Lue keskustelun säännöt.
Mies kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa - onko muiden miehillä yksinäisyysongelmia?
20.02.2019 |
Meillä on kaksi pientä lasta, teen täyttä työviikkoa vaativassa työssä ja yritän parhaani mukaan olla lapsille läsnä kuitenkaan itseäni unohtamatta (koska mistä ammennan, jos oma laari on täysin tyhjä?). Yritän hoitaa omaa kuntoa, käydä pari kertaa viikossa lenkillä tms. Ystäviä en juuri tapaa, joskus soitellaan (ei perheen ajasta pois, käytän työmatkoja tähän) ja hyvin hyvin harvoin heitä näen kahvittelun tms. merkeissä. Nämä ystävien tapaamiset tapahtuvat max kerran tai kaksi kuukaudessa, yleensä harvemmin.
Tämän kaiken jaksaisin. Jaksan yövalvomiset, lasten uhmat, kiukuttelut ja vaatimukset. Mutta tämän lisäksi mun mies kuormittaa mua omalla yksinäisyydellään ja kaverittomuudellaan. Hänellä ei ole ketään ystävää/kavereita joita tavata tai joiden kanssa pitää yhteyttä. Myös hänen omat, kaukana asuvat vanhemmat kuuluvat tähän soppaan - hekään eivät pidä poikaansa mitään yhteyttä. Mikä tietysti syventään entisestään mieheni yksinäisyyden tunnetta.
Minä voin olla mieheni seurana, hänen ystävänsä, mutta meillä on myös lapset jotka tarvitsevat meitä, eikä ketään joka heitä ottaisi vaikka muutamaksi tunniksi illalla jotta olisimme hetken kahden miehen kanssa. Tämän lisäksi TARVITSEN (koen tämän elintärkeäksi) myös edes vähän omaa aikaa, erossa lapsista ja miehestä. Edes tunti kerran, pari viikossa. Ja joskus harvoin muutama tunti ystävän seurassa. Nyt meidän tilanne on se, että koen tämänkin olevan jotenkin liikaa ja mies omalla tavallaan syyllistää mua näistä ystävien näkemisistä tai yhteydenpidosta. Ei tietenkään yritä estää, mutta esimerkiksi huokailee ja voivotelee itseään, kun mulla on edessä kaverin kanssa vaikka kahvitreffit.
Olen tosi neuvoton - mitä tässä voi edes tehdä? Onko kukaan muu vastaavassa tilanteessa? Miehellä on ollut tätä yksinäisyysongelmaa käsittääkseni ihan aina.
Kommentit (134)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kysymys ap. Kuinka pitkään seurustelitte ennen lapsia? Meillä oli nimittäin niin, että ennen lapsia mies ei ymmärtänyt, että tapaan ystäviäni vain naisporukalla. Hän ei voi tulla mukaan naisteniltaan. Lasten saamisen jälkeen ongelmaa ei ole ollut, kun hän jää lasten seuraksi ja viihtyy lasten seurassa. Näitä naistenreissuja minulla on muutamia vuodessa.
Kun tutustuimme, hänellä ei ollut vakilounasporukkaa töissä. Hän ei ole koskaan harrastanut joukkueliikuntalajeja.haaveili mökistä keskellä ei mitään. Erakkoluonne. Eli kyllän ne merkit sosiaalittomuudesta oli jo silloin suhteen alussa esillä.
Minunkin miehelläni on vain työpaikan illanvietot. Kerran vuodessa saattaa käydä jollain tuttavaporukalla muuten ulkona.Meillä on pari tuttavaperhettä, joiden kanssa tapaamme muutaman kerran vuodessa. Mutta mieheni ei vaan ystävysty uusien ihmisten kanssa, eikä kaveraa tuttavaperheiden miesten kanssa. Käy yksinään leffassa, kuntoilemassa, joskus jopa oluella. Kurja tilanne, mutta minkä minä sille voin.
En tajua tuota asennetta, että ystävät ovat henkilökohtaista omaisuutta eikä heidän seuraansa ole yksinäinen puoliso tervetullut. Hoitakoon itse omat ongelmansa! Olen aina kuvitellut, että parisuhteessa voidaan myös jakaa asioita yhdessä ja kumpikin pyrkii tukemaan ja auttamaan toista.
