Lue keskustelun säännöt.
Mies kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa - onko muiden miehillä yksinäisyysongelmia?
20.02.2019 |
Meillä on kaksi pientä lasta, teen täyttä työviikkoa vaativassa työssä ja yritän parhaani mukaan olla lapsille läsnä kuitenkaan itseäni unohtamatta (koska mistä ammennan, jos oma laari on täysin tyhjä?). Yritän hoitaa omaa kuntoa, käydä pari kertaa viikossa lenkillä tms. Ystäviä en juuri tapaa, joskus soitellaan (ei perheen ajasta pois, käytän työmatkoja tähän) ja hyvin hyvin harvoin heitä näen kahvittelun tms. merkeissä. Nämä ystävien tapaamiset tapahtuvat max kerran tai kaksi kuukaudessa, yleensä harvemmin.
Tämän kaiken jaksaisin. Jaksan yövalvomiset, lasten uhmat, kiukuttelut ja vaatimukset. Mutta tämän lisäksi mun mies kuormittaa mua omalla yksinäisyydellään ja kaverittomuudellaan. Hänellä ei ole ketään ystävää/kavereita joita tavata tai joiden kanssa pitää yhteyttä. Myös hänen omat, kaukana asuvat vanhemmat kuuluvat tähän soppaan - hekään eivät pidä poikaansa mitään yhteyttä. Mikä tietysti syventään entisestään mieheni yksinäisyyden tunnetta.
Minä voin olla mieheni seurana, hänen ystävänsä, mutta meillä on myös lapset jotka tarvitsevat meitä, eikä ketään joka heitä ottaisi vaikka muutamaksi tunniksi illalla jotta olisimme hetken kahden miehen kanssa. Tämän lisäksi TARVITSEN (koen tämän elintärkeäksi) myös edes vähän omaa aikaa, erossa lapsista ja miehestä. Edes tunti kerran, pari viikossa. Ja joskus harvoin muutama tunti ystävän seurassa. Nyt meidän tilanne on se, että koen tämänkin olevan jotenkin liikaa ja mies omalla tavallaan syyllistää mua näistä ystävien näkemisistä tai yhteydenpidosta. Ei tietenkään yritä estää, mutta esimerkiksi huokailee ja voivotelee itseään, kun mulla on edessä kaverin kanssa vaikka kahvitreffit.
Olen tosi neuvoton - mitä tässä voi edes tehdä? Onko kukaan muu vastaavassa tilanteessa? Miehellä on ollut tätä yksinäisyysongelmaa käsittääkseni ihan aina.
Kommentit (134)
Mies kuullostaa läheisriippuvaiselta ja lisäksi kiinnostaa mikä on hänen panoksensa perheen ja OMAN HYVINVOINTINSA eteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Mulle tulee tästä mieleen monet tuntemani aiemmin "nössö"-naiset, jotka sitten nuorina aikuisian kokevat heräämisen terapian tai itsehoito-oppaiden kautta. He voimaantuvat, ja sen jälkeen "kukaan ei enää kävele heidän ylitsensä"- eli heistä tulee sietämättömiä tyranneja varsinkin opiskelu- ja työelämässä. Heiltä nimittäin katoaa taju siitä, että ihan joka asiassa ja tilanteessa heidän mielipidettään ei voi ottaa huomioon, koska on muitakin ihmisiä ja mielipiteitä, ja niiden suhteen tehdään kompromisseja.
ELi mietin että millainen ystävyyssuhde sinulle kelpaisi? Sellainen, missä et ikinä joutuisi joustamaan tai tekemään asioita, joista et niin välitä? Koska oikeasti ystävyyssuhde on ihan kuin mikä tahansa muukin ihmissuhde: siinäkin joustetaan välillä omista haluista toisen hyväksi, koska se toinen osapuolikin tekee niin. Nyt kuulostaa siltä, että koska aikanaan olit liian nössö, nyt et enää osaa normaalia joustamista ystävyyssuhteissa.
Jos oikeasti olet tilanteeseen tyytyväinen, niin hyvä niin. Mutta jos et ole, terapia voisi auttaa sinuakin.
