Mies kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa - onko muiden miehillä yksinäisyysongelmia?

Lähisuvussa on kokemusta naisista, jotka katkoivat miehen suhteet ystäväpiiriin, joten en ihmettele. Sen sijaan pidän kyllä tuollaisen vaimon käytöstä lyhytnäköisenä typeryytenä. 

Omat kokemukseni seurusteluista ennen nykyistäni: miehet ovat tosi usein yksinäisiä. Naisystäviä (exiä) saattoi olla pilvin pimein, mutta heihin yhteyden pito "kun Maijakin haluaa vielä seurustella" muodostui ongelmalliseksi. Puolisolla sitten oli kavereita, ja ilokseni huomasin, että jopa muita kuin "porukkakavereita", itse asiassa hänellä on keskustelevia suhteita muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa. Se kyllä auttaa koko olemisessa, minun ei tarvitse olla hänelle "kaikkea". Näiden aiempien seurustelukumppanien kanssa vaatimukset olla kaikkea aina olivat kerta kaikkiaan ahdistavia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.

Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".

Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?

Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.

Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.

Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.

Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.

Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.

Onko? Mikset siinä tapauksessa kutsu häntä mukaan ystäviesi seuraan? Jos ihmisellä on huonot perhesuhteet eikä ystäviä, niin hänelle se voisi merkitä todella paljon.

Ai ap:stako se vaan on kiinni missä seurassa ystäväporukalla tavataan? Että jos on tyttöjen ilta tms. niin sitten on ihan ok, että yksi raahaa sinne miehensä mukaan?

Sori, mutta jos mä haluan virkistäytyä mun naispuolisten ystävien seurassa, niin ei sinne kyllä raahata ketään ylimääräisiä mukaan, paitsi ihan hätätapauksessa. 

Se mitä ap voisi tehdä olisi alkaa kutsua kylään muita pariskuntia. Jos siis mieskin siitä pitäisi. Sitten jos mies taas on tyyppiä mikään ei käy, niin sitten olkoon yksikseen.

Vierailija kirjoitti:

.

Minä voin olla mieheni seurana, hänen ystävänsä, mutta meillä on myös lapset jotka tarvitsevat meitä, eikä ketään joka heitä ottaisi vaikka muutamaksi tunniksi illalla jotta olisimme hetken kahden miehen kanssa. Tämän lisäksi TARVITSEN (koen tämän elintärkeäksi) myös edes vähän omaa aikaa, erossa lapsista ja miehestä. Edes tunti kerran, pari viikossa. Ja joskus harvoin muutama tunti ystävän seurassa. Nyt meidän tilanne on se, että koen tämänkin olevan jotenkin liikaa ja mies omalla tavallaan syyllistää mua näistä ystävien näkemisistä tai yhteydenpidosta. Ei tietenkään yritä estää, mutta esimerkiksi huokailee ja voivotelee itseään, kun mulla on edessä kaverin kanssa vaikka kahvitreffit.

Olen tosi neuvoton - mitä tässä voi edes tehdä? Onko kukaan muu vastaavassa tilanteessa? Miehellä on ollut tätä yksinäisyysongelmaa käsittääkseni ihan aina.

Minusta tossa on se ongelma, että teillä ei ole parisuhdeaikaa. Itsellesi ja kavereillesi aikaa olisi järjestymässä, mutta parisuhde jää hoitamatta.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei yksinäisyyteni häiritse sitten yhtään, mutta vaimoni jäkättää sen olevan epänormaalia ettei edes "äijäjuttuihin" ole kaveria. En vaan ymmärrä miksi pitäisi ottaa esim kalareissulle ketään häiriköimään/painolastiksi jonka kanssa neuvotella mihin mennään ja koska mennään.

Koska sinä olet sitten juuri niitä ressukoita, jotka eron jälkeen jäävät täysin yksin ja alkavat juoda viinaa liikaa jne. kun ei olekaan ketään, jonka kanssa jakaa asioita.

Lisäksi puolisosi ehkä enemmän toivoisi sinulta sosiaalisuutta perheen ja ystäväperheiden kesken. Vaikea uskoa, että ongelma oikeasti olisi yksin tekemäsi kalaretket.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.

Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".

Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?

Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.

Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.

Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.

Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.

Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.

