Miten suhtaudut näihin "olen 54v ja koulukiusaamisen takia sitä ja tätä" naurettavuuksiin

En jaksa lukea koko ketjua uudestaan.

Joku puolusteli koulukiusaajia sillä, että "oltiin kaikki lapsia". Ei oltu!

20-30 vuotta sitten ei mitään koulukiusaamista ollut olemassakaan! Ei siitä puhuttu. Ja jos puhuttiin, se oli kiusatun häpeä.

Ei yläasteella ja siitä vanhempana enää olla mitään lapsia, jotka ei ymmärrä syy-seuraus-suhdetta.

Itse olen yläasteikäisenä kiusattu. Siinä iässä, missä olisi pitänyt rakentaa identiteettiä, joka kaikilla oli vielä hakusessa.

Täällä on sanottu, että kiusatun vika sekin, että ei hae apua. Kyllä minä hain apua! En vaan saanut kuin pilkkaa ja nöyryytystä. Olisi pitänyt ymmärtää, että on muka oma vika, jos tulee kiusatuksi.

Kärsin edelleen, mutta mistäpä ne kiusaajat sitä tietäisivät. En minä valita turuilla ja toreilla.

Unelma-ammatin hylkääminen siksi, että kiusaamisen laukaiseman paniikkihäiriön takia en pystynyt olemaan tunneilla, on kova pala.

Tuskalla sain jossain vaiheessa suoritettua ammattitutkinnon.

Tuli alisuoriutuja.

Elämässä tulee muutenkin vaikeuksia. Tällaiset toisten aiheuttamat tuntuvat kohtuuttomilta.

Paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja toistuvat masennusjaksot ovat suoraa seurausta kiusaamisesta. Ja kaikenlaista muutakin.

Eikä todellakaan ole sitten niitä korjaavia kokemuksia elämässä tullut. Mistä niitä tulisi, kun pelkää elää, mutta kuollakaan ei halua?

Ei minusta pitänyt tulla nuorta eläkeläistä, joka rasittaa yhteiskuntaa kuluttamalla vuosikymmeniä mielenterverveyspalveluita!

Minustahan piti tulla hyvä veronmaksaja.

Ei mun tarvi kiusaajille antaa yhtään mitään anteeksi, jos se ei minua auta. Saan aivan vapaasti toivoa heille kaikkea mahdollista p.adkaa!

Kiusaajat eivät todellakaan tarvitse yhtään mitään armoa.

Jostain syystä osa koulukiusaajista jatkaa samaa työpaikoilla.

Itse en tiedä, miten kiusaajillani menee. Enkä välitä tietääkään. En ajattele heitä jatkuvasti. Enimmäkseen ovat minulle kasvotonta mönjää.

Sanotaan, että ongelmat eivät ole maantieteellisiä, mutta itseäni auttoi paikkakunnan vaihto suureen kaupunkiin, jossa ei ole tuttuja.

Kiusattuna oleminenkaan ei ollut niin kauheaa kuin nämä vuodet sen jälkeen, kun olen yrittänyt korjata itseäni.

Kiusaajien pitäisi ymmärtää, että he todellakin rikkovat sen kiusaamansa ihmisen!

Tänä päivänä järjestötoiminta on tuomassa elämälläni merkitystä.

Nykyaikana ei enää pitäisi kiusaamista jättää koulun asiaksi, koska koulu on kykenemätön tekemään asialle mitään.

Oikeutta saadakseen on sitä todellakin haettava oikeudesta ja yläkoululaiset ymmärtävät paremmin, kun se on poliisi, joka hakee kuulusteluihin.

Olisinpa toivonut, että omassa nuoruudessani olisi ymmärretty hakea oikeutta asianajajan avulla. Yläkouluikäiset koulukiusaajat on hyvä saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen heti. Ehkä joku saa järjen päähänsä, kun joutuu makselemaan korvauksia heti ensimmäisestä tilistään.

En minä haluaisi kieriskellä menneissä, mutta valitettavasti mennyt pitää minua otteessaan!

Uskon, että täälläkin nämä hienoimmat selviytymistarinat ovat enimmäkseen kiusaajien trolleja, koska tosielämässä niihin törmää harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Noin parikymmentä vuotta sitten töissä oli erään koulukiusaajan (lievä tosin) veli hommissa. Kysyin mitä x:lle kuuluu. Ihan hyvää, asuu yksiössä yksin ja on työtön. Mulla oli talo, perhe ja uudehko auto. Vastasun ettö aha. Eipä kiinostanut enempää, nyt palautu mieleen.