Jo lapsesta asti olen saanut olla yksin, jos en ole käynyt kysymässä ketään kaveriksi/leikkimään. Jostain syystä "kukaan ei tule kotoa hakemaan" koski vain minua, eli sain tosiaan viettää aikaa yksin jos en itse ollut se, joka lähti muita kyselemään. Muilla kyllä oli oikeus odotella kotona seuraa - ja kyllä heitä sieltä kysyttiinkin. Nuoruudessa jatkui siten, etten esimerkiksi saanut synttäri- tai bilekutsuja. Muu kaveripiiri lähti reissaamaan puhumatta minulle mitään. Jos jotain omaa yritti ehdottaa, "ei jaksa", "ei kiinnosta" tai ei mitään vastausta. Kelpasin kyllä seuraksi, jos itse menin kysymään ja suostuin lähtemään minne muut ehdottivat, mutta mikään minun ehdotukseni ei kelvannut. Enkä ole tietääkseni mikään outolintu, kyse saattoi olla esimerkiksi pelkästä baarin valinnasta.
Omaan kotiin muutettuani minä olin ainut joka vieraili toisten luona, asuttiin samassa kaupungissa, yhtä pitkä matka olisi ollut molempiin suuntiin. Kolmen vuoden aikana kaverini kävivät kylässä yhteensä kolme kertaa, minä yritin viikottain olla jollain tavalla yhteydessä.
Väsyin näiden polarisoituneiden suhteiden ylläpitoon, ei voinut olla pelkästään minun vastuullani pitää yllä "ystävyys"suhteita, ja lopetin yhteydenpidon. Tästä on noin tosiaan reilu 15 vuotta, ja sen jälkeen olen viettänyt käytännössä kaiken vapaa-aikani joko yksin tai puolisoni (*) kanssa. Totta kai joskus kaipaisi seuraa vaikka katsomaan jotain matsia, toisaalta olen jo mukavoitunut siihen ettei tarvitse mennä kenenkään muun tahtiin. Kaipaan ihan normaalia kaksisuuntaista yhteyttä, enkä toisaalta ole kovin ronkeli tekemistenkään suhteen.
Nössöpuheista veikkaan: vastasin juuri toiselle miehelle?
(*) Joku aiemmassa viestissä ihmetteli, miten joku voi olla parisuhteessa mutta kaveriton. Parisuhteen olen saanut sillä tavalla, että olen aina tullut itseasiassa paremmin toimeen naisten kuin miesten kanssa. Olen naimisissa ja lapsiakin on. Enkä ole edes mitenkään feminiininen, mutta jostain syystä miesten kanssa asiat vain eivät toimi. Perisuomalainen ei-kompetentti itsevarmuus ja läpitunkeva pätemisen tarve ilman tietämystä tuntuu olevan nimenomaan miehissä vahvana. En oikein tahdo jaksaa sitä.
Naisena minulla on vastaavia kokemuksia ystävyyssuhteista. Välillä tuntuu siltä, etten ole sosiaalisesti jollain tavalla riittävän herkästi virittynyt naisten välistä vuorovaikutusta ajatellen.
Mitäs ihmettä, miehen ajatuksia joihin voin samaistua - NAISENA!
Vierailija kirjoitti:
Mies kuullostaa läheisriippuvaiselta ja lisäksi kiinnostaa mikä on hänen panoksensa perheen ja OMAN HYVINVOINTINSA eteen?
Ei minusta. Toiset kaipaavat parisuhteessa enemmän yhteistä aikaa kumppanin kanssa kuin toiset. Se on ongelma ainoastaan silloin, jos käsitykset asiasta ovat kumppanin kanssa hyvin erilaisia.
Onko ap:lla välttelevä kiintymyssuhdetyyli? Ärsyttääkö sinua, jos mies osoittaa tarvitsevansa sinua jollain tavalla? Koetko silloin miehen liian vaativana? Monissa eropareissa toinen on kiintymyssuhdetyyliltään takertuva ja toinen välttelevä, mikä kärjistää suhteen ongelmia.
Et sinä voi tehdä mitään ellette ala hengailemaan pariskuntia yhdessä, joku sinun kaverisi puolisoineen ja te?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Kunpa oma puolisoni olisi samanlainen kuin sinä! En pyydä paljoa, vain sen, että edes joskus voisin tavata kavereitani ja lähteä näihin tapaamisiin mukavalla mielellä, en alakuloisena ja syyllisenä siitä ettei miehellä ole vastaavaa mahdollisuutta.