Mutta niinhän sinä silloinkin jätät yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, kun lähdet kavereidesi kanssa jonnekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama tunti viikossa harrastuksiin ja toinen muutama ystävien tapaamiseen on aika paljon pois perheeltä. Tämä tarina voisi kuvata meidän suhdettamme, mutta minä olen nainen ja meillä mies tekee pitkää työpäivää omasta halustaan. Harrastaa paljon eikä hänellä riitä aikaa eikä mielenkiintoa minuun. Meillä poikkeaa myös tuo, että minä hoidan kaikki lasten käytännönasiat, eikä mies ole yhtäkään !! yötä uhrannut lasten takia valvomiseen. Huom! En ole kaikkea aikaa ollut kotiäiti. Mies harrastaa lasten kanssa ja tekee muuta hauskaa muutaman kerran kuukaudessa. Sitten mies ihmettelee, miksi olen niin katkera. Olen ehdottanut eroa, mutta ei kuulemma käy lasten takia=joutuisi ottamaan vastuuta omista lapsistaan ja maksamaan heistä elareita.

Luit aloitustekstin aivan väärin. Muutama tunti viikossa harrastuksiin? Väärin - tunti tai kaksi koko viikon aikana (lenkki/jumppa), joskus ei tätäkään. Muutama tunti viikossa ystävien tapaamiseen - mistä sä tämän sait? MAX kerran / kaksi kuussa, mutta tämä ehdoton maksimi, yleensä paljon paljon vähemmän ja usein ystävän tapaaminen liittyy tuohon viikoittaiseen lenkkiin.

Mieheni harrastaa paljon paljon enemmän, mutta se ei ole minulta pois - päinvastoin, saan silloin nauttia lasten seurasta ja mahdollisesti harrastaa jotain heidän kanssaan.

Meillä kotiaskareet menevät tasan; minä hoidan pyykkihuollon, mies tiskikoneen tyhjäämisen ja täytön. Minä siivoan vessat, mies imuroi. Molemmat kokkaavat, molemmat hoitavat lapsia, molemmat käyvät kaupassa.

Kuulostat katkeralta, mutta eri syystä kuin minä. Minä puolestani kannusta miestä menemään omiin menoihinsa ja ottamaan omaa aikaa, mutta kavereita en hänelle pysty taikomaan.

Ps. tässä kirjoittaessani tuli vielä mieleen, että ehkä siihen on syynsä että miehesi on paljon poissa? jos vääristelet hänen sanojaan, kuten vääristelit minun tekstiäni, niin en hirveästi ihmettele..

 

Asiaa sinänsä, ehkä luin väärin. Viimeinen kappaleesi oli kuitenkin varsin  outo. Sinä tässä puolestasi oletat asioita meidän suhteesta, joita et tiedä. Kerroin vain pintaraapaisuna asioista. Olen katkera. Kyllä ja siihen on syynsä. Mitä miehen poissaoloihin tulee, ensin tuli poissaolot, sitten minun katkeruuteni. Vaikutit sinänsä symppikseltä viimeistä kappaletta lukuunottamatta, joten voisin hyökkäävyytesi perusteella olettaa, että jotenkin lannistat miestäsi. Kuten kerroin, minä haluaisin erota, mies ei. Miten sinun miehesi, suunnitteleeko mahdollisesti eroa?

Onko niillä sun kavereilla miehiä? Kutsu kaverit miehineen teille kylään, saat olla itse ystävien kanssa ja mies voi tutustua miehiin ja saada kenties heistä kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.

Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".

Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?

Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.

Teillä on erikoinen parisuhde, jos tukeutuminen puolin ja toisin herättää tuollaisia tunteita. Voisitte hyötyä parisuhdeterapiasta.

Tukeutuminen puolin ja toisin on eri asia kuin toisen jatkuva vuosien kuormittaminen ja syyllistäminen. Luuletko etten ole yrittänyt asiaa jotenkin ratkaista hänen kanssaan yhdessä pohtien? Kuunnellut, miettinyt, tukenut? Tsempannut, ehdottanut, rohkaissut? Kyllä, olen minä. Mutta kun se ei auta. Ja sen jälkeen saan aina lähteä omaa ystävää tapaamaan pahoilla mielin.

Ota ero, jos olet onneton miehesi kanssa.

Ja jätän jo valmiiksi yksinäisen ihmisen vielä yksinäisemmäksi? Hieno idea. Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta mulle on oikeasti väliä sillä, miten mun lasten isä voi.

Mutta niinhän sinä silloinkin jätät yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, kun lähdet kavereidesi kanssa jonnekin.

