Lue keskustelun säännöt.
Eron jälkeen elämä on ihmisen parasta aikaa!
Ai että voi elämä hymyillä eron jälkeen! Pääsin irti parisuhteesta jossa voin huonosti, mutten itse koskaan uskaltanut lähteä. Onneksi ero tuli, koska nyt silmäni pystyvät vasta näkemään mikä on oikein ja mikä väärin, mikä elämässä on hyvää ja mikä ei.
Vihdoin pystyn katsomaan peiliin, ja näen ihmisen jota rakstan eniten tässä maailmassa. Tuon parisuhteen aikana en rakastanut itseäni päivääkään, jonka vuoksi menetin itseni kokonaan.
Ylivoimaisesti ero on elämäni tähän astisista asioista paras tapahtuma. Erotkaa hyvät ihmiset, jos voitte suhteessa huonosti. Rakastan elämää ❤️
Kommentit (320)
En tiedä. Ehkä kokeilisin elää kokonaisen kuukauden niin, että en ole syyllinen kaikkeen maailman pahaan, vastuussa sen hillittömistä tunnereaktioista ja fyysisen terveyden pilaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pohtinut, että minussa on ehkä jotain vikaa, mutta nyt kolmekymppisenä uskallan myöntää sen itselleni, minuakaan ei ole luotu parisuhde-elämään. Olen aina viihtynyt paljon paremmin yksinäni, mutta kuitenkin suurimman osan elämästä seurustellut ja asunut miehen kanssa. Kolme vakavaa parisuhdetta takana.
Jokaisen eron jälkeen olen toivonut ja halunnut olla yksin, mutta aina jostain on ilmestynyt joku mies, ja sitten en kehtaa erota/loukata toista vaan sopeudun itse vaikka hiljaa kärsinkin, koska minulle ei vaan sovi elämä jonkun kanssa. Kaikki onnellisimmat hetket mitä elämässäni on ollut, ovat tapahtuneet vain minulle, en ole jakanut niitä kenenkään kanssa.
En jaksa jakaa asioita kumppanin kanssa, en tykkää tehdä ruokaa toiselle, syödä yhdessä, säännöllinen seksielämä kyllästyttää ja ahdistaa.
Ja nyt olen "joutunut" naimisiin.
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut, että minussa on ehkä jotain vikaa, mutta nyt kolmekymppisenä uskallan myöntää sen itselleni, minuakaan ei ole luotu parisuhde-elämään. Olen aina viihtynyt paljon paremmin yksinäni, mutta kuitenkin suurimman osan elämästä seurustellut ja asunut miehen kanssa. Kolme vakavaa parisuhdetta takana.
Jokaisen eron jälkeen olen toivonut ja halunnut olla yksin, mutta aina jostain on ilmestynyt joku mies, ja sitten en kehtaa erota/loukata toista vaan sopeudun itse vaikka hiljaa kärsinkin, koska minulle ei vaan sovi elämä jonkun kanssa. Kaikki onnellisimmat hetket mitä elämässäni on ollut, ovat tapahtuneet vain minulle, en ole jakanut niitä kenenkään kanssa.
En jaksa jakaa asioita kumppanin kanssa, en tykkää tehdä ruokaa toiselle, syödä yhdessä, säännöllinen seksielämä kyllästyttää ja ahdistaa.
Ja nyt olen "joutunut" naimisiin.
Tämä kolahti niin kovaa. On kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. Pystyn samaistumaan ja jokaiseen sanaasi. Itsekin olen suurinpiirtein ikäisesi, vain hitusen nuorempi, mutta aina elämässäni vaan "ajautunut" parisuhteisiin syystä tai toisesta.
Olen monta kertaa käynyt keskustelua itseni kanssa ja todennut itselleni, että parisuhteet eivät ole minua varten. Ja että onnellisimmillani elämässä olen, kun olen sinkku. Kaikki onnen hetket olen kokenut sinkkuna, enkä ole parisuhteissa (joita on takana viisi vakavaa) ollessani koskaan kokenut aitoa onnea. Aina vain uskottelin sitä "muka niin ihanaa" - parisuhdeonnea itselleni koska halusin sopeutua tähän nykymaailmaan joka on niin parisuhdekeskeistä, mutta kaikki se oli itsensä huijausta. Nyt olen tällä hetkellä sinkku, ja rehellisesti nyt elän sitä elämää mitä oikeasti haluankin. Olen se ihminen kuka haluan olla.