Minä myös patistan miestäni ottamaan omaa aikaa - tekemään sitä mistä nauttii ja minä voin hoitaa lapset/kodin. Oikeasti tarkoittaen, eikä vain sanahelinää.
Meissä on mieheni kanssa sekin ero, että minä todella nautin yksinäni olemisesta - suorastaan kaipaan yksinolon hetkiä! Olen aina ollut tällainen. Minulle ei ole mikään ongelma olla vaikka koko viikonloppu (miksei pidempäänkin) yksin, puhumatta kenellekään yhtään mitään. Joskus jos mies lähtee lasten kanssa vanhemmilleen, niin minä voin tehdä juurikin kaikkea tuota kuvailemaasi aivan yksin (harrastaa kulttuuria, luonnossa liikkumista, nauttia lasillisen hyvää viiniä kivassa viinibaarissa). Se ei ole minulle ongelma, mutta miehelleni se on.
Miksi se viinilasillinen pitää vetää siellä baarissa? Miksi ei kotona? Jos niin yksinolosta tykkäät. Sieltä baarista voi tarttua joku ukko mukaan jonka kanssa harrastat haureutta ja olet uskoton.
Hohhoijaa, ettei aikuinen äijä huokailematta selviä paria tuntia yksin. Ei yksinolokaan pahasta ole, jos te kuitenkin jumitatte suurimman osan vapaa-ajasta siellä kotona lasten takia. Se on kaikista varmin tapa tuhota suhde juurikin, että jumitetaan nenät vastakkain lapsiperheessä. Siitä ne erolapset ja huolto-tapaamis-yms. kiistat syntyy, ja kaikki ovat vielä yksinäisempiä kuin aikaisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaa aikaa kirjoitti:
Hohhoijaa, ettei aikuinen äijä huokailematta selviä paria tuntia yksin. Ei yksinolokaan pahasta ole, jos te kuitenkin jumitatte suurimman osan vapaa-ajasta siellä kotona lasten takia. Se on kaikista varmin tapa tuhota suhde juurikin, että jumitetaan nenät vastakkain lapsiperheessä. Siitä ne erolapset ja huolto-tapaamis-yms. kiistat syntyy, ja kaikki ovat vielä yksinäisempiä kuin aikaisemmin.
Täyttä roskaa. Isäni katosi omiin harrastuksiinsa ja äiti sai yksikseen olosta parisuhteessa tarpeekseen. Olen eroperheen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.
Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.
Minulla naisena sama tarina - en sovi yleiseen muottiin ja viihdyn yksin - tosin sillä erolla, ettei ole puolisoa ja lapsia ei tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ap:lla välttelevä kiintymyssuhdetyyli? Ärsyttääkö sinua, jos mies osoittaa tarvitsevansa sinua jollain tavalla? Koetko silloin miehen liian vaativana? Monissa eropareissa toinen on kiintymyssuhdetyyliltään takertuva ja toinen välttelevä, mikä kärjistää suhteen ongelmia.
Ap:n mies kuulostaa takertuvalta ja uhriutuvalta. Ap sen sijaan kirjoittanut musta nätisti miehestään, haluaa että miehellä olisi kaikki hyvin. Mutta ap ei suostu myöskään olemaan vastuussa miehen tunteista ja kaverittomuudesta ja tämä on terve asenne. Apn kiintymyssuhde vaikuttaisi tämän tiedon perusteella olevan ihan ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap:lla välttelevä kiintymyssuhdetyyli? Ärsyttääkö sinua, jos mies osoittaa tarvitsevansa sinua jollain tavalla? Koetko silloin miehen liian vaativana? Monissa eropareissa toinen on kiintymyssuhdetyyliltään takertuva ja toinen välttelevä, mikä kärjistää suhteen ongelmia.
Ap:n mies kuulostaa takertuvalta ja uhriutuvalta. Ap sen sijaan kirjoittanut musta nätisti miehestään, haluaa että miehellä olisi kaikki hyvin. Mutta ap ei suostu myöskään olemaan vastuussa miehen tunteista ja kaverittomuudesta ja tämä on terve asenne. Apn kiintymyssuhde vaikuttaisi tämän tiedon perusteella olevan ihan ok.
T: Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kilometrin pituinen aloitus ja kaikki taas niin huonosti. Satutunti iskenyt jälleen päälle.
