Mies kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa - onko muiden miehillä yksinäisyysongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap:lla välttelevä kiintymyssuhdetyyli? Ärsyttääkö sinua, jos mies osoittaa tarvitsevansa sinua jollain tavalla? Koetko silloin miehen liian vaativana? Monissa eropareissa toinen on kiintymyssuhdetyyliltään takertuva ja toinen välttelevä, mikä kärjistää suhteen ongelmia.

Ap:n mies kuulostaa takertuvalta ja uhriutuvalta. Ap sen sijaan kirjoittanut musta nätisti miehestään, haluaa että miehellä olisi kaikki hyvin. Mutta ap ei suostu myöskään olemaan vastuussa miehen tunteista ja kaverittomuudesta ja tämä on terve asenne. Apn kiintymyssuhde vaikuttaisi tämän tiedon perusteella olevan ihan ok.

T: Ap

Ei, en ole ap mutta myönnän että luin ap:n viestin aika emotionaalisten filttereiden läpi. AP:n kirjoitus herätti minussa vahvoja muistikuvia ja tunteita omasta nuoruudestani. Kun oli 20-23 vuotias, seurustelin ja osan aikaa siitä olin avoliitossa miehen kanssa, joka muistutti ap:n miestä. Ex-miehelläni ei myöskään ollut ystäviä, ei lukiosta, ei armeijasta, ei amk-opinnoista eikä harrastuksesta. Hän myös kärsi yksinäisyydestään ja vertaili itseään miehiin, jotka olivat osa isoa kaveriporukkaa. Hänen lapsuudenperheensä vuorovaikutus oli jäykkää ja niukkaa. Lähinnä keskivahvassa humalassa heillä alkoi juttu luistamaan.

Alettuani seurustella tuon ex:n kanssa, hänellä oli suuret toiveet minun (tai ylipäätään seurustelun) suhteen. Hän toivoi kauttani saavansa ison kaveriporukan, jossa viettää aikaa ilman, että hänen täytyisi tehdä varsinaista sosiaalista työtä. Hänen toiveenaan oli, että minä kannattelisin tätä kaveriporukkaa ja hänen riittäisi vain tulla porukan mukana. Aluksi järjestinkin isommalla porukalla illanistujaisia, mutta mies ei päässyt niissä oikein jutunjuureen muiden miesten kanssa. Hänen tapansa olla vuorovaikutuksessa oli töksähtelevää, tilanteeseen sopimatonta, vähän itsekeskeistä ja jopa passiivis-aggressiivista. Hän saattoi mm. vaihtaa ykskaks puheenaihetta, vaikka muilla oli vielä hyvät jutut kesken. Jos muut eivät lähteneet hänen juttuunsa niin innolla mukaan, hän saattoi näyttävästi möksöttää olemalla hiljaa ja ryystämällä dramaattisesti olutta. Itse hän ei vaikuttanut olevan kovin tietoinen omasta sosiaalisesta käytöksestään, ja saattoi jälkeenpäin haukkua porukassa olleita ihmisiä pelleiksi yms.

Minua hän syyllisti omien kavereiden tapaamisesta ja lopulta aloinkin jossain määrin erkaantua ystävistäni kun koin helpommaksi vain viettää aikaa miehen kanssa kuin seurata hänen passiivis-aggressiivista uhriutumistaan. Esim. jos olin reilun tunnin kävelylenkillä kaverin kanssa lauantai-iltapäivänä, mies saattoi siinä ajassa laittaa 10 tekstiviestiä tyyliin "joo-o mitähän sitä tekis" tai "on vähä tylsää". Ja meillä oli kuitenkin miehen kanssa luvassa yhteinen lauantai-illan illanvietto!

Olin nuori ja naiivi, enkä osannut selvästi nähdä, että tuo miehen käytös minua kohtaan oli oikeasti  epäreilua ja jopa henkistä hyväksikäyttöä. Koin olevani vastuussa miehen psyykkisestä hyvinvoinnista ja koin syyllisyyttä siitä, että minulla oli ystäviä ja hänellä ei. Nyt jälkikäteen tajuan, että tuo kuvio oli oikeasti ihan vinoutunut. Tuo mies olisi tarvinnut jotain terapiaa, jossa olisi voinut pureutua lapsuudenperheensä omituiseen vuorovaikutukseen, oppia taitoja olla muiden ihmisten kanssa ja oppia vastuuta siitä, että omaa onnellisuutta ei voi laittaa loppujen lopuksi toisen ihmisen harteille.

