuakaan.

Kyllähän kiusaaminen voi vammauttaa loppuiäksikin.

Erästä poikaa kiusattiin koko yläaste erittäin raa'asti.

Näin ko. miehen((n. 45v) jokin aika sitten.

Kulkee kumarassa, ympärilleen pelokkaan näköisenä pälyillen.

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli vakioselityksenä lasinen lapsuus, sitten narsistiset exät, jonka jälkeen tuli eritysherkkyys ja muut vastaavat itsediagnoosit ja nyt viimeisimpänä tämä kiusaaminen.

Miksei vain voi myöntää, että on liian vätys kantamaan itse vastuun omasta elämästään?

Miten niin vätys kantamaan vastuun? Mitä tekemistä muiden aiheuttamalla pahoinvoinnilla on elämässä vastuun kantamisella?

t.kritallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Ei se, että hakeutuu terapiaan tarkoita sitä, että ne kiusaamisen aiheuttamat ongelmat ratkeaisivat ja ihminen paranisi. Riippuu myös todella paljon terapeutista. Jos terapeutti ei esim. tunne narsismia, niin terapia menee ihan hukkaan kun etsitään syitä uhrista, eli miten uhri voisi muuttamalla suhtautumistaan eheytyä.

Vaikka kaikki mitä uhri tarvitsisi olisi omien viha-ajatusten tukemista, koska on täysin tervettä vihata elämänsä pilanneita ihmisiä. Siis tuntea vihaa heitä kohtaan. Mutta tätähän eivät narsismin uhriutta tuntemattomat ihmiset, terapeutit mukaan lukien halua uhreille. He haluavat uhrien pysyvän uhreina, eivätkä ajatella, että ehkä minunkin kehittymättömyyteni on haavoittanut jotakuta. Eivätkä halua katsoa peiliin.

Kun kiusattu on löytänyt jonkun, joka arvostaa hänen vihaansa paraneminen voi alkaa.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Jännä juttu miten pitkän työkokemuksen omaavan psykiatrin mielestä vaikeudet rikkovat ihmistä, vaikka sinusta ne ovat pelkkä voimavara.

Kyllähän ne rikkovatkin, jos niiden antaa rikkoa. Kyse on edelleen halusta olla rikkoutumatta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni koulukiusattu nimenomaan EI näe, että kaikilla on ongelmansa, ja monella paljon pahempia ongelmia kun jotkut haukkumiset ja tönimiset 20 v sitten. Että moni kiittäisi polvillaan, jos saisi ainoiksi ongelmiksi jotkut 20 v vanhat lasten ilkeilyt.

Mt-sairaudetkaan eivät ole niin suoraviivaisia, enemmistö ei sairastu vaikka on joutunut kiusatuksi (aikaisempina vuosikymmenisä pääsääntö oli että jonkin verran ainakin kiusattiin lähes jokaista). Ja osa niistä joita ei ole kiusattu, silti sairastuu vaikka kaksisuuntaiseen.

Sitten toi kiusaajien demonisointi tökkää. Miten täynnä kiusattu on omaa uhriutumista kun ei havaitse, että kiusaajat olivat lapsia. Tyhmiä lapsia toki, mutta edelleen pelkkiä lapsia, jotka eivät ymmärtäneet paremmasta, ja joilla usein miten oli rankkoja ongelmia itselläänkin. Minua esim kiusattiin hikarina niiden toimesta, jotka ei koskaan saaneet edes peruskoulua kunnolla suoritetuksi.

Sääliksi niitä kiusaajia käy näin aikuisen näkökulmasta, jos jotakin heistä ajattelee.

Entä sitten jos se kiusaaminen onkin ollut pahempaa kuin vain haukkumiset ja tönimiset 20vuotta sitten?

Itseäni on koulussa muun muassa aikanaan heitetty kivillä niin että verta ja mustelmia tuli ympäri kehoa. Puukässän tunnilla kolvilla poltettiin vaatteisiin reikiä ja sanottiin että jos kerron eteenpäin niin seuraavaksi polttavat vaikka silmän. Olen myös kävellyt kotiin kunnon pakkasilla ilman kenkiä tai ulkovaateita koska ne oli piilotettu, puolessa välissä matkaa kiusaajat tuli naureskelemaan ja heittivät vettä päälle, käskivät kuolla hankeen ja kertoivat kuinka auttoivat siinä sillä nyt jäätyisin nopeammin. Siinä on jo oikeasti ollut vaara pahemmistakin jäätymisestä. Minulta on myös murrettu nenä lyömällä pääni täysillä seinään. Sain valita joko sen tai puukkohipan, kyllä puukoillakin uhkailtiin.