Vierailija kirjoitti:
[Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Tässä oli hyvä näkökulma, joka sopii myös omaan tapaukseeni. Kun olen levittänyt luonnostaan jonkinlaista kiltin ihmisen vaikutelmaa ympärilleni, niin olen päätynyt toisten kynnysmatoksi. Kun sitten olen ilmaissut jämäkkyyttä jossain asiassa, niin tämä on tullut muille hirveänä loukkauksena ja jopa välejä on sitten katkaistu. Niin huonoja kokemuksia, että aika korkea kynnys lähteä edes etsimään mitään seuraa, vaikka vaimon mielestä olen liian yksinäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.
Tässä oli hyvä näkökulma, joka sopii myös omaan tapaukseeni. Kun olen levittänyt luonnostaan jonkinlaista kiltin ihmisen vaikutelmaa ympärilleni, niin olen päätynyt toisten kynnysmatoksi. Kun sitten olen ilmaissut jämäkkyyttä jossain asiassa, niin tämä on tullut muille hirveänä loukkauksena ja jopa välejä on sitten katkaistu. Niin huonoja kokemuksia, että aika korkea kynnys lähteä edes etsimään mitään seuraa, vaikka vaimon mielestä olen liian yksinäinen.
Iso osa ihmisistä on sen verran kusipäitä, ettei heidän seuraansa tee mieli hakeutua. Monille ystävyyssuhteetkin ovat pelkkää sosiaalista peliä, jossa lähinnä toisen kustannuksella nostatetaan omaa itsetuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.
Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".
Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?
Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.
Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.
Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.
Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.
Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.
Onko? Mikset siinä tapauksessa kutsu häntä mukaan ystäviesi seuraan? Jos ihmisellä on huonot perhesuhteet eikä ystäviä, niin hänelle se voisi merkitä todella paljon.
Ai ap:stako se vaan on kiinni missä seurassa ystäväporukalla tavataan? Että jos on tyttöjen ilta tms. niin sitten on ihan ok, että yksi raahaa sinne miehensä mukaan?
Sori, mutta jos mä haluan virkistäytyä mun naispuolisten ystävien seurassa, niin ei sinne kyllä raahata ketään ylimääräisiä mukaan, paitsi ihan hätätapauksessa.
Se mitä ap voisi tehdä olisi alkaa kutsua kylään muita pariskuntia. Jos siis mieskin siitä pitäisi. Sitten jos mies taas on tyyppiä mikään ei käy, niin sitten olkoon yksikseen.
Sun mielestäkö naisten kuuluu olla naisten kanssa ja miesten miesten kanssa? Pariskunnistakin tämä jako kun tavataan? Ei kiva.
Vierailija kirjoitti:
Jandemar kirjoitti:
Miehesi tarvitsee harrastuksen mistä hän voi löytää itselleen ystäviä. Itsellä ainakin harrastuksen myötä on tullut paljon uusia kavereita joiden kanssa ollaan enemmän tai vähemmän tekemisissä.
Hänellä on harrastuksia! Harrastaa aktiivisesti yhtä joukkuelajia ja toinen tärkeä harrastus on sellainen, että tapaa kyllä useimmiten ihmisiä sen puitteissa. Eipä ole mitään rakentunut siltikään.
Kyllä näitä ideoita on mietitty ja rakenneltu monen monituista vuotta, mutta kun ei niin ei.
Eihän häneltä sitten mitään puutu, tapaa paljon ihmisiä ja sinä luultavasti viet loput voimat. Turhaa kitiset. Veljiä?
Tuo on niin ahdistavaa...tiedän kokemuksesta. En enää koskaan hanki miestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap:lla välttelevä kiintymyssuhdetyyli? Ärsyttääkö sinua, jos mies osoittaa tarvitsevansa sinua jollain tavalla? Koetko silloin miehen liian vaativana? Monissa eropareissa toinen on kiintymyssuhdetyyliltään takertuva ja toinen välttelevä, mikä kärjistää suhteen ongelmia.
Ap:n mies kuulostaa takertuvalta ja uhriutuvalta. Ap sen sijaan kirjoittanut musta nätisti miehestään, haluaa että miehellä olisi kaikki hyvin. Mutta ap ei suostu myöskään olemaan vastuussa miehen tunteista ja kaverittomuudesta ja tämä on terve asenne. Apn kiintymyssuhde vaikuttaisi tämän tiedon perusteella olevan ihan ok.