Ei ne ystävät ole henkilökohtaista omaisuutta tietenkään. Onhan meilläkin pari tuttavaperhettä kenen kanssa olemme koko perhe tekemisisä. Tosin näiden perheiden naiset ovat ystäviäni jo ennen perheiden perustamista. Mutta kyllä kenellä tahanssa pitää olla sen verran sosiaalista silmää ettei tunge itseään puolison saunailtaan tai puolison työpaikan juhliin, jos kutsu ei koske puolisoa. Luuletko, että mies olisi onnellinen ainoana miehenä naisten shoppailureissulla tai naistenillassa tai naisten meikkikutsuilla tai alusvaatekutsuilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kertoa miehellesi, syyllistämättä, nuo asiat mitä kirjoitit avaukseen?
Toinen mitä tekisin on että en kerta kaikkiaan reagoisi tuohon passiivis-aggressiivisuuteen (huokailu ym.) mitenkään. Lähtisin vain iloisesti tapaamaan kavereitani. Ja jos hän puheen tasolla syyllistää sinua jotenkin niin en suostuisi siihen asemaan vaan vastailisin hyvin asialliseen sävyyn esim.
-joo, toi on varmaan kurjaa
-oispa kyllä tosi kiva jos sulla olisi joku jonka kanssa mennä (mutta ET ala surkuttelemaan tätä vaan asiallisesti toteat asian)
-joo, mä olen tosi onnellinen kun mulla on läheisiä ystäviä
-joo mä tiedän miten rankkaa on olla lasten kanssa kolmisin ilta! Just eilenkin kun sä olit harrastuksessa, mä olin aivan romuna kun sain ne nukkumaan, lol!Saattaa kuulostaa julmalta, mutt näin mies joutuu kohtaamaan omat tunteensa ja ottamaan vastuun niistä kun sinä et ala pyydellä anteeksi omia ystäviäsi etkä mene mukaan hänen murheeseensa. Näin toi ongelmallinen dynamiikka voi alkaa purkautua.
Voin sanoa, että ei toimi. Mies vaan kaivautuu syvempään yksinäisyyden kuoppaan. Ei kannattas vääntää veistä haavassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Mutta niinhän sinä silloinkin jätät yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, kun lähdet kavereidesi kanssa jonnekin.
Ajattelen samoin. Aika ikävä hylkäämiskokemus tulla toistuvasti myös puolison hylkäämäksi sen lisäksi, että vanhemmat ovat hylänneet. Ja ap vielä ihmettelee miksei mies ole tyytyväinen yksikseen jäädessään.
Ja mikähän tähän on vaihtoehto? Että puoliso ei saa koskaan mennä yhtään mihinkään, ettei aikuiselle ihmiselle tule paha mieli?
Kyllä sillä yksinäiselläkin on velvollisuus kasvaa aikuiseksi, ja elää omien rajoitteidensa kanssa ilman että niistä tulee kohtuutonta taakkaa myös muille. Tai sitten saattaa päätyä vielä yksinäisemmäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kertoa miehellesi, syyllistämättä, nuo asiat mitä kirjoitit avaukseen?
Toinen mitä tekisin on että en kerta kaikkiaan reagoisi tuohon passiivis-aggressiivisuuteen (huokailu ym.) mitenkään. Lähtisin vain iloisesti tapaamaan kavereitani. Ja jos hän puheen tasolla syyllistää sinua jotenkin niin en suostuisi siihen asemaan vaan vastailisin hyvin asialliseen sävyyn esim.
-joo, toi on varmaan kurjaa
-oispa kyllä tosi kiva jos sulla olisi joku jonka kanssa mennä (mutta ET ala surkuttelemaan tätä vaan asiallisesti toteat asian)
-joo, mä olen tosi onnellinen kun mulla on läheisiä ystäviä
-joo mä tiedän miten rankkaa on olla lasten kanssa kolmisin ilta! Just eilenkin kun sä olit harrastuksessa, mä olin aivan romuna kun sain ne nukkumaan, lol!Saattaa kuulostaa julmalta, mutt näin mies joutuu kohtaamaan omat tunteensa ja ottamaan vastuun niistä kun sinä et ala pyydellä anteeksi omia ystäviäsi etkä mene mukaan hänen murheeseensa. Näin toi ongelmallinen dynamiikka voi alkaa purkautua.
