Miten suhtaudut näihin "olen 54v ja koulukiusaamisen takia sitä ja tätä" naurettavuuksiin

Pakko tulla tänne kommentoimaan näihin "käsittelin asiat ja nyt olen vahva ja menestyn elämässä"

Silloin kun ihminen sairastuu mielenterveysongelmiin, ei mikään positiivisuus tai asioiden käsittely välttämättä edes auta, itse elin lähes 10 vuotta vain koulun ja kodin välillä, ja molemmissa minua vähäteltiin, hakattiin, nälvittiin ja ylipäätänsä alennettiin muihin verrattuna.

Kun pääsin muuttamaan pois ja koulu loppui, olin ihan hukassa. Eikö ulkomaailma olekkaan minua vastaan? Kun ei ollut enää haukkumista tai väkivaltaa, en tiennyt kuka olen. En ollut oppinut normaaleista sosiaalisista suhteista mitään, en ollut saanut kotoa turvaa enkä tarvitsemaani rakkautta. Olin ihmissuhteissa ihan "alikehittynyt".

Nyt aikaa on kulunut ja olen ollut mielenterveysongelmieni takia sairaalahoidossa, psykoterapiassa ja lääkkeitä on testattu. Mutta kyllä se nyt vain on niin, että lapsena koetut asiat vaikuttavat minuun edelleen. En syytä lapsuuteni traumoja siitä, etten menesty elämässä, mutta kyllä jokaisen pitäisi tajuta että sellainen henkilö joka on saanut kehuja ja kannustusta kouluaikoina menestyy paremmin kuin se, jota elämän ainoat ihmiset ovat syrjineet ja uskotelleet hänen olevan kelvoton. Ja kyllä, menee edelleen tuntesiin ja kärsin kokemistani asioista, koska osa niistä on sellaisia että niistä ei vain toivuta tai jatketa eteenpäin.

Älkää vähätelkö muiden tuskaa kun jokaisella on omat vaikeutensa ja tapansa käsitellä niitä.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut koulukiusattu, ja kyllähän se yhä jollain tasolla vaikuttaa keski-iässä. Millään tavalla se ei tarkoita sitä, etten kantaisi vastuuta omasta elämästäni.

Totta kai kaikki elämän kokemukset vaikuttavat ihmiseen. Olisin varmaan aika erilainen, jos minua ei olisi kiusattu. Aloittaja kuvittelee ihmisten nykyään jotenkin retostelevan kiusatuksi tulemisellaan. Eihän se niin mene, vaan kiusatut häpeävät edelleen. Itsekään en ole puhunut siitä juuri kenellekään, mutta uskon sen jotenkin "näkyvän" olemuksestani. Vaikka olen 51 v ja minulla menee kaikilla mittareilla ihan hyvin.

Ihminen jota ei oo kiusattu koskaan, ei voi ymmärtää niitä kiusatun fiiliksiä.

Oon 22 v nyt, joten yläasteen päättymisestä on jo muutama vuosi vierähtänyt. Siltikin mä muistan vielä niin selvästi ne kaikki fiilikset. Miten sitä jännitti kouluun menoa, et mitähän ne tänään huutelee ja mille ne nyt nauraa. Esitelmien pito luokan edessä oli nöyryyttävää, muistan ne kiusaajien ylimieliset ja ilkeät katseet. Koko ajan oli kamala pelko, mitä voi sanoa tai tehdä ettei noi taas pilkkaa.

Koko yläasteaika oli ihan kamalaa ja skippaisin koko sen elämänvaiheen ihan mielelläni.

Mun pelastus oli, että tutustuin mun mieheen juhlissa, yläasteen jälkeen. ja muutin sit sinne kaupunkiin missä hän asui ja nyt asutaan yhdessä. Uus kaupunki, uudet kujeet. Elämäni paras päätös. En uskonut saavani ikinä ketään, niin alas mun itsetunto oli saatu. Vaan toisin kävi, sain ihanan miehen. :)

Mutta moni koulukiusattu nimenomaan EI näe, että kaikilla on ongelmansa, ja monella paljon pahempia ongelmia kun jotkut haukkumiset ja tönimiset 20 v sitten. Että moni kiittäisi polvillaan, jos saisi ainoiksi ongelmiksi jotkut 20 v vanhat lasten ilkeilyt.