Ajattelen samoin. Aika ikävä hylkäämiskokemus tulla toistuvasti myös puolison hylkäämäksi sen lisäksi, että vanhemmat ovat hylänneet. Ja ap vielä ihmettelee miksei mies ole tyytyväinen yksikseen jäädessään.

Vierailija kirjoitti:

Onko niillä sun kavereilla miehiä? Kutsu kaverit miehineen teille kylään, saat olla itse ystävien kanssa ja mies voi tutustua miehiin ja saada kenties heistä kavereita.

Tulee vaan niin tuttu tilanne mieleen, kun kaksi tällasta miestä "pakkonaitetaan" keskenään, niin heistä tulee lähestulkoon vihamiehiä.

Vierailija kirjoitti:

Todella monet miehet ovat yksinäisiä. Tilanteen näkee jo palstamiesten loputtomista kirjoituksista. 

Naisten on usein helpompi olla sosiaalisia ja heillä on yleensä enemmän ystäviä.

Miesten ystävyys tuntuu olevan erilaista. Esimerkiksi minulla on kavereita joiden kanssa olen pelannut säännöllisesti golfia monta vuotta mutta ei olla käyty yhtäkään kertaa esim. oluella eikä muitenkaan tavattu muun kuin golfin merkeissä.

Vaimo taas käy aika usein ulkona isoissa porukoissa erilaisten vaikka liikuntaryhmissä tapaamiensa ihmisten kanssa.

En tiedä voiko tästä vetää yleisiä johtopäätöksiä mutta miehet tuntuvat pitävän asiat tiukemmin omissa lokeroissaan jolloin on helppoa esim. olla yksinäinen vaikka näyttää että on suhteellisen paljon sosiaalisia aktiviteettejä.

Vierailija kirjoitti:

Ihannenainen. Yleensähän asia on toisinpäin, nainen valittaa ettei miehestä ole tarpeeksi seuraa, se ei juttele eikä vietä riittävästi parisuhdeaikaa. Sinulla on kummallinen mies. Tuollainen nainen kelpaisi useimmille miehille. Mahtavaa lukea tällaista, meillä suomalaisilla jurrikoilla on vielä toivoa. 

Juu, munkin miehen ihanneparisuhde on sellainen, että kumpikin menee vaan omia menojaan eikä mistään puhuta, paitsi ehkä säästä. Ai niin, tuleva ex-mieheni siis.

Yksi kysymys ap. Kuinka pitkään seurustelitte ennen lapsia? Meillä oli nimittäin niin, että ennen lapsia mies ei ymmärtänyt, että tapaan ystäviäni vain naisporukalla. Hän ei voi tulla mukaan naisteniltaan. Lasten saamisen jälkeen ongelmaa ei ole ollut, kun hän jää lasten seuraksi ja viihtyy lasten seurassa. Näitä naistenreissuja minulla on muutamia vuodessa.

Kun tutustuimme, hänellä ei ollut vakilounasporukkaa töissä. Hän ei ole koskaan harrastanut joukkueliikuntalajeja.haaveili mökistä keskellä ei mitään. Erakkoluonne. Eli kyllän ne merkit sosiaalittomuudesta oli jo silloin suhteen alussa esillä.

Minunkin miehelläni on vain työpaikan illanvietot. Kerran vuodessa saattaa käydä jollain tuttavaporukalla muuten ulkona.

Meillä on pari tuttavaperhettä, joiden kanssa tapaamme muutaman kerran vuodessa. Mutta mieheni ei vaan ystävysty uusien ihmisten kanssa, eikä kaveraa tuttavaperheiden miesten kanssa. Käy yksinään leffassa, kuntoilemassa, joskus jopa oluella. Kurja tilanne, mutta minkä minä sille voin.

Ap:stä sain sellasen kuvan, että hän on ottanut miehen vain lisääntymistä varten.

