Tehdäänkös RUOKATRAUMAT-ketju . Aloitan:

Sattumat ruoissa saa laattarefleksin aikaiseksi melko nopiaa. Klimpit, epämääräiset pahkurat, kovat palaset, lölleröt, suikaleet, jne ihmeellisyydet jotka eivät päälle katsottuna kuulu missään mielessä siihen ruokaan jota syöt sillä hetkellä. 

Ala-asteen hiusrisotto! Riisi/kana tai jauhari/hemapa/hiusrisotto. Voi hyvänen aika et oksetti tonkia joka kerta niitä vaaleita pitkiä hiuksia sieltä seasta.  Yök. 

Isäni harrasti paljonkin ruokakokeiluja, kun äitini oli iltavuorossa, ja ruokaa piti saada. Yksi kamalimmista ruokamuistoista on koirille tarkoitetut ydinluut keitettynä perunoiden kanssa. Itku kurkussa sitä hyytelöä yritti vääntää. Onneksi ei sairastuttu hullunlehmäntautiin.

Koulussa 70-luvulla maksakastike missä oli jänteisiä, kovia maksanpalasia jotka oli pakko saada alas, koska lautanen piti aina syödä tyhjäksi.

Saattoi mennä monta minuuttia jo yhden palasen nielemisessä, kun puremalla ei saanut pienemmäksi, ja meinasi nousta aina takaisin ylös suuhun.

Suklaamannapuuro. Ekaluokalla ollessani äiti päätti hemmotella meitä lapsia ja keitti ko.puuroa ja oli se vaan hirveää. Äiti pahoitti mielensä, kun en tykännyt ja ihan kohteliaisuudesta söin kuitenkin pikkuannoksen kouluun lähtiessä. Koulussa ensi töiksi oksentamaan.

Hyvänä kakkosena lihakääryleet, joissa sisällä kuivattuja luumuja. Näitä oli tarjolla varsin usein sunnuntaisin ja makuyhdistelmä on syvältä p*rseestä. Kuivatut luumut itsessäänkin trauman aihe. Ukkini asui meillä kun olin lapsi ja hänellä oli tapana tarjota meille lapsille kuivaluumuja "karkkina". Sinänsä ihan hyvä idea, mutta jäi ikuinen kammo luumuparkoja kohtaan, kun väkisin piti niitä nieleskellä, eihän nyt isoisän tarjoamasta herkusta saanut kieltäytyä.

Kolmossijalla sianlihapihvit. Se läski ja ne jänteet. Opin inhoamaan myös makua, enkä vieläkään yli 30 vuotta myöhemmin pysty syömään sian kokolihaa. Poikkeuksena sääntöön joulukinkku, se menettelee.

Sitten vielä yksi ylitse muiden, koulun ohrapuuro. Etanapuuroksi nimesin, kun ne siitä tuli lähinnä mieleen. En pystynyt syömään millään. Niinä päivinä tällä tytöllä oli dieetti, kun lounaaksi vedeltiin vain lasi mansikkakeittoa, toinen maitoa ja näkkileipä. Pidin kyllä kaikista muista kouluruoista, tillilihasta ja kanaviilokistakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fazerin suklaapatukka, oisko ollut mansikka makuna 🤔 Söin sitä ja samalla kiipeilin puussa, en muista roikuinko myös pää alaspäin jossain vaiheessa, mutta sitä suklaata meni jotenkin väärään kurkkuun/ alkoi muuten vaan ärsyttämään kurkussa enkä saanut kunnolla henkeä. Juoksin sisälle missä äiti alkoi hakata selkääni. Jäi kammo kyseistä patukkaa kohtaan enkä ole tähänkään mennessä sitä syönyt :D Ikää nyt 28.

"Alkoi muuten vaan ärsyttämään kurkussa"? Siis mitä ihmettä? Jos suklaapalan syömisen yhteydessä et saa henkeä, se nimenomaan tarkoittaa sitä, että se pala on juuttunut sun hengitysteihin ja olet siis tukehtumassa.