Mt-sairaudetkaan eivät ole niin suoraviivaisia, enemmistö ei sairastu vaikka on joutunut kiusatuksi (aikaisempina vuosikymmenisä pääsääntö oli että jonkin verran ainakin kiusattiin lähes jokaista). Ja osa niistä joita ei ole kiusattu, silti sairastuu vaikka kaksisuuntaiseen.

Sitten toi kiusaajien demonisointi tökkää. Miten täynnä kiusattu on omaa uhriutumista kun ei havaitse, että kiusaajat olivat lapsia. Tyhmiä lapsia toki, mutta edelleen pelkkiä lapsia, jotka eivät ymmärtäneet paremmasta, ja joilla usein miten oli rankkoja ongelmia itselläänkin. Minua esim kiusattiin hikarina niiden toimesta, jotka ei koskaan saaneet edes peruskoulua kunnolla suoritetuksi.

Sääliksi niitä kiusaajia käy näin aikuisen näkökulmasta, jos jotakin heistä ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

Ei ole sääli ettei ole niin herkkä, että joku kynnen katkeaminen on traumatisoiva katastrofi. Siltä ne vuosikymmeniä vanhat kiusaamiset on sellaisen näkökulmasta, jolla on ollut oikeitakin ongelmia.

Ja sitten tuo kiusaamisella oikeuttaminen: jos aikuisena on työtön ja kouluttamaton, se ei johdu koulukiusaamisesta, vaan ihan omista myöhemmistä valinnoista. Voi yhä valita toisin ja ottaa itse vastuun omasta elämästään, eikä aina vedota siihen herkkyyteen ja kun Pena 11 v silloin 20 v sitten antoi lumipesun.

Toivoisin, että "oikeiden ongelmien" kohtaaminen elämässä lisäisi ymmärrystä muiden ongelmia kohtaan eikä kovettaisi tuolla lailla. Minusta on oikea ongelma, jos lasta kidutetaan henkisesti ja fyysisesti joka päivä loma-aikoja lukuun ottamatta 9 v ajan. Tässä ei puhuta jostain yhdestä lumipesusta. Usein kyllä koulukiusatut ovat nimen omaan niitä, jotka ovat ottaneet vastuun elämästään olemalla liian hyviä koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

Ei ole sääli ettei ole niin herkkä, että joku kynnen katkeaminen on traumatisoiva katastrofi. Siltä ne vuosikymmeniä vanhat kiusaamiset on sellaisen näkökulmasta, jolla on ollut oikeitakin ongelmia.

Ja sitten tuo kiusaamisella oikeuttaminen: jos aikuisena on työtön ja kouluttamaton, se ei johdu koulukiusaamisesta, vaan ihan omista myöhemmistä valinnoista. Voi yhä valita toisin ja ottaa itse vastuun omasta elämästään, eikä aina vedota siihen herkkyyteen ja kun Pena 11 v silloin 20 v sitten antoi lumipesun.

Kerran saatu lumipesu mitään koulukiusaamista sen varsinaisessa käsitteessä. Koulukiusaaminen on jatkuvaa, kohdistuu samaan ihmiseen ja kiusaajia usein monta.

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni koulukiusattu nimenomaan EI näe, että kaikilla on ongelmansa, ja monella paljon pahempia ongelmia kun jotkut haukkumiset ja tönimiset 20 v sitten. Että moni kiittäisi polvillaan, jos saisi ainoiksi ongelmiksi jotkut 20 v vanhat lasten ilkeilyt.

Mt-sairaudetkaan eivät ole niin suoraviivaisia, enemmistö ei sairastu vaikka on joutunut kiusatuksi (aikaisempina vuosikymmenisä pääsääntö oli että jonkin verran ainakin kiusattiin lähes jokaista). Ja osa niistä joita ei ole kiusattu, silti sairastuu vaikka kaksisuuntaiseen.

Sitten toi kiusaajien demonisointi tökkää. Miten täynnä kiusattu on omaa uhriutumista kun ei havaitse, että kiusaajat olivat lapsia. Tyhmiä lapsia toki, mutta edelleen pelkkiä lapsia, jotka eivät ymmärtäneet paremmasta, ja joilla usein miten oli rankkoja ongelmia itselläänkin. Minua esim kiusattiin hikarina niiden toimesta, jotka ei koskaan saaneet edes peruskoulua kunnolla suoritetuksi.

Sääliksi niitä kiusaajia käy näin aikuisen näkökulmasta, jos jotakin heistä ajattelee.