Aina edellisen suhteen päätyttyä olin vannonut itselleni, nyt en enää koskaan ota itselleni miestä vaan aion elää sinkkuna. Mutta silti aina ajauduin suhteisiin, ja vieläpä suht. lyhyen ajan jälkeen edellisen päättymisestä. Vaikka en sitä sisimmässäni edes halunnut. Enkö sitten kehdannut olla törkeä ja sanoa "sori, sun kanssa en halua parisuhteeseen", vai missä lie syy sitten ollut. Vai pelkäsinkö, että jos nyt hylkään yhden potentiaalisen "tsäänssin", en mahdollisesti enää koskaan löydä ketään? Ehkä jotain tällaista. Vaikea sanoa tarkalleen mikä on totuus.
Muistan edellisen suhteen alkumetreillä, kun olin kirjoittanut itse itselleni runon. Siinä runossa luki jotakuinkin näin: "Jos olisin vahva, pyytäisin ettet enää rakastaisi minua. Jos olisin vahva, pyytäisin että päästäisit minut vapaaksi. Jos olisin vahva, pyytäisin että saisin vain olla vapaa ja yksin. Mutta minä en ole vahva. En ole tarpeeksi vahva."
Tuo runo kyllä jälkikäteen, nyt jo eronneena, särkee sydämeni edelleen. Miten paljon halusin vapautta mutta en uskaltanut sitä sanoa ääneen hänelle, vaan jäin mieluummin suhteeseen jota en edes halunnut.
Olin suhteessa kuin vanki joka hetki, kokoajan odotin vaan jotain ihmettä, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.
Toivoin että eikö tähän "painajaiseen" voi tulla jokin ratkaisu.
On aika myöntää, että ei minun tarvitse olla kuten kaikki muut. On ihan ok olla ja elää yksin, jos se minut tekee onnelliseksi. Ehkä sitä vain tarvitsi tarpeeksi monta oppikoulua, jotta pystyy näkemään mitä oikeasti haluaa.
Minä saan rakkautta vanhemmiltani, sisarukseltani, ystäviltäni, saan onnellisuutta harrastuksista, uskosta, matkustelusta ja vapaudesta.
Olen ihan aidosti onnellinen näin, vaikka monen on sitä nykypäivänä vaikea ymmärtää, ja yrittävät vaan kääntää sinkkuuteni epäonnistumiseksi.
On kai ihan luvallista olla yksin ja onnellinen?
Erotkaa ja leikatkaa hiuksenne lyhyeksi, niin saatte nauttia vapaudesta.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Ehkä kokeilisin elää kokonaisen kuukauden niin, että en ole syyllinen kaikkeen maailman pahaan, vastuussa sen hillittömistä tunnereaktioista ja fyysisen terveyden pilaamisesta.
Olen pahoillani puolestasi, joku juttu sun parinvalinnassa on mennyt päin Peetä. Eikö pariskunnan pitäisi tukea toisiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut, että minussa on ehkä jotain vikaa, mutta nyt kolmekymppisenä uskallan myöntää sen itselleni, minuakaan ei ole luotu parisuhde-elämään. Olen aina viihtynyt paljon paremmin yksinäni, mutta kuitenkin suurimman osan elämästä seurustellut ja asunut miehen kanssa. Kolme vakavaa parisuhdetta takana.
Jokaisen eron jälkeen olen toivonut ja halunnut olla yksin, mutta aina jostain on ilmestynyt joku mies, ja sitten en kehtaa erota/loukata toista vaan sopeudun itse vaikka hiljaa kärsinkin, koska minulle ei vaan sovi elämä jonkun kanssa. Kaikki onnellisimmat hetket mitä elämässäni on ollut, ovat tapahtuneet vain minulle, en ole jakanut niitä kenenkään kanssa.
En jaksa jakaa asioita kumppanin kanssa, en tykkää tehdä ruokaa toiselle, syödä yhdessä, säännöllinen seksielämä kyllästyttää ja ahdistaa.
