Mies kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa - onko muiden miehillä yksinäisyysongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nuori nainen ja samassa tilanteessa kuin miehesi. Avomiehelläni on iso kaveriporukka ja aktiivinen harrastus jonka parissa kuluu paljon aikaa, ja jonka puitteissa tapaa kavereitaa ja juttelee heille päivättäin chätissä tai somessa, lisäksi viikoittain tapaa heitä. Minulla taas on aina ollut vähän kavereita, vain muutama tälläkin hetkellä, jotka kaikki asuvat muualla, kovin kaukana - taustallani rankkaa koulukiusaamista ihan eskarista asti. Joudun olemaan usein viikonloppuja yksin, koska miehellä on omia menoja, kavereiden illanistujaisia, harrastusmatkoja yms. ja tämän lisäksi työmatkoja välillä. minulla taas ei ole tuollaista ollenkaan, perus 8-4 työ ja yksinäinen kuntosaliharrastus. Olen oppinut olemaan yksin, olin yksin silloinkin kun en seurustellut. Koulussa ja töissä näin ihmisiä ja se riitti silloin, kun ei ollut ketään muuta kehen tavallaan verrata itseä ja omaa yksinäisyyttä. Nyt kun olemme parisuhteessa, ja miehellä paljon sosiaalisempi elämä, tunnen itseni erittäin yksinäiseksi ajoittain, koska tahtomattani tietysti vertaan itseäni häneen, ja mietin että olen ihan outo ja viallinen kun minulla ei ole sellaisia kavereita ja menoja. Olo tulee helposti mustasukkaiseksi ja epäileväiseksi, lähinnä siis siitä, että hänellä on kavereita ja menoja ja todennäköisesti hauskaa kavereiden kanssa (ei siis mustasukkaisuutta siten että pelkäisin hänen pettävän, luotan häneen siinä mielessä) ja minä kyhjötän samaan aikaan yksin kotona. Onneni on se, että mulla on kuitenkin hyvät välit perheeni kanssa ja he asuvat melko lähellä. Usein menenkin käymään kotona, jos miehellä on joku pidempi meno.  Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään kateellinen tai katkera siitä, että hänellä on menoja. Mutta ratkaisua tuohon ei oikein ole, muuta kuin koittaa oppia elämään asian kanssa ja hyväksyä olotilat. Jos tuo menee liian vaikeaksi ja raskaaksi, niin tietysti silloin on erottava. Koska kukaan toinen ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, se pitää lähteä itsestä. ja usein ihminen joka on ollut pitkään yksinäinen, ja jolla on vahva yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne, ei siitä olosta pääse kokonaan eroon vaikka kaveriehdokkaita tuotaisiin hänelle tarjottimella. Itsellä on siis hyvänpäiväntuttuja ja ulkopuolisen silmään vaikutan jopa sosiaaliselta mutta kun en tunne yhteyttä ihmisiin niin olo on silti yksinäinen.

Mutta mielestäni jos toiselle osapuolelle parisuhteessa toisen yksinäisyydestä tulee taakka ja syyllisyys, silloin kannattaa miettiä onko suhteessa oikeasti järkeä. Vaikka pelottaa toisen puolesta, että hän ei pärjäisi jos lähdet niin silti kannattaa kuunnella itseä ja omia tarpeita. Ei se ole mikään parisuhde jos säälistä jää toisen luo... kyllä se mies pärjää vaikka lähtisitkin. Tietysti voit myös koittaa hyväksyä tilanteen sellaisena kun se on... jos mies pääsisi terapiaan siitä voisi olla hänelle iso apu. Itse olen oppinut hiukan muuttamaan omia ajatuksia ja nykyisin uusien ihmisten tapaaminen on vähän helpompaa. Työ sillä saralla on tosin kesken vielä :) olen alkanut hyväksyä sen, että koitan tehdä itse itseni onnelliseksi. Siten olen saanut hiukan enemmän nautittua yksin olemisesta silloin kun mies on poissa vaikka vaikeaa se vieläkin on. 