Kuulostaa ihan pelkästään puhtaalta yksinäiselle vittuilulta.
No mitäs se huokailu ja toisen kivojen menojen sabotointi sitten on? Ei sekään mitään muuta ole kuin itsekeskeistä vittuilua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kysymys ap. Kuinka pitkään seurustelitte ennen lapsia? Meillä oli nimittäin niin, että ennen lapsia mies ei ymmärtänyt, että tapaan ystäviäni vain naisporukalla. Hän ei voi tulla mukaan naisteniltaan. Lasten saamisen jälkeen ongelmaa ei ole ollut, kun hän jää lasten seuraksi ja viihtyy lasten seurassa. Näitä naistenreissuja minulla on muutamia vuodessa.
Kun tutustuimme, hänellä ei ollut vakilounasporukkaa töissä. Hän ei ole koskaan harrastanut joukkueliikuntalajeja.haaveili mökistä keskellä ei mitään. Erakkoluonne. Eli kyllän ne merkit sosiaalittomuudesta oli jo silloin suhteen alussa esillä.
Minunkin miehelläni on vain työpaikan illanvietot. Kerran vuodessa saattaa käydä jollain tuttavaporukalla muuten ulkona.Meillä on pari tuttavaperhettä, joiden kanssa tapaamme muutaman kerran vuodessa. Mutta mieheni ei vaan ystävysty uusien ihmisten kanssa, eikä kaveraa tuttavaperheiden miesten kanssa. Käy yksinään leffassa, kuntoilemassa, joskus jopa oluella. Kurja tilanne, mutta minkä minä sille voin.
En tajua tuota asennetta, että ystävät ovat henkilökohtaista omaisuutta eikä heidän seuraansa ole yksinäinen puoliso tervetullut. Hoitakoon itse omat ongelmansa! Olen aina kuvitellut, että parisuhteessa voidaan myös jakaa asioita yhdessä ja kumpikin pyrkii tukemaan ja auttamaan toista.
Ei ne ystävät ole henkilökohtaista omaisuutta tietenkään. Onhan meilläkin pari tuttavaperhettä kenen kanssa olemme koko perhe tekemisisä. Tosin näiden perheiden naiset ovat ystäviäni jo ennen perheiden perustamista. Mutta kyllä kenellä tahanssa pitää olla sen verran sosiaalista silmää ettei tunge itseään puolison saunailtaan tai puolison työpaikan juhliin, jos kutsu ei koske puolisoa. Luuletko, että mies olisi onnellinen ainoana miehenä naisten shoppailureissulla tai naistenillassa tai naisten meikkikutsuilla tai alusvaatekutsuilla.
Saunailta kuulosta hyvin houkuttelevalta naisten kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kertoa miehellesi, syyllistämättä, nuo asiat mitä kirjoitit avaukseen?
Toinen mitä tekisin on että en kerta kaikkiaan reagoisi tuohon passiivis-aggressiivisuuteen (huokailu ym.) mitenkään. Lähtisin vain iloisesti tapaamaan kavereitani. Ja jos hän puheen tasolla syyllistää sinua jotenkin niin en suostuisi siihen asemaan vaan vastailisin hyvin asialliseen sävyyn esim.
-joo, toi on varmaan kurjaa
-oispa kyllä tosi kiva jos sulla olisi joku jonka kanssa mennä (mutta ET ala surkuttelemaan tätä vaan asiallisesti toteat asian)
-joo, mä olen tosi onnellinen kun mulla on läheisiä ystäviä
-joo mä tiedän miten rankkaa on olla lasten kanssa kolmisin ilta! Just eilenkin kun sä olit harrastuksessa, mä olin aivan romuna kun sain ne nukkumaan, lol!Saattaa kuulostaa julmalta, mutt näin mies joutuu kohtaamaan omat tunteensa ja ottamaan vastuun niistä kun sinä et ala pyydellä anteeksi omia ystäviäsi etkä mene mukaan hänen murheeseensa. Näin toi ongelmallinen dynamiikka voi alkaa purkautua.
