Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.
Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.
N82
Eivät osanneet vastustaa markkinavoimia. 1950-luvulta alkaen noin, Suomessa kaupallisuus alkoi rehottamaan ja sille ei ole osattu vieläkään, laittaa rajoja, edes verotusta ei vaadita yrityksiltä. Siinä yksi tärkeimmistä syistä, miksi tunnekylmyyttä, ym huonoa vanhemmuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voit jättäää nuo vuosiluvut pois. Sitten otsikko pitää kutinsa.
Mutta: lapsuus ei ole mikään determinaatio-oppi. Ihminen itse rakentaa itsensä vaikka omille raunioilleen, jos ja kun niin haluaa. Vanhempien ja yleisen ankeuden käyttäminen tekosyynä on jotenkin aikansa elänyttä ja kertoo hemmetinmoisesta henkisestä laiskuudesta ja vastuuttomuudesta.
Minusta on vähän laiskaa ja vastuutonta päättää toisen puolesta onko tällä ollut vaikeaa vai ei.
Kun et ole sekuntiakaan toisen ihmisen elämää elänyt, etkä mitään tämän elämästä tiedä, niin älä pliis kohota itseäsi miksikään jumalaksi joka "tietää" toisen vain muka turhasta "syyttelevän" vanhempiaan.
Se ei ole mitään tekosyyn käyttämistä jos tiedostaa ja alkaa työstää kipupisteitään.
Eikä siinä ole mitään laiskuutta ja vastuuttomuutta jos uskaltaa ja kehtaa kohdata sellaisen tosiasian, etteivät ne "ihan normaalit" ja "ihan kunnolliset" vanhemmat olleetkaan täydellisiä.
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua joten tiedä onko jo tästä keskusteltu.. Olen miettinyt voikohan noilla kokemuksilla olla maantieteellisiä eroja? Itse kuulun myös kohderyhmään ja ei nyt noin vaikeaa ollut vaatteiden yms kanssa kuin ap:lla (uusia tosin sai harvoin) mutta esim vaikeus puhua vaikeista tunteista oli meillä. Arvostelua, pilkkaa, vähättelyä, nolaamista. Ne oli ne keinot kasvattaa ja vähän vinksallleenhan sitä on mennyt, niitä nyt sitten aikuisena oiotaan. Itse olen pohjanmaalta.
Nykyisin ihmiset tietävät jo, että jokainen on vastuussa sanoistaan ja tekemisistään, miten kohtelee itseä ja toisia ihmisiä. Ei voi paeta kulttuurin, tai maantieteellisen sijainnin taakse.
Pääasia, että ymmärtää itse ja ei siirrä samoja traumoja, eteen päin lapsille ja nuorille, joista on itse kärsinyt, muttei myöskään heittäydy yli-ihmiseksi ymmärtäjänä, eli uhriudu.
Tämän päivän Suomessa, joka viides ihminen, elää köyhyysrajan alapuolella, joten se on ja tulee olemaan, iso tekijä siinä, miten eletään. Valtio joka antaa, veroparatiisijoittajien sanella, pitää ihmisiä syväkyykyssä, ei ole aito demokratia, eikä oikeusvaltio. Tähän pitäisi saada muutosta, nyt tulevissa vaaleissa. Toivottavasti ihmiset ymmärtävät, olla varovaisia, keille äänensä antavat, eikä lähteä öyhöttäjien mukaan. Kaikkien ihmisten hyvinvointi Suomessa, lisää kaikkien ihmisten hyvinvointia Suomessa. Näin se on.
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua joten tiedä onko jo tästä keskusteltu.. Olen miettinyt voikohan noilla kokemuksilla olla maantieteellisiä eroja? Itse kuulun myös kohderyhmään ja ei nyt noin vaikeaa ollut vaatteiden yms kanssa kuin ap:lla (uusia tosin sai harvoin) mutta esim vaikeus puhua vaikeista tunteista oli meillä. Arvostelua, pilkkaa, vähättelyä, nolaamista. Ne oli ne keinot kasvattaa ja vähän vinksallleenhan sitä on mennyt, niitä nyt sitten aikuisena oiotaan. Itse olen pohjanmaalta.
Sellainen ruma ja inhottava tapa puhua oli kyllä tapana. Kielenkäyttö lapsia kohtaan ihan mahdotonta. Koskaan ei mitään nättiä sanottu, eikä ikinä kehuttu. Maailman suurin pelko oli, että toinen ylpistyisi.