Hyvä, että sinulle kuuluu hyvää. :) HUOM. seuraava teksti ei todellakaan liity sinuun. 

Kirjoituksestasi tuli mieleen työkaveri, joka kertoi, että häntä oli kiusattu. Hän lisäsi olevansa hoikka, menestyneensä hienosti, olevansa huipputyössä ja onnellisesti naimisissa. Hän haukkui kiusaajiensa olevan "lihavia lehmiä, jotka ovat ruokakaupassa töissä". Työkaveri oli vaatimattoman näköinen, hänen miehensä petti häntä, hän petti miestään useamman työkaverin kanssa ja teki tusinatyötä. En silloin ymmärtänyt, miksi hän puhui itsestään kehuvasti ja herjasi entisiä luokkakavereitaan, mutta kiusaaminen varmasti vaikutti siihen, miten hän puhui.

Aina kun puhutaan vaikeuksista selviytymisestä, niin pitäisi keskustelun alkuun määritellä mitä se oikein tarkoittaa? Siitäkö, ettei joka päivä mieti itsemurhan tekemistä, kun ei enää jaksa? Vai sitä, ettei enää oireile menneiden takia? Sitäkö, että on tällä hetkellä onnellinen? Mitä te ajattelette?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 40+ ja minua kiusattiin koko peruskoulun ajan, 9v. Kiusaaminen oli henkistä, huutelua, nauramista, pilkkaamista, syrjimistä, ulkopuoliseksi jättämistä. Käsiksi ei koskaan käyty. Kiusaajat oli yleensä sellaisia joiden kanssa en ollut missään tekemisissä, tunsin ehkä korkeintaan pintapuolisesti. En tiedä miksi ne minua kiusasivat, todennäköisesti heillä oli omia ongelmia. Ehkä. Ei oikeastaan edes kiinnosta enää.

Olen mielestäni käsitellyt kiusaamistani, en ole mitään terapiaa hakenut enkä saanut. Enkä mielestäni edes tarvi. En vihaa kiusaajiani, enkä toivo heille mitään pahaa. Tekemisissä en halua olla, enkä sen vuoksi juurikaan käy kotiseudullani. Jos ottaisivat yhteyttä, niin tuskin vastaisin. Ei vaan kiinnosta.

Arvet minussa näkyvät monella tavalla. Kyllä se 9v. henkinen väkivalta näkyy. En oksenna pahaa oloani muihin, edes oma mieheni ei tiedä kiusaamisestani mitään. Sama koskee ystäviäni. En puhu kouluajoistani oikeastaan koskaan ja jos on pakko niin ihan ympäripyöreitä juttuja. Yhä vieläkin häpeän tunnetasolla sitä, että tulin kiusatuksi, se oli omaa vikaani, vaikka järjellä tajuankin, että ei ollut. Minä olin kiltti kympin tyttö, joka ei tehnyt kenellekkään mitään sellaista, että olisi aiheuttanut tai ansainnut kiusaamisen. En esim. edes tuntenut sitä yläasteen pahinta kiusaajaa. Joka oli minua vuoden vanhempi ja kokonaan toiselta puolelta kuntaa. Käynyt ala-asteen toisessa koulussa, vasta yläasteella päädyimme samaan kouluun. Silti tämä poika kiusasi minua sen kaksi vuotta. Tuntematonta tyttöä. Heti ekasta koulupäivästä.

Ei se kiusaaminen minun elämääni ole estänyt, kävin lukion ja jatkoin yliopistoon. Suoritin tutkinnon ja nyt olen pätkätöissä. Ehkä olisin toisenlainen jos minua ei olisi kiusattu, mutta turha kai sitä on jossitella. En syytä kiusaajia siitä, että elämäni on tällaista. Mitä se auttaisi. Mutta silti, kyllä se kiusaaminen minun mukanani kulkee elämäni loppuun asti. Tavalla tai toisella. Eikä se ole mikään voimavara, kyllä se on negatiivinen asia. Negatiivisia muistoja. Olen niistä huolimatta selvinnyt, mutta olisin pärjännyt hyvin ilman niitäkin. Väitän, että suurin osa meistä kiusatuiksi tulleita on tällaisia kuin minä. Ette te edes tiedä mitä me olemme kokeneet. Koska me emme niitä teille oksenna. Olemme hiljaa. Ihan kuten moni tässä ketjussa toivookin meidän olevan. 