Ja nyt olen "joutunut" naimisiin.
Tämä kolahti niin kovaa. On kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. Pystyn samaistumaan ja jokaiseen sanaasi. Itsekin olen suurinpiirtein ikäisesi, vain hitusen nuorempi, mutta aina elämässäni vaan "ajautunut" parisuhteisiin syystä tai toisesta.
Olen monta kertaa käynyt keskustelua itseni kanssa ja todennut itselleni, että parisuhteet eivät ole minua varten. Ja että onnellisimmillani elämässä olen, kun olen sinkku. Kaikki onnen hetket olen kokenut sinkkuna, enkä ole parisuhteissa (joita on takana viisi vakavaa) ollessani koskaan kokenut aitoa onnea. Aina vain uskottelin sitä "muka niin ihanaa" - parisuhdeonnea itselleni koska halusin sopeutua tähän nykymaailmaan joka on niin parisuhdekeskeistä, mutta kaikki se oli itsensä huijausta. Nyt olen tällä hetkellä sinkku, ja rehellisesti nyt elän sitä elämää mitä oikeasti haluankin. Olen se ihminen kuka haluan olla.
Aina edellisen suhteen päätyttyä olin vannonut itselleni, nyt en enää koskaan ota itselleni miestä vaan aion elää sinkkuna. Mutta silti aina ajauduin suhteisiin, ja vieläpä suht. lyhyen ajan jälkeen edellisen päättymisestä. Vaikka en sitä sisimmässäni edes halunnut. Enkö sitten kehdannut olla törkeä ja sanoa "sori, sun kanssa en halua parisuhteeseen", vai missä lie syy sitten ollut. Vai pelkäsinkö, että jos nyt hylkään yhden potentiaalisen "tsäänssin", en mahdollisesti enää koskaan löydä ketään? Ehkä jotain tällaista. Vaikea sanoa tarkalleen mikä on totuus.Muistan edellisen suhteen alkumetreillä, kun olin kirjoittanut itse itselleni runon. Siinä runossa luki jotakuinkin näin: "Jos olisin vahva, pyytäisin ettet enää rakastaisi minua. Jos olisin vahva, pyytäisin että päästäisit minut vapaaksi. Jos olisin vahva, pyytäisin että saisin vain olla vapaa ja yksin. Mutta minä en ole vahva. En ole tarpeeksi vahva."
Tuo runo kyllä jälkikäteen, nyt jo eronneena, särkee sydämeni edelleen. Miten paljon halusin vapautta mutta en uskaltanut sitä sanoa ääneen hänelle, vaan jäin mieluummin suhteeseen jota en edes halunnut.
Olin suhteessa kuin vanki joka hetki, kokoajan odotin vaan jotain ihmettä, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.
Toivoin että eikö tähän "painajaiseen" voi tulla jokin ratkaisu.
On aika myöntää, että ei minun tarvitse olla kuten kaikki muut. On ihan ok olla ja elää yksin, jos se minut tekee onnelliseksi. Ehkä sitä vain tarvitsi tarpeeksi monta oppikoulua, jotta pystyy näkemään mitä oikeasti haluaa.
Minä saan rakkautta vanhemmiltani, sisarukseltani, ystäviltäni, saan onnellisuutta harrastuksista, uskosta, matkustelusta ja vapaudesta.
Olen ihan aidosti onnellinen näin, vaikka monen on sitä nykypäivänä vaikea ymmärtää, ja yrittävät vaan kääntää sinkkuuteni epäonnistumiseksi.On kai ihan luvallista olla yksin ja onnellinen?
Sama täällä, tosin minulla ei ole koskaan ollut mitään vakavaa parisuhdetta, siis että asutaan saman katon alla ja vietetään vapaa-ajat 24/7 yhdessä. En silti ole kokenut mitään onnen huumaa tai suurta rakkautta. Parhaiten viihdyn yksin.
Minulle parisuhdemuodoksi sopiikin seikkailu toisen yhtä itsenäisen tyypin kanssa, joka on suhteessa tosissaan, mutta vietetään ajat erillään omissa elämissä, ja nähdään aina kun siltä tuntuu. Nautitaan ja rentoudutaan toistemme seurassa, mutta ei haaveilla yhteisestä kodista tai mistään muusta ns. normaalista parisuhdejutusta.