Kai se oli raamatulla päähän hakatuista ihmisistä hienoa ja tavoiteltavaa olla nöyrä ja itseään täysin arvottomana oliona pitävä kynnysmatto.
Etenkin tytöille oli kunniaksi olla kynnysmatto. Tai ei se kunniaksi ollut, vaan itsesäänselvyys. Siis mitään kunniallista ei tytöissä ollut, vaan vaihtoehdot oli: Hävettävä ja huono tyttö tai sellainen jolla on hetkittäin oikeus olemassa oloonsa, mikäli on ahkera.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen samaa kirjoitti:
onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia. Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta. Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille. Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?
Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.
Minun tarinani on kuitenkin hieman erilainen. Meillä ollut tasapainoinen koti eikä mitään kännäämisiä ei väkivaltaa tms. Välit lapsiin olleet oikein hyvät ja läheiset, myös lapsenlapsiin. Olemme aina keskustelleet hyvässä hengessä ihan kaikista asioista, en ole syyllistänyt lastani mistään eikä hän meitä. En edes tässä tapauksessa. Pyysin jos hän haluaisi keskustella niin tietäisin mikä on mennyt väärin, hän ei halunnut. Ennen tätä välirikkoa on kyllä sanonut että on ollut hyvä koti ja olemme nyt ihan parhaat isovanhemmat. Siksi tämä onkin niin outoa. Eikä lapset ole mitään velkaa vanhemmilleen ei todellakaan, siitä ei ole kyse. Olen vaan niin surullinen kun en tajua, eikä kyllä läheiset sukulaisetkaan tajua, ei toinen lapsi eikä mummo. Ihmettelemme vaan kaikki mistä ihmeestä on kysymys.
En tiedä mistä on kysymys, mutta sun kirjoituksista tulee jostain syystä kylmäävä olo. Olen itse täydellisen naisen kasvattama ja teidän ilmaisussa on jotain samaa. Täydellinen tiedottomuus mistään tahrasta puhtaassa kodissa. Eikä kukaan ulkopuolinenkaan ymmärrä mistä kyse, koska näytelmä on niin hyvin käsikirjoitettu. Ihan KAIKESTA AINA keskusteltu teillä hyvässä hengessä - ahdistaa sitä enemmän mitä tarkemmin luen viestiäsi.
No tuo muija on denialisti eikä todennäköisesti edes kuolinvuoteellaan pysty myöntämään mitään vikaa itsessään.
Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa. Paitsi tuo yksi, jolla nyt sattui olemaan ihan kohtuuton ja kiittämätön lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elsaa kirjoitti:
Täällä -95 syntynyt ja sisko on -91. Meillä lapsuus oli tasapainoinen, mitään traumoja ei ole. Ystäväpiirissämme ei myöskään ole mitään traumoja, kaikki ovat sellaisista perhekeskeisistä perheistä, joissa välitetään ja tehdään paljon asioita yhdessä. Vasta nyt yliopistossa olen ystävystynyt sellaisten tyyppien kanssa, joilla esim. isä on ryypännyt aina. Itse en ole nähnyt vanhempieni koskaan juovan. Ei mielenterveysongelmia, väkivaltaa tai muutakaan traumoja aiheuttavia tekijöitä.
Moni ns. "hyvissä perheissä" kasvanut, on saattanut joutua, kovan henkisen väkivallan kohteeksi, tietämättään. Ne traumat ovat syvällä ja voivat tulla esiin, vasta aikuisena. Esim. sellaiseen "me olemme parempia ihmisiä" -kuplaan kasvanut, voi elää elämätöntä elämää, toisten elämää, eikä edes ymmärrä, että voisi valita toisin. Hyvä, jos ymmärrät heitä, joilla ei ole ollut, se pintapuolikaan, niin seesteistä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen samaa kirjoitti:
onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia. Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta. Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille. Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?
Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.