Kerran yksi porukasta tuli kotiini uhkailemaan että jos en antaisi rahaa hänelle hän tulisi sisään ja satuttaisi muutaman vuoden ikäistä pikkusiskoani pahasti enkä epäillyt hetkeäkään etteikö hän toteuttaisi uhkailuaan. Hän kerran oli uhannut heittää minut koulussa avoimesta ikkunasta jos en antaisi rahaa ja olin kieltäytynyt. No onneksi olimme ensimmäisessä kerroksessa mutta maahan oli silti useempi metri matkaa ja tulin alas suoraan selälleni joka teki hyvin kipeää. Sain tästä vielä jälki-istuntoa sillä koko luokka, ne jotka ei edes olleet paikalla tai tekemisissä tämän kiusaajaporukan kanssa väitti opettajalle että päätin hypätä itse tyhmä kun olin.

Tiedän että he olivat lapsia mutta eivät tyhmiä lapsia vaan sadistisia ja sairaita joiden päässä oli vikaa, ei se silti pienenä omaa taakkaani tai tuskaani näistä kokemuksissa. Ja varmasti heillä oli myös pahoja ongelmiaan, mutta ei sekään paranna tilannetta suuntaan eikä toiseen. He tuhosivat minut silti.

Tuossakin vain murto-osa siitä mitä olen kokenut, aina kyse ei ole mistään pienestä haukkumisesta ja tönimisestä vaan ihan systemaattisesta vuosia kestävästä pahoinpitelystä. Ja tiedän etten ole edes kokenut niin pahoja asioita kuin jotkut. Säälitkö näissäkin tilanteissa mieluummin kiusaajia kuin kiusattua?

Yleiseen keskusteluun voin sanoa sen että itse sairastuin juurikin tuon kiusaamisen takia sellaisiin henkisiin mutta myös fyysisiin vaivoihin joista en edes luultavasti voi ikinä parantua vaikka kuinka ottaisin elämästä kiinni ja kantaisin vastuuni, saanko minäkään ja muut oikeasti todella rankkaa kiusaamista kokeneet sanoa että kiusaaminen vaikuttaa edelleen elämääni ja vaivani johtuvat siitä vai onko sekin uhriutumista?

Tämä keskustelu sai minut voimaan pahoin.

Sinun tapauksesi ei ole tyypillinen koulukiusaaminen. Mutta vaikka olisi, niin sinulla on se sama valinta kun niillä joilta on kuollut lapsi, ollut rankka syöpä, ovat joutuneet raiskatuksi jne.

Voit hakea apua ja mennä eteenpäin. Tai sitten jäät miettimään lapsuuden kurjuuksia ja elämän epäreiluutta. Kummallahan tavalla elämäsi on parempaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Ei se, että hakeutuu terapiaan tarkoita sitä, että ne kiusaamisen aiheuttamat ongelmat ratkeaisivat ja ihminen paranisi. Riippuu myös todella paljon terapeutista. Jos terapeutti ei esim. tunne narsismia, niin terapia menee ihan hukkaan kun etsitään syitä uhrista, eli miten uhri voisi muuttamalla suhtautumistaan eheytyä.

Vaikka kaikki mitä uhri tarvitsisi olisi omien viha-ajatusten tukemista, koska on täysin tervettä vihata elämänsä pilanneita ihmisiä. Siis tuntea vihaa heitä kohtaan. Mutta tätähän eivät narsismin uhriutta tuntemattomat ihmiset, terapeutit mukaan lukien halua uhreille. He haluavat uhrien pysyvän uhreina, eivätkä ajatella, että ehkä minunkin kehittymättömyyteni on haavoittanut jotakuta. Eivätkä halua katsoa peiliin.