Eikö sinua häiritse yhtään, että miehesi jakaa sen kaiken huomion muille, mikä kuuluisi sinulle? Ei tuota tilanne millään terapioilla korjata.

Ei häiritse yleensä, koska olemme muuten melkein kaiken ajan yhdessä, paitsi työaikana. Olisin mielestäni tosi itsekäs, jos vaatisin hänen kaiken huomion minulle vain siksi, ettei mulla ole omia ystäviä. Oli alusta saakka selvää, että tuo harrastus esim. on hänelle tärkeä ja ns. henkireikä rankan työn päälle ja se on minulle ok. Toki se on rankkaa minulle ajoittain henkisesti kun olen yksin pitkiäkin aikoja välillä, mutta ei sitä onneksi ihan kokoajan tapahdu. Ja kyllä minulle on terapiasta ollut iso apu, koska olen pystynyt hakemaan kontaktia muista suhteeni ulkopuolisista ihmisistä avoimemmin ja tekemään itse itseni onnelliseksi yksin ollessa, kun olen oivaltanut etten tarvitse aina miestä siihen että voi olla kivaa tai että hän ei ole se mikä tekee elämän yhtäkkiä auvoiseksi (niinkun joskus ehkä naivisti luulin). Ja että hänelläkin on oikeus tavata kavereitaan, eikä vain minua, vaikka hänen tyttöystävänsä olenkin. Tietysti tuo häiritsisi enemmän jos meillä ei olisi yhtään yhteistä aikaa eikä suhteesas muuten olis kaikki kunnossa (rakkautaa, läheisyyttä ja yhteistäkin tekemistä). 

No ei tuo nyt siltä kuulostanu. Luehan ajatuksella tuo oma tekstisi ja mieti miltä sinusta tuntuisi, jos joku toinen ihminen sen sinulle kertoisi.

Vierailija kirjoitti:

Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?

T. täysin kaveriton ihminen

Nettitreffien avulla.

Vierailija kirjoitti:

[quote

Ps. tässä kirjoittaessani tuli vielä mieleen, että ehkä siihen on syynsä että miehesi on paljon poissa? jos vääristelet hänen sanojaan, kuten vääristelit minun tekstiäni, niin en hirveästi ihmettele..

 

Asiaa sinänsä, ehkä luin väärin. Viimeinen kappaleesi oli kuitenkin varsin  outo. --Vaikutit sinänsä symppikseltä viimeistä kappaletta lukuunottamatta, joten voisin hyökkäävyytesi perusteella olettaa, että jotenkin lannistat miestäsi. Kuten kerroin, minä haluaisin erota, mies ei. Miten sinun miehesi, suunnitteleeko mahdollisesti eroa?

Tapa puhua tuntemattomille kertoo paljon asenteesta, omasta pahoinvoinnista jne. Kun tällainen ihminen, joka käyttäytyy pidäkkeettömän ilkeästi (netissä), pohtii ihmissuhdeongelmiaan, tämä tulee mieleen.  En siis viittaa vain tähän keskusteluun, vaan yleiseen käytökseen. Joillakin on rajattomuutta, jonka kohteeksi voi joutua kuka tahansa tuntematonkin. Ja etenkin kuka tahansa tuntematon, se on anonyymien nettipalstojen kirous?

Kirjoittajan on myös otettava vastuu siitä, kun omasta elämästään kertoo julkisesti. Jokainen näkee sen tekstin omasta näkökulmastaan ja siitä vetää omia johtopäätöksiään. On ihan yhtä hyväksyttävää tuoda esille omat näkökantansa ja siitä vedetyt johtopäätökset.

Meillä ei ole lapsia. Itse olen onnellisesti kaveriton. Miehellä on pari ihmistä joita sanoo kavereiksi, niiden lisäksi runsaasti sellaisia joita pitää vain tuttuina (näkevät harvoin ja välit etäiset). Yleensä mies valittaa sitä ettei päivän aikana tapahdu mitään kun kavereilla on muuta menoa, ja tietysti muitakin kavereita. Miehellä on ahdistusta jonka vuoksi ei pysty tutustumaan uusiin ihmisiin.