Kuulostaa ihan pelkästään puhtaalta yksinäiselle vittuilulta.
No mitäs se huokailu ja toisen kivojen menojen sabotointi sitten on? Ei sekään mitään muuta ole kuin itsekeskeistä vittuilua.
Sinulla taitaa olla paha empatiavaje. Kuulostat hyvin ikävältä ihmiseltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kertoa miehellesi, syyllistämättä, nuo asiat mitä kirjoitit avaukseen?
Toinen mitä tekisin on että en kerta kaikkiaan reagoisi tuohon passiivis-aggressiivisuuteen (huokailu ym.) mitenkään. Lähtisin vain iloisesti tapaamaan kavereitani. Ja jos hän puheen tasolla syyllistää sinua jotenkin niin en suostuisi siihen asemaan vaan vastailisin hyvin asialliseen sävyyn esim.
-joo, toi on varmaan kurjaa
-oispa kyllä tosi kiva jos sulla olisi joku jonka kanssa mennä (mutta ET ala surkuttelemaan tätä vaan asiallisesti toteat asian)
-joo, mä olen tosi onnellinen kun mulla on läheisiä ystäviä
-joo mä tiedän miten rankkaa on olla lasten kanssa kolmisin ilta! Just eilenkin kun sä olit harrastuksessa, mä olin aivan romuna kun sain ne nukkumaan, lol!Saattaa kuulostaa julmalta, mutt näin mies joutuu kohtaamaan omat tunteensa ja ottamaan vastuun niistä kun sinä et ala pyydellä anteeksi omia ystäviäsi etkä mene mukaan hänen murheeseensa. Näin toi ongelmallinen dynamiikka voi alkaa purkautua.
Kuulostaa ihan pelkästään puhtaalta yksinäiselle vittuilulta.
No mitäs se huokailu ja toisen kivojen menojen sabotointi sitten on? Ei sekään mitään muuta ole kuin itsekeskeistä vittuilua.
Jos ei pysty parisuhteeseen ja pitää saaha vaan kaverimenoja järjestettyä, niin sieltä peilistä se vika löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä taas on toisinpäin. Miehellä on ystäviä ja käyttää heihin aikaa, minulla ei ole ystäviä ja ei hirveästi aina aikaa. Toivon että ois ystäviä. Ovat ajan kanssa tippuneet pois.
Se ei ole sinun vastuullasi, mies kannattaisi patistaa johonki ryhmäharrastukseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Mutta niinhän sinä silloinkin jätät yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, kun lähdet kavereidesi kanssa jonnekin.
Ajattelen samoin. Aika ikävä hylkäämiskokemus tulla toistuvasti myös puolison hylkäämäksi sen lisäksi, että vanhemmat ovat hylänneet. Ja ap vielä ihmettelee miksei mies ole tyytyväinen yksikseen jäädessään.
Ja mikähän tähän on vaihtoehto? Että puoliso ei saa koskaan mennä yhtään mihinkään, ettei aikuiselle ihmiselle tule paha mieli?
Kyllä sillä yksinäiselläkin on velvollisuus kasvaa aikuiseksi, ja elää omien rajoitteidensa kanssa ilman että niistä tulee kohtuutonta taakkaa myös muille. Tai sitten saattaa päätyä vielä yksinäisemmäksi.
Onko aikuiseksi kasvaminen sitä, että joutuu sietämään parisuhteessa yksinäisyyttä? Yksinäisyyden kun saa sinkkunakin ollessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muutama tunti viikossa harrastuksiin ja toinen muutama ystävien tapaamiseen on aika paljon pois perheeltä. Tämä tarina voisi kuvata meidän suhdettamme, mutta minä olen nainen ja meillä mies tekee pitkää työpäivää omasta halustaan. Harrastaa paljon eikä hänellä riitä aikaa eikä mielenkiintoa minuun. Meillä poikkeaa myös tuo, että minä hoidan kaikki lasten käytännönasiat, eikä mies ole yhtäkään !! yötä uhrannut lasten takia valvomiseen. Huom! En ole kaikkea aikaa ollut kotiäiti. Mies harrastaa lasten kanssa ja tekee muuta hauskaa muutaman kerran kuukaudessa. Sitten mies ihmettelee, miksi olen niin katkera. Olen ehdottanut eroa, mutta ei kuulemma käy lasten takia=joutuisi ottamaan vastuuta omista lapsistaan ja maksamaan heistä elareita.
