Miten suhtaudut näihin "olen 54v ja koulukiusaamisen takia sitä ja tätä" naurettavuuksiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Juurikin niin, että kiusaajien pitäisi tuntea syyllisyyttä ja kantaa taakkaansa jatkossakin. Ei kouluajoista kuulu päästä yli, niistä kuuluu ammentaa oppia loppuelämän ajaksi.

Kiusaajille pitäisi antaa kovia rangaistuksia. Esimerkiksi jos joltain menee työkyky kiusaamisesta aiheutuneiden mielenterveysongelmien takia, niin kiusaajan pitäisi olla loppuikänsä aiheuttamastaan haitasta korvausvelvollinen (sen lisäksi että maksaa terapiat uhrilleen).

Millaisesta kiusaamisesta puhut? Toisekseen lasten tekemiset eivät ole rikosoikeudella rangaistuja.

Lakia voi aina muuttaa

Olen koulukiusattu ja asian käsitellyt. Silti en häpeile kertoa kokemuksistani jos asiasta tulee puhetta. Miksi häpeäisin ja olisin hiljaa kun minulla ei ole mitään hävettävää. Päin vastoin, kiusaajat ovat niitä jotka saavat asiasta hävetä ja ihan puhun kiusaajistani myös koko nimellä kun aiheesta keskustellaan. Ehkäpä menee joskus vaikka jonkun työhaastattelijan korviin nimi :)

Vierailija kirjoitti:

Olen koulukiusattu ja asian käsitellyt. Silti en häpeile kertoa kokemuksistani jos asiasta tulee puhetta. Miksi häpeäisin ja olisin hiljaa kun minulla ei ole mitään hävettävää. Päin vastoin, kiusaajat ovat niitä jotka saavat asiasta hävetä ja ihan puhun kiusaajistani myös koko nimellä kun aiheesta keskustellaan. Ehkäpä menee joskus vaikka jonkun työhaastattelijan korviin nimi :)

Oikea asenne!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle sanoi noin päin naamaa psykiatri, kun pohdin ongelmieni syitä ollessani päälle parikymppinen. Olisi pitänyt laittaa nappia vaan naamaan ja olla hiljaa. Samaa sanoi isäpuoleni, kun suurin häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Psykiatri ja isäpuoleni olivat samaa mieltä -olin luuseri, ja siksi jauhoin jotain ikivanhoja ”traumoja” jotka tapahtui joskus vuosia sitten. Luulin tosiaan, että elämässä on kyse ongelmanratkaisukyvystä. Että kun prosessoit toisen kanssa kokemuksiasi, niin löydät niihin helpommin ratkaisun ja ulospääsytien. Mutta psykiatri oli sitä mieltä, että elämässä on kyse tunteiden turruttamisesta ja unohtamisesta lääkeyhdistelmien voimin. Kyllä vaikeista asioista pääsee yli, mutta myös muilla ihmisillä on velvollisuus tukea toista ihmistä siinä.

Jos ihminen jää täysin yksin esimerkiksi koulukousaamistraumojen kanssa, niin se voi todellakin pilata elämän.

Itselläni on myös vastaavanlainen kokemus. Moni psykologi sai mut tuntemaan että tunnen väärin olen vääränlainen ja kiusaamiskokemustani ei voi ottaa tosissaan. Se jos mikä tuotti ahdistusta. Sitten päädyin sattuman kautta eräälle psykoterapeutille, joka uskoi mun puheet ja ymmärsi mun tunteeni ja tilanteeni.

Sillä hetkellä kun joku oli mun puolella ja uskoi mun kokemukseni niin taakka lähti sydämeltä. Sen jälkeen pystyin luottamaan tähän henkilöön ja mun parantumiseni alkoi. Tällä hetkellä voin jo todella paljon paremmin mitä moneen vuoteen.

Nyt pystyn myös ymmärtämään niiden muiden psykologien puheita ja ymmärtämään heidän reaktionsa, mutta ei sellaisella asenteella kyllä kenenkään masennusta ja ahdistusta paranneta.