 Ollaan tajuttu että lapsi sopisi pelastamaan tilanteen. Sehän on elämän tarkoitus oikeasti vaikka nykyaikana asiaa yritetään piilotella. Itsekin ajattelin ensin etten halua lapsia, mutta kummasti mieli muuttui kun mies rupesi siitä puhumaan. Parasta on että luonnostaan ollaan rauhallisia joten lapsi ei pilaisi nuoruutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama tunti viikossa harrastuksiin ja toinen muutama ystävien tapaamiseen on aika paljon pois perheeltä. Tämä tarina voisi kuvata meidän suhdettamme, mutta minä olen nainen ja meillä mies tekee pitkää työpäivää omasta halustaan. Harrastaa paljon eikä hänellä riitä aikaa eikä mielenkiintoa minuun. Meillä poikkeaa myös tuo, että minä hoidan kaikki lasten käytännönasiat, eikä mies ole yhtäkään !! yötä uhrannut lasten takia valvomiseen. Huom! En ole kaikkea aikaa ollut kotiäiti. Mies harrastaa lasten kanssa ja tekee muuta hauskaa muutaman kerran kuukaudessa. Sitten mies ihmettelee, miksi olen niin katkera. Olen ehdottanut eroa, mutta ei kuulemma käy lasten takia=joutuisi ottamaan vastuuta omista lapsistaan ja maksamaan heistä elareita.

Luit aloitustekstin aivan väärin. Muutama tunti viikossa harrastuksiin? Väärin - tunti tai kaksi koko viikon aikana (lenkki/jumppa), joskus ei tätäkään. Muutama tunti viikossa ystävien tapaamiseen - mistä sä tämän sait? MAX kerran / kaksi kuussa, mutta tämä ehdoton maksimi, yleensä paljon paljon vähemmän ja usein ystävän tapaaminen liittyy tuohon viikoittaiseen lenkkiin.

Mieheni harrastaa paljon paljon enemmän, mutta se ei ole minulta pois - päinvastoin, saan silloin nauttia lasten seurasta ja mahdollisesti harrastaa jotain heidän kanssaan.

Meillä kotiaskareet menevät tasan; minä hoidan pyykkihuollon, mies tiskikoneen tyhjäämisen ja täytön. Minä siivoan vessat, mies imuroi. Molemmat kokkaavat, molemmat hoitavat lapsia, molemmat käyvät kaupassa.

Kuulostat katkeralta, mutta eri syystä kuin minä. Minä puolestani kannusta miestä menemään omiin menoihinsa ja ottamaan omaa aikaa, mutta kavereita en hänelle pysty taikomaan.

Ps. tässä kirjoittaessani tuli vielä mieleen, että ehkä siihen on syynsä että miehesi on paljon poissa? jos vääristelet hänen sanojaan, kuten vääristelit minun tekstiäni, niin en hirveästi ihmettele..

 

Asiaa sinänsä, ehkä luin väärin. Viimeinen kappaleesi oli kuitenkin varsin  outo. Sinä tässä puolestasi oletat asioita meidän suhteesta, joita et tiedä. Kerroin vain pintaraapaisuna asioista. Olen katkera. Kyllä ja siihen on syynsä. Mitä miehen poissaoloihin tulee, ensin tuli poissaolot, sitten minun katkeruuteni. Vaikutit sinänsä symppikseltä viimeistä kappaletta lukuunottamatta, joten voisin hyökkäävyytesi perusteella olettaa, että jotenkin lannistat miestäsi. Kuten kerroin, minä haluaisin erota, mies ei. Miten sinun miehesi, suunnitteleeko mahdollisesti eroa?

Kyllä, viimeinen kappale kumpusi siitä ärsyyntymisestä, jonka oma kommenttisi herätti. Sotkit tahallasi asioita tai siltä se ainakin tuntui.

Totta, olemme molemmat katkeria, mutta eri syistä ja molemmat varmasti yhtä hyvästä syystä.

Emme ole suunnittelemassa eroa, koska välitämme yhä toisistamme. Se, jos haluat joskus (edes joskus!) omaa aikaa ei voi lannistaa ketään ja jos lannistaa, niin silloin syy ei ole minussa vaan siinä lannistujassa.