Minun tarinani on kuitenkin hieman erilainen. Meillä ollut tasapainoinen koti eikä mitään kännäämisiä ei väkivaltaa tms. Välit lapsiin olleet oikein hyvät ja läheiset, myös lapsenlapsiin. Olemme aina keskustelleet hyvässä hengessä ihan kaikista asioista, en ole syyllistänyt lastani mistään eikä hän meitä. En edes tässä tapauksessa. Pyysin jos hän haluaisi keskustella niin tietäisin mikä on mennyt väärin, hän ei halunnut. Ennen tätä välirikkoa on kyllä sanonut että on ollut hyvä koti ja olemme nyt ihan parhaat isovanhemmat. Siksi tämä onkin niin outoa. Eikä lapset ole mitään velkaa vanhemmilleen ei todellakaan, siitä ei ole kyse. Olen vaan niin surullinen kun en tajua, eikä kyllä läheiset sukulaisetkaan tajua, ei toinen lapsi eikä mummo. Ihmettelemme vaan kaikki mistä ihmeestä on kysymys.
En tiedä mistä on kysymys, mutta sun kirjoituksista tulee jostain syystä kylmäävä olo. Olen itse täydellisen naisen kasvattama ja teidän ilmaisussa on jotain samaa. Täydellinen tiedottomuus mistään tahrasta puhtaassa kodissa. Eikä kukaan ulkopuolinenkaan ymmärrä mistä kyse, koska näytelmä on niin hyvin käsikirjoitettu. Ihan KAIKESTA AINA keskusteltu teillä hyvässä hengessä - ahdistaa sitä enemmän mitä tarkemmin luen viestiäsi.
Se "hyvä henki" joka niissä "keskusteluissa" on ollut, on sen keskustelun kulun määrittäjän pään sisällä.
Hänelle ei varmaan ole voinut esittää mitään kritiikkiä, koska hän ei pysty sellaista käsittelemään.
Muut ovat joutuneet aina myötäilemään ja puremaan hammasta.
Ei ihme jos lapsi hakeutuu terapiaan ja katkaisee välit, kun on ison osan elämästään saanut väistellä virtahepoa olohuoneessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen samaa kirjoitti:
onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia. Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta. Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille. Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?
Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.
Minun tarinani on kuitenkin hieman erilainen. Meillä ollut tasapainoinen koti eikä mitään kännäämisiä ei väkivaltaa tms. Välit lapsiin olleet oikein hyvät ja läheiset, myös lapsenlapsiin. Olemme aina keskustelleet hyvässä hengessä ihan kaikista asioista, en ole syyllistänyt lastani mistään eikä hän meitä. En edes tässä tapauksessa. Pyysin jos hän haluaisi keskustella niin tietäisin mikä on mennyt väärin, hän ei halunnut. Ennen tätä välirikkoa on kyllä sanonut että on ollut hyvä koti ja olemme nyt ihan parhaat isovanhemmat. Siksi tämä onkin niin outoa. Eikä lapset ole mitään velkaa vanhemmilleen ei todellakaan, siitä ei ole kyse. Olen vaan niin surullinen kun en tajua, eikä kyllä läheiset sukulaisetkaan tajua, ei toinen lapsi eikä mummo. Ihmettelemme vaan kaikki mistä ihmeestä on kysymys.
En tiedä mistä on kysymys, mutta sun kirjoituksista tulee jostain syystä kylmäävä olo. Olen itse täydellisen naisen kasvattama ja teidän ilmaisussa on jotain samaa. Täydellinen tiedottomuus mistään tahrasta puhtaassa kodissa. Eikä kukaan ulkopuolinenkaan ymmärrä mistä kyse, koska näytelmä on niin hyvin käsikirjoitettu. Ihan KAIKESTA AINA keskusteltu teillä hyvässä hengessä - ahdistaa sitä enemmän mitä tarkemmin luen viestiäsi.
No tuo muija on denialisti eikä todennäköisesti edes kuolinvuoteellaan pysty myöntämään mitään vikaa itsessään.
Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa. Paitsi tuo yksi, jolla nyt sattui olemaan ihan kohtuuton ja kiittämätön lapsi.
Kannattaako silti, mennä äärilaidasta toiseen. Hienojen kulissien ja julkisivujen takana, tapahtuu kummallisia asioita. Mitä isompi tarve, pitää julkisivuja, sitä enemmän roskia maton alla yleensä. Oman lapsen syyttely ja vihaaminen, voi olla narsismia tai pahempaa, ainakin se on väärin ja rankkaa lapselle, olla omien vanhempiensa ymmärtäjä ja jatkuvan arvostelun kohde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Sota on p3rc:stä. Syvältä sieltä.
Toipuminen kestää vähintään sen 3 sukupolvea, ja sitten kun syntyy se suhteellisen tervepäinen sukupolvi, niin tulee uusi sota tai joku ympäristökriisi.