Sinulla on ilmeisesti ollut elämässäsi paremmat mahdollisuudet kartuttaa sosiaalista pääomaasi kuin exälläsi (hankala perhetausta). Se ei silti tee sinusta parempaa ihmistä.

Itseasiassa omat haasteensa on omassa perhetaustassani, mm. toisen vanhemman vaikea mielenterveyden sairaus lukuisine osastojaksoineen läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. En missään nimessä väittänyt olevani parempi ihminen kuin tuo ex avokki, minun lähinnä kävi (ja käy edelleen) sääliksi häntä. Mutta silti on kohtuullista mielestäni sanoa, että hänen passiivis-aggressiivinen syyllistämisensä minua kohtaan oli yksinkertaisesti väärin. Seurustelumme aikana ehdotin hänelle, että menisi juttelemaan opintopsykologin kanssa liittyen noihin lapsuusperheensä asioihin. Muistan vieläkin mitä hän siihen vastasi (myrkyllisellä äänensävyllä) "joo sähän sen varmaan tiiät kun oma perhees on suljetun osaston kanta-asiakkaita".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap:lla välttelevä kiintymyssuhdetyyli? Ärsyttääkö sinua, jos mies osoittaa tarvitsevansa sinua jollain tavalla? Koetko silloin miehen liian vaativana? Monissa eropareissa toinen on kiintymyssuhdetyyliltään takertuva ja toinen välttelevä, mikä kärjistää suhteen ongelmia.

Ap:n mies kuulostaa takertuvalta ja uhriutuvalta. Ap sen sijaan kirjoittanut musta nätisti miehestään, haluaa että miehellä olisi kaikki hyvin. Mutta ap ei suostu myöskään olemaan vastuussa miehen tunteista ja kaverittomuudesta ja tämä on terve asenne. Apn kiintymyssuhde vaikuttaisi tämän tiedon perusteella olevan ihan ok.

T: Ap

Ei, en ole ap mutta myönnän että luin ap:n viestin aika emotionaalisten filttereiden läpi. AP:n kirjoitus herätti minussa vahvoja muistikuvia ja tunteita omasta nuoruudestani. Kun oli 20-23 vuotias, seurustelin ja osan aikaa siitä olin avoliitossa miehen kanssa, joka muistutti ap:n miestä. Ex-miehelläni ei myöskään ollut ystäviä, ei lukiosta, ei armeijasta, ei amk-opinnoista eikä harrastuksesta. Hän myös kärsi yksinäisyydestään ja vertaili itseään miehiin, jotka olivat osa isoa kaveriporukkaa. Hänen lapsuudenperheensä vuorovaikutus oli jäykkää ja niukkaa. Lähinnä keskivahvassa humalassa heillä alkoi juttu luistamaan.

Alettuani seurustella tuon ex:n kanssa, hänellä oli suuret toiveet minun (tai ylipäätään seurustelun) suhteen. Hän toivoi kauttani saavansa ison kaveriporukan, jossa viettää aikaa ilman, että hänen täytyisi tehdä varsinaista sosiaalista työtä. Hänen toiveenaan oli, että minä kannattelisin tätä kaveriporukkaa ja hänen riittäisi vain tulla porukan mukana. Aluksi järjestinkin isommalla porukalla illanistujaisia, mutta mies ei päässyt niissä oikein jutunjuureen muiden miesten kanssa. Hänen tapansa olla vuorovaikutuksessa oli töksähtelevää, tilanteeseen sopimatonta, vähän itsekeskeistä ja jopa passiivis-aggressiivista. Hän saattoi mm. vaihtaa ykskaks puheenaihetta, vaikka muilla oli vielä hyvät jutut kesken. Jos muut eivät lähteneet hänen juttuunsa niin innolla mukaan, hän saattoi näyttävästi möksöttää olemalla hiljaa ja ryystämällä dramaattisesti olutta. Itse hän ei vaikuttanut olevan kovin tietoinen omasta sosiaalisesta käytöksestään, ja saattoi jälkeenpäin haukkua porukassa olleita ihmisiä pelleiksi yms.

