Miten suhtaudut näihin "olen 54v ja koulukiusaamisen takia sitä ja tätä" naurettavuuksiin

Koen tietyllä tapaa kiusaamisen vaikuttaneen siihen, miksi nuorena erehdyin itsetunnon puutteessa huonoon seuraan.

Onneksi elämäni on nykyisin mallillaan, eli myös omia käyttäytymismallejaan on mahdollista muuttaa, kun ymmärtää niiden syyt.

En enää mieti kiusaamistani, onhan siitä aikaa. Osan entisten kiusaajien kanssa ollaan jopa tekemisissä, ja kanssakäyminen sujuu mukavasti. Menneitä ei muistella.

Ylipäätään kertoo ihmisestä jos syyttää kiusaamista, vanhempiaan tai muuten kovaa elämänkoulua kun ei saa elämäänsä hallintaan.

Kiusaaminen on hirvittävää ja jättää jokaiseen jäljet. Sen voi kääntää myös vahvuudeksi. Yleensä se ettei kasva pumpulissa, vahvistaa ja opettaa selviämisen taitoja.

Tunnen yhden joka syyttää yhtä sun toista asiaa elämässään siitä että hänellä ei ole sisaruksia! Kaikkea sitä ihminen keksii kun ei halua itselleen myöntää että syynä on vain oma saamattomuus.

Suuri osa meistä kokee hyvin traumaattisia asioita. Mulla on se klassinen henkisesti huono kasvuympäristö ja aikuisenakin tapahtunut aivan hirvittäviä tragedioita. Olen käynyt pitkän terapian ja parissa elämän kriisikohdassa hakenut keskusteluapua ja lääkitystä. Kaikkeen saa apua jos ei vaan jää vaikeroimaan kohtaloaan.

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaa tekevä tuttavani mainitsi kerran että valtaosalla 30 - 50 -vuotiaana terapiaan tulevista on koulukiusaamistausta. Tämä kertoo ehkä jotain. Suhtaudun ymmärryksellä: kun "oma lauma" kääntyy vastaan, kokemus on traumaattinen ja trauma harvemmin hälvenee itsekseen vaan siihen tarvitaan apua. Jonkinlainen pysyvä jälki niistä tuppaa jäämään aina.

Hyvin monesta asiasta jää ihmiseen jälki.

Ei se sitä selitä, että osa yhä vaan miettii jotakin vuosikymmenten takaisia epäoikeudenmukaisuuksia, sen sijaan että keskittyisi nykyhetken ongelmiin, mitä ne kullakin ovat.

Tavallaan on inhimillistä hakea syyllisiä ulkopuolelta, tyyliin koska koulukiusaaminen, niin ei koskaan hankkinut kunnon ammattia ja nyt on rahaongelmia. Mutta se ei yhtään auta niihin ongelmiin, enemmän auttaisi kun keskittyisi siihen ammattiin ja raha-asioihin ja antaisi jo menneisyyden olla.

Voi hyvinkin olla että koulukiusaaminen ei ainakaan auttanut asioita, mutta entä sitten, menneisyyttä ei voi muuttaa. Toisaalta osa kiusaamisesta johti hyviinkin asioihin, minä opiskelin sitäkin ahkerammin että pääsisin eroon niistä "hikareita" kiusaavista koulupudokkaista, ja kun tiemme erosivat yläasteen jälkeen (minä menin lukioon/yliopistoon) ja he kortistoon, niin kiusaaminen loppui kuin seinään.

Sitä, että koska olet trolli, toivon sinun halvaantuvan ja mätänevän loppuelämäsi pimeässä kellarissa ypöyksin. Kelpaako s*atanan mätäpaise.

Pahin esimerkki tästä on Tellervi Koivisto. Yhyy, nyyh, nyyh, voi kyynel. Opettaja oli mulle tyly 90 vuotta sitten. Kyllä mä nyt niin mieleni pahoitin. Ja naama tuhannen tyytymättömällä mutrulla.

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli vakioselityksenä lasinen lapsuus, sitten narsistiset exät, jonka jälkeen tuli eritysherkkyys ja muut vastaavat itsediagnoosit ja nyt viimeisimpänä tämä kiusaaminen.

Miksei vain voi myöntää, että on liian vätys kantamaan itse vastuun omasta elämästään?

"Kato äiti kun mä trollaan, meneeks hyvin. Onks ruoka kohta valmista? Äiti, tuu pyyhkii!"