Sotia nyt on vaan pakko olla, koska taloudellinen systeemi vaatii sellaisia.
Hyvinvointi kuuluu kaikille kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua joten tiedä onko jo tästä keskusteltu.. Olen miettinyt voikohan noilla kokemuksilla olla maantieteellisiä eroja? Itse kuulun myös kohderyhmään ja ei nyt noin vaikeaa ollut vaatteiden yms kanssa kuin ap:lla (uusia tosin sai harvoin) mutta esim vaikeus puhua vaikeista tunteista oli meillä. Arvostelua, pilkkaa, vähättelyä, nolaamista. Ne oli ne keinot kasvattaa ja vähän vinksallleenhan sitä on mennyt, niitä nyt sitten aikuisena oiotaan. Itse olen pohjanmaalta.
Nykyisin ihmiset tietävät jo, että jokainen on vastuussa sanoistaan ja tekemisistään, miten kohtelee itseä ja toisia ihmisiä. Ei voi paeta kulttuurin, tai maantieteellisen sijainnin taakse.
Pääasia, että ymmärtää itse ja ei siirrä samoja traumoja, eteen päin lapsille ja nuorille, joista on itse kärsinyt, muttei myöskään heittäydy yli-ihmiseksi ymmärtäjänä, eli uhriudu.
Tämän päivän Suomessa, joka viides ihminen, elää köyhyysrajan alapuolella, joten se on ja tulee olemaan, iso tekijä siinä, miten eletään. Valtio joka antaa, veroparatiisijoittajien sanella, pitää ihmisiä syväkyykyssä, ei ole aito demokratia, eikä oikeusvaltio. Tähän pitäisi saada muutosta, nyt tulevissa vaaleissa. Toivottavasti ihmiset ymmärtävät, olla varovaisia, keille äänensä antavat, eikä lähteä öyhöttäjien mukaan. Kaikkien ihmisten hyvinvointi Suomessa, lisää kaikkien ihmisten hyvinvointia Suomessa. Näin se on.
Niin.. ehkä tekstin voi ajatella myös objektiivisena ilmiönä, siis maantieteelliset erot yms. Mielestäni on kiinnostavaa pohtia miten erilaisia kasvatuskulttuureja voi esiintyä eri puolellla Suomea ja jotka osaltaan vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen. Sen ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa ongelmien ja ilmiöiden pakenemista em asioiden taakse. Toki ihminen on aina vastuussa itse omista tunteistaan ja valinnoistaa ja tämän varmasti jokainen asioita hieman tiedostava aikuinen ymmärtää. Toisilla aiemmat kokemukset vaikuttaa enemmän kuin toisilla. Mielestäni se, että ilmiöistä keskustellaan eri näkökulmista, on vain avartavaa ja antoisaa eikä lähtökohtaisesti pakenemista. Pakenetko kenties itse jotain jos et halua em asioista keskustella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Kyllä vastaavia kokemuksia, on aiemmillakin sukupolvilla, esim. 60- ja 70-luvulla syntyneillä ja sieltä niitä itseltä paljon vaatijoita, vasta löytyykin. Moni on kasvanut "hyvissä perheissä", joissa on ollut äärimmäisen paha olla. Vanhemmat ovat esim. voineet purkaa, sota-ajan lasten ja nuorten traumojaan ja vaatineet mahdottomia. Lasten pitänyt olla ymmärtäjiä, omia tarpeita ei olisi saanut olla, vain jatkuvaa ymmärtämistä. Että ei se sen helpompaa ole ollut.
Tässä ajassa on paljon mahdollisuuksia, kun voimme puhua avoimesti ja ymmärtää, hyvinkin erilaisia lähtökohtia ja näkökulmia, tukea itseämme ja toisiamme. Se on iso hyvä asia, tässä ajassa. Ei tarvitse enää olla, niin mustavalkoista, ehdotonta ja ylireagoivaa, saa olla erilaisia mielipiteitä.