Voit täyttää eropaperit yksin ja homma etenee ihan ilman miehen suostumusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutama tunti viikossa harrastuksiin ja toinen muutama ystävien tapaamiseen on aika paljon pois perheeltä. Tämä tarina voisi kuvata meidän suhdettamme, mutta minä olen nainen ja meillä mies tekee pitkää työpäivää omasta halustaan. Harrastaa paljon eikä hänellä riitä aikaa eikä mielenkiintoa minuun. Meillä poikkeaa myös tuo, että minä hoidan kaikki lasten käytännönasiat, eikä mies ole yhtäkään !! yötä uhrannut lasten takia valvomiseen. Huom! En ole kaikkea aikaa ollut kotiäiti. Mies harrastaa lasten kanssa ja tekee muuta hauskaa muutaman kerran kuukaudessa. Sitten mies ihmettelee, miksi olen niin katkera. Olen ehdottanut eroa, mutta ei kuulemma käy lasten takia=joutuisi ottamaan vastuuta omista lapsistaan ja maksamaan heistä elareita.
Voit täyttää eropaperit yksin ja homma etenee ihan ilman miehen suostumusta.
Eikä sitä vastuutakaan tarvitse ottaa edes omista lapsistaan, jos ei halua. Elarit varmaan joutuu maksamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Mutta miehesi ei tarvitse välittää ,miten hänen lastensa äiti voi. Mies voi olla vapaasti katkera mustasukkainen taakka? Mieti vähän, millaisen mallin parisuhteesta annat lapsillemme.
Minulla oli AP:n kaltainen puoliso aikoinaan. Kun kaveriltas tuli kutsu kylään, niin sinne oli päästävä ja yhteiset suunnitelmat piti siirtää toiselle päivälle, muuten olin mustasukkainen puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Mutta miehesi ei tarvitse välittää ,miten hänen lastensa äiti voi. Mies voi olla vapaasti katkera mustasukkainen taakka? Mieti vähän, millaisen mallin parisuhteesta annat lapsillemme.
Hmm, ehkä tämän miehen mustasukkaisuus ei ihan aiheeton olekaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Mutta niinhän sinä silloinkin jätät yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, kun lähdet kavereidesi kanssa jonnekin.
Ajattelen samoin. Aika ikävä hylkäämiskokemus tulla toistuvasti myös puolison hylkäämäksi sen lisäksi, että vanhemmat ovat hylänneet. Ja ap vielä ihmettelee miksei mies ole tyytyväinen yksikseen jäädessään.
Ja mikähän tähän on vaihtoehto? Että puoliso ei saa koskaan mennä yhtään mihinkään, ettei aikuiselle ihmiselle tule paha mieli?
Kyllä sillä yksinäiselläkin on velvollisuus kasvaa aikuiseksi, ja elää omien rajoitteidensa kanssa ilman että niistä tulee kohtuutonta taakkaa myös muille. Tai sitten saattaa päätyä vielä yksinäisemmäksi.
Onko aikuiseksi kasvaminen sitä, että joutuu sietämään parisuhteessa yksinäisyyttä? Yksinäisyyden kun saa sinkkunakin ollessa.
Huonossa parisuhteessa ihminen kokee itsensä usein yksinäisemmäksi kuin sinkkuna ollessaan.
[quote
Ps. tässä kirjoittaessani tuli vielä mieleen, että ehkä siihen on syynsä että miehesi on paljon poissa? jos vääristelet hänen sanojaan, kuten vääristelit minun tekstiäni, niin en hirveästi ihmettele..