Kun kiusattu on löytänyt jonkun, joka arvostaa hänen vihaansa paraneminen voi alkaa.

t.kristallikissa

Koska kiusaajan kohdalla hänen vihaansa on ehkä hänen koko elämänsä ajan vähätelty. Ja syyllistetty siitä kiusattua. Ei siitä parane omaa asennettaan muuttamalla, vaan tuntemalla, että ne kiusaajat olivat niitä pieniä rusinoiksi murskattavia koppakuoriaisia, joilla ei ole mitään väliä. Ideana ei ole jäädä vihaan, vaan oikeuttaa se. Ja sitähän palstankin pienet herkkäpyllyt juuri pelkäävät. Hekin ovat tehneet väärin toisille, nostattaneet toisissa vihaa, ja haluavat olla nyt syyttömiä siihen, eivätkä halua kasvaa ja kehittyä ihmisinä. Siksi heistä kiusattujen tulisi pysyä uhreina ja olla tietenkin hiljaa, äänekäs uhri ei saa olla. Eikä parantua niin, että se otetaankin vaihteeksi kiusaajien selkänahasta! Chin chin! (Kun otetaan)

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Jännä juttu miten pitkän työkokemuksen omaavan psykiatrin mielestä vaikeudet rikkovat ihmistä, vaikka sinusta ne ovat pelkkä voimavara.

Kyllähän ne rikkovatkin, jos niiden antaa rikkoa. Kyse on edelleen halusta olla rikkoutumatta. 

Voi myös päästä yli ja oppiakin kokemuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Jännä juttu miten pitkän työkokemuksen omaavan psykiatrin mielestä vaikeudet rikkovat ihmistä, vaikka sinusta ne ovat pelkkä voimavara.

Kyllähän ne rikkovatkin, jos niiden antaa rikkoa. Kyse on edelleen halusta olla rikkoutumatta. 

Väärin. Kerropa minulle se syy, miksi joku haluaisi niiden rikkovan itsensä? Perustele jotenkin, miten ihminen ei siis sinusta voi olla uhri, vaan valitsee sen, että toisen teko sattuu. Kerro, minkä asioiden ajattelet olevan perusteina kyseiselle valinnalle. Niin päästään näkemään, että olet väärässä, ja ihmiset todellakin ovat uhreja, eivät itse valinneet osaansa.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Jännä juttu miten pitkän työkokemuksen omaavan psykiatrin mielestä vaikeudet rikkovat ihmistä, vaikka sinusta ne ovat pelkkä voimavara.

Kyllähän ne rikkovatkin, jos niiden antaa rikkoa. Kyse on edelleen halusta olla rikkoutumatta. 

Voi myös päästä yli ja oppiakin kokemuksesta.

Miten niin voi oppia, jos ympäristö syyllistää sinua vihastasi? Jos ympäristö vähättelee vihaasi? Mitätöi sen?

t.kristallikissa

Eräs tuntemani viiskymppinen nainen muisteli vieläkin katkerana, kuinka hänelle oli ala-asteella sanottu opettajan taholta pahasti. Katkeruudella ja anteeksiantamattomuudella tekee vahinkoa vain itselleen, koska se toinen osapuoli on unohtanut asian jo 40 vuotta sitten, eikä se vaivaa häntä yhtään. Se, joka asiaa muistelee, kärsii tilanteen aina ja aina uudestaan. Tuntuu, että jotkut suorastaan haluavat kieriskellä näissä "kärsimyksissään".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Itse näkisin, että perustavin asia on halu päästä eteenpäin. Kun on halu päästä eteenpäin, löytyy keinojakin. Voi hakeutua terapiaan esim. Vaikeat asiat kannattaa kääntää vahvuuksikseen ja oppia niistä. Ja katsoa elämää eteenpäin. Ei vatuloida menneessä ja kaikessa mitä olisi halunnut elämänsä olla vaan mitä mahdollisuuksia on nyt mennä eteenpäin ja vaan sitten mennä. Jos vaikka on 35 -vuotias ja huonosti kouluttautunut, ei kannata märehtiä miksi on huonosti kouluttautunut oli syy sitten koulukiusaus tai oma tyhmyys. Siitä voi katsoa, että mitä mahdollisuuksia ja haluja on mennä 35 -vuotiaana koulutukseen ja luoda sitä omaa työpolkua ja uraa sitä kautta. 

Jännä juttu miten pitkän työkokemuksen omaavan psykiatrin mielestä vaikeudet rikkovat ihmistä, vaikka sinusta ne ovat pelkkä voimavara.

Kyllähän ne rikkovatkin, jos niiden antaa rikkoa. Kyse on edelleen halusta olla rikkoutumatta. 