Itselläni ei ainakaan muistoissa ole mitään traumoja. Silti oon aika mt-tapaus, eristäydyn sukulaisistani, itkeskelen joka päivä kuolleita isovanhempiani, kavereitani ja lemmikkejä. Yliopistoon pääsin vasta neljännellä yrityksellä (vaikka lukion keskiarvo yli 9) ja minulla on ollut tosi paljon vaikeuksia saada ystäviä kurssilta. Muutama on ja sanotaan että noin 15 muuhun olen tutustunut mutta pilannut mahdollisuuden tutustua heihin paremmin kun en ole (halunnut/viitsinyt/jaksanut) moikata heitä kun ovat vastaan tulleet. Usein myös kouluun menoon ahdistanut, sydän hakkaa jne. Ne oireet tosin hoitu beetasalpaajalla.
Ja sitten käyttäydyn tosi törkeästi kavereitani kohtaan kun mä haluun olla aina se joka on oikeassa, en kylläkään itse koskaan suutu mutta kavereista olen huomannut heidän suuttuvan kun jankkaavat mulle ja mä en suostu uskomaan heitä. Plus mulla on huono tapa kikatella/naureskella yksinäni ja ei kai sellasta kukaan mielellään kattele...
Ett en tiiä johtuuko tää mun oireilu siitä että oon syntyny -92 vai onko jotain muutaki taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkoholismia ja väkivaltaa niin kauan kun 4-10v jaksaa muistaa, sai myös nähdä mutsin huonojen valintojen seurauksia kuten esim. skitsofreeninen exä joka repi sen käden kirjaimellisesti irti 5 vuotiaan mielelle oli tosi kiva juttu.
Mutta kuinka YLEISTÄ tämä on? Kuitenkin aika marginaalista tietääkseni. Ei mun koulussa ainakaan hirveästi ollut alkoholistien lapsia ja jos oli, niin niiden perheistä kyllä sitten puhuttiin ja juoruttiin.
Jos asiasta puhutaan laajalla mittakaavalla, niin väitän, että MILLÄÄN sukupolvella ei ole ollut niin helppoa kuin 80-luvulla syntyneillä ja 90-luvun loppupuolella syntyneillä. 80-luvulla oli pitkä taloudellinen nousukausi, työttömyys ajoittain noin 3% eikä vanhempien tarvinnut stressata työn saamisesta. Se elämän helppous ja stressittömyys heijastui myös lasten kasvatukseen. 90-luvun loppupuoli oli Nokian kulta-aikaa ja nousukausi myös. Vastaavaa ei sen jälkeen ole nähtykään. Yhteiskunta ei ole koskaan ollut perheille parempi kuin noina aikoina, jos ajatellaan taloutta, työllisyyttä, yhteiskunnan tukia jne.
Kaiken kaikkiaan 80-90-luvulla syntyneet on hemmoteltuja. Tämä hemmottelu on kuitenkin kasvattanut sukupolven, joka ei kestä pettymyksiä elämässä ja jolle ei riitä ikinä mikään. Tässä ketjussa on hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka puitteet olisivat olleet kunnossa, ei lapsuuskaan ollut tarpeeksi hyvä, kun se ei ollut täydellinen, sellainen kun jonkun varakkaamman perheen Janni-Lotalla.
Itse asiassa just oli sen kiinteistönvälittäjän haastattelu, joka kuvasi lapsuuttaan 90-luvulla "köyhäksi", kun isä kuskasi häntä tennisharjoituksiin vanhalla Hondalla, ja hän häpesi, kun kaverien vanhemmat vaihtoivat autoa kerran puolessa vuodessa. Miksi sille ei riittänyt se, että isä maksoi kalliin harrastuksen ja kuskasi sinne? Mitä sitten, jos perheellä ei ollut sitä hienointa autoa?
Ja sit eräässä päihdehoitopaikassa törmäsin 90-luvulla syntyneeseen nuoreen mieheen, jolla oli erittäin hyvä ja huolehtiva äiti, isä vähän etäisempi, mutta hänkin kävi siellä poikaansa katsomassa. Vanhemmat oli yhdessä ja perheen taloustilanne hyvä. Poika oli ulkoisesti hyvän näköinen, sai naisseuraa helposti, perheeltä rahaa ja hieoja vaatteita. Perhe ei hylännyt päihdeongelman takia. Tämä poika myös mietti koko ajan sitä, miten kaikilla muilla hänen ikäisillään menee niin paljon paremmin, on koulutus ym. Hänkin näki sen jotenkin niin, että MUILLA on kaikki asiat hirveän hyvin ja hänellä jotenkin huonosti. Yksi hoitaja sanoi siellä niin, että joskus asiat on LIIAN HYVIN, ja se on ongelma. Ja niin tän pojan kohdalla olikin ja mielestäni se on hyvä esimerkki etuoikeutettujen sukupolvesta, joka ei koskaan saavuta tyytyväisyyden tunnetta.