Outoa kyllä, että sinulla riittää sääliä kiusaajille mutta ei kiusatuille. Tälle on termi "identifying with the aggressor".

Kiusaaminen ei välttämättä leimaa loppuelämää, mutta on vaikeampi luottaa ihmisiin, joten olisi kummallista väittää ettei sillä ole mitään vaikutusta.

Se on sitten toinen juttu, että kannattaako muihin ihmisiin yleensäkään luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen jota ei oo kiusattu koskaan, ei voi ymmärtää niitä kiusatun fiiliksiä.

Oon 22 v nyt, joten yläasteen päättymisestä on jo muutama vuosi vierähtänyt. Siltikin mä muistan vielä niin selvästi ne kaikki fiilikset. Miten sitä jännitti kouluun menoa, et mitähän ne tänään huutelee ja mille ne nyt nauraa. Esitelmien pito luokan edessä oli nöyryyttävää, muistan ne kiusaajien ylimieliset ja ilkeät katseet. Koko ajan oli kamala pelko, mitä voi sanoa tai tehdä ettei noi taas pilkkaa.

Koko yläasteaika oli ihan kamalaa ja skippaisin koko sen elämänvaiheen ihan mielelläni.

Mun pelastus oli, että tutustuin mun mieheen juhlissa, yläasteen jälkeen. ja muutin sit sinne kaupunkiin missä hän asui ja nyt asutaan yhdessä. Uus kaupunki, uudet kujeet. Elämäni paras päätös. En uskonut saavani ikinä ketään, niin alas mun itsetunto oli saatu. Vaan toisin kävi, sain ihanan miehen. :)

Että millätavoin tämä liittyy tuohon aloitukseen?

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni koulukiusattu nimenomaan EI näe, että kaikilla on ongelmansa, ja monella paljon pahempia ongelmia kun jotkut haukkumiset ja tönimiset 20 v sitten. Että moni kiittäisi polvillaan, jos saisi ainoiksi ongelmiksi jotkut 20 v vanhat lasten ilkeilyt.

Mt-sairaudetkaan eivät ole niin suoraviivaisia, enemmistö ei sairastu vaikka on joutunut kiusatuksi (aikaisempina vuosikymmenisä pääsääntö oli että jonkin verran ainakin kiusattiin lähes jokaista). Ja osa niistä joita ei ole kiusattu, silti sairastuu vaikka kaksisuuntaiseen.

Sitten toi kiusaajien demonisointi tökkää. Miten täynnä kiusattu on omaa uhriutumista kun ei havaitse, että kiusaajat olivat lapsia. Tyhmiä lapsia toki, mutta edelleen pelkkiä lapsia, jotka eivät ymmärtäneet paremmasta, ja joilla usein miten oli rankkoja ongelmia itselläänkin. Minua esim kiusattiin hikarina niiden toimesta, jotka ei koskaan saaneet edes peruskoulua kunnolla suoritetuksi.

Sääliksi niitä kiusaajia käy näin aikuisen näkökulmasta, jos jotakin heistä ajattelee.

Vain sinä luulet, etteivät kiusatut tajua kiusaajien olleen lapsia. Kuitenkaan en haluaisi kohdata heitä enää. Muistan, mutta ymmärrän, järki vastaan tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen ei välttämättä leimaa loppuelämää, mutta on vaikeampi luottaa ihmisiin, joten olisi kummallista väittää ettei sillä ole mitään vaikutusta.

Se on sitten toinen juttu, että kannattaako muihin ihmisiin yleensäkään luottaa.

Veit sanat suustani.

Vierailija kirjoitti:

Mutta moni koulukiusattu nimenomaan EI näe, että kaikilla on ongelmansa, ja monella paljon pahempia ongelmia kun jotkut haukkumiset ja tönimiset 20 v sitten. Että moni kiittäisi polvillaan, jos saisi ainoiksi ongelmiksi jotkut 20 v vanhat lasten ilkeilyt.

Mt-sairaudetkaan eivät ole niin suoraviivaisia, enemmistö ei sairastu vaikka on joutunut kiusatuksi (aikaisempina vuosikymmenisä pääsääntö oli että jonkin verran ainakin kiusattiin lähes jokaista). Ja osa niistä joita ei ole kiusattu, silti sairastuu vaikka kaksisuuntaiseen.