Kiinnostaisi tietää, mitä tarkoitat sillä että nyt ymmärrät muiden psykologien puheet ja reaktiot. Että ne olivat tulosta heidän omista kokemuksistaan? Oli syy mikä tahansa, niin ei heidän toimintansa kovin ammattitaitoista ollut.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä mietin, että jos jäit kaveriporukoista ulos ja olit yksin koulussa, niin millä tavalla tämä olisi millään muotoa rangaistavaa muita kohtaan? Yhtä lailla sinua ei ehkä haluttu porukoihin, koska koettiin sinut kiusaajana. Mikään oikeusistuin tällaisia juttuja käsittele eikä näistä ota erkkikään selvää kuka teki mitä. 

Tulee mieleen eräässä tapaus, joka piikitteli ja uhitteli kaikkia. Jos häntä kohteli samoin, kilahti ja veti jopa turpaan. Omasta mielestään oli varmasti joviaali kaveri ja kiusaamisen uhri, koska kukaan ei halunnut hänen kaveri/palvelija olla. Sama uhriutuva käytös jatkuu aikuisenakin eivätkä parisuhteet onnistu tai kestä. Exät kyllä pääsevät henkisestä väkivallasta osalliseksi edelleen.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Pahin esimerkki tästä on Tellervi Koivisto. Yhyy, nyyh, nyyh, voi kyynel. Opettaja oli mulle tyly 90 vuotta sitten. Kyllä mä nyt niin mieleni pahoitin. Ja naama tuhannen tyytymättömällä mutrulla.

Eihän siinä ollut kiusaamisesta kyse, vaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sadismista.

Olin koulukiusattu 10-16-vuotiaana ja kyllä se nykyäänkin vaikuttaa sillä tavalla, että olen ujo, hitaasti lämpenevä ja aika erakko. Kiusaajilleni en ole katkera, enkä vihainen, eikä mt-ongelmia ole lentofobian lisäksi juurikaan, eikä lentofobia johdu kiusaamisesta.

Mutta siinä iässä, kun muut opetteli sosiaalisia taitoja, kokeili seurustelua ja karisteli pois lapsuuden kainoutta, minä yritin olla näkymätön, äänetön ja hajuton, enkä jutellut muille nuorille juurikaan, vaan energiani ihmisten ilmoilla meni kiusaajien välttelyyn.

Kun kiusaamisen jälkeen aloin sitten rohkaistua, oli aika harjoitella niitä sosiaalisten taitojen osa-alueita, joita ikätoverit olivat jo vuosia sitten itse treenanneet ja se hävetti minua, tiesin olevani todella tylsää ja rasittavaa seuraa ja hirveän lapsellinen. Vetäydyin kuoreeni itseni nolaamisen pelossa ja siellä kuoressa pysyin parikymppiseksi asti, kunnes opiskelujen takia aloin väkisinkin kommunikoimaan uusien tyyppien kanssa.

Nykyään olen edistynyt paljon siitä ujosta tytöstä, joka 20-vuotiaana olin, mutta matkaa siihen huumorintajuiseen ilopilleriin, joka 9-vuotiaana, ennen kiusaaamista, olin, on vielä hurjasti. Kun sanon, etten kykenisi olemaan esim instabeibi, koska kiusaamisen takia olen epävarma, ei minusta ole katkeraa vellomista, vaan jälkiseurauksia kiusaamisesta, jota vielä työstän. Toisaalta, viisi vuotta sitten en edes uskaltanut laittaa facebookiin profiilikuvaa ja nyt laitan mitään miettimättä.

Hienoa, jos olette päässeet pahoistakin traumoista nopeasti eroon, jotkut jopa sormia napsauttamalla! Mutta joillakin se kestää pidempään ja jotkut eivät ole vielä löytäneet oikeaa tapaa käsitellä menneisyyttään. Kaikilla se, että on, kuin menneisyyttä ei olisi, ei toimi, kuten kaikilla se vuosikausien vellominenkaan ei toimi. 

Eikä tuntemattoman ihmisen kohdalla tiedä, kuinka pohjalla hän on ollut ja kuinka paljon hän on jo paranemisen tiellä edennyt.

N23

Eilen tuli ohjelma fasisteista Suomessa sotien aikana ja punaisten kohtalosta. Joku 50+ nainen oli kovasti uhriutunut vieläkin isoisänsä kohtalosta., ei toipunut millään.

Olen punaisten jälkeläinen ja oma isoisäni taisteli 1. ms:sa ja isäni taisteli 2. ms:ssa. Olen ylpeä siitä että molrmmat ovat taistelleet ns pienemmän puolella. En ymmärrä miksi minun pitäisi olla tästä traumatisoitunut? Se oli heidän sotansa jotta me saisimme vapauden.