T: Ap
Ei, en ole ap mutta myönnän että luin ap:n viestin aika emotionaalisten filttereiden läpi. AP:n kirjoitus herätti minussa vahvoja muistikuvia ja tunteita omasta nuoruudestani. Kun oli 20-23 vuotias, seurustelin ja osan aikaa siitä olin avoliitossa miehen kanssa, joka muistutti ap:n miestä. Ex-miehelläni ei myöskään ollut ystäviä, ei lukiosta, ei armeijasta, ei amk-opinnoista eikä harrastuksesta. Hän myös kärsi yksinäisyydestään ja vertaili itseään miehiin, jotka olivat osa isoa kaveriporukkaa. Hänen lapsuudenperheensä vuorovaikutus oli jäykkää ja niukkaa. Lähinnä keskivahvassa humalassa heillä alkoi juttu luistamaan.
Alettuani seurustella tuon ex:n kanssa, hänellä oli suuret toiveet minun (tai ylipäätään seurustelun) suhteen. Hän toivoi kauttani saavansa ison kaveriporukan, jossa viettää aikaa ilman, että hänen täytyisi tehdä varsinaista sosiaalista työtä. Hänen toiveenaan oli, että minä kannattelisin tätä kaveriporukkaa ja hänen riittäisi vain tulla porukan mukana. Aluksi järjestinkin isommalla porukalla illanistujaisia, mutta mies ei päässyt niissä oikein jutunjuureen muiden miesten kanssa. Hänen tapansa olla vuorovaikutuksessa oli töksähtelevää, tilanteeseen sopimatonta, vähän itsekeskeistä ja jopa passiivis-aggressiivista. Hän saattoi mm. vaihtaa ykskaks puheenaihetta, vaikka muilla oli vielä hyvät jutut kesken. Jos muut eivät lähteneet hänen juttuunsa niin innolla mukaan, hän saattoi näyttävästi möksöttää olemalla hiljaa ja ryystämällä dramaattisesti olutta. Itse hän ei vaikuttanut olevan kovin tietoinen omasta sosiaalisesta käytöksestään, ja saattoi jälkeenpäin haukkua porukassa olleita ihmisiä pelleiksi yms.
Minua hän syyllisti omien kavereiden tapaamisesta ja lopulta aloinkin jossain määrin erkaantua ystävistäni kun koin helpommaksi vain viettää aikaa miehen kanssa kuin seurata hänen passiivis-aggressiivista uhriutumistaan. Esim. jos olin reilun tunnin kävelylenkillä kaverin kanssa lauantai-iltapäivänä, mies saattoi siinä ajassa laittaa 10 tekstiviestiä tyyliin "joo-o mitähän sitä tekis" tai "on vähä tylsää". Ja meillä oli kuitenkin miehen kanssa luvassa yhteinen lauantai-illan illanvietto!
Olin nuori ja naiivi, enkä osannut selvästi nähdä, että tuo miehen käytös minua kohtaan oli oikeasti epäreilua ja jopa henkistä hyväksikäyttöä. Koin olevani vastuussa miehen psyykkisestä hyvinvoinnista ja koin syyllisyyttä siitä, että minulla oli ystäviä ja hänellä ei. Nyt jälkikäteen tajuan, että tuo kuvio oli oikeasti ihan vinoutunut. Tuo mies olisi tarvinnut jotain terapiaa, jossa olisi voinut pureutua lapsuudenperheensä omituiseen vuorovaikutukseen, oppia taitoja olla muiden ihmisten kanssa ja oppia vastuuta siitä, että omaa onnellisuutta ei voi laittaa loppujen lopuksi toisen ihmisen harteille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap:lla välttelevä kiintymyssuhdetyyli? Ärsyttääkö sinua, jos mies osoittaa tarvitsevansa sinua jollain tavalla? Koetko silloin miehen liian vaativana? Monissa eropareissa toinen on kiintymyssuhdetyyliltään takertuva ja toinen välttelevä, mikä kärjistää suhteen ongelmia.
Ap:n mies kuulostaa takertuvalta ja uhriutuvalta. Ap sen sijaan kirjoittanut musta nätisti miehestään, haluaa että miehellä olisi kaikki hyvin. Mutta ap ei suostu myöskään olemaan vastuussa miehen tunteista ja kaverittomuudesta ja tämä on terve asenne. Apn kiintymyssuhde vaikuttaisi tämän tiedon perusteella olevan ihan ok.