Sitten toi kiusaajien demonisointi tökkää. Miten täynnä kiusattu on omaa uhriutumista kun ei havaitse, että kiusaajat olivat lapsia. Tyhmiä lapsia toki, mutta edelleen pelkkiä lapsia, jotka eivät ymmärtäneet paremmasta, ja joilla usein miten oli rankkoja ongelmia itselläänkin. Minua esim kiusattiin hikarina niiden toimesta, jotka ei koskaan saaneet edes peruskoulua kunnolla suoritetuksi.

Sääliksi niitä kiusaajia käy näin aikuisen näkökulmasta, jos jotakin heistä ajattelee.

Yläasteella ei kyllä enää olla lapsia vaan teinejä. Päästään ripille, saadaan mopokortti jne.

Turha puolustaa kiusaajia, KUKAAN normaali ihminen ei morkkaa toista ihmistä päivittäin tyydyttääkseen omaa mieltään. Juuri sun kaltaisten kiusaajien paapojien takia kiusaamista tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole kiusattu päiväkodista ammattikouluun, ei voi tajuta miten itsetunto hajoaa pirstaleiksi eikä ihmisiin pysty luottamaan. Olen vakuuttunut, että jokainen ystäväni (niistä viidestä) on salaa kiusaantunut seurassani eikä minua tosissaan kutsuta mihinkään. Saan myös paniikkikohtauksia ja minulla on vaikea masennus.

Elämässä tulee vastaan myös isompia ongelmia. Puoliso voi olla väkivaltainen, henkisesti mitätöivä, läheinen, jopa oma lapsi voi sairastua, kuolla, talous voi sakata, voit sairastua itse jne. Kannattaa hoidattaa nuo vanhat asiat alta pois ajoissa. 

Mitätöintiä parhaimmillaan.

"Miten suhtaudut näihin "olen 54v ja koulukiusaamisen takia sitä ja tätä" naurettavuuksiin"

Ei se ole naurun asia. Itse olen kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jo 58v.

M58

Minua on kiusattu lapsena ja muistan sen oikein hyvin, vaikka olen jo 60 v.

Otsikon lailla asiaa vähättelevät taitavat  usein olla niitä tunnontuskissa olevia kiusaajia, muuten tuollainen typeryys .ei liene mahdollista.

Elämässä tuon kiusatuksi tulemisen jälkeen olen pärjännyt ihan hyvin, mutta ymmärrän, etteivät kaikki selviä näin.

Itsellä muuten kiusaaminen loppui koulussa kerralla. Olin melko pienikokoinen 16-vuotiaana, mutta fyysisesti kuitenkin vahva. Olin rauhallinen, enkä yleensä suuttunut pienistä. Kerran sain sitten välitunnilla tarpeekseni ja paiskasin pahimman kiusaajani yhdellä heitolla lattiaan. Sattui vielä niin, että silminnäkijöitä oli paljon ja joukossa myös koulun rehtori. Vähän säikähdin kun näin hänet lähistöllä seisomassa. Hän kuitenkin hymyili ja käveli pois. Hän oli ilmeisesti kuullut, kuinka kiusaaja taas tapansa mukaan haukkui ja nimitteli ja antoi oikeuden tapahtua. Tuon tapahtuman jälkeen minua ei koulussa enää kiusattu.

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli vakioselityksenä lasinen lapsuus, sitten narsistiset exät, jonka jälkeen tuli eritysherkkyys ja muut vastaavat itsediagnoosit ja nyt viimeisimpänä tämä kiusaaminen.

Miksei vain voi myöntää, että on liian vätys kantamaan itse vastuun omasta elämästään?

Jos joku toinen pilaisi oman elämäni, niin hän olisi kyllä siitä vastuussa. Käsittääkseni rikosseuraamuksetkin asetetaan toisten elämän pilaamisesta. Vai onko laki sinusta muotiasia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän heitä vähän säälittävinä. Minut joukkor*isk*attiin kun olin lapsi ja käsittelin asian kokonaan ennen kuin täytin 25 vuotta. Sen jälkeen en ole itkenyt asian takia ja olen menestynyt hyvin elämässä.

Jos ihminen haluaa päästä jostain yli, niin kyllä vaan pääsee. Menneisyyden traumat ovat tekosyy sille, ettei ihminen osaa/jaksa ottaa vastuuta omasta elämästään.

Jotain on selvästi kohdallasi edelleen pahasti rikki, kun olet noin armoton muiden kärsimystä kohtaan.

En tiennyt, että totuuden sanominen tarkoittaa että olen rikki.