Minua hän syyllisti omien kavereiden tapaamisesta ja lopulta aloinkin jossain määrin erkaantua ystävistäni kun koin helpommaksi vain viettää aikaa miehen kanssa kuin seurata hänen passiivis-aggressiivista uhriutumistaan. Esim. jos olin reilun tunnin kävelylenkillä kaverin kanssa lauantai-iltapäivänä, mies saattoi siinä ajassa laittaa 10 tekstiviestiä tyyliin "joo-o mitähän sitä tekis" tai "on vähä tylsää". Ja meillä oli kuitenkin miehen kanssa luvassa yhteinen lauantai-illan illanvietto!

Olin nuori ja naiivi, enkä osannut selvästi nähdä, että tuo miehen käytös minua kohtaan oli oikeasti  epäreilua ja jopa henkistä hyväksikäyttöä. Koin olevani vastuussa miehen psyykkisestä hyvinvoinnista ja koin syyllisyyttä siitä, että minulla oli ystäviä ja hänellä ei. Nyt jälkikäteen tajuan, että tuo kuvio oli oikeasti ihan vinoutunut. Tuo mies olisi tarvinnut jotain terapiaa, jossa olisi voinut pureutua lapsuudenperheensä omituiseen vuorovaikutukseen, oppia taitoja olla muiden ihmisten kanssa ja oppia vastuuta siitä, että omaa onnellisuutta ei voi laittaa loppujen lopuksi toisen ihmisen harteille.

Sinulla on ilmeisesti ollut elämässäsi paremmat mahdollisuudet kartuttaa sosiaalista pääomaasi kuin exälläsi (hankala perhetausta). Se ei silti tee sinusta parempaa ihmistä.

Itseasiassa omat haasteensa on omassa perhetaustassani, mm. toisen vanhemman vaikea mielenterveyden sairaus lukuisine osastojaksoineen läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. En missään nimessä väittänyt olevani parempi ihminen kuin tuo ex avokki, minun lähinnä kävi (ja käy edelleen) sääliksi häntä. Mutta silti on kohtuullista mielestäni sanoa, että hänen passiivis-aggressiivinen syyllistämisensä minua kohtaan oli yksinkertaisesti väärin. Seurustelumme aikana ehdotin hänelle, että menisi juttelemaan opintopsykologin kanssa liittyen noihin lapsuusperheensä asioihin. Muistan vieläkin mitä hän siihen vastasi (myrkyllisellä äänensävyllä) "joo sähän sen varmaan tiiät kun oma perhees on suljetun osaston kanta-asiakkaita".

No tuo kuulostaa jo aidosti luonnehäiriöisen käytökseltä. Ymmärrän nyt paremmin kommenttisi.

Terapia, terapia. Kuka saa apua kun menee purkamaan sydäntä jollekkin puupäälle. Ei monikaan. Tommoiset terapiat ei todellakaan kaikilla toimi ja monille on kauhistus puhua tuntemattomalle henkilökohtaisista asioistaan.

Minua aina puistattavat nämä ketjut, joissa puolisosta tai seurustelukumppanista puhutaan kuin lemmikkieläimestä. Kuin tämä ei olisikaan täyspäinen aikuinen ihminen vaan joku gerbiili.

Vierailija kirjoitti:

Terapia, terapia. Kuka saa apua kun menee purkamaan sydäntä jollekkin puupäälle. Ei monikaan. Tommoiset terapiat ei todellakaan kaikilla toimi ja monille on kauhistus puhua tuntemattomalle henkilökohtaisista asioistaan.

Uskon, että sinä et terapiasta hyötyisi. Se kun on lähinnä älykkäille tarkoitettua hommaa, jossa haitalliset ajatus- ja tunnemallit korjataan oppimisen avulla. Oletko kuullut, että ihminen voi oppia monenlaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia, terapia. Kuka saa apua kun menee purkamaan sydäntä jollekkin puupäälle. Ei monikaan. Tommoiset terapiat ei todellakaan kaikilla toimi ja monille on kauhistus puhua tuntemattomalle henkilökohtaisista asioistaan.

Uskon, että sinä et terapiasta hyötyisi. Se kun on lähinnä älykkäille tarkoitettua hommaa, jossa haitalliset ajatus- ja tunnemallit korjataan oppimisen avulla. Oletko kuullut, että ihminen voi oppia monenlaista?