T: Ap
Ei, en ole ap mutta myönnän että luin ap:n viestin aika emotionaalisten filttereiden läpi. AP:n kirjoitus herätti minussa vahvoja muistikuvia ja tunteita omasta nuoruudestani. Kun oli 20-23 vuotias, seurustelin ja osan aikaa siitä olin avoliitossa miehen kanssa, joka muistutti ap:n miestä. Ex-miehelläni ei myöskään ollut ystäviä, ei lukiosta, ei armeijasta, ei amk-opinnoista eikä harrastuksesta. Hän myös kärsi yksinäisyydestään ja vertaili itseään miehiin, jotka olivat osa isoa kaveriporukkaa. Hänen lapsuudenperheensä vuorovaikutus oli jäykkää ja niukkaa. Lähinnä keskivahvassa humalassa heillä alkoi juttu luistamaan.
Alettuani seurustella tuon ex:n kanssa, hänellä oli suuret toiveet minun (tai ylipäätään seurustelun) suhteen. Hän toivoi kauttani saavansa ison kaveriporukan, jossa viettää aikaa ilman, että hänen täytyisi tehdä varsinaista sosiaalista työtä. Hänen toiveenaan oli, että minä kannattelisin tätä kaveriporukkaa ja hänen riittäisi vain tulla porukan mukana. Aluksi järjestinkin isommalla porukalla illanistujaisia, mutta mies ei päässyt niissä oikein jutunjuureen muiden miesten kanssa. Hänen tapansa olla vuorovaikutuksessa oli töksähtelevää, tilanteeseen sopimatonta, vähän itsekeskeistä ja jopa passiivis-aggressiivista. Hän saattoi mm. vaihtaa ykskaks puheenaihetta, vaikka muilla oli vielä hyvät jutut kesken. Jos muut eivät lähteneet hänen juttuunsa niin innolla mukaan, hän saattoi näyttävästi möksöttää olemalla hiljaa ja ryystämällä dramaattisesti olutta. Itse hän ei vaikuttanut olevan kovin tietoinen omasta sosiaalisesta käytöksestään, ja saattoi jälkeenpäin haukkua porukassa olleita ihmisiä pelleiksi yms.
Minua hän syyllisti omien kavereiden tapaamisesta ja lopulta aloinkin jossain määrin erkaantua ystävistäni kun koin helpommaksi vain viettää aikaa miehen kanssa kuin seurata hänen passiivis-aggressiivista uhriutumistaan. Esim. jos olin reilun tunnin kävelylenkillä kaverin kanssa lauantai-iltapäivänä, mies saattoi siinä ajassa laittaa 10 tekstiviestiä tyyliin "joo-o mitähän sitä tekis" tai "on vähä tylsää". Ja meillä oli kuitenkin miehen kanssa luvassa yhteinen lauantai-illan illanvietto!
Olin nuori ja naiivi, enkä osannut selvästi nähdä, että tuo miehen käytös minua kohtaan oli oikeasti epäreilua ja jopa henkistä hyväksikäyttöä. Koin olevani vastuussa miehen psyykkisestä hyvinvoinnista ja koin syyllisyyttä siitä, että minulla oli ystäviä ja hänellä ei. Nyt jälkikäteen tajuan, että tuo kuvio oli oikeasti ihan vinoutunut. Tuo mies olisi tarvinnut jotain terapiaa, jossa olisi voinut pureutua lapsuudenperheensä omituiseen vuorovaikutukseen, oppia taitoja olla muiden ihmisten kanssa ja oppia vastuuta siitä, että omaa onnellisuutta ei voi laittaa loppujen lopuksi toisen ihmisen harteille.
Sinulla on ilmeisesti ollut elämässäsi paremmat mahdollisuudet kartuttaa sosiaalista pääomaasi kuin exälläsi (hankala perhetausta). Se ei silti tee sinusta parempaa ihmistä.
Naisena minulla on vastaavia kokemuksia ystävyyssuhteista. Välillä tuntuu siltä, etten ole sosiaalisesti jollain tavalla riittävän herkästi virittynyt naisten välistä vuorovaikutusta ajatellen.