Olin koulukiusattu JA "kotikiusattu" (eli saman taloyhtiön lapset kiusasivat) 8-16 vuotiaana, tämä muutti minut nopeasti iloisesta ja reippaasta lapsesta araksi itkupilliksi joka  pelkäsi liikkua ilman aikuisia missään. Aloin myös kärsiä kovista vatsakivuista sekä oksenteluista, vanhempani käyttivät minua turhaan  lääkärissä osaamatta yhdistää sitä että oireet alkoivat aina kouluaamuisin. 

Teini-iässä, kun muut  järjestivät kotibileitä ja pussailivat poika/tyttökavereitaan, minä leikin barbeilla ainoan ystäväni kanssa joka oli minua 5 v nuorempi. En ikinä olisi uskaltanut laittaa meikkiä tai pukeutua vaatteisiin joista tykkäsin,  sillä en halunnut kenenkään huomaavan minua.  Joskus kotona meikkasin äidin meikeillä, ihailin itseäni peilistä ja haaveilin käveleväni niin kouluun.

No, nyt 40vuotiaana minulla on sitten rastat, lävistyksiä ja just sellaiset vaattet kuin tykkään :D Enkä anna enää kenenkään hyppiä nenälle, näytän  vain  keskaa että as if, bitch.

Vierailija kirjoitti:

Olin koulukiusattu JA "kotikiusattu" (eli saman taloyhtiön lapset kiusasivat) 8-16 vuotiaana, tämä muutti minut nopeasti iloisesta ja reippaasta lapsesta araksi itkupilliksi joka  pelkäsi liikkua ilman aikuisia missään. Aloin myös kärsiä kovista vatsakivuista sekä oksenteluista, vanhempani käyttivät minua turhaan  lääkärissä osaamatta yhdistää sitä että oireet alkoivat aina kouluaamuisin. 

Teini-iässä, kun muut  järjestivät kotibileitä ja pussailivat poika/tyttökavereitaan, minä leikin barbeilla ainoan ystäväni kanssa joka oli minua 5 v nuorempi. En ikinä olisi uskaltanut laittaa meikkiä tai pukeutua vaatteisiin joista tykkäsin,  sillä en halunnut kenenkään huomaavan minua.  Joskus kotona meikkasin äidin meikeillä, ihailin itseäni peilistä ja haaveilin käveleväni niin kouluun.

No, nyt 40vuotiaana minulla on sitten rastat, lävistyksiä ja just sellaiset vaattet kuin tykkään :D Enkä anna enää kenenkään hyppiä nenälle, näytän  vain  keskaa että as if, bitch.

Ainoa lapsi, koulukiusattu osittain köyhyyden takia. Uudet vaatteet rikottiin kaatamalla, hampaat kurkkuun koulun juoma-automaattia vasten, porukan ulkopuolelle jättämistä yms pientä.

Ja mä näytin kaikille:) Aikuisena selvisi että olenkin keskimääräistä fiksumpi (koulussa ihan 0) ja saavutin kaiken mitä halusin: riittävän hyvän koulutuksen, hyvän uran, kauniin kodin, ihanan miehen ja monta lasta. Ystäviä jotka arvostavat. Matkoja ja mukavaa elämää. 

Jos olisin uhriutunut nyyhkisin edelleenkin jossain lähiökämpässä menetettyä elämääni! Viettäisin aikani märehtimällä vaikeita lapsuusvuosia. Parempi näin, niska-perseote omasta elämästä ja kaksin käsin kiinni kaikkeen mikä mulle kuuluu!

2 lastani ovat olleet koulukiusattuja, poikani selvisi onneksi sillä että muutimme alueelta pois. Uudessa kotipaikassa sai heti 3 kaveria jotka ovat kuin veljiä vielä nyt kun pojat on jo 38v! Kuopustyttärellä oli ysillä todella vaikea vuosi kunnes kokeili kiusaajaan (vei kaikki ystävät pois tyttäreltäni) samaa mitä hän teki tyttärelleni. Se vaati kuukauden parin tiukan taistelun mutta tyttäreni voitti. Sen verran fiksu ja armollinen että on nyt asiallisissa väleissä kiusaajan kanssa. EIkä varmasti anna ikinä asian toistua.