Sinä laumasielu olet kaukana älykkäästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimoni on aikalailla samankuuloisessa tilanteessa kuin miehesi on, eli saan puolestani kuulla ne voivottelut ja huokailut kun käyn about 1-2 kertaa kuukaudessa kaveria tapaamassa. Kokemukseni perusteella asialle ei voi tehdä mitään mikä aidosti auttaisi, mutta jos joku keksii hyvän vinkin niin antaa palaa vaan. "Uusien harrastuksien keksimis" -vinkki on sitten niin kuultu ennenkin kuin testattu.

Eikö olekin raskasta? Olen tästä sanonut miehelle, että eikö hänestä ole väärin "kuormittaa" mua tällä kaverittomuudella, koen sen syyllistämisenä ja lähden usein omiin kaveritapaamisiin valmiiksi pahalla mielellä ja "aikataulun kanssa".

Onko sun puolisolla ollut aina sama ongelma?

Muistan aikanaan, kun vasta seurustelimme mieheni kanssa ja lapsuudenystäväni tuli Suomeen käymään. Sovimme tapaamisen muutaman saman aikakauden ystävän kanssa ja tuona aikana mieheni lähetti minulle tekstiviestin kesken kaiken, että hän pyöräilee yksinään täällä... ei saanut ketään lähtemään kanssaan terassille. Olin tavallaan pakotettu kutsumaan hänet meidän kanssamme lasilliselle. Eli kyllä tämä ongelma on meillä ainakin ollut ihan aina.

Todella ärsyttävää syyllistämistä :(

No voi hemmetti niin, että ihan perheellinen mies on yksinäinen? Löytyy lapsia ja nainenkin?

Olen ollut kohta 10 vuotta yksin pienen asunnon sisällä ja ei tunnu missään. Ei ole naista eikä lapsia. Ei ole ystäviä tai sukulaisia. Ei vanhempiakaan. Te tarviitte nagasakin ennen kuin tuhoudun.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo juttu pitää selvittää niin, että ap puhuu miehensä kanssa asiat halki. Ehkä parisuhdeterapia olisi aiheellista?

Ap:n sanavalinta "kaataa niskaani oman yksinäisyytensä ja kaverittomuutensa" kuulostaa niin ikävältä. Jos olisin ap:n puoliso, en tykkäisi hyvää tuosta syytöksistä.

Ap on ikävä. Oma napa lähipämpänä, asiat hoidetaan sitä kautta. Ei tunnu mies yksinäiseltä, töissä ja harrastuksessa kaverit. Ap tapansa on ilmeisesti kirjoittaa nettiin ja purnata. Sitenhän ne asiat ratkaistaan. Nettiaddiktiota näköjään.

Suomi24 sivustolta ystäviä hänelle?

Nainen tekee ongelman miehelle. Miehellä sitä ei ole, on työkaverit ja harrastuskaverit. Harrastus voi olla samalla työ.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten täysin kaveriton ihminen voi edes päätyä parisuhteeseen?

T. täysin kaveriton ihminen

Nettitreffien avulla.

Tämäkin olisi naisena helpompaa.

Miehiä ei kiinnosta toisen sosiaalinen status samalla tavalla kuin naisia.

Toki poikkeuksiakin löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama tunti viikossa harrastuksiin ja toinen muutama ystävien tapaamiseen on aika paljon pois perheeltä. Tämä tarina voisi kuvata meidän suhdettamme, mutta minä olen nainen ja meillä mies tekee pitkää työpäivää omasta halustaan. Harrastaa paljon eikä hänellä riitä aikaa eikä mielenkiintoa minuun. Meillä poikkeaa myös tuo, että minä hoidan kaikki lasten käytännönasiat, eikä mies ole yhtäkään !! yötä uhrannut lasten takia valvomiseen. Huom! En ole kaikkea aikaa ollut kotiäiti. Mies harrastaa lasten kanssa ja tekee muuta hauskaa muutaman kerran kuukaudessa. Sitten mies ihmettelee, miksi olen niin katkera. Olen ehdottanut eroa, mutta ei kuulemma käy lasten takia=joutuisi ottamaan vastuuta omista lapsistaan ja maksamaan heistä elareita.