Väärin. Kerropa minulle se syy, miksi joku haluaisi niiden rikkovan itsensä? Perustele jotenkin, miten ihminen ei siis sinusta voi olla uhri, vaan valitsee sen, että toisen teko sattuu. Kerro, minkä asioiden ajattelet olevan perusteina kyseiselle valinnalle. Niin päästään näkemään, että olet väärässä, ja ihmiset todellakin ovat uhreja, eivät itse valinneet osaansa.

t.kristallikissa

Tietenkin uhreja on. Raiskattu on uhri esim. Mutta raiskattu ei kykene parantumaan kuin hyväksymällä asian ja jatkamalla elämäänsä katse eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuntemani viiskymppinen nainen muisteli vieläkin katkerana, kuinka hänelle oli ala-asteella sanottu opettajan taholta pahasti. Katkeruudella ja anteeksiantamattomuudella tekee vahinkoa vain itselleen, koska se toinen osapuoli on unohtanut asian jo 40 vuotta sitten, eikä se vaivaa häntä yhtään. Se, joka asiaa muistelee, kärsii tilanteen aina ja aina uudestaan. Tuntuu, että jotkut suorastaan haluavat kieriskellä näissä "kärsimyksissään".

Minä en ymmärrä, mikä sinua siinä sen naisen muistelussa satutti, niin että piti ottaa itseesi niin kovasti, että vieläkin harmittelet asiaa vauvapalstalla? Etkö osaa olla myötätuntointn ja sano vaikkapa, että "olipa tosi ikävää" ja sitten unohtaa asian? Niin minä olisin tehnyt. Miten voi joku märehtiä vieläkin, miten väärin on, että sillä ihmisellä oli paha kokemus j se kertoi sen minulle? Tunsitko jotenkin kanssasyyllisyyttä? Vai tajusitko, ettei empatiasi riitä ja v.ittuunnuit, kun sitä yritettiin sinulta saada, jolloin joudut kohtaamaan sen, ettet oikeasti välitä ja sehän on soo soo väärin, paha ihminen, paha.

?

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni koulukiusattu nimenomaan EI näe, että kaikilla on ongelmansa, ja monella paljon pahempia ongelmia kun jotkut haukkumiset ja tönimiset 20 v sitten. Että moni kiittäisi polvillaan, jos saisi ainoiksi ongelmiksi jotkut 20 v vanhat lasten ilkeilyt.

Mt-sairaudetkaan eivät ole niin suoraviivaisia, enemmistö ei sairastu vaikka on joutunut kiusatuksi (aikaisempina vuosikymmenisä pääsääntö oli että jonkin verran ainakin kiusattiin lähes jokaista). Ja osa niistä joita ei ole kiusattu, silti sairastuu vaikka kaksisuuntaiseen.

Sitten toi kiusaajien demonisointi tökkää. Miten täynnä kiusattu on omaa uhriutumista kun ei havaitse, että kiusaajat olivat lapsia. Tyhmiä lapsia toki, mutta edelleen pelkkiä lapsia, jotka eivät ymmärtäneet paremmasta, ja joilla usein miten oli rankkoja ongelmia itselläänkin. Minua esim kiusattiin hikarina niiden toimesta, jotka ei koskaan saaneet edes peruskoulua kunnolla suoritetuksi.

Sääliksi niitä kiusaajia käy näin aikuisen näkökulmasta, jos jotakin heistä ajattelee.

Entä sitten jos se kiusaaminen onkin ollut pahempaa kuin vain haukkumiset ja tönimiset 20vuotta sitten?

Itseäni on koulussa muun muassa aikanaan heitetty kivillä niin että verta ja mustelmia tuli ympäri kehoa. Puukässän tunnilla kolvilla poltettiin vaatteisiin reikiä ja sanottiin että jos kerron eteenpäin niin seuraavaksi polttavat vaikka silmän. Olen myös kävellyt kotiin kunnon pakkasilla ilman kenkiä tai ulkovaateita koska ne oli piilotettu, puolessa välissä matkaa kiusaajat tuli naureskelemaan ja heittivät vettä päälle, käskivät kuolla hankeen ja kertoivat kuinka auttoivat siinä sillä nyt jäätyisin nopeammin. Siinä on jo oikeasti ollut vaara pahemmistakin jäätymisestä. Minulta on myös murrettu nenä lyömällä pääni täysillä seinään. Sain valita joko sen tai puukkohipan, kyllä puukoillakin uhkailtiin.