Harvalla on täydellistä lapsuutta ja ehkä sen kuuluukin olla epätäydellinen, koska ei elämä myöhemminkään ole täydellistä ja pettymyksiä tulee eteen.
Luulet tietäväsi jostain perheestä aika paljon sen perusteella että tapaat mukavan oloisen äidin jollain vierailutunnilla. Et taida tietää ihmisistä vielä kovin paljoa.
Poika ei sanonut mitään negatiivista äidistään, vaan surkutteli sitä, miten hänellä menee huonommin kuin muilla keskiluokkaisilla hyvien perheiden lapsilla. Surkutteli siis omaa sen hetkistä tilannettaan. Vaikka hänellä siis tosiaan oli kaikki hyvin sinänsä, rahaa, huolehtivat vanhemmat, kavereita (sekä huumepiireissä että vanhoja kunnollisia kavereita) ja naisia. Paitsi että sekin oli ongelma, että kun hänen upea ja kaunis ex-tyttöystävänsä jätti hänet (koska ei jaksanut katsella huumeiden käyttöä kenties) ja tässäkin oli tapahtunut suuri vääryys. Elämä ei ollut täydellistä, vaikka nätit naiset elämäntyylistä huolimatta edelleen tätä kaveria piirittivät. Koska jollakin kuitenkin on asiat paremmin, täydellinen tyttöystävä ja täydellinen elämä.
Samanlaista mankumista näen tässä ketjussa. Jumitutaan johonkin koettuun vääryyteen. Vaikka että kun vaatteet ei aina olleet hienoimpia merkkivaatteita tai sitten olikin ja sen takia luokkakaverit syrjivät ja piti marketista (!) hakea vaatteet.
Eri asia on oikeat ongelmat kuten väkivalta, mutta marginaaliin kuuluvien ongelmia ei tule yleistää sukupolven ongelmiksi.
Sinulla on aivan omituinen tapa nähdä asiat. Henkilö oli siis huumeriippuvainen ja sen takia jossain katkaisuhoidossa ja sinä sanot että sillä oli kaikki hyvin. Eihän kaikki ole hyvin jos on koukussa huumeisiin. Miksi sitä ei saisi ääneen sanoa että harmittaa että elämä on mennyt noin? Kuitenkin oli siellä yrittämässä irti niistä ja varmasti harmittaa että on koukussa.
No jollakin tasolla ne on silloin hyvin, jos vanhemmat ja vanhat hyvät kaverit jaksaa olla koko ajan tukena ja lojaaleita, vaikka mokaisit monta kertaa. On ihmisiä, jotka hoitaa kaikki asiansa hyvin, eikä niillä silti ole niin lojaaleita kavereita tai vanhempia, kuin tällä tyypillä. Jonkinlainen jatkuvasti kalvava tyytymättömyys siinä huumeiden taustalla varmasti oli ja tapa nähdä asiat niin, että niillä muilla on kaikki niin täydellistä (ihminen itse puhui "normaaleista" synonyymina kunnollisille kavereilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen). Tuskin on mitään, mikä tämän jatkuvan tyytymättömyyden tunteen vie pois, jos ihminen ei muuta ajatusmallejaan ja lopeta jatkuvaa vertailua muihin.
Samanlaista vertailua tässä ketjussa näkee. Toisilla oli asiat paremmin, kun oli hienommat vaatteet tai pääsi useammin matkoille lapsena. Tai sitten ei sopeutunut niin hyvin porukkaan, kun oli liian varakkaasta perheestä.
Minä en näe tässä ketjussa mitään yleistä tyytymättömyyttä, vaan vain halua puhua ja käsitellä lapsuudessa vaivaamaan jääneitä asioita. Se että me nyt tässä näistä asioista keskustelemme ei tarkoita että olisimme nykyelämässä kauhean tyytymättömiä ja synkkiä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Sota on p3rc:stä. Syvältä sieltä.
Toipuminen kestää vähintään sen 3 sukupolvea, ja sitten kun syntyy se suhteellisen tervepäinen sukupolvi, niin tulee uusi sota tai joku ympäristökriisi.