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole kiusattu päiväkodista ammattikouluun, ei voi tajuta miten itsetunto hajoaa pirstaleiksi eikä ihmisiin pysty luottamaan. Olen vakuuttunut, että jokainen ystäväni (niistä viidestä) on salaa kiusaantunut seurassani eikä minua tosissaan kutsuta mihinkään. Saan myös paniikkikohtauksia ja minulla on vaikea masennus.

Elämässä tulee vastaan myös isompia ongelmia. Puoliso voi olla väkivaltainen, henkisesti mitätöivä, läheinen, jopa oma lapsi voi sairastua, kuolla, talous voi sakata, voit sairastua itse jne. Kannattaa hoidattaa nuo vanhat asiat alta pois ajoissa. 

Mitätöintiä parhaimmillaan.

Elämän realiteetteja, sillä useimmat kasvavat perheen perustamisen myötä ulos lapsuutensa traumoista, mutta ne jotka eivät joudu kohtaamaan tätä haastetta, saattavat jäädä omaan menneisyyteensä kiinni. 

Kiusaamisessa lienee aika voimakkaita aste-eroja. Muistan pari tyyppiä lapsuudesta, joita kiusattiin niin, että se ei ollut enää mitään kiusaamista, vaan lähinnä kiduttamista. Heidän elämänsä oli varmasti silloin sellaista tuskaa, etten usko kenenkään selviävän moisesta ilman merkittäviä vaurioita.

Suurin osa kiusaamisesta lienee kuitenkin sellaista, ettei sen pitäisi aikuisuuteen ihan kauheasti vaikuttaa. Toki aina on niitä, jotka eivät halua omasta elämästään vastuuta kantaa ja haluavat vaan uhriutua. Tosin yhteiskunta on nykyisin sellainen, että se mielestäni oikein rohkaisee uhriutumaan. Ei ole ollenkaan hyvä asia tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Taidat olla aika naiivi, kun luulet että se uhriutuminen vain valitaan?

Saanko kiduttaa sinua henkisesti vuosia ja katsotaan sitten kuinka v*tun hyvin sinä valitset uhriutumisen tai muuta p*skaa. 

Tilanteet ovat mielestäni surullisia ja ymmärrän niistä kirjoittaneita ihmisiä.

Olin 12-vuotias, kun äitini meni naimisiin 20 vuotta häntä vanhemman miehen kanssa. Olin suosittu, sievä ja luokkani priimus. Kuuntelin seuraavien seitsemän vuoden ajan, kuinka isäpuoleni nimitti minua tyhmäksi, laiskaksi, typeräksi ja rumaksi. Hän ei lyönyt minua, mutta vuosien henkinen väkivalta oli kammottavaa.

Ikävä kyllä hänen käytöksensä vaikutti minuun enkä suostu seurustelemaan, koska pidän miehiä sikoina. En mennyt yliopistoon, kuten aiemmin halusin, vaan päädyin toiselle alalle.

Kenenkään ei pitäisi koskaan käydä nuoren ihmisen kimppuun ja turmella hänen tulevaisuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli vakioselityksenä lasinen lapsuus, sitten narsistiset exät, jonka jälkeen tuli eritysherkkyys ja muut vastaavat itsediagnoosit ja nyt viimeisimpänä tämä kiusaaminen.

Miksei vain voi myöntää, että on liian vätys kantamaan itse vastuun omasta elämästään?

Et kuulosta henkisesti kovin kypsältä ihmiseltä, jos sinun on noin vaikea suhtautua asiallisesti toisten vaikeuksiin.

Kaikki ihmiset kokevat elämänsä aikana eriasteisia vaikeuksia ja jokaisen kokemus on yksilöllinen. Silti on aina oma valinta, meneekö elämässään eteenpäin vai jää ikuisesti uhriutumaan.

Söpöä, että uskot noin, mutta et ole elänyt muiden elämää, joten et voi sanoa niistä yhtään mitään.

Mun kaveri on sellainen kohta 50v, joka syyttää omasta elämästään ja valinnoistaan muita. Eniten äitiään, ja sitten koulukiusaamista. Nämä kaksi asiaa määrittävät hänet ihmisenä, vaikka hän jaksaakin aina puhua miten hän ei ole antanut näiden kahden asian määrittää häntä ihmisenä...

Itselläni on ollut hevletillinen elämä, ja jos olisin jäänyt miettimään niitä vanhoja juttuja, niin siellä miettisin vieläkin, enkä olisi yhtään eteenpäin päässyt.

Minun on siis ollut elämäni takia PAKKO päästä asioista yli, toisin kuin kaverini, jolla on ollut mahdollisuus jäädä kellumaan lapsuutensa vääryyksiin. 