Luit aloitustekstin aivan väärin. Muutama tunti viikossa harrastuksiin? Väärin - tunti tai kaksi koko viikon aikana (lenkki/jumppa), joskus ei tätäkään. Muutama tunti viikossa ystävien tapaamiseen - mistä sä tämän sait? MAX kerran / kaksi kuussa, mutta tämä ehdoton maksimi, yleensä paljon paljon vähemmän ja usein ystävän tapaaminen liittyy tuohon viikoittaiseen lenkkiin.

Mieheni harrastaa paljon paljon enemmän, mutta se ei ole minulta pois - päinvastoin, saan silloin nauttia lasten seurasta ja mahdollisesti harrastaa jotain heidän kanssaan.

Meillä kotiaskareet menevät tasan; minä hoidan pyykkihuollon, mies tiskikoneen tyhjäämisen ja täytön. Minä siivoan vessat, mies imuroi. Molemmat kokkaavat, molemmat hoitavat lapsia, molemmat käyvät kaupassa.

Kuulostat katkeralta, mutta eri syystä kuin minä. Minä puolestani kannusta miestä menemään omiin menoihinsa ja ottamaan omaa aikaa, mutta kavereita en hänelle pysty taikomaan.

Ps. tässä kirjoittaessani tuli vielä mieleen, että ehkä siihen on syynsä että miehesi on paljon poissa? jos vääristelet hänen sanojaan, kuten vääristelit minun tekstiäni, niin en hirveästi ihmettele..

 

Kerropa ap, miksi OIKEASTI pillastuit tästä niin paljon? Olisiko asia niin, kuten minun tapauksessani (miehesi kantilta). Erosin puolisostani, ero tuli hänen mukaansa ihan puskista. Muut olivat nähneet eron merkit jo kauan kauan sitten. Puoliso halusi viettää paljon aikaa poissa kotoa. Hän vähätteli ajankäyttöään muualla ja paisutteli puheissaan kotona viettämäänsä aikaa ja tekemisiään. Mietin teetkö sinäkin näin ja siksi suutut ja hyökkäät, kun alat miettiä olisiko asia kuitenkin näin myös kohdallasi ajankäytön suhteen. Pitkään yritin kertoa asiasta puolisolleni näkökulmastani, hän takapuolensa pyyhki puheillani ja toiveillani. En kertonut eroaikeistani, yhtenä päivänä vaan olin ottanut omat tavarani ja muuttanut omaan asuntooni. 

Itse olen myös miettinyt sitä, että miten sellainen löytää kumppanin jolla ei ole ystäviä. Olen itse nyt tässä tilanteessa ja en tiedä miten voisin edes jollekin mahdolliselle ”kumppaniehdokkaalle” sitä paljastaa. Jotenkin se tuntuisi liian hävettävältäkin asialta ja oudoltakin sekä toiselle voisi tulla helposti kielteinen kuva minusta ( en nyt muutenkaan mikään täydellinen ole). Helpostihan se menee niin, että kaverijoukosta saa vaan plussaa ja sellaiset sosiaaliset ihmiset kiinnostavat. En haluaisi antaa heti ikävää vaikutelmaa ja selostaa koko elämääni toiselle. Minulla tähän kaikkeen liittyy kiusaamista ja sen jälkeen jäin sitten yksinkin joten mitään kaveriporukkaa ei ole aiemmilta vuosilta jäänyt. Uusia ystäviä en ole saanut ja ne ovat jääneet vain sen hetkisiksi tutuiksi. Osin tietysti omaakin syytä kun en helposti luota muihin ja olen nykyisin aika varovainen varsinkin isommassa porukassa. Tietysti ymmärrän sen, että nämä ovat omia ongelmiani ja en haluaisi rasittaa ketään näillä, mutta kyllähän ne tulisivat kuitenkin ilmi. Muuten olen kaikesta huolimatta aika tavallinen ihminen. Sen tiedän, että en varmaan toiselle valittaisi yksinäisyyttä ja olen muutenkin tottunut olemaan yksin ja varmaan kaipaisin omaa aikaa suhteessakin. En vaan tiedä sitä miten suuren ystäväjoukon omaava suhtautuisi tilanteeseeni. Ehkä olisi parempi löytää sellainen ihminen jolla samoja kokemuksia sillä minulle varmaan riittäisi kumppanin seura ja en välttämättä edes kaipaisi muuta.