Lue keskustelun säännöt.
Mies kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa - onko muiden miehillä yksinäisyysongelmia?
20.02.2019 |
Meillä on kaksi pientä lasta, teen täyttä työviikkoa vaativassa työssä ja yritän parhaani mukaan olla lapsille läsnä kuitenkaan itseäni unohtamatta (koska mistä ammennan, jos oma laari on täysin tyhjä?). Yritän hoitaa omaa kuntoa, käydä pari kertaa viikossa lenkillä tms. Ystäviä en juuri tapaa, joskus soitellaan (ei perheen ajasta pois, käytän työmatkoja tähän) ja hyvin hyvin harvoin heitä näen kahvittelun tms. merkeissä. Nämä ystävien tapaamiset tapahtuvat max kerran tai kaksi kuukaudessa, yleensä harvemmin.
Tämän kaiken jaksaisin. Jaksan yövalvomiset, lasten uhmat, kiukuttelut ja vaatimukset. Mutta tämän lisäksi mun mies kuormittaa mua omalla yksinäisyydellään ja kaverittomuudellaan. Hänellä ei ole ketään ystävää/kavereita joita tavata tai joiden kanssa pitää yhteyttä. Myös hänen omat, kaukana asuvat vanhemmat kuuluvat tähän soppaan - hekään eivät pidä poikaansa mitään yhteyttä. Mikä tietysti syventään entisestään mieheni yksinäisyyden tunnetta.
Minä voin olla mieheni seurana, hänen ystävänsä, mutta meillä on myös lapset jotka tarvitsevat meitä, eikä ketään joka heitä ottaisi vaikka muutamaksi tunniksi illalla jotta olisimme hetken kahden miehen kanssa. Tämän lisäksi TARVITSEN (koen tämän elintärkeäksi) myös edes vähän omaa aikaa, erossa lapsista ja miehestä. Edes tunti kerran, pari viikossa. Ja joskus harvoin muutama tunti ystävän seurassa. Nyt meidän tilanne on se, että koen tämänkin olevan jotenkin liikaa ja mies omalla tavallaan syyllistää mua näistä ystävien näkemisistä tai yhteydenpidosta. Ei tietenkään yritä estää, mutta esimerkiksi huokailee ja voivotelee itseään, kun mulla on edessä kaverin kanssa vaikka kahvitreffit.
Olen tosi neuvoton - mitä tässä voi edes tehdä? Onko kukaan muu vastaavassa tilanteessa? Miehellä on ollut tätä yksinäisyysongelmaa käsittääkseni ihan aina.
Kommentit (134)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Kunpa oma puolisoni olisi samanlainen kuin sinä! En pyydä paljoa, vain sen, että edes joskus voisin tavata kavereitani ja lähteä näihin tapaamisiin mukavalla mielellä, en alakuloisena ja syyllisenä siitä ettei miehellä ole vastaavaa mahdollisuutta.
Minä myös patistan miestäni ottamaan omaa aikaa - tekemään sitä mistä nauttii ja minä voin hoitaa lapset/kodin. Oikeasti tarkoittaen, eikä vain sanahelinää.
Meissä on mieheni kanssa sekin ero, että minä todella nautin yksinäni olemisesta - suorastaan kaipaan yksinolon hetkiä! Olen aina ollut tällainen. Minulle ei ole mikään ongelma olla vaikka koko viikonloppu (miksei pidempäänkin) yksin, puhumatta kenellekään yhtään mitään. Joskus jos mies lähtee lasten kanssa vanhemmilleen, niin minä voin tehdä juurikin kaikkea tuota kuvailemaasi aivan yksin (harrastaa kulttuuria, luonnossa liikkumista, nauttia lasillisen hyvää viiniä kivassa viinibaarissa). Se ei ole minulle ongelma, mutta miehelleni se on.
No meillä on myös sellainen tilanne, ettei miehellä ole kavereita. Olen koittanut kannustaa tapaamaan entisiä kavereita, joihin yhteydenpito on hiipunut ajan myötä. Mutta hän taas ei voivottele tai valita yksinäisyyttä eikä sano edes kaipaavansa kavereita mikä on OK, mutta sitten kun minä lähden illanviettoon jonkun kaverin kanssa niin heti huomaa miehestä, ettei pidä siitä. Eli mun pitäisi olla aina kotona myös.