Tämä on melkein kuin olisin itse kirjoittanut. Kiusaamiseni oli juuri tuollaista kuin sinunkin, enkä ole halunnut tai edes pystynyt puhumaan siitä kenellekään. Terapiaa olen toisinaan harkinnut, mutta en tiedä muuttaisiko se enää sitä, minkälaiseksi ihmiseksi tulin. Esimerkiksi paniikkikohtaukset tietyissä tilanteissa, kuten yliopiston luennoilla, kun alkaa nousta äkkiä paniikki ja tuntuu siltä, että kaikki varmaan edelleenkin katsovat ja kohtelevat vain inhoten. Eihän se noin varmaan ole, mutta niin ne aiemmat kiusaamiskokemukset vain vaikuttavat kuitenkin.

Totta kai ne vaikuttavat. Harva kestää vuosikausien henkistä rääkkäämistä murentumatta.

Mielestäni olet pärjännyt todella hyvin. :)

Kiitos :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusatuille hyvä ratkaisu: vaihtakaa kavereita. Ei kannata puhua niille, jotka mitätöivät teidän kokemuksianne, vaan niille, jotka ymmärtävät. Heitäkin onneksi on. :)

Kiusaajille tai herjaajille on turha selittää kiusattujen kokemia kärsimyksiä.

Ei löydy uusia kavereita, etsitty on.

Niin, voisikohan johtua siitä, että ette etsi kavereita, vaan laskiämpäreitä ja olkapäitä mihin nojata. Olette siis helvetin raskasta seuraa.

Sinä olet kiusaaja.

En ole eläissäni kiusannut yhtään ketään. Sen sijaan olen joutunut toimimaan vastentahtoisesti vuosikausia juuri tällaisena laskiämpärinä. Se kuule vie energiaa, eikä anna mitään muuta kuin huonon olon. Varsinkin kun se valittaja valittaa valittamasta päästyään. Aina ja iänkaikkisesti, amen.

Sinä kiusaat täällä ihmisiä. Olet siis kiusaaja.

No jos arvon uniikki lumihiutale piti tuota edellistä kommenttiani kiusaamisena, niin en yhtään ihmettele, että et pääse "kiusaamisesta" yli. Teidän uhriutujien nokkaan ei tarvitse näköjään kuin pieraista, niin johan on tarvetta vuosikymmenien terapialle, kuntoutukselle ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Kasvattakaa paksumpi nahka ja lakatkaa ulisemasta turhasta.

Jos mä tulisin vetäseen sua lättyyn niin varmasti olisit heti uhriutumassa ja ulisemassa poliisille että toi kiusaa! Kasvata paksumpi nahka, niin kiusatutkin ovat joutuneet tekemään.

Ei, vetäisin sua lättyyn takaisin. Koska olen kasvattanut paksun nahan, enkä ulise turhasta.

Siltä todella vaikuttaa. Kestät provokaatiotakin niin hienosti, vai mitä mieltä itse olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Luin joskus, että uhrin ja selviytyjän ero on siinä, että selviytyjää on vaikealla hetkellä tuettu, mutta uhri on jätetty yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Luin joskus, että uhrin ja selviytyjän ero on siinä, että selviytyjää on vaikealla hetkellä tuettu, mutta uhri on jätetty yksin.

Tässä tapauksessa uhriutumisesta puhuminen antaa aika häpeällisen kuvan siitä, miten tässä yhteiskunnassa heikossa asemassa olevat on tapana jättää yksin.

Jos koulukiusaaminen on sulle tavallinen asia, josta ei tule rangaista, niin silloin täytyy tarkastella omaa moraalia. Ei siitä nyt tarvitse kärsiä vuosikymmeniä, sitä varten on psykoterapia..

Vierailija kirjoitti:

Jos koulukiusaaminen on sulle tavallinen asia, josta ei tule rangaista, niin silloin täytyy tarkastella omaa moraalia. Ei siitä nyt tarvitse kärsiä vuosikymmeniä, sitä varten on psykoterapia..

Pitkästäkin psykoterapiasta huolimatta ihminen voi yhä kärsiä vaikeiden kokemusten takia. Se ei poista tuskaa, vaikka antaakin keinoja sen käsittelyyn.

Ja et ole pariinkymmeneen vuoiteen tähän hakenut keskusteluapua ammattilaiselta, koska ???

Mua ei kiusattu koulussa kuin neljä kertaa.

Ensin 2 vuotta ekalla ja tokalla luokalla.

Sitten koulun vaihdon jälkeen 4 vuotta luokilla 3-6.