Yksin, mutta yhdessä.
Minulle ero oli äärimmäisen raskas, vaikkakin se oli oma päätökseni. Lapsia kaksi. Siitä alkoi epävarmuus ja helvetti. Erosimme, palasimme, erosimme, palasimme... Johtuen siitä, että olin ja olen sisältä niin rikkinäinen, että koen, etten pärjää yksin. Nytkin yksin kotona, lapset tällä hetkellä isällään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli mukava ja voimaannuttavaa lukea näitä kirjoituksia, kiitos teille <3
Jaah, minä en kyllä ole mitenkään erityisesti onnellisempi eron jälkeen. Erosta 10 vuoden parisuhteesta on jo vuosia aikaa ja sen jälkeen on ollut kaikenlaista säätöä ja seurusteluakin mutta en minä onnellinen ole näinkään. En ollut onnellinen parisuhteessa mutta ei yksinkään ole hyvä olla. Jatkuva treffailu ja etsiminen on tosi kuluttavaa enkä ole aikoihin jaksanut edes etsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ollut saman naisen kanssa kohta 40 vuotta ja viihdyn hänen seurassaan paremmin kuin kenenkään muun seurassa. Intohimoakin riittää aina vain. Olisinko onnellisempi eron jälkeen ja miksi?
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ollut saman naisen kanssa kohta 40 vuotta ja viihdyn hänen seurassaan paremmin kuin kenenkään muun seurassa. Intohimoakin riittää aina vain. Olisinko onnellisempi eron jälkeen ja miksi?
Et. Koska teidän parisuhde on hyvä ja ilmeisimmin terve. Harmi vaan, että teidän kaltaisten ihmisten on mahdotonta ymmärtää näin yksinkertaista asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut, että minussa on ehkä jotain vikaa, mutta nyt kolmekymppisenä uskallan myöntää sen itselleni, minuakaan ei ole luotu parisuhde-elämään. Olen aina viihtynyt paljon paremmin yksinäni, mutta kuitenkin suurimman osan elämästä seurustellut ja asunut miehen kanssa. Kolme vakavaa parisuhdetta takana.
Jokaisen eron jälkeen olen toivonut ja halunnut olla yksin, mutta aina jostain on ilmestynyt joku mies, ja sitten en kehtaa erota/loukata toista vaan sopeudun itse vaikka hiljaa kärsinkin, koska minulle ei vaan sovi elämä jonkun kanssa. Kaikki onnellisimmat hetket mitä elämässäni on ollut, ovat tapahtuneet vain minulle, en ole jakanut niitä kenenkään kanssa.
En jaksa jakaa asioita kumppanin kanssa, en tykkää tehdä ruokaa toiselle, syödä yhdessä, säännöllinen seksielämä kyllästyttää ja ahdistaa.
Ja nyt olen "joutunut" naimisiin.
Olen vähän samantyyppinen. Onneksi löysin jo vuosikymmeniä sitten puolison, jonka kanssa voi viettää yhteistä aikaa, kun se molemmille sopii, mutta kummallakin on omat harrastukset ja kumpiki viihtyy paljon yksinään omissa puuhissaan. Molemmat saa mennä omissa harrastuksissaan ja tavata ystäviään vapaasti ilman draamaa ja yhteisiä ystäviä meillä on vähän ja tapaamme heitä harvoin, koska kumpikaan meistä ei oikein jaksa tavanomaista kyläilyä, jossa höpötetään niitä samoja asioita, joita media puskee silmät ja korvat täyteen muutenkin. On meillä yhteisiäkin kiinnostuksen kohteita, mutta harrastamme niitä vain silloin, kun molemmista tuntuu hyvältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ollut saman naisen kanssa kohta 40 vuotta ja viihdyn hänen seurassaan paremmin kuin kenenkään muun seurassa. Intohimoakin riittää aina vain. Olisinko onnellisempi eron jälkeen ja miksi?
Et. Koska teidän parisuhde on hyvä ja ilmeisimmin terve. Harmi vaan, että teidän kaltaisten ihmisten on mahdotonta ymmärtää näin yksinkertaista asiaa.