Tässä on ollut eroaikeet mielessä (muista syistä), mutta tavallaan huolettaa miehen pärjääminen jos erotaan, kun ei ole mitään ystäväpiiriä, joten tässä sitten roikutaan. Neuvoja en osaa siis antaa, mutta ymmärrä todellakin miltä tuo tuntuu.
Minä olen kyllä löytänyt harrastuksista kavereita, jopa ystäviä. Se on aika pitkälti itsestä kiinni.
Tilanteesi on raskas ap. Se kuormittaa sinua ja lopulta koko perheen dynamiikkaa. Voisitteko käydä yhdessä vaikka perheneuvolassa, jossa miehesi ehkä ymmärtää ettei hän voi nojata vain sinuun. Hänen täytyisi aktivoitua ja suunnata ulospäin.
Millainen hän oli suhteenne alussa? Eikö yksinäisyytensä haitannut silloin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Kunpa oma puolisoni olisi samanlainen kuin sinä! En pyydä paljoa, vain sen, että edes joskus voisin tavata kavereitani ja lähteä näihin tapaamisiin mukavalla mielellä, en alakuloisena ja syyllisenä siitä ettei miehellä ole vastaavaa mahdollisuutta.
Minä myös patistan miestäni ottamaan omaa aikaa - tekemään sitä mistä nauttii ja minä voin hoitaa lapset/kodin. Oikeasti tarkoittaen, eikä vain sanahelinää.
Meissä on mieheni kanssa sekin ero, että minä todella nautin yksinäni olemisesta - suorastaan kaipaan yksinolon hetkiä! Olen aina ollut tällainen. Minulle ei ole mikään ongelma olla vaikka koko viikonloppu (miksei pidempäänkin) yksin, puhumatta kenellekään yhtään mitään. Joskus jos mies lähtee lasten kanssa vanhemmilleen, niin minä voin tehdä juurikin kaikkea tuota kuvailemaasi aivan yksin (harrastaa kulttuuria, luonnossa liikkumista, nauttia lasillisen hyvää viiniä kivassa viinibaarissa). Se ei ole minulle ongelma, mutta miehelleni se on.
Jos joutuisit aina olemaan yksin, koska sinulla ei ole olisi ystäviä, niin tuskin sinäkään siitä enää nauttisit. Voisit edes hiukan yrittää asettua miehesi asemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kyllä löytänyt harrastuksista kavereita, jopa ystäviä. Se on aika pitkälti itsestä kiinni.
Tilanteesi on raskas ap. Se kuormittaa sinua ja lopulta koko perheen dynamiikkaa. Voisitteko käydä yhdessä vaikka perheneuvolassa, jossa miehesi ehkä ymmärtää ettei hän voi nojata vain sinuun. Hänen täytyisi aktivoitua ja suunnata ulospäin.
Millainen hän oli suhteenne alussa? Eikö yksinäisyytensä haitannut silloin?
Yksinäisten syyllistäminen "kaikki on vain itsestä kiinni"" -kommenteillaa ketään. Toisille ihmissuhteet ovat vaikeampia kuin toisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kyllä löytänyt harrastuksista kavereita, jopa ystäviä. Se on aika pitkälti itsestä kiinni.
Tilanteesi on raskas ap. Se kuormittaa sinua ja lopulta koko perheen dynamiikkaa. Voisitteko käydä yhdessä vaikka perheneuvolassa, jossa miehesi ehkä ymmärtää ettei hän voi nojata vain sinuun. Hänen täytyisi aktivoitua ja suunnata ulospäin.
Millainen hän oli suhteenne alussa? Eikö yksinäisyytensä haitannut silloin?
Yksinäisten syyllistäminen "kaikki on vain itsestä kiinni"" -kommenteillaa ketään. Toisille ihmissuhteet ovat vaikeampia kuin toisille.