Sotia nyt on vaan pakko olla, koska taloudellinen systeemi vaatii sellaisia.
Sota ei todellakaan, ole mikään luonnonlaki, jota jollakin, kasvottomalla "taloudellisella systeemillä", on oikeus vaatia. Ihan jokainen voi tehdä, erittäin paljon sen eteen, ettei tulevien sukupolvien, tarvitse joutua sotiin. Itse allekirjoitan aktiivisesti vetoomuksia verkossa, ja äänestäminen on tärkeää, siinä kannattaa käyttää aivoja, ettei ole markkinavoimien vietävissä. Esim. Rauhanpuolustajien sivuilla, voi jokainen käydä katsomassa, miten hyvää työtä siellä tehdään, antaa ajattelemisen aihetta.
Vierailija kirjoitti:
En muista paljoa varhaislapsuudesta&ala-asteesta, luulisin olleeni onnellinen. Koulukiusaaminen alkoi, kun siirryin yläasteelle. Vanhempani eivät oikein osanneet auttaa, häpeä luultavasti esti heitä puolustamasta minua. Muutenkin olen koko aikuiselämäni opetellut pääsemään eroon turhasta häpeästä.
Äitini on haukkunut minua monesti vaikka ja mistä, huomautellut painostani ja pitänyt mykkäkouluja, ihan kuin joku 5-vuotias. Jos jotain tapahtuu, hän automaattisesti ajattelee, että minä tein jotain väärin. Suurin osa keskusteluistamme ovat sitä, että hän käsittää asioita väärin, yrittää kääntää asiat niin, että minä olen väärässä tai jos joku on tehnyt minulle/lapsilleni pahaa, niin hän rupeaa puolustamaan sitä toista osapuolta. En vaan ymmärrä hänen ajatusmaailmaansa ollenkaan. Kun olin nuori aikuinen, hän kiristi minua tekemään suuria elämänpäätöksiä hänen haluamallaan tavalla. Nyt hän ei edes suostu myöntämään, että niin on tapahtunut. Haluaisin tietää hänen lapsuudestaan ja hänen omasta äitisuhteestaan, mutta hän vain kertoo hänen lapsuudensa olleen melkein täydellinen ja äidinsä olleen täydellinen. Äitini isä kuoli, kun äitini oli n.14v. Äitini on auttanut minua paljon konkreettisesti, mutta henkisesti hän vaikuttaa niin kylmältä ja ontolta.
n84
Ihan tuttua tuollainen, ettei sun puolella olla koskaan. Et ole puolustamisen arvoinen.
Sellainen syyllistäminen on just ihan tuttua, että jos joku tekee sulle väärin, niin sinä olet paha.
Ja mitään vikaa ei koskaan todellakaan itsessään vanhempana ole, eikä mitään myönnetä.
On todellakin autettu ja "tehty parhaansa" mutta emotionaalisesti pahoinpidelty sairaaksi mt-potilaaksi.
-toinen 84 vm. nainen
Mielipiteiden vapaus kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Kyllä vastaavia kokemuksia, on aiemmillakin sukupolvilla, esim. 60- ja 70-luvulla syntyneillä ja sieltä niitä itseltä paljon vaatijoita, vasta löytyykin. Moni on kasvanut "hyvissä perheissä", joissa on ollut äärimmäisen paha olla. Vanhemmat ovat esim. voineet purkaa, sota-ajan lasten ja nuorten traumojaan ja vaatineet mahdottomia. Lasten pitänyt olla ymmärtäjiä, omia tarpeita ei olisi saanut olla, vain jatkuvaa ymmärtämistä. Että ei se sen helpompaa ole ollut.
Tässä ajassa on paljon mahdollisuuksia, kun voimme puhua avoimesti ja ymmärtää, hyvinkin erilaisia lähtökohtia ja näkökulmia, tukea itseämme ja toisiamme. Se on iso hyvä asia, tässä ajassa. Ei tarvitse enää olla, niin mustavalkoista, ehdotonta ja ylireagoivaa, saa olla erilaisia mielipiteitä.
Toivottavasti vain lapset tällä hetkellä saavat paremmin ongelmiin apua, jos perheessä voidaan pahoin. Ala-asteiässä minua vaadittiin ymmärtämään kuormittuneita vanhempia, kun yritin kertoa terveydenhoitajalle kotioloista.
Rauhan puolesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Sota on p3rc:stä. Syvältä sieltä.