Siis en muista jäikö kurkkuun suklaasta palaa, ei mielestäni, vaan kurkku tuli kummallisen tuntuiseksi. Ei mikään allerginen reaktio kuitenkaan. Vaikea selittää kun en muista sitä tunnetta kovin tarkkaan enää 🤔

Jauhelihamureke. Ei se nyt pahaa ole, mutta kun sitä sai lapsena niin usein ettei aikuisena ole enää huvittanut syödä. Vois kai sitä joskus kokeilla, mies haluais.

Mulla on kanssa muistoja siitä kun lapsena 80-luvulla istuin yksin ruokapöydässä kylmenneen ruoka-annoksen kanssa kun en vaan pystynyt sitä loppuun asti syömään. Ruuan annosteli isä. Ja silloin tosiaan oli vanhemmilla tapana sanoa että pitää syödä kaikki koska afrikassa lapset näkee nälkää. Hyvä pointti mutta lapselle ruuan pakkosyöttäminen ei taitanut poistaa sitä ongelmaa.

Montakin:

- ranskanperunat; etelänreissulla tullut vatsatauti ja ranut lensi nenästä ulos..ei hetkeen uponnut enää

- hampurilais- ja lakuöverit; molempien kohdalla käynyt lapsena niin että syönyt liikaa kerralla ja oksentanut pois. Vie mielihalut pitkäksi aikaa

- makaroonilaatikko koulussa kun pojat puhu että siel on räkäklönttejä :)..tehos muhun

Maitokiisseli kotitaloustunnilla, kuin liisteriä yöks kippasin salaa roskiin

Munuaiset. Se, kun äiti keitti niitä ja koko koti haisi pissalta. Sitten niitä piti vielä syödä. Kuvottavaa!

Kotona oli pakko syödä. Inhokki oli keitot, joissa pakastejuureksia. Pöydässä piti istua, viivyttelin ja muuskasin perunoita liemen joukkoon. Joskus ruokailu päättyi oksennukseen, kun tuli jotain inhottavaa. En koskaan osta mitään valmiiksi pilkottuja keittojuureksia, vaan pilkon itse porkkanat, sellerit, palsternakat, purjot ja sipulit.

Makaronivelli...

En voi sietää mitään sattumia, jänteitä, rustoja, mitä tahansa "väärältä" tuntuvia ruoanpalasia. Yleensä liha on pahin, mutta jonkun mainitsema mansikkajogurttikin saattaa saada yrjörefleksit herkistymään.

Kerran veljeni mies tarjoili paikallista herkkua francesinhaa (asun Portugalissa paikallisen miehen kanssa), joka on siis jättimäinen vaalea voileipä ties millä lihatäytteillä, ja istuu hieman alkoholipitoisessa tomaattikastikkeessa. Olin kuullut tästä ruoasta ja innolla odotin pääseväni maistamaan. Hyi s**keli, aivan kamalaa. Leipä oli ehtinyt lillua kastikkeessa niin pitkään, että oli jokseenkin mössöä. Suutuntuma klimppimäinen. Erinäiset lihat olivat kaikki sellaisia halvempia lihoja (toki aivan reseptin mukaisesti, mutta...) mikä tarkoitti sitä, että joka ikisellä suupalalla osuin johonkin jänteenpalaan tai muuhun purkkamaiseen kammotukseen. 

Koko muu poppoo söi annoksensa innolla, itse vesilasi toisensa perään yritin paniikissa syödä sen minkä pystyin. Yhtä lihapalaa jauhoin kuin purkkaa niin, että se roikkui hampaassani kiinni ja puoliksi nielussa. Meinasin oikeasti oksentaa siihen paikkaan. Kun olin syönyt n. 10% tästä jättileivästä, sanoin että enpä taida enää jaksaa. Onneksi olen tunnetusti pieniruokainen eikä kukaan sanonut tästä mitään. Vieläkin puistattaa ajatus niistä löllöistä, huonosti maustetuista ja kypsennetyistä lihanrääppeistä joita sai pihviveitselläkin nirhata kädet ruvella. Ei ikinä enää.

