Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Entä teidän lapsenne ? Jos nyt traumat kantavat jo mullan alla oleviin 30-luvun ikäpolveen niin onko lapsillanne edes toivoa ?

Kun koko ikäluokka on "saastutettu" aiempien tekojen ja tekemättä jättämisillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vissiin erikoinen. Synnyin 90-luvun alussa ja elin sairsaalapsuuden. 9 leikkausta ennen kuin olin edes esikoulussa. Eikä mulla ole mitään traumoja siitä tai mistään muustakaan.

Olet ihan tavallinen. Itse olen syntynyt 80 -luvun lopulla ja tunnen satoja omaa ikäluokkaa. Vain muutamalla on traumoja tai psyykkisiä ongelmia ja oma ikäluokka on hyvin avoimia puhumaan pienistäkin arkipäivän ketutuksista. Olemme puhuneet paljon siitä, miten saimme elää lapsuutemme parhaaseen mahdolliseen aikaan, elämä oli vapaampaa ja rennompaa kuin tämän päivän lapsilla, joista varmaan tuleekin useammista ahdistuneita ja epäitsenäisiä. 

Mielenterveysongelmia ovat yhä tabu, vaikka sinä et sitä uskoisikaan. Isoja ongelmia moni pyrkii peittelemään ja jättää ne myös hoitamatta leimautumisen pelossa.

Onnellinen, hyvä lapsuus näkyy olevan suurempi tabu ainakin tässä keskustelussa. Jostain käsittämättömästä syystä sellaisen kertojaa alapeukutetaan ja leimataan kertojat valehtelijoiksi, joilla ihan varmasti on myös traumoja, joita he vain peittelevät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vissiin erikoinen. Synnyin 90-luvun alussa ja elin sairsaalapsuuden. 9 leikkausta ennen kuin olin edes esikoulussa. Eikä mulla ole mitään traumoja siitä tai mistään muustakaan.

Olet ihan tavallinen. Itse olen syntynyt 80 -luvun lopulla ja tunnen satoja omaa ikäluokkaa. Vain muutamalla on traumoja tai psyykkisiä ongelmia ja oma ikäluokka on hyvin avoimia puhumaan pienistäkin arkipäivän ketutuksista. Olemme puhuneet paljon siitä, miten saimme elää lapsuutemme parhaaseen mahdolliseen aikaan, elämä oli vapaampaa ja rennompaa kuin tämän päivän lapsilla, joista varmaan tuleekin useammista ahdistuneita ja epäitsenäisiä. 

Mielenterveysongelmia ovat yhä tabu, vaikka sinä et sitä uskoisikaan. Isoja ongelmia moni pyrkii peittelemään ja jättää ne myös hoitamatta leimautumisen pelossa.

Onnellinen , traumaton lapsuus ja nuoruus 80-luvulla on myös tabu ?

Hehhehhee. Anna edes täällä tilaa puhua vaikeista kokemuksista. Niitä esiin tuovat ihmiset yritetään aina muutenkin änkeä marginaaliin.

Tottakai. Sananvapaus. Annetaan myös niiden puhua, joilla on hyvin ja ollaan iloisia heidän puolestaan. Entä jos vaikeita kokemuksia omaavat ovat marginaaliryhmä? Ei heitä sinne kukaan änkeä, joko he ovat sitä tai eivät ole. Asiaa on varmasti jossain tutkittu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vissiin erikoinen. Synnyin 90-luvun alussa ja elin sairsaalapsuuden. 9 leikkausta ennen kuin olin edes esikoulussa. Eikä mulla ole mitään traumoja siitä tai mistään muustakaan.

Olet ihan tavallinen. Itse olen syntynyt 80 -luvun lopulla ja tunnen satoja omaa ikäluokkaa. Vain muutamalla on traumoja tai psyykkisiä ongelmia ja oma ikäluokka on hyvin avoimia puhumaan pienistäkin arkipäivän ketutuksista. Olemme puhuneet paljon siitä, miten saimme elää lapsuutemme parhaaseen mahdolliseen aikaan, elämä oli vapaampaa ja rennompaa kuin tämän päivän lapsilla, joista varmaan tuleekin useammista ahdistuneita ja epäitsenäisiä. 

Mielenterveysongelmia ovat yhä tabu, vaikka sinä et sitä uskoisikaan. Isoja ongelmia moni pyrkii peittelemään ja jättää ne myös hoitamatta leimautumisen pelossa.

Onnellinen, hyvä lapsuus näkyy olevan suurempi tabu ainakin tässä keskustelussa. Jostain käsittämättömästä syystä sellaisen kertojaa alapeukutetaan ja leimataan kertojat valehtelijoiksi, joilla ihan varmasti on myös traumoja, joita he vain peittelevät. 

Yrität vain kaapata keskustelun. Anna tila niille, joilla ei ole tavallisesti mahdollisuutta tuoda ajatuksiaan esiin. Sinun onnellisesta lapsuudestasi voit keskustella kenen tahansa kanssa haluat, väkivaltalapsuuden kokenut ei, koska silloin ihmiset kääntävät selän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vissiin erikoinen. Synnyin 90-luvun alussa ja elin sairsaalapsuuden. 9 leikkausta ennen kuin olin edes esikoulussa. Eikä mulla ole mitään traumoja siitä tai mistään muustakaan.

Olet ihan tavallinen. Itse olen syntynyt 80 -luvun lopulla ja tunnen satoja omaa ikäluokkaa. Vain muutamalla on traumoja tai psyykkisiä ongelmia ja oma ikäluokka on hyvin avoimia puhumaan pienistäkin arkipäivän ketutuksista. Olemme puhuneet paljon siitä, miten saimme elää lapsuutemme parhaaseen mahdolliseen aikaan, elämä oli vapaampaa ja rennompaa kuin tämän päivän lapsilla, joista varmaan tuleekin useammista ahdistuneita ja epäitsenäisiä. 

Mielenterveysongelmia ovat yhä tabu, vaikka sinä et sitä uskoisikaan. Isoja ongelmia moni pyrkii peittelemään ja jättää ne myös hoitamatta leimautumisen pelossa.

Onnellinen , traumaton lapsuus ja nuoruus 80-luvulla on myös tabu ?

Hehhehhee. Anna edes täällä tilaa puhua vaikeista kokemuksista. Niitä esiin tuovat ihmiset yritetään aina muutenkin änkeä marginaaliin.

Tottakai. Sananvapaus. Annetaan myös niiden puhua, joilla on hyvin ja ollaan iloisia heidän puolestaan. Entä jos vaikeita kokemuksia omaavat ovat marginaaliryhmä? Ei heitä sinne kukaan änkeä, joko he ovat sitä tai eivät ole. Asiaa on varmasti jossain tutkittu. 

Ihmiset eivät halua kuulla toisten vaikeista kokemuksista, koska ne ahdistavat. Tässäkin keskustelussa yritetään tarmokkaasti vähätellä toisten traumoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas alkaa olla käsitys, että traumatisoidutaan jälkikäteen märehtien pikkujuttuja... Kun ei ole muita murheita elämässä näköjään. Jokainen meistä löytää lapsuudesta trauman, jos alkaa kammalla sitä setviä. Se on oikeastaan muodikastakin löytää elämästään traumoja. Kyllä, ymmärrän, että väkivalta ja ryyppääminen traumatisoi. Ymmärrän, että