[/quote]
Asiaa sinänsä, ehkä luin väärin. Viimeinen kappaleesi oli kuitenkin varsin outo. --Vaikutit sinänsä symppikseltä viimeistä kappaletta lukuunottamatta, joten voisin hyökkäävyytesi perusteella olettaa, että jotenkin lannistat miestäsi. Kuten kerroin, minä haluaisin erota, mies ei. Miten sinun miehesi, suunnitteleeko mahdollisesti eroa?[/quote]
Tapa puhua tuntemattomille kertoo paljon asenteesta, omasta pahoinvoinnista jne. Kun tällainen ihminen, joka käyttäytyy pidäkkeettömän ilkeästi (netissä), pohtii ihmissuhdeongelmiaan, tämä tulee mieleen. En siis viittaa vain tähän keskusteluun, vaan yleiseen käytökseen. Joillakin on rajattomuutta, jonka kohteeksi voi joutua kuka tahansa tuntematonkin. Ja etenkin kuka tahansa tuntematon, se on anonyymien nettipalstojen kirous?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nuori nainen ja samassa tilanteessa kuin miehesi. Avomiehelläni on iso kaveriporukka ja aktiivinen harrastus jonka parissa kuluu paljon aikaa, ja jonka puitteissa tapaa kavereitaa ja juttelee heille päivättäin chätissä tai somessa, lisäksi viikoittain tapaa heitä. Minulla taas on aina ollut vähän kavereita, vain muutama tälläkin hetkellä, jotka kaikki asuvat muualla, kovin kaukana - taustallani rankkaa koulukiusaamista ihan eskarista asti. Joudun olemaan usein viikonloppuja yksin, koska miehellä on omia menoja, kavereiden illanistujaisia, harrastusmatkoja yms. ja tämän lisäksi työmatkoja välillä. minulla taas ei ole tuollaista ollenkaan, perus 8-4 työ ja yksinäinen kuntosaliharrastus. Olen oppinut olemaan yksin, olin yksin silloinkin kun en seurustellut. Koulussa ja töissä näin ihmisiä ja se riitti silloin, kun ei ollut ketään muuta kehen tavallaan verrata itseä ja omaa yksinäisyyttä. Nyt kun olemme parisuhteessa, ja miehellä paljon sosiaalisempi elämä, tunnen itseni erittäin yksinäiseksi ajoittain, koska tahtomattani tietysti vertaan itseäni häneen, ja mietin että olen ihan outo ja viallinen kun minulla ei ole sellaisia kavereita ja menoja. Olo tulee helposti mustasukkaiseksi ja epäileväiseksi, lähinnä siis siitä, että hänellä on kavereita ja menoja ja todennäköisesti hauskaa kavereiden kanssa (ei siis mustasukkaisuutta siten että pelkäisin hänen pettävän, luotan häneen siinä mielessä) ja minä kyhjötän samaan aikaan yksin kotona. Onneni on se, että mulla on kuitenkin hyvät välit perheeni kanssa ja he asuvat melko lähellä. Usein menenkin käymään kotona, jos miehellä on joku pidempi meno. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään kateellinen tai katkera siitä, että hänellä on menoja. Mutta ratkaisua tuohon ei oikein ole, muuta kuin koittaa oppia elämään asian kanssa ja hyväksyä olotilat. Jos tuo menee liian vaikeaksi ja raskaaksi, niin tietysti silloin on erottava. Koska kukaan toinen ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, se pitää lähteä itsestä. ja usein ihminen joka on ollut pitkään yksinäinen, ja jolla on vahva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne, ei siitä olosta pääse kokonaan eroon vaikka kaveriehdokkaita tuotaisiin hänelle tarjottimella. Itsellä on siis hyvänpäiväntuttuja ja ulkopuolisen silmään vaikutan jopa sosiaaliselta mutta kun en tunne yhteyttä ihmisiin niin olo on silti yksinäinen.