- tuskin auttaa ketään. Kommentti lähti ennen aikojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Kunpa oma puolisoni olisi samanlainen kuin sinä! En pyydä paljoa, vain sen, että edes joskus voisin tavata kavereitani ja lähteä näihin tapaamisiin mukavalla mielellä, en alakuloisena ja syyllisenä siitä ettei miehellä ole vastaavaa mahdollisuutta.
Minä myös patistan miestäni ottamaan omaa aikaa - tekemään sitä mistä nauttii ja minä voin hoitaa lapset/kodin. Oikeasti tarkoittaen, eikä vain sanahelinää.
Meissä on mieheni kanssa sekin ero, että minä todella nautin yksinäni olemisesta - suorastaan kaipaan yksinolon hetkiä! Olen aina ollut tällainen. Minulle ei ole mikään ongelma olla vaikka koko viikonloppu (miksei pidempäänkin) yksin, puhumatta kenellekään yhtään mitään. Joskus jos mies lähtee lasten kanssa vanhemmilleen, niin minä voin tehdä juurikin kaikkea tuota kuvailemaasi aivan yksin (harrastaa kulttuuria, luonnossa liikkumista, nauttia lasillisen hyvää viiniä kivassa viinibaarissa). Se ei ole minulle ongelma, mutta miehelleni se on.
En ole tuo kelle vastasit, mutta kommentoin kuitenkin. Voisiko olla, että miehesi mielestä se oma aika ei tunnu nautinnolliselta, koska hän joutuu joka tapauksessa aina tekemään asiat yksin, poislukien tietysti lasten ja sinun kanssa vietetty aika. Sinä osaat siis nauttia yksinolosta, kun saat vastapainoksi myös viettää aikaa ja tehdä asioita ystävien kanssa. Miehelläsi tätä vaihtoehtoa ei ole. Yksinäisyys voi tuolloin omalla ajalla vain korostua ja lisätä pahaa oloa. En sano, että olisi oikein painostaa tai syyllistää tilanteesta sinua, mutta miehestäsi varmaan tuntuu aika pahalta. Loppuun lisäisin, että ihmiset luonnostaankin kaipaavat eri määriä omaa aikaa. Ei se siis tee miehestäsi huonompaa kuin sinä, jos hän ei viihdy yhtä hyvin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Kunpa oma puolisoni olisi samanlainen kuin sinä! En pyydä paljoa, vain sen, että edes joskus voisin tavata kavereitani ja lähteä näihin tapaamisiin mukavalla mielellä, en alakuloisena ja syyllisenä siitä ettei miehellä ole vastaavaa mahdollisuutta.
Minä myös patistan miestäni ottamaan omaa aikaa - tekemään sitä mistä nauttii ja minä voin hoitaa lapset/kodin. Oikeasti tarkoittaen, eikä vain sanahelinää.
Meissä on mieheni kanssa sekin ero, että minä todella nautin yksinäni olemisesta - suorastaan kaipaan yksinolon hetkiä! Olen aina ollut tällainen. Minulle ei ole mikään ongelma olla vaikka koko viikonloppu (miksei pidempäänkin) yksin, puhumatta kenellekään yhtään mitään. Joskus jos mies lähtee lasten kanssa vanhemmilleen, niin minä voin tehdä juurikin kaikkea tuota kuvailemaasi aivan yksin (harrastaa kulttuuria, luonnossa liikkumista, nauttia lasillisen hyvää viiniä kivassa viinibaarissa). Se ei ole minulle ongelma, mutta miehelleni se on.
Johtuu vain siitä, että et joudu olemaan aina ilman kavereita. Jos mitään muuta ei olisikaan kuin hiljaisia hetkiä yksiksesi niin sekoaisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihannenainen. Yleensähän asia on toisinpäin, nainen valittaa ettei miehestä ole tarpeeksi seuraa, se ei juttele eikä vietä riittävästi parisuhdeaikaa. Sinulla on kummallinen mies. Tuollainen nainen kelpaisi useimmille miehille. Mahtavaa lukea tällaista, meillä suomalaisilla jurrikoilla on vielä toivoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Kunpa oma puolisoni olisi samanlainen kuin sinä! En pyydä paljoa, vain sen, että edes joskus voisin tavata kavereitani ja lähteä näihin tapaamisiin mukavalla mielellä, en alakuloisena ja syyllisenä siitä ettei miehellä ole vastaavaa mahdollisuutta.