Melkein kaikki 1970-luvun kouluruuat oli kamalia.

Kaikkein kamalinta kouluruokaa oli veriletut, joita sitten vieläpä yläasteella itse punaisesta verestä köksäntunnilla paistettiin.

Muita kuvottavia olivat appelsiini-riisi(jälkiruoka), jo aiemmin mainittu tilliliha, borch-keitto, kanaviilokki ja maksakastike.

Vierailija kirjoitti:

Pakotettiin syömään isoja sipulin palasia, joka ruokaan laitettiin ja sit piti istua 1-2 tuntia ja syödä väkisin. Se oli kauheaa, kun oksennuata niellen söi. Syömistä rytmitettiin sit lisäksi karjumisella, haukkumisella ja uhkaamisilla. En voi vieläkään syödä ilman syyllisyyden tunteita, oli ruoka sit hyvää tai pahaa.

Ymmärrän ihan täysin miltä tuo on tuntunut, minulla samanlainen kokemus ala-asteen ajoilta ja ruokana kaalikeitto/-pata. Kyseistä opettajaa vihaan edelleen yhtä paljon vaikka tästä on kulunut aikaa jo yli 40 vuotta. Ja kaaliruokia en ole sen koommin syönyt enkä syö.

En pidä merenelävistä mutta kerran ystäväporukan ravintolaillallisella päätin rohkaistua muutaman viinilasin jälkeen. En osaa (sattuneesta syystä) kuoria katkarapuja oikein, joten siihen lihapalaan jäi myös vahingossa osa kuorta. HYI HEL*ETTI. Merenpohjamainen katkaravun maku oli jo omiaan, mutta se kynsimäinen kuorenpala suussa oli jotain uskomattoman etovaa! Onneksi oli vielä viiniä jäljellä, en kehdannut tuota katkarapua lautasellekaan sylkäistä niin söin sitten kuorensa kanssa, mutta aika ison viinilasin saattelemana :'D 

Silakat, joiden ruodot kutittelevat inhottavasti suuta ja jotka tarttuvat niellessä kurkkuun. Maistuvatkin lähinnä joltain perkausjätteeltä. Kouluajat <3

Söin lapsena appelsiinia, jolla oli se napa. Äiti ja isä katsoi jotain ohjelmaa, jossa merenpohjassa oli ruumis. Minusta sen ruumiin silmä näytti siltä appelsiinin navalta. Sen jälkeen en voinut vuosiin syödä appelsiinia.

Rakastan sushia mutta kerran sain sushi-buffetista ruokamyrkytyksen ja sen jälkeen meni hetki ennen kuin pystyin syömään sushia ja olen tarkka mistä sushini ostan (täytyy olla varmasti tuoretta!). Ruokamyrkytyksen oireet alkoivat n. tunnin kuluttua ruuan syömisestä, hirveät vatsan väänteet ja pas**a lensi koko illan.

Onko täällä opettajia paikalla? Vieläkö kouluissa on tuo sama meininki, että ruokaa ei saa itse annostella ja lautanen pakotetaan syömään tyhjäksi? Mulla oli sekä kotona että koulussa (ala-aste 90-luvulla) samat kokemukset kuin monilla täällä. Ahdisti kovasti se, ettei omaa päätäntävaltaa ollut ollenkaan, jos yksinkertaisesti ei vain ollut nälkä tai ruoka ei maistunut. Teini-iässä sitten puhkesi anoreksia, jonka kanssa täytyy loppuelämä vaihtelevasti tapella. (Nykyään oon siis ihan normaalipainoinen ja maistelen innolla ihan kaikkea, mutta tuo sairaus on aivan hanurista ja kummittelee välillä vieläkin.) Tämän laskisin ruokatraumaksi... Mikä tässä edes oli alunperin ideana? Miten järkeiltiin koko kansan päähän ajatusmalli, että saat mitä saat ja olet siitä kiitollinen, vaikka itku tulee ja pahaa tekee?