Yläasteelle siirtymisen jälkeen 3 vuotta luokilla 7-9.

Ja lopuksi lukiossa 3 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Ja et ole pariinkymmeneen vuoiteen tähän hakenut keskusteluapua ammattilaiselta, koska ???

Minustakin ap on avun tarpeessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusatuille hyvä ratkaisu: vaihtakaa kavereita. Ei kannata puhua niille, jotka mitätöivät teidän kokemuksianne, vaan niille, jotka ymmärtävät. Heitäkin onneksi on. :)

Kiusaajille tai herjaajille on turha selittää kiusattujen kokemia kärsimyksiä.

Ei löydy uusia kavereita, etsitty on.

Niin, voisikohan johtua siitä, että ette etsi kavereita, vaan laskiämpäreitä ja olkapäitä mihin nojata. Olette siis helvetin raskasta seuraa.

Sinä olet kiusaaja.

En ole eläissäni kiusannut yhtään ketään. Sen sijaan olen joutunut toimimaan vastentahtoisesti vuosikausia juuri tällaisena laskiämpärinä. Se kuule vie energiaa, eikä anna mitään muuta kuin huonon olon. Varsinkin kun se valittaja valittaa valittamasta päästyään. Aina ja iänkaikkisesti, amen.

Sinä kiusaat täällä ihmisiä. Olet siis kiusaaja.

No jos arvon uniikki lumihiutale piti tuota edellistä kommenttiani kiusaamisena, niin en yhtään ihmettele, että et pääse "kiusaamisesta" yli. Teidän uhriutujien nokkaan ei tarvitse näköjään kuin pieraista, niin johan on tarvetta vuosikymmenien terapialle, kuntoutukselle ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Kasvattakaa paksumpi nahka ja lakatkaa ulisemasta turhasta.

Jos mä tulisin vetäseen sua lättyyn niin varmasti olisit heti uhriutumassa ja ulisemassa poliisille että toi kiusaa! Kasvata paksumpi nahka, niin kiusatutkin ovat joutuneet tekemään.

Ei, vetäisin sua lättyyn takaisin. Koska olen kasvattanut paksun nahan, enkä ulise turhasta.

Hah! Tollanen säälittävän hintelä hiiri mihinkään muuhun pysty kuin voimafantasioimaan netissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Luin joskus, että uhrin ja selviytyjän ero on siinä, että selviytyjää on vaikealla hetkellä tuettu, mutta uhri on jätetty yksin.

Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi läheisensä menettäneiden selviytymisen kannalta sosiaalisella tuella ei ole mitään merkitystä, selvitä voi vaikka saisi menetyksen päälle vielä mitätöintiä ja halveksuntaakin.  Toisaalta mittavakaan tuki ei auta, jos ei ole omaa halua päästä eteenpäin ja selvitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Luin joskus, että uhrin ja selviytyjän ero on siinä, että selviytyjää on vaikealla hetkellä tuettu, mutta uhri on jätetty yksin.

Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi läheisensä menettäneiden selviytymisen kannalta sosiaalisella tuella ei ole mitään merkitystä, selvitä voi vaikka saisi menetyksen päälle vielä mitätöintiä ja halveksuntaakin.  Toisaalta mittavakaan tuki ei auta, jos ei ole omaa halua päästä eteenpäin ja selvitä. 

Miksi kukaan ei tahtoisi??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Luin joskus, että uhrin ja selviytyjän ero on siinä, että selviytyjää on vaikealla hetkellä tuettu, mutta uhri on jätetty yksin.

Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi läheisensä menettäneiden selviytymisen kannalta sosiaalisella tuella ei ole mitään merkitystä, selvitä voi vaikka saisi menetyksen päälle vielä mitätöintiä ja halveksuntaakin.  Toisaalta mittavakaan tuki ei auta, jos ei ole omaa halua päästä eteenpäin ja selvitä. 

Lähde? Ellei sitä ole, niin heitit tuon täysin päästäsi. Tukiverkolla on merkittävä vaikutus siihen, miten ihminen pääsee eteenpäin. Se antaa voimavaroja ponnisteluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Luin joskus, että uhrin ja selviytyjän ero on siinä, että selviytyjää on vaikealla hetkellä tuettu, mutta uhri on jätetty yksin.

Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi läheisensä menettäneiden selviytymisen kannalta sosiaalisella tuella ei ole mitään merkitystä, selvitä voi vaikka saisi menetyksen päälle vielä mitätöintiä ja halveksuntaakin.  Toisaalta mittavakaan tuki ei auta, jos ei ole omaa halua päästä eteenpäin ja selvitä. 