Säälin vain ihmisiä, jotka eivät osaa kääntää vastoinkäymisiään voitoksi. Kyllä minullakin meni silloin elämä sirpaleiksi, yritin itsemurhaa ja kävin vuosia psykoterapiassa. Mutta näin vaivaa sen eteen, että elämäni menisi kuntoon, ja niin lopulta kävikin.

Ei ole normaalia olla yli kolmekymppinen ja syyttää lapsuuden traumoja siitä, ettei menesty elämässä.

-31

Koetko hyväksyttäväksi, että joku olisi tullut naureskelemaan sinulle päin naamaa, ettei sinulta edes itsemurha onnistunut?

Kyllähän siitä muutama ihminen minulle naureskelikin, ja kun pahin masennus oli ohi heitin itsekin vitsiä asiasta, että on se kyllä kumma kun epäonnistun elämisessä mutta kuoleminenkaan ei minulta onnistu.

Mustalla huumorilla selvittiin.

-31 & 37(?)

Sääli, että kaikki herkkyys sisältäsi ehti kuolla.

Ei ole sääli ettei ole niin herkkä, että joku kynnen katkeaminen on traumatisoiva katastrofi. Siltä ne vuosikymmeniä vanhat kiusaamiset on sellaisen näkökulmasta, jolla on ollut oikeitakin ongelmia.

Ja sitten tuo kiusaamisella oikeuttaminen: jos aikuisena on työtön ja kouluttamaton, se ei johdu koulukiusaamisesta, vaan ihan omista myöhemmistä valinnoista. Voi yhä valita toisin ja ottaa itse vastuun omasta elämästään, eikä aina vedota siihen herkkyyteen ja kun Pena 11 v silloin 20 v sitten antoi lumipesun.

Toivoisin, että "oikeiden ongelmien" kohtaaminen elämässä lisäisi ymmärrystä muiden ongelmia kohtaan eikä kovettaisi tuolla lailla. Minusta on oikea ongelma, jos lasta kidutetaan henkisesti ja fyysisesti joka päivä loma-aikoja lukuun ottamatta 9 v ajan. Tässä ei puhuta jostain yhdestä lumipesusta. Usein kyllä koulukiusatut ovat nimen omaan niitä, jotka ovat ottaneet vastuun elämästään olemalla liian hyviä koulussa.

Ei kukaan ole sanonut ettei kiusaaminen olisi ongelma, tai millään tavoin oikein.

Mutta se että vielä vuosikymmenten jälkeenkin on jäänyt jumiin asioihin jotka ovat tehneet tyhmät lapset 30 v sitten, niin se ei oikein herätä myötätuntoa. Etenkään kun on kokenut sitä kiusaamista itsekin, vuosia jotkut nimittelivät, tönivät, jätettiin ulkopuolelle jne. Joku esitelmien pitämisen inhoaminen taitaa olla sääntö eikä poikkeus, ei niistä kukaan tykännyt. Ja olihan muitakin kavereita kun ne koulukaverit, harrastuskaverit eivät kiusanneet. Ellei lapsella ole yhtään harrastusta eikä yhtään harrastuskaveria, vika on vanhemmissa.

Eikä sekään oikein herätä myötätuntoa, ettei yhtään pysty suhteuttamaan että tekijät ovat olleet lapsia, jotka nyt vaan usein tekevät kaikenlaista idioottimaista. Ihan poikkeuksetta ne jotka pitävät ääntä kuinka heitä on kiusattu, täälläkin ilkeilevät muille sillä tavoin, että väkisin tulee mieleen että jos kysyttäisiin muilta samalla luokalla olleilta, niin kiusattu onkin ollut kiusaaja.

Psykoterapiaa tekevä tuttavani mainitsi kerran että valtaosalla 30 - 50 -vuotiaana terapiaan tulevista on koulukiusaamistausta. Tämä kertoo ehkä jotain. Suhtaudun ymmärryksellä: kun "oma lauma" kääntyy vastaan, kokemus on traumaattinen ja trauma harvemmin hälvenee itsekseen vaan siihen tarvitaan apua. Jonkinlainen pysyvä jälki niistä tuppaa jäämään aina.

Menkää jo jumalauta elämässä eteenpäin! Säälittää nämä normaalia heikommat ihmiset 😂

Vierailija kirjoitti:

Menkää jo jumalauta elämässä eteenpäin! Säälittää nämä normaalia heikommat ihmiset 😂

Marko?