Kerran yksi porukasta tuli kotiini uhkailemaan että jos en antaisi rahaa hänelle hän tulisi sisään ja satuttaisi muutaman vuoden ikäistä pikkusiskoani pahasti enkä epäillyt hetkeäkään etteikö hän toteuttaisi uhkailuaan. Hän kerran oli uhannut heittää minut koulussa avoimesta ikkunasta jos en antaisi rahaa ja olin kieltäytynyt. No onneksi olimme ensimmäisessä kerroksessa mutta maahan oli silti useempi metri matkaa ja tulin alas suoraan selälleni joka teki hyvin kipeää. Sain tästä vielä jälki-istuntoa sillä koko luokka, ne jotka ei edes olleet paikalla tai tekemisissä tämän kiusaajaporukan kanssa väitti opettajalle että päätin hypätä itse tyhmä kun olin.

Tiedän että he olivat lapsia mutta eivät tyhmiä lapsia vaan sadistisia ja sairaita joiden päässä oli vikaa, ei se silti pienenä omaa taakkaani tai tuskaani näistä kokemuksissa. Ja varmasti heillä oli myös pahoja ongelmiaan, mutta ei sekään paranna tilannetta suuntaan eikä toiseen. He tuhosivat minut silti.

Tuossakin vain murto-osa siitä mitä olen kokenut, aina kyse ei ole mistään pienestä haukkumisesta ja tönimisestä vaan ihan systemaattisesta vuosia kestävästä pahoinpitelystä. Ja tiedän etten ole edes kokenut niin pahoja asioita kuin jotkut. Säälitkö näissäkin tilanteissa mieluummin kiusaajia kuin kiusattua?

Yleiseen keskusteluun voin sanoa sen että itse sairastuin juurikin tuon kiusaamisen takia sellaisiin henkisiin mutta myös fyysisiin vaivoihin joista en edes luultavasti voi ikinä parantua vaikka kuinka ottaisin elämästä kiinni ja kantaisin vastuuni, saanko minäkään ja muut oikeasti todella rankkaa kiusaamista kokeneet sanoa että kiusaaminen vaikuttaa edelleen elämääni ja vaivani johtuvat siitä vai onko sekin uhriutumista?

Tämä keskustelu sai minut voimaan pahoin.

Sinun tapauksesi ei ole tyypillinen koulukiusaaminen. Mutta vaikka olisi, niin sinulla on se sama valinta kun niillä joilta on kuollut lapsi, ollut rankka syöpä, ovat joutuneet raiskatuksi jne.

Voit hakea apua ja mennä eteenpäin. Tai sitten jäät miettimään lapsuuden kurjuuksia ja elämän epäreiluutta. Kummallahan tavalla elämäsi on parempaa?

Ja sinä olet niitä ihmisiä jotka ei vain ymmärrä. Ei nekään joilla on kuollut lapsi (nyt kun itse tämän esimerkin tähän otit vaikkei omasta mielestä se ole mitenkään verrollinen) mene luultavasti ikinä eteenpäin vaan oppivat vain selviytymään ja elämään asian kanssa.

En myöskään sanonut että elämäni olisi huonoa, siihen kuitenkin vaikuttaa hyvin vahvasti kiusattuna oleminen eikä sitä saada pois millään hoidoilla. Olen niissä ollut kyllä mutta tapahtumat ovat muokanneet minun kehitystä tärkeissä lapsen vaiheissa niin ettei kaikkia vaurioita ole korjattavissa ikinä mutta ei se tee elämästäni huonoa eikä sekään etten mene eteenpäin sillä tavalla kuin monet täällä ajattelevat että pitäisi. Kyllä minä aijon sanoa vielä keski-ikäisenäkin jos jonkun kanssa puhetta tulee että saatan saada psykoosimaisen paniikkikohtauksen jos he vaikka sanovat jotain huonosti ja se johtuu nimenomaan kiusaamisesta eikä se ole uhriutumista vaan fakta.

Toivon myös ettet ikinä mene sanomaan ihmisille joka on raiskattu tai jonka lapsi on kuollut että hanki apua ja mene eteenpäin, elämäsi on parempaa niin.