Miksi kukaan ei tahtoisi??

Niinpä! Se on normaalia ja tervettä toimintaa. Jotkut vain yrittävät estää toisia käsittelemästä asioita ja pääsemästä eteenpäin mäkättämällä "uhriutumisesta". Pelkäävät kai kilpailua tai sitten haluavat nähdä, että jollain menee huonosti tunteakseen itsensä jollain tavalla muita paremmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Teoria leijuvasta häpeästä: "Tekijän häpeämättömyys jää leijumaan ilmaan ja uhri nappaa häpeän itseensä. Se kuuluu ihan normaaliin uhridynamiikkaan, että uhri ottaa sekä syyllisyyden että häpeän kantaakseen, kertoo psykoterapeutti Heidi Valasti." https://yle.fi/uutiset/3-6907011

Tämä on kai se syy miksi koulukiusattujenkin haluttaisiin olevan kokemuksistaan hiljaa. Jos he yrittävät ääneen puhua niistä ja käsitellä asioita, niin moni alkaa syyttää uhriutumisesta ja jumiutumisesta vanhoihin asioihin.

Hassua, sillä on terveellistä työstää puhumalla kokemuksiaan. Ilmeisesti vain monen mielestä nurinkurisesti sen uhrin pitäisi jollain lailla hävetä sitä, että juuri häntä on kohdeltu ikävästi. Ääneen puhumista asioista saatetaan pitää jopa röyhkeänä, jos uhri ei enää nöyrästi suostukaan hiljenemään kokemastaan vääryydestä.

Sellainen ihminen joka on itse kärsinyt jonkun pahan jutun, muttei ole kyennyt puhumaan siitä, vihaa niitä ketkä kehtaavat ja julkeavat puhua vaikeuksistaan ääneen.

He ovat pahimpia silmille kävijöitä ja sähäkämmin hyökkäämässä kimppuun, jos edes uskallat vihjata että joku juttu satutti tai tuntuu pahalta.

Ehkä he ovat tehneet vaikenemisesta jonkun hyveen ja haluavat pitää kiinni siitä. Jos joku toinen omalla esimerkillään näyttää, että on ok. puhua vaikeuksistaan ja käsitellä niitä ääneen, niin se on pyhäin häväistys.

Heidän marttyyrimäinen vaikenemisen hienous tehdään tyhjäksi. Se ei ollutkaan jaloa ja pyhäksi tekevää.

Sehän se juuri onkin uhriutumista kun hiljaa kärsitään ja vaijetaan, ja sitten aletaan rähisemään jos joku toinen ei kunnioita tätä uhriutumista.

Ei se ole uhriutumista jos rehellisesti myönnät että olet haavoittuva ja rikki. Se on uhriutumista kun "muka" salaa käsitellään hirveät vaikeudet, mutta kuitenkin ollaan minä tahansa hetkenä valmiinna heittämään ne raakuudet toisen silmille; tässä sulle minun isompi vaikeuteni, jonka olen hiljaa käsitellyt, voitin! sinun vaikeus oli vähäisempi ja inisit!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän kouluajoista pitäisi olla jo päässyt yli kymmenien vuosien aikana

Harmittaa henkilön puolesta, että on valinnut uhriutumisen ja heittää hukkaan ainutkertaisen elämänsä.

Ärsyttää tuo sana, uhriutuminen.

Lopettakaa sen viljely.

- sivusta

Uhriutuminen= jotain mystistä toimintaa, jota uhria syyllistävä henkilö kuvittelee päässään, esim. että uhri aktiivisesti yrittämällä tahtoo kärsiä koko ikänsä.

Uhrin täysin absurdille syyllistämiselle voisi kehitellä oman termin, jota sitten joka paikassa hokea, vaikka että; hyperskiusaaminen.

Luin joskus, että uhrin ja selviytyjän ero on siinä, että selviytyjää on vaikealla hetkellä tuettu, mutta uhri on jätetty yksin.

Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi läheisensä menettäneiden selviytymisen kannalta sosiaalisella tuella ei ole mitään merkitystä, selvitä voi vaikka saisi menetyksen päälle vielä mitätöintiä ja halveksuntaakin.  Toisaalta mittavakaan tuki ei auta, jos ei ole omaa halua päästä eteenpäin ja selvitä. 

Miksi kukaan ei tahtoisi??

Jos on 54 ja edelleen kärsii koulukiusaamisesta, voi miettiä onko ollut halua ja yritystä päästä elämässään eteenpäin.