En ole hyökkäävä persoona, mutta en myöskään siedä marttyyriutta. Jos minulla on paska työpaikka ja sinä saat unelmiesi työn minun nenäni edestä, niin en minä siitä sua syytä tai syyllistä - olen iloinen, että edes joku pääsee unelmiensa työhön ja toivon, että minäkin joskus.

Toivottavasti löydät arvoisesi kumppanin tai miehesi ymmärtää arvosi. Kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No meillä on myös sellainen tilanne, ettei miehellä ole kavereita. Olen koittanut kannustaa tapaamaan entisiä kavereita, joihin yhteydenpito on hiipunut ajan myötä. Mutta hän taas ei voivottele tai valita yksinäisyyttä eikä sano edes kaipaavansa kavereita mikä on OK, mutta sitten kun minä lähden illanviettoon jonkun kaverin kanssa niin heti huomaa miehestä, ettei pidä siitä. Eli mun pitäisi olla aina kotona myös.

Tässä on ollut eroaikeet mielessä (muista syistä), mutta tavallaan huolettaa miehen pärjääminen jos erotaan, kun ei ole mitään ystäväpiiriä, joten tässä sitten roikutaan. Neuvoja en osaa siis antaa, mutta ymmärrä todellakin miltä tuo tuntuu.

Kuinka suhtauduit miehesi kavereihin parisuhteenne ensimmäisinä viikkoina, kuukausina ja vuosina?

Vihjaat siis, että on minun vikani, ettei mieheni ole pitänyt huolta omista ystävyyssuhteistaan? Erikoinen ajattelutapa, aikuisia kun ollaan. Ja vastaus kysymykseesi on, että olen alusta asti ollut sitä mieltä, että ystävät ovat tärkeitä ja kummallakin saa ja pitää olla myös niitä omia menoja.

Vierailija kirjoitti:

[quote

Ps. tässä kirjoittaessani tuli vielä mieleen, että ehkä siihen on syynsä että miehesi on paljon poissa? jos vääristelet hänen sanojaan, kuten vääristelit minun tekstiäni, niin en hirveästi ihmettele..

 

Asiaa sinänsä, ehkä luin väärin. Viimeinen kappaleesi oli kuitenkin varsin  outo. --Vaikutit sinänsä symppikseltä viimeistä kappaletta lukuunottamatta, joten voisin hyökkäävyytesi perusteella olettaa, että jotenkin lannistat miestäsi. Kuten kerroin, minä haluaisin erota, mies ei. Miten sinun miehesi, suunnitteleeko mahdollisesti eroa?

Tapa puhua tuntemattomille kertoo paljon asenteesta, omasta pahoinvoinnista jne. Kun tällainen ihminen, joka käyttäytyy pidäkkeettömän ilkeästi (netissä), pohtii ihmissuhdeongelmiaan, tämä tulee mieleen.  En siis viittaa vain tähän keskusteluun, vaan yleiseen käytökseen. Joillakin on rajattomuutta, jonka kohteeksi voi joutua kuka tahansa tuntematonkin. Ja etenkin kuka tahansa tuntematon, se on anonyymien nettipalstojen kirous?

Jos rajattoman ihmisen ojentaminen on mielestäsi rajattomuutta, niin ymmärrän kommenttisi, mutta muuten en.

Vastaaja vääristeli aloitustekstiä, mutta tietysti minulta olisi ollut viisainta ja aikuismaista jättää kommentti kokonaan huomotta. Aina sellaiseen ei vain pysty. Ei minulla ole tarvetta loukata ketään tahallani, mutta aloitukseni vääristely tuntui todella ikävältä.

Vierailija kirjoitti:

Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?

T. täysin kaveriton ihminen

Tätä minäkin olen aina ihmetellyt. Minusta parisuhteen aloittaminen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin pelkkä ystävyys tai kaveruus.