Yritin vuosia auttaa tätä kaveriani, mutta olen sittemmin todennut, että hän ei itse halua pois menneisyydestään, koska se on hänen persoonansa, kun hän sen sellaiseksi itse muokkasi elämänsä varrella. 

Vierailija kirjoitti:

Se voi olla kaaosteorian alkusysäys.

Jos on lapsena kiusattu kotona ja koulussa, on huono itseluottamus ja huonoa tuuria, esim onko yhtään kaveria. Syrjäytyy, jää pois, jää huonoihin suhteisiin. Eli voi tulla kerrannaisvaikutus, joka kumuloituu progressiivisesti myöhemminkin.

Joskus traumat voi nousta pintaan vasta myöhemmin. Asioista ei ole netissäkään puhuttu vielä kauaa.

Kukaan ei määritä toisen kokemusta.

Voimia kiusatuille.

Ei ap:n kaltainen täydellinen ihminen tuota tajua. Sinun nyt vain täytyy ryhdistäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaa tekevä tuttavani mainitsi kerran että valtaosalla 30 - 50 -vuotiaana terapiaan tulevista on koulukiusaamistausta. Tämä kertoo ehkä jotain. Suhtaudun ymmärryksellä: kun "oma lauma" kääntyy vastaan, kokemus on traumaattinen ja trauma harvemmin hälvenee itsekseen vaan siihen tarvitaan apua. Jonkinlainen pysyvä jälki niistä tuppaa jäämään aina.

Hyvin monesta asiasta jää ihmiseen jälki.

Ei se sitä selitä, että osa yhä vaan miettii jotakin vuosikymmenten takaisia epäoikeudenmukaisuuksia, sen sijaan että keskittyisi nykyhetken ongelmiin, mitä ne kullakin ovat.

Tavallaan on inhimillistä hakea syyllisiä ulkopuolelta, tyyliin koska koulukiusaaminen, niin ei koskaan hankkinut kunnon ammattia ja nyt on rahaongelmia. Mutta se ei yhtään auta niihin ongelmiin, enemmän auttaisi kun keskittyisi siihen ammattiin ja raha-asioihin ja antaisi jo menneisyyden olla.

Voi hyvinkin olla että koulukiusaaminen ei ainakaan auttanut asioita, mutta entä sitten, menneisyyttä ei voi muuttaa. Toisaalta osa kiusaamisesta johti hyviinkin asioihin, minä opiskelin sitäkin ahkerammin että pääsisin eroon niistä "hikareita" kiusaavista koulupudokkaista, ja kun tiemme erosivat yläasteen jälkeen (minä menin lukioon/yliopistoon) ja he kortistoon, niin kiusaaminen loppui kuin seinään.

Miksi et vaan ymmärrä niin yksinkertaista asiaa? Jos ei ole oman perheen tukea, eikä ole lukenut itsehoito-oppaita niin ongelman alkusyitä ja seurauksia ei edes tunnista. Silloin jää vain haahuilemaan oireidensa kanssa ja yrittää lievittää nititä esim. kotiin jäämällä, joka voi johtaa syrjäytymiseen. Koulukiusatusta tulee monesti herkkä reagoimaan muiden ihmisten suhtautumiseen. Voi olla pelkotiloja, esiintymisjännitystä, jo pelkkä luokkaan meneminen voi olla tuskallista. Kiusattu ei välttämättä osaa ajatella, että toisessa ympäristössä häntä ei kiusata. Jännitystila voi olla myös krooninen eli sitä ei tunnista itse kun elää "ikijännittyneessä" tilassa. Jännitys voi olla sekä fyysisä, että psyykkistä. Jännityksen tilalla tai lisäksi voi olla muita tunnetiloja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Minua ja silloista parasta kaveriani kiusattiin koulussa, toista ujoudesta ja toista ylipainosta.  Kiusaaminen oli huutelua, naureskelua, oksentamis-eleitä, piilotettuja takkeja ja kenkiä, nastoja tuolilla, märkää vessanpaperia pulpetissa...Olimme käytännössä kaksin koko luokkaa vastaan koko ylä-asteen ja pari kiusaajaa tuli kanssamme samaan opiskelupaikkaankin. Minä lopetin kesken, kaveri ei.

Nyt nelikymppisinä meillä on sellaista , että emme voi sietää esim. Ressu Redfortin musiikkia koska kiusaajat kuuntelivat sitä . Tuntuu että kaikille muille kys. laulaja tuo mieleen vain ihania nuoruusmuistoja, meille ahdistusta ja vihaa.  Kaupassa tai kadulla jos kuulee nuorten tyttöjen naurua, olemus lysähtää kasaan ja eka ajatus on "ne nauraa mulle". Bussissa on pakko ottaa pipo päästä ja kiskoa hiukset takin alle, ettei kukaan vain tarraa niihin "hyi Sarin pa""aletti! Yäk mun kädet! Mee v""u suihkuun !"