Minä olen nuori nainen ja samassa tilanteessa kuin miehesi. Avomiehelläni on iso kaveriporukka ja aktiivinen harrastus jonka parissa kuluu paljon aikaa, ja jonka puitteissa tapaa kavereitaa ja juttelee heille päivättäin chätissä tai somessa, lisäksi viikoittain tapaa heitä. Minulla taas on aina ollut vähän kavereita, vain muutama tälläkin hetkellä, jotka kaikki asuvat muualla, kovin kaukana - taustallani rankkaa koulukiusaamista ihan eskarista asti. Joudun olemaan usein viikonloppuja yksin, koska miehellä on omia menoja, kavereiden illanistujaisia, harrastusmatkoja yms. ja tämän lisäksi työmatkoja välillä. minulla taas ei ole tuollaista ollenkaan, perus 8-4 työ ja yksinäinen kuntosaliharrastus. Olen oppinut olemaan yksin, olin yksin silloinkin kun en seurustellut. Koulussa ja töissä näin ihmisiä ja se riitti silloin, kun ei ollut ketään muuta kehen tavallaan verrata itseä ja omaa yksinäisyyttä. Nyt kun olemme parisuhteessa, ja miehellä paljon sosiaalisempi elämä, tunnen itseni erittäin yksinäiseksi ajoittain, koska tahtomattani tietysti vertaan itseäni häneen, ja mietin että olen ihan outo ja viallinen kun minulla ei ole sellaisia kavereita ja menoja. Olo tulee helposti mustasukkaiseksi ja epäileväiseksi, lähinnä siis siitä, että hänellä on kavereita ja menoja ja todennäköisesti hauskaa kavereiden kanssa (ei siis mustasukkaisuutta siten että pelkäisin hänen pettävän, luotan häneen siinä mielessä) ja minä kyhjötän samaan aikaan yksin kotona. Onneni on se, että mulla on kuitenkin hyvät välit perheeni kanssa ja he asuvat melko lähellä. Usein menenkin käymään kotona, jos miehellä on joku pidempi meno.  Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään kateellinen tai katkera siitä, että hänellä on menoja. Mutta ratkaisua tuohon ei oikein ole, muuta kuin koittaa oppia elämään asian kanssa ja hyväksyä olotilat. Jos tuo menee liian vaikeaksi ja raskaaksi, niin tietysti silloin on erottava. Koska kukaan toinen ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, se pitää lähteä itsestä. ja usein ihminen joka on ollut pitkään yksinäinen, ja jolla on vahva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne, ei siitä olosta pääse kokonaan eroon vaikka kaveriehdokkaita tuotaisiin hänelle tarjottimella. Itsellä on siis hyvänpäiväntuttuja ja ulkopuolisen silmään vaikutan jopa sosiaaliselta mutta kun en tunne yhteyttä ihmisiin niin olo on silti yksinäinen.

Mutta mielestäni jos toiselle osapuolelle parisuhteessa toisen yksinäisyydestä tulee taakka ja syyllisyys, silloin kannattaa miettiä onko suhteessa oikeasti järkeä. Vaikka pelottaa toisen puolesta, että hän ei pärjäisi jos lähdet niin silti kannattaa kuunnella itseä ja omia tarpeita. Ei se ole mikään parisuhde jos säälistä jää toisen luo... kyllä se mies pärjää vaikka lähtisitkin. Tietysti voit myös koittaa hyväksyä tilanteen sellaisena kun se on... jos mies pääsisi terapiaan siitä voisi olla hänelle iso apu. Itse olen oppinut hiukan muuttamaan omia ajatuksia ja nykyisin uusien ihmisten tapaaminen on vähän helpompaa. Työ sillä saralla on tosin kesken vielä :) olen alkanut hyväksyä sen, että koitan tehdä itse itseni onnelliseksi. Siten olen saanut hiukan enemmän nautittua yksin olemisesta silloin kun mies on poissa vaikka vaikeaa se vieläkin on. 

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.

Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.

Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.

Mulle tulee tästä mieleen monet tuntemani aiemmin "nössö"-naiset, jotka sitten nuorina aikuisian kokevat heräämisen terapian tai itsehoito-oppaiden kautta. He voimaantuvat, ja sen jälkeen "kukaan ei enää kävele heidän ylitsensä"- eli heistä tulee sietämättömiä tyranneja varsinkin opiskelu- ja työelämässä. Heiltä nimittäin katoaa taju siitä, että ihan joka asiassa ja tilanteessa heidän mielipidettään ei voi ottaa huomioon, koska on muitakin ihmisiä ja mielipiteitä, ja niiden suhteen tehdään kompromisseja.

ELi mietin että millainen ystävyyssuhde sinulle kelpaisi? Sellainen, missä et ikinä joutuisi joustamaan tai tekemään asioita, joista et niin välitä? Koska oikeasti ystävyyssuhde on ihan kuin mikä tahansa muukin ihmissuhde: siinäkin joustetaan välillä omista haluista toisen hyväksi, koska se toinen osapuolikin tekee niin.  Nyt kuulostaa siltä, että koska aikanaan olit liian nössö, nyt et enää osaa normaalia joustamista ystävyyssuhteissa.

Jos oikeasti olet tilanteeseen tyytyväinen, niin hyvä niin. Mutta jos et ole, terapia voisi auttaa sinuakin.

Vierailija kirjoitti:

Yksi kysymys ap. Kuinka pitkään seurustelitte ennen lapsia? Meillä oli nimittäin niin, että ennen lapsia mies ei ymmärtänyt, että tapaan ystäviäni vain naisporukalla. Hän ei voi tulla mukaan naisteniltaan. Lasten saamisen jälkeen ongelmaa ei ole ollut, kun hän jää lasten seuraksi ja viihtyy lasten seurassa. Näitä naistenreissuja minulla on muutamia vuodessa.

Kun tutustuimme, hänellä ei ollut vakilounasporukkaa töissä. Hän ei ole koskaan harrastanut joukkueliikuntalajeja.haaveili mökistä keskellä ei mitään. Erakkoluonne. Eli kyllän ne merkit sosiaalittomuudesta oli jo silloin suhteen alussa esillä.

Minunkin miehelläni on vain työpaikan illanvietot. Kerran vuodessa saattaa käydä jollain tuttavaporukalla muuten ulkona.

Meillä on pari tuttavaperhettä, joiden kanssa tapaamme muutaman kerran vuodessa. Mutta mieheni ei vaan ystävysty uusien ihmisten kanssa, eikä kaveraa tuttavaperheiden miesten kanssa. Käy yksinään leffassa, kuntoilemassa, joskus jopa oluella. Kurja tilanne, mutta minkä minä sille voin.

En tajua tuota asennetta, että ystävät ovat henkilökohtaista omaisuutta eikä heidän seuraansa ole yksinäinen puoliso tervetullut. Hoitakoon itse omat ongelmansa! Olen aina kuvitellut, että parisuhteessa voidaan myös jakaa asioita yhdessä ja kumpikin pyrkii tukemaan ja auttamaan toista.

Jännä kuvio, että ensin ilmeisesti äiti ja nyt vaimo holhoaa miestään ja mies ihan itse haluaa asioiden olevan näin.

Vaihdapa ukko johonkuhun täysikasvuiseen, jos jostain löydät. On olemassa hyvin heikko toivonkipinä, että ukkosi hankkisi itselleen henkistä apua vaikkapa lääkärin kautta, mutta kaikki me tiedämme, ettei miestä lääkäriin saa, ellei hän itse halua.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nuori nainen ja samassa tilanteessa kuin miehesi. Avomiehelläni on iso kaveriporukka ja aktiivinen harrastus jonka parissa kuluu paljon aikaa, ja jonka puitteissa tapaa kavereitaa ja juttelee heille päivättäin chätissä tai somessa, lisäksi viikoittain tapaa heitä. Minulla taas on aina ollut vähän kavereita, vain muutama tälläkin hetkellä, jotka kaikki asuvat muualla, kovin kaukana - taustallani rankkaa koulukiusaamista ihan eskarista asti. Joudun olemaan usein viikonloppuja yksin, koska miehellä on omia menoja, kavereiden illanistujaisia, harrastusmatkoja yms. ja tämän lisäksi työmatkoja välillä. minulla taas ei ole tuollaista ollenkaan, perus 8-4 työ ja yksinäinen kuntosaliharrastus. Olen oppinut olemaan yksin, olin yksin silloinkin kun en seurustellut. Koulussa ja töissä näin ihmisiä ja se riitti silloin, kun ei ollut ketään muuta kehen tavallaan verrata itseä ja omaa yksinäisyyttä. Nyt kun olemme parisuhteessa, ja miehellä paljon sosiaalisempi elämä, tunnen itseni erittäin yksinäiseksi ajoittain, koska tahtomattani tietysti vertaan itseäni häneen, ja mietin että olen ihan outo ja viallinen kun minulla ei ole sellaisia kavereita ja menoja. Olo tulee helposti mustasukkaiseksi ja epäileväiseksi, lähinnä siis siitä, että hänellä on kavereita ja menoja ja todennäköisesti hauskaa kavereiden kanssa (ei siis mustasukkaisuutta siten että pelkäisin hänen pettävän, luotan häneen siinä mielessä) ja minä kyhjötän samaan aikaan yksin kotona. Onneni on se, että mulla on kuitenkin hyvät välit perheeni kanssa ja he asuvat melko lähellä. Usein menenkin käymään kotona, jos miehellä on joku pidempi meno.  Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään kateellinen tai katkera siitä, että hänellä on menoja. Mutta ratkaisua tuohon ei oikein ole, muuta kuin koittaa oppia elämään asian kanssa ja hyväksyä olotilat. Jos tuo menee liian vaikeaksi ja raskaaksi, niin tietysti silloin on erottava. Koska kukaan toinen ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, se pitää lähteä itsestä. ja usein ihminen joka on ollut pitkään yksinäinen, ja jolla on vahva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne, ei siitä olosta pääse kokonaan eroon vaikka kaveriehdokkaita tuotaisiin hänelle tarjottimella. Itsellä on siis hyvänpäiväntuttuja ja ulkopuolisen silmään vaikutan jopa sosiaaliselta mutta kun en tunne yhteyttä ihmisiin niin olo on silti yksinäinen.

Mutta mielestäni jos toiselle osapuolelle parisuhteessa toisen yksinäisyydestä tulee taakka ja syyllisyys, silloin kannattaa miettiä onko suhteessa oikeasti järkeä. Vaikka pelottaa toisen puolesta, että hän ei pärjäisi jos lähdet niin silti kannattaa kuunnella itseä ja omia tarpeita. Ei se ole mikään parisuhde jos säälistä jää toisen luo... kyllä se mies pärjää vaikka lähtisitkin. Tietysti voit myös koittaa hyväksyä tilanteen sellaisena kun se on... jos mies pääsisi terapiaan siitä voisi olla hänelle iso apu. Itse olen oppinut hiukan muuttamaan omia ajatuksia ja nykyisin uusien ihmisten tapaaminen on vähän helpompaa. Työ sillä saralla on tosin kesken vielä :) olen alkanut hyväksyä sen, että koitan tehdä itse itseni onnelliseksi. Siten olen saanut hiukan enemmän nautittua yksin olemisesta silloin kun mies on poissa vaikka vaikeaa se vieläkin on. 

Eikö sinua häiritse yhtään, että miehesi jakaa sen kaiken huomion muille, mikä kuuluisi sinulle? Ei tuota tilanne millään terapioilla korjata.

Vierailija kirjoitti:

Onko niillä sun kavereilla miehiä? Kutsu kaverit miehineen teille kylään, saat olla itse ystävien kanssa ja mies voi tutustua miehiin ja saada kenties heistä kavereita.

Ohis meillä tämä ei ole toiminut. Mieheltäni puuttuu se sosiaalinen koodi esim. voisi ehdottaa jotain yhteistä tekemistä potentiaaliselle kaverille. Paria vanhaa opiskelukaveria tapaa, kun he ottavat ensin yhteyttä ja ehdottavat tapaamista kerran vuodessa.

Jossain sukujuhlissa huomaan, että mieheni tapa puhua puolitutuille on aika jäykkä. Ei keskusteleva ja muiden asioista kiinnostunut vaan omaa mielipidettä liiallisesti esille tuova. En tunnista tästä tyylistä hänen todellista minäänsä lainkaan. Ehkä se karkottaa uudet kaveruudet.

Voisitko kertoa miehellesi, syyllistämättä, nuo asiat mitä kirjoitit avaukseen?

Toinen mitä tekisin on että en kerta kaikkiaan reagoisi tuohon passiivis-aggressiivisuuteen (huokailu ym.) mitenkään. Lähtisin vain iloisesti tapaamaan kavereitani. Ja jos hän puheen tasolla syyllistää sinua jotenkin niin en suostuisi siihen asemaan vaan vastailisin hyvin asialliseen sävyyn esim.

-joo, toi on varmaan kurjaa

-oispa kyllä tosi kiva jos sulla olisi joku jonka kanssa mennä (mutta ET ala surkuttelemaan tätä vaan asiallisesti toteat asian)

-joo, mä olen tosi onnellinen kun mulla on läheisiä ystäviä

-joo mä tiedän miten rankkaa on olla lasten kanssa kolmisin ilta! Just eilenkin kun sä olit harrastuksessa, mä olin aivan romuna kun sain ne nukkumaan, lol!

Saattaa kuulostaa julmalta, mutt näin mies joutuu kohtaamaan omat tunteensa ja ottamaan vastuun niistä kun sinä et ala pyydellä anteeksi omia ystäviäsi etkä mene mukaan hänen murheeseensa. Näin toi ongelmallinen dynamiikka voi alkaa purkautua.