Mutta ilmeisesti me ihmiset olemme niin erilaisia kaikki, että se, mikä on yhdelle mysteeri, on toiselle helppoa ja yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Eikä aina edes sitä, olen harrastanut monia lajeja vuosia putkeen enkä koskaan tutustu kehenkään, lähimmäksi muuta kuin satunnaista small talkia pääsin kun joku sanoi ns tutustumisillassa minun olevan outo. Muut kyllä tutustuu ja kaveeraa vapaa-ajallakin, en tiedä miten he sen tekevät.

Olen kaveriton mies ja itseltä puuttuvat myös nuo ystävystymistaidot. Aiemmissa harvoissa ystävyyssuhteissa kaikki on toiminut hyvin, mutta ne ovat hiipuneet etäisyys- ja yms. käytännnön syistä. Tyypillisesti olen toiveikkaana ollut jossain yhteydessä ihmisten kanssa, mutta sitten kuukausien tai vuosien kuluessa huomannut, että mukaan minua myöhemmin tulleet toisilleen alun perin vieraat ihmiset ovat ystävystyneet ja osallistuvat toistensa syntymäpäiville yms. Yritän kyllä jututtaa ihmisiä olematta liian päällekäyvä. Olen huomaavainen ja laajasti sivistynyt, mutta jotain muita kvaliteetteja tämä asia kaipaisi. Tuntuu aika ankealta ajatukselta, että minua ei ole koskaan pyydetty yksille baariin. Olen kyllä itse yrittänyt joskus, mutta saanut pakit. Onneksi löytyy kuitenkin rakastava vaimo, jota pyrin olemaan kuormittamatta tällä kalvavalla asialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?

T. täysin kaveriton ihminen

Tätä minäkin olen aina ihmetellyt. Minusta parisuhteen aloittaminen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin pelkkä ystävyys tai kaveruus.

Mutta ilmeisesti me ihmiset olemme niin erilaisia kaikki, että se, mikä on yhdelle mysteeri, on toiselle helppoa ja yksinkertaista.

Parisuhdetta etsiessä tilanne on alusta asti selkeä: ota tai jätä. Joko syntyy suhde tai sitä ei synny. Ystävystyminen on paljon epämääräisempää touhua. Ystävyyssuhteelle ei ole selkeitä sääntöjä, joista keskusteltaisiin yhdessä.

Minusta tuo juttu pitää selvittää niin, että ap puhuu miehensä kanssa asiat halki. Ehkä parisuhdeterapia olisi aiheellista?

Ap:n sanavalinta "kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa" kuulostaa niin ikävältä. Jos olisin ap:n puoliso, en tykkäisi hyvää tuosta syytöksistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?

T. täysin kaveriton ihminen

Tätä minäkin olen aina ihmetellyt. Minusta parisuhteen aloittaminen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin pelkkä ystävyys tai kaveruus.

Mutta ilmeisesti me ihmiset olemme niin erilaisia kaikki, että se, mikä on yhdelle mysteeri, on toiselle helppoa ja yksinkertaista.

Parisuhdetta etsiessä tilanne on alusta asti selkeä: ota tai jätä. Joko syntyy suhde tai sitä ei synny. Ystävystyminen on paljon epämääräisempää touhua. Ystävyyssuhteelle ei ole selkeitä sääntöjä, joista keskusteltaisiin yhdessä.

Eikö ystävyyteen kuten parisuhteeseenkin liity ainakin se sääntö, että huomioidaan toisten tunteet, esim. muistetaan hänen syntymäpäivänsä, koetetaan ilahduttaa ja keksiä jotain hauskaa yhteistä tekemistä?

Parisuhde on ystävyyttä vaativampi, koska siinä tullaan todella lähelle toista ihmistä.

Noin minä sen näen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?

T. täysin kaveriton ihminen

Tätä minäkin olen aina ihmetellyt. Minusta parisuhteen aloittaminen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin pelkkä ystävyys tai kaveruus.

Mutta ilmeisesti me ihmiset olemme niin erilaisia kaikki, että se, mikä on yhdelle mysteeri, on toiselle helppoa ja yksinkertaista.

Parisuhdetta etsiessä tilanne on alusta asti selkeä: ota tai jätä. Joko syntyy suhde tai sitä ei synny. Ystävystyminen on paljon epämääräisempää touhua. Ystävyyssuhteelle ei ole selkeitä sääntöjä, joista keskusteltaisiin yhdessä.