Kyllä minä oikeastaan ymmärrän, että jos voi liitossa todella huonosti, ero saattaa olla ainoa ratkaisu. Mikään parisuhde ei kuitenkaan toimi ilman ponnisteluja ja jos se on joskus toiminut ja ollut antoisaa, sen on mahdollista olla sitä myöhemminkin, pitää vain tarttua hyviin asioihin ja työskennellä yhdessä, pystyä sopimaan, antamaan anteeksi ja rakastamaan uudestaan, eikä lähteä pakoon, kun ongelmia tulee. Sitä on vaikeampi käsittää, miksi on roikkunut huonossa suhteessa viikkoja, kuukausia tai pidempään. Jos sellaiseen ei edes ryhtyisi, niin ei tarvitsisi erotakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joskus vaan on pakko luovuttaa, jos voi suhteessa huonosti ja toinen aina vaan satuttaa
Vierailija kirjoitti:
joskus vaan on pakko luovuttaa, jos voi suhteessa huonosti ja toinen aina vaan satuttaa
Näinhän se on.
Kyllä minä olin onnellisempi aviossa. Kaikilla mittareilla mitattuna elämäni oli silloin parempaa. Saan nyt päättää itsenäisesti menemiseni ja tulemiseni, mitä syön ja milloin syön, masturboida tai katsoa telkkaria. Ei noiden asioiden päätösvalta saa minua hyppimään kattoon onnellisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä! Tämä pitää paikkansa. Oikein säälittää välillä ihmiset,jotka eivät uskalla erota.
Joskus näkee perheitä, joissa näkyy niin selvästi miehen tai naisen henkinen paha olo. Tekisi mieli mennä sanomaan että eroa hyvä ihminen niin olet paljon onnellisempi.
No sinähän se varsinainen tohtori olet..
Hayder Abduljabbar Al-Hmedavi tietää, että on helvettiä, jos valitsee väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan kun erosin ja heräsin ensimmäisenä aamuna omassa kodissa ja vihdoin vuosien jälkeen hyvin nukutun yön päälle olin niin helpottunut ja onnellinen, ajattelin selviän mistä vaan tämän myllyn jälkeen. Tuosta aamusta on nyt kahdeksan vuotta ja hyvin on mennyt.
Minäkin muistan sen ensimmäisen aamun onnen. Kukaan ei rymynnyt yöllä kännissä eteiseen.
Mäkin muistan miten ihanaa oli nukkua makuuhuoneessa niin, ettei tarvinnut jännittää että kukaan tulee yöllä sängyn laidalle haastamaan kännissä riitaa, josta se ei edes muista tai ainakaan myönnä mitään aamulla.
Tämäpä juuri... Tuolla aiemmin kerroin hitaasti edenneestä 13 vuotisesta suhteestani, sen loppuajat oli juuri tuota. Aiemmin olin miettinyt että varmaan minä sitten olen jollain sanomisillani aina aiheuttanut ne känniriidat, mutta suhteeseen jo täysin kypsyneenä otin yhtenä iltana asenteen että vaikka mies sanoisi mitä kotiin kännissä yöllä tullessaan, en provosoidu mistään ja katsotaan tuleeko jokakertainen paha mieli. No, todistettavasti mies sai aivan itsekseen minulle päätään aukoessa taas psyykkailtua itsensä riitelemään. Onneksi tuosta on jo yli 2v enkä todellakaan tarvitse uutta samaa...
Tuolla joku oli pahoillaan kun niin moni ei enää miestä halua, minä en ole näidenkään kokemusteni jälkeen ollut missään vaiheessa uutta parisuhdetta vastaan, en vaan enää halua sitä "asutaan yhdessä" -muodossa, ainakaan niin pitkään kun lapseni asuvat täällä todistamassa mahdollista miehen muodonmuutosta...
No ehkä siksi olet eri mieltä, koska todennäköisesti erosit hyvästä parisuhteesta. Eroavaisuus hyvän ja huonon parisuhteen välillä on katsos näin yksinkertainen.
Huonosta suhteesta on helppo lähteä ja elämä paranee. Jos hyvästä suhteesta tulee ero, voi ollakin että elämänlaatu kärsii huomattavasti.