Minä myös patistan miestäni ottamaan omaa aikaa - tekemään sitä mistä nauttii ja minä voin hoitaa lapset/kodin. Oikeasti tarkoittaen, eikä vain sanahelinää.
Meissä on mieheni kanssa sekin ero, että minä todella nautin yksinäni olemisesta - suorastaan kaipaan yksinolon hetkiä! Olen aina ollut tällainen. Minulle ei ole mikään ongelma olla vaikka koko viikonloppu (miksei pidempäänkin) yksin, puhumatta kenellekään yhtään mitään. Joskus jos mies lähtee lasten kanssa vanhemmilleen, niin minä voin tehdä juurikin kaikkea tuota kuvailemaasi aivan yksin (harrastaa kulttuuria, luonnossa liikkumista, nauttia lasillisen hyvää viiniä kivassa viinibaarissa). Se ei ole minulle ongelma, mutta miehelleni se on.
Kunpa minun puolisoni olisi ollut kuin sinä. Ei riitä sormet laskemaan kuinka monta kertaa koetin sanoa kuinka tuollainen on pitkän päälle vain hyvästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän taitaa kaivata myls jotain arvostusta sinultakin.
Vierailija kirjoitti:
No meillä on myös sellainen tilanne, ettei miehellä ole kavereita. Olen koittanut kannustaa tapaamaan entisiä kavereita, joihin yhteydenpito on hiipunut ajan myötä. Mutta hän taas ei voivottele tai valita yksinäisyyttä eikä sano edes kaipaavansa kavereita mikä on OK, mutta sitten kun minä lähden illanviettoon jonkun kaverin kanssa niin heti huomaa miehestä, ettei pidä siitä. Eli mun pitäisi olla aina kotona myös.
Tässä on ollut eroaikeet mielessä (muista syistä), mutta tavallaan huolettaa miehen pärjääminen jos erotaan, kun ei ole mitään ystäväpiiriä, joten tässä sitten roikutaan. Neuvoja en osaa siis antaa, mutta ymmärrä todellakin miltä tuo tuntuu.
Kuinka suhtauduit miehesi kavereihin parisuhteenne ensimmäisinä viikkoina, kuukausina ja vuosina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne kuin miehelläsi, ei yhtään ystävää tai kaveria tältä uudelta paikkakunnalta johon 2v sitten muutimme, ja mulla on tosi ilkeät välinpitämättömät vanhemmat, he eivät pidä lapsiinsa mitään yhteyttä ja ovat hylänneet kaikki lapsensa siinä vaiheessa kun lapsi täytti 18v . (Heidän vastuu kuulemma loppui siihen ja onillaan olette siitä eteenpäin!).
Olen koko aikuisuutemi ollut orpo ilman mitään kontaktia vanhempiini. Se on tuonut hylätyn ja orvon, arvottoman olon, ettei merkitse omille vanhemmille yhtään mitään (ja että minun lapsenikin eli vanhempieni ainoat lapsenlapset saavat saman kohtelun, vanhempiani ei lapsenlapset kiinnosta rivätkä heitä näe ikinä). Tää on se avainpointti. Miehesi kärsii tästä samasta mutta ri löydä sanoja sille.Arvottomuuden ja hylätyksi tylemisen tunne on se asia mitä pitäishoitaa. Vaikka miehelles tarjottimella kannettaisiin kavereita se ei siltikään niiden kanssa ystävysty, ennenkuin tuo varsinainen ongelma on hoidettu. Mies ei tietrnkään itse tajua tilannettaan ja projisoi ongelman sinuun, syyttäen sinua. Syyttelyllä helpottaa omaa tuskaa kun ei halua kohdata todellista syytä ongelmilleen.
Ap, miehelle tekisi hyvää terapia. Kävin itse lyhytterapiassa yksityisellä kun en hslunnut mitään merkintöjä potilastietoihin. Maksoi 10 krt 750eur ja oli tosi hyvä.Ei se kavereita tuonut taivaasta tippuen mutta ymmärtän oikean syyn tilanteelle ja voin alkaa vähitellen muuttamaan uskomuksia jaajatuksia itsestäni. Että olenkin arvokas, en arvoton. Että olenkin tärkeä, enkä ”ihan sama”.