Mutta mielestäni jos toiselle osapuolelle parisuhteessa toisen yksinäisyydestä tulee taakka ja syyllisyys, silloin kannattaa miettiä onko suhteessa oikeasti järkeä. Vaikka pelottaa toisen puolesta, että hän ei pärjäisi jos lähdet niin silti kannattaa kuunnella itseä ja omia tarpeita. Ei se ole mikään parisuhde jos säälistä jää toisen luo... kyllä se mies pärjää vaikka lähtisitkin. Tietysti voit myös koittaa hyväksyä tilanteen sellaisena kun se on... jos mies pääsisi terapiaan siitä voisi olla hänelle iso apu. Itse olen oppinut hiukan muuttamaan omia ajatuksia ja nykyisin uusien ihmisten tapaaminen on vähän helpompaa. Työ sillä saralla on tosin kesken vielä :) olen alkanut hyväksyä sen, että koitan tehdä itse itseni onnelliseksi. Siten olen saanut hiukan enemmän nautittua yksin olemisesta silloin kun mies on poissa vaikka vaikeaa se vieläkin on.
Eikö sinua häiritse yhtään, että miehesi jakaa sen kaiken huomion muille, mikä kuuluisi sinulle? Ei tuota tilanne millään terapioilla korjata.
Ei häiritse yleensä, koska olemme muuten melkein kaiken ajan yhdessä, paitsi työaikana. Olisin mielestäni tosi itsekäs, jos vaatisin hänen kaiken huomion minulle vain siksi, ettei mulla ole omia ystäviä. Oli alusta saakka selvää, että tuo harrastus esim. on hänelle tärkeä ja ns. henkireikä rankan työn päälle ja se on minulle ok. Toki se on rankkaa minulle ajoittain henkisesti kun olen yksin pitkiäkin aikoja välillä, mutta ei sitä onneksi ihan kokoajan tapahdu. Ja kyllä minulle on terapiasta ollut iso apu, koska olen pystynyt hakemaan kontaktia muista suhteeni ulkopuolisista ihmisistä avoimemmin ja tekemään itse itseni onnelliseksi yksin ollessa, kun olen oivaltanut etten tarvitse aina miestä siihen että voi olla kivaa tai että hän ei ole se mikä tekee elämän yhtäkkiä auvoiseksi (niinkun joskus ehkä naivisti luulin). Ja että hänelläkin on oikeus tavata kavereitaan, eikä vain minua, vaikka hänen tyttöystävänsä olenkin. Tietysti tuo häiritsisi enemmän jos meillä ei olisi yhtään yhteistä aikaa eikä suhteesas muuten olis kaikki kunnossa (rakkautaa, läheisyyttä ja yhteistäkin tekemistä).
Vierailija kirjoitti:
[quote
Ps. tässä kirjoittaessani tuli vielä mieleen, että ehkä siihen on syynsä että miehesi on paljon poissa? jos vääristelet hänen sanojaan, kuten vääristelit minun tekstiäni, niin en hirveästi ihmettele..
Asiaa sinänsä, ehkä luin väärin. Viimeinen kappaleesi oli kuitenkin varsin outo. --Vaikutit sinänsä symppikseltä viimeistä kappaletta lukuunottamatta, joten voisin hyökkäävyytesi perusteella olettaa, että jotenkin lannistat miestäsi. Kuten kerroin, minä haluaisin erota, mies ei. Miten sinun miehesi, suunnitteleeko mahdollisesti eroa?
Tapa puhua tuntemattomille kertoo paljon asenteesta, omasta pahoinvoinnista jne. Kun tällainen ihminen, joka käyttäytyy pidäkkeettömän ilkeästi (netissä), pohtii ihmissuhdeongelmiaan, tämä tulee mieleen. En siis viittaa vain tähän keskusteluun, vaan yleiseen käytökseen. Joillakin on rajattomuutta, jonka kohteeksi voi joutua kuka tahansa tuntematonkin. Ja etenkin kuka tahansa tuntematon, se on anonyymien nettipalstojen kirous?
Kirjoittajan on myös otettava vastuu siitä, kun omasta elämästään kertoo julkisesti. Jokainen näkee sen tekstin omasta näkökulmastaan ja siitä vetää omia johtopäätöksiään. On ihan yhtä hyväksyttävää tuoda esille omat näkökantansa ja siitä vedetyt johtopäätökset.
Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?
T. täysin kaveriton ihminen
Kuulostaa ihan pelkästään puhtaalta yksinäiselle vittuilulta.