Toipuminen kestää vähintään sen 3 sukupolvea, ja sitten kun syntyy se suhteellisen tervepäinen sukupolvi, niin tulee uusi sota tai joku ympäristökriisi.
Sotia nyt on vaan pakko olla, koska taloudellinen systeemi vaatii sellaisia.
Sota ei todellakaan, ole mikään luonnonlaki, jota jollakin, kasvottomalla "taloudellisella systeemillä", on oikeus vaatia. Ihan jokainen voi tehdä, erittäin paljon sen eteen, ettei tulevien sukupolvien, tarvitse joutua sotiin. Itse allekirjoitan aktiivisesti vetoomuksia verkossa, ja äänestäminen on tärkeää, siinä kannattaa käyttää aivoja, ettei ole markkinavoimien vietävissä. Esim. Rauhanpuolustajien sivuilla, voi jokainen käydä katsomassa, miten hyvää työtä siellä tehdään, antaa ajattelemisen aihetta.
Olet naiivi.
En tiedä olenko nyt mitään traumaa saanut, mutta toisaalta isäni oli hyvin voimakas persoona jo silloin kun olin pieni lapsi. Saattoi huutaa jos en totellut ja myöhemmin pakotti tekemään eri asioita esim sellaisiin harrastuksiin joihin en olisi tahtonut. Sitten jos niissä mokasin niin piti mykkäkoulua pitkän aikaa ja oli selkeästi pettynyt minuun ihan pikkuseikkojenkin takia ( harkoissa juossut liian hiljaa yms.) Näitä kokemuksia sitten kertyi todella paljon ja olin muutenkin todella kiltti ja vähän arkakin lapsi joka olisi ansainnut vaan kannustusta. Äitinikin näki tilanteen, mutta ei koskaan mitenkään kunnolla puolustanut minua ja hänkin tavallaan petti minut. Tämä johtikin sitten siihen, että tein kaiken niinkuin isä pyysi ja tavallaan yritin pitää hänet tyytyväisenä.
Sitten koulussa muut huomasivat nopeasti kuinka kiltti olen ja sielläkin olin vähän sellainen joka yritti vaan miellyttää muita ja ei uskaltanut sanoa vastaan. Isäni oli ja on vieläkin sellainen tuuliviiri ja en ihmettele yhtään, vaikka häntä lapsena arastelin. Ei toisaalta itse oikein tajua asiaa ja äitini on ollut jotenkin lamaantunut ja ei ole ajatellut asioita minun kannaltani koskaan sillä jos hän ei isän uhosta välittänyt niin olisi pitänyt miettiä miten minä koen asian. Äitini jätti sitten myöhemmin minut täysin pulaan erään asian kanssa ja näiden syiden takia en ole niin läheinen vanhempieni kanssa. He luulevat tuntevansa minut, mutta eivät tiedä minusta mitään. Meillä ei myöskään saanut olla heikko ja senkin takia sekin kun minua kiusattiin lakaistiin vaan syrjään niinkuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Eivät he ole koskaan asettuneet minun asemaani ja toisaalta jos heitä joku arvosteli niin eivät sietäneet sitä yhtään. Mutta vieläkin ovat hyviä vanhempia ja eivät myönnä virheitään.
No jollakin tasolla ne on silloin hyvin, jos vanhemmat ja vanhat hyvät kaverit jaksaa olla koko ajan tukena ja lojaaleita, vaikka mokaisit monta kertaa. On ihmisiä, jotka hoitaa kaikki asiansa hyvin, eikä niillä silti ole niin lojaaleita kavereita tai vanhempia, kuin tällä tyypillä. Jonkinlainen jatkuvasti kalvava tyytymättömyys siinä huumeiden taustalla varmasti oli ja tapa nähdä asiat niin, että niillä muilla on kaikki niin täydellistä (ihminen itse puhui "normaaleista" synonyymina kunnollisille kavereilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen). Tuskin on mitään, mikä tämän jatkuvan tyytymättömyyden tunteen vie pois, jos ihminen ei muuta ajatusmallejaan ja lopeta jatkuvaa vertailua muihin.
Samanlaista vertailua tässä ketjussa näkee. Toisilla oli asiat paremmin, kun oli hienommat vaatteet tai pääsi useammin matkoille lapsena. Tai sitten ei sopeutunut niin hyvin porukkaan, kun oli liian varakkaasta perheestä.