Tsemppiä!
Voi kiitos sinulle kommentistasi ja pointeistasi. Tässä yksi syy, miksi ylipäätään tähän foorumiin mitään kirjoittaa. Kiitos kun viitsit nähdä tämän vaivan.
KYLLÄ, aivan totta! Tämä varmasti on juuri se "ydin" - vanhempien välinpitämättömyydestä kumpuava arvottomuuden tunne! Meillä myös nämä isovanhemmat eivät piittaa lapsenlapsistaan, he ovat muodollisesti yhteydessä joskus - jotta voivat sanoa olleensa, mutta mitään todellista lämpöä ja empatiaa heiltä on turha hakea. Tämä kaikki oli minulle suuri järkytys, mutta miehelleni se tietysti on paljon enemmän, eli trauma. Sen syvyyttä voi vain arvailla.
Nämä samat vanhemmat kohtelevat miehen siskoa ja tämän lapsia aivan eri tavalla. Toki heidän tunne-elämänsä köyhyys varmasti vaikuttaa yhtälailla myös siskoon, mutta se näyttäytyy ulospäin eri tavalla. Sisko oireilee myös hieman eri tavalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen hän on aika väkivaltainen (henkisesti). Miehen äiti on myös henkisesti väkivaltainen ja dominoiva.
Niin, miten lapsuudesta asti kumpuava arvottomuus käännetään muuksi, se onkin mielenkiintoinen kysymys. En tiedä suostuisiko mies terapiaan, mutta se varmasti olisi hänen tapauksessaan ainoa mahdollisuus tehdä asialle edes jotain.
Hienoa, että olet saanut oman historiasi edes jotenkin järjestykseen omassa mielessäsi. Se mitä vanhempasi tekivät / tekevät on todella väärin, etkä sinä ole sellaista ansainnut (ei yksikään lapsi ole). Kaikkea hyvää sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Onko? Mikset siinä tapauksessa kutsu häntä mukaan ystäviesi seuraan? Jos ihmisellä on huonot perhesuhteet eikä ystäviä, niin hänelle se voisi merkitä todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Muutama tunti viikossa harrastuksiin ja toinen muutama ystävien tapaamiseen on aika paljon pois perheeltä. Tämä tarina voisi kuvata meidän suhdettamme, mutta minä olen nainen ja meillä mies tekee pitkää työpäivää omasta halustaan. Harrastaa paljon eikä hänellä riitä aikaa eikä mielenkiintoa minuun. Meillä poikkeaa myös tuo, että minä hoidan kaikki lasten käytännönasiat, eikä mies ole yhtäkään !! yötä uhrannut lasten takia valvomiseen. Huom! En ole kaikkea aikaa ollut kotiäiti. Mies harrastaa lasten kanssa ja tekee muuta hauskaa muutaman kerran kuukaudessa. Sitten mies ihmettelee, miksi olen niin katkera. Olen ehdottanut eroa, mutta ei kuulemma käy lasten takia=joutuisi ottamaan vastuuta omista lapsistaan ja maksamaan heistä elareita.
Miten niin ero ei käy? Ei se ole mikään kysymys, missä molempien pitää olla samaa mieltä, riittää että toinen sen haluaa.
Tietenkään miehesi ei suostu eroon, hänellähän on kaikki täydellisesti nyt. Sinä puolestasi olet typerys, jos suostut jatkamaan tuollaista liittoa.
Ei kaikki naiset ole tuollaisia. Mulla ei ole ikinä ollut kavereita (olen nainen). Lapsuus oli yhtä helvettiä ja sadistiset väkivaltaiset vanhemmat kielsivät tuolloin kaikki kaverisuhteet (olin aina ”vankilassa” kotona, en saanut tuoda kavereita enkä mennä kavereille.
Myöhemmin en osannut etsiä kavereita ja nyt oon jo 44v. Mulla ei ikinä ole ollut mitään sydänystävää tai kaveria, vain hyvänpäiväntuttuja.