Kaverini löysi rauhan jumalasta ja avomiehen, minä olin ensin satanisti ja sitten gootti ja nykyään pelkkä läski keski-ikäinen juoppo jonka ihmissuhteet eivät kestä. Jokainen miesystäväni on kohdellut minua aina huonosti ja olen niin tottunut etten välitä. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että olen saanut niin usein veitsestä että  jos minulle  tarjotaan  kukkaa en ymmärrä mikä se on.

:(

Jos koittaisit rakastaa itseäsi ensin lopettamalla juoppouden ja kesän tullen hellisit itseäsi tuoksuttelemalla kevään ensi kukkasista sykyn viimeisiin? Sinulla on kuitenkin runsaasti elinvuosia jäljellä, ne voisit pyhittää itsesi palluttamiseen. Ansaitset sen kaiken lellimisen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

En nyt niinkään sanoisi. Mutta jos ihminen on niin kiinni monta vuosikymmentä sitten tapahtuneessa traumassaan, niin kyllä minä säälin häntä.

Jos se tekee minusta empatiakyvyttömän, herkkyytensä menettäneen rikkinäisen ihmisen niin tehköön. En ala väittelemään asiasta. Tiedän vain sen, että itse voin hyvin kun olen osannut jättää asiat taakseni.

-31, 37 & 45

Ja olet saanut monta vuotta terapiaa, mikä ei jollekin toiselle ole ollut mahdollista. Minkä painoarvon annat tälle saamallesi avulle?

Kaikilla on Suomessa mahdollisuus hakea terapiaa. Maksoin itse omani.

-31 jne.

Kaikki eivät saa terapiaan yhteiskunnan rahoitusta eikä kaikilla ole mahdollisuutta maksaa sitä itse.

Se on vain valinta. Valitset vain maksaa sen. Enkelirahalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvitun ja säälin. Myös vähän halveksin, koska olen itse tuon ikäinen, minua kiusattiin koulussa ja olen käsitellyt asian loppuun vuosikymmeniä sitten. Ongelmissaan voi velloa loppuikänsä niin halutessaan, mutta niistä pääsee myös yli jos haluaa. Lapsuutensa syyttäminen kaikesta koko loppuiän on henkisen kehittymättömyyden merkki. 

No, kerro mmiten pääsee eteenpäin, oi ylijumala.

En ole ylijumala, mutta eteenpäin päässyt, niin minäpä kerron miten päästään eteenpäin.

Ratkaistaan se tämän hetken ongelma, mikä se onkaan. Jos se on sairaus, vaaditaan hoitoa ja sitoudutaan siihen.

Jos se on työttömyys, analysoidaan syy ja tehdään asialle jotakin (tässä kohtaa toki on toivottavaa että on herännyt ongelmaan iässä 34 v, eikä vasta 54 v).

Kaikkia ongelmia ei yleensä saa ratkaistua, mutta ratkaisee ne tämän hetken kysymykset jotka OVAT ratkaistavissa.

Energiaa ja aikaa on rajallisesti, kaikki se minkä käyttää menneisyyden vääryyksien pohtimiseen on pois tästä päivästä. Voi syyttää lapsuutta, mutta se ei mitään muuta paremmaksi.

Ei se ole noin yksinkertaista. Ellei ymmärrä miten menneisyys vaikuttaa omaan käytökseen tällä hetkellä, niin kiertää samassa kehässä koko ajan. Ongelmia on käsiteltävä samaan aikaan monella eri tavalla, jos oikeasti tahtoo päästä eteenpäin.

Anteeksi nyt, mutta on olemassa pahempiakin kohtaloita, joista on pakko päästä yli mikäli mielii vielä olla joskus elämässään onnellinen. Esim. oma lapsen kuolema, sotakokemukset, kidutus, hyväksikäyttö lapsena, oma, tai läheisen pahasti vammautuminen jne. Tällaisiakin ihmisiä on vaikka kuinka paljon, ja hekin pääsevät elämässään vielä onnellisiksi. Kysykääpä heiltä miten pääsivät sinuiksi elämänsä kanssa! Vastausket tosin on näitä samoja mitä täälläkin on kerrottu... Ydinkysymys teille kiusatuillekin on, että HALUATTEKO ylipäätään päästä yli? Jos hauatte, niin kuunnelkaa niitä ylipäässeitä, heillä on avaimet siihen!