Eikö ystävyyteen kuten parisuhteeseenkin liity ainakin se sääntö, että huomioidaan toisten tunteet, esim. muistetaan hänen syntymäpäivänsä, koetetaan ilahduttaa ja keksiä jotain hauskaa yhteistä tekemistä?

Parisuhde on ystävyyttä vaativampi, koska siinä tullaan todella lähelle toista ihmistä.

Noin minä sen näen.

Minä haluaisin lämminhenkisiä ystäviä, mutta en kelpaa muille kuin kaveriksi. Parisuhteessa sen sijaan olen ollut vuosikausia tyytyväisenä.

Vierailija kirjoitti:

Jandemar kirjoitti:

Miehesi tarvitsee harrastuksen mistä hän voi löytää itselleen ystäviä. Itsellä ainakin harrastuksen myötä on tullut paljon uusia kavereita joiden kanssa ollaan enemmän tai vähemmän tekemisissä.

Hänellä on harrastuksia! Harrastaa aktiivisesti yhtä joukkuelajia ja toinen tärkeä harrastus on sellainen, että tapaa kyllä useimmiten ihmisiä sen puitteissa. Eipä ole mitään rakentunut siltikään.

Kyllä näitä ideoita on mietitty ja rakenneltu monen monituista vuotta, mutta kun ei niin ei.

Voisiko miehesi olla piilohomoseksuaali? Ei uskalla lähentyä muita miehiä mikä voi kertoa piilevistä haluista ja tuntemuksista näitä kohtaan. Entäpä jos rohkaisisit miestäsi menemään johonkin homobaariin tai homosaunaan ja ottamaan kunnot imut. Voisi suhtennekin parantua sen jälkeen.

Nämä kuuluu siihen samaan mies sitä, vaimo tätä sarjaan. Kaikki likoon sen puolesta, että nämä alouitukset eivät ole kenenkään omanohtaisia juttuja, vaan sepiteltyjä tarinoita. Ehkä ammennettuna mukaan jotain kuvitteellisia skenaarioita, millainen suhde tai parisuhdeongelmat saattaisivat olla joillakin. Syitä voi olla monia kuten esim. herättää keskustelua jostain aiheesta. Ovat monesti vaan niin pöljästi kirjoitettuja tai keksittyjä, että joskus oikein naurattaa.

Mielestäni tämä on tyyppiesimerkki mihin feminismi on johtanut. Natkuttavat naiset ovat kieltäneet mieheltä miehuuden eli käytännössä mieskaverit. ja se näkyy sitten yksinäisyytenä. Itse kyllä hormooneissaan liikkuvat likkaporukalla kengän kannat kopsuen, hengitys makeutusaineella makeutetulta siideriltä lemahtaen.

Onko miehesi sivistynyt, hauska ja hyvännäköinen? Kyllä minä voisin olla hänen ystävänsä esimerkiksi saunailtojen ja kaljoittelun merkeissä. PS: "Bring your own wood".

T: Mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?

T. täysin kaveriton ihminen

Tätä minäkin olen aina ihmetellyt. Minusta parisuhteen aloittaminen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin pelkkä ystävyys tai kaveruus.

Mutta ilmeisesti me ihmiset olemme niin erilaisia kaikki, että se, mikä on yhdelle mysteeri, on toiselle helppoa ja yksinkertaista.

Parisuhdetta etsiessä tilanne on alusta asti selkeä: ota tai jätä. Joko syntyy suhde tai sitä ei synny. Ystävystyminen on paljon epämääräisempää touhua. Ystävyyssuhteelle ei ole selkeitä sääntöjä, joista keskusteltaisiin yhdessä.

Eikö ystävyyteen kuten parisuhteeseenkin liity ainakin se sääntö, että huomioidaan toisten tunteet, esim. muistetaan hänen syntymäpäivänsä, koetetaan ilahduttaa ja keksiä jotain hauskaa yhteistä tekemistä?

Parisuhde on ystävyyttä vaativampi, koska siinä tullaan todella lähelle toista ihmistä.

Noin minä sen näen.

Minä haluaisin lämminhenkisiä ystäviä, mutta en kelpaa muille kuin kaveriksi. Parisuhteessa sen sijaan olen ollut vuosikausia tyytyväisenä.

Saattaa tietysti olla, että kotoa saatu vapaa kasvatus (lue kasvatuksen puute) on saanut aikaan sen, että sosiaalisiin suhteisiin liittyviä nyansseja on vaikea tunnistaa. Esimerkiksi jos joku sanoo, että olisi tosi kiva nähdä, mutta harmi että lähiaikoina on kiireistä, niin en oikeasti ole silloin yhtään varma siitä minulle yritetään viestiä. Onko kyseinen henkilö silloin oikeasti pahoillaan ettemme ehdi tavata ja toivoo meidän tapaavan myöhemmin? Vai yrittääkö hän kautta rantain sanoa, että on saanut seurastani tarpeekseen? En tiedä ja se hämmentää. Oli miten oli, niin parisuhteessa tällaisia asioita ei yleensä joudu pohtimaan.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ystävyyteen kuten parisuhteeseenkin liity ainakin se sääntö, että huomioidaan toisten tunteet, esim. muistetaan hänen syntymäpäivänsä, koetetaan ilahduttaa ja keksiä jotain hauskaa yhteistä tekemistä? Parisuhde on ystävyyttä vaativampi, koska siinä tullaan todella lähelle toista ihmistä.

Kyllä minä ystävyyssuhteissa olen ollut yhtä huomioonottava ja sensitiivinen kuin avioliitossakin ja elämässä muutoin. Eipä tällä ole kuitenkaan merkitystä, koska en ole onnistunut ystävystymään uusien ihmisten kanssa tässä pariinkymmeneen vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse ystävätön ja kaveriton mies. Osin omasta introvertistä luonteestani johtuen viihdyn erittäin hyvin omissa oloissani, ja tykkään tehdä asioita omaan tahtiini ilman toisten hästäämistä. Toisaalta, arkuus ja ujous johti lapsena siihen että olin aina "vietävänä", jolloin minun piti joustaa muiden toiveisiin ja vaatimuksiin, mutta minun toiveitani ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Aikuisiällä päätin, ettei minun tarvitse tehdä kuten muut haluavat, olen sitten saanut tosiaan olla kaveritta viimeiset 15 vuotta. Ehkä suomalaisessa sosiaalisuudessa pitäisi sopia jonkinlaiseen rooliin, enkä minä vain suostu asettumaan sellaiseen.

Eikä siinä mitään, tähän tottuu. Keksin kyllä itse tekemistä ja haen oman rauhani vaikka luonnosta. Sekin on jollain tavalla helpompaa yksin, kun saan liikkua tai pysähdellä mielenkiintoisten asioiden kohdalla täysin omaan tahtiin. En oikein pidä perinteisestä äijäilystä tai muutenkaan kovin miehisistä jutuista, käyn kyllä katsomassa urheilua ja otan pari olutta tai viskilasillisen baarissa jos siltä tuntuu, mutta kännääminen ei viehätä, enkä toisaalta ole hirveän kilpailuhenkinenkään. Luonto, kulttuuri, viihde. Kaikkea voi harrastaa yksinkin. Olen kyllä harrastanut joukkuelajejakin, mutta eipä sieltä ketään ole seuraksi tarttunut.

Vaimoani kaverittomuuteni tuntuu enemmän vaivaavan, mutta hänkin ymmärtää etten voi pakottaa ketään viettämään aikaansa kanssani. En minä tilanteesta vaimoani ahdista, häntä patistelenkin menemään enemmän ystäviensä kanssa ja käymään ulkona. Lapsia ja kotia hoidan selvästi häntä enemmän, mutta en minä tilannetta minään vankilana pidä - saatika että syy olisi puolisossani. Näin tämä nyt vain menee.

Mulle tulee tästä mieleen monet tuntemani aiemmin "nössö"-naiset, jotka sitten nuorina aikuisian kokevat heräämisen terapian tai itsehoito-oppaiden kautta. He voimaantuvat, ja sen jälkeen "kukaan ei enää kävele heidän ylitsensä"- eli heistä tulee sietämättömiä tyranneja varsinkin opiskelu- ja työelämässä. Heiltä nimittäin katoaa taju siitä, että ihan joka asiassa ja tilanteessa heidän mielipidettään ei voi ottaa huomioon, koska on muitakin ihmisiä ja mielipiteitä, ja niiden suhteen tehdään kompromisseja.

ELi mietin että millainen ystävyyssuhde sinulle kelpaisi? Sellainen, missä et ikinä joutuisi joustamaan tai tekemään asioita, joista et niin välitä? Koska oikeasti ystävyyssuhde on ihan kuin mikä tahansa muukin ihmissuhde: siinäkin joustetaan välillä omista haluista toisen hyväksi, koska se toinen osapuolikin tekee niin.  Nyt kuulostaa siltä, että koska aikanaan olit liian nössö, nyt et enää osaa normaalia joustamista ystävyyssuhteissa.

Jos oikeasti olet tilanteeseen tyytyväinen, niin hyvä niin. Mutta jos et ole, terapia voisi auttaa sinuakin.

Jo lapsesta asti olen saanut olla yksin, jos en ole käynyt kysymässä ketään kaveriksi/leikkimään. Jostain syystä "kukaan ei tule kotoa hakemaan" koski vain minua, eli sain tosiaan viettää aikaa yksin jos en itse ollut se, joka lähti muita kyselemään. Muilla kyllä oli oikeus odotella kotona seuraa - ja kyllä heitä sieltä kysyttiinkin. Nuoruudessa jatkui siten, etten esimerkiksi saanut synttäri- tai bilekutsuja. Muu kaveripiiri lähti reissaamaan puhumatta minulle mitään. Jos jotain omaa yritti ehdottaa, "ei jaksa", "ei kiinnosta" tai ei mitään vastausta. Kelpasin kyllä seuraksi, jos itse menin kysymään ja suostuin lähtemään minne muut ehdottivat, mutta mikään minun ehdotukseni ei kelvannut. Enkä ole tietääkseni mikään outolintu, kyse saattoi olla esimerkiksi pelkästä baarin valinnasta.

Omaan kotiin muutettuani minä olin ainut joka vieraili toisten luona, asuttiin samassa kaupungissa, yhtä pitkä matka olisi ollut molempiin suuntiin. Kolmen vuoden aikana kaverini kävivät kylässä yhteensä kolme kertaa, minä yritin viikottain olla jollain tavalla yhteydessä.

Väsyin näiden polarisoituneiden  suhteiden ylläpitoon, ei voinut olla pelkästään minun vastuullani pitää yllä "ystävyys"suhteita, ja lopetin yhteydenpidon. Tästä on noin tosiaan reilu 15 vuotta, ja sen jälkeen olen viettänyt käytännössä kaiken vapaa-aikani joko yksin tai puolisoni (*) kanssa. Totta kai joskus kaipaisi seuraa vaikka katsomaan jotain matsia, toisaalta olen jo mukavoitunut siihen ettei tarvitse mennä kenenkään muun tahtiin. Kaipaan ihan normaalia kaksisuuntaista yhteyttä, enkä toisaalta ole kovin ronkeli tekemistenkään suhteen.

Nössöpuheista veikkaan: vastasin juuri toiselle miehelle?

 

(*) Joku aiemmassa viestissä ihmetteli, miten joku voi olla parisuhteessa mutta kaveriton. Parisuhteen olen saanut sillä tavalla, että olen aina tullut itseasiassa paremmin toimeen naisten kuin miesten kanssa. Olen naimisissa ja lapsiakin on. Enkä ole edes mitenkään feminiininen, mutta jostain syystä miesten kanssa asiat vain eivät toimi. Perisuomalainen ei-kompetentti itsevarmuus ja läpitunkeva pätemisen tarve ilman tietämystä tuntuu olevan nimenomaan miehissä vahvana. En oikein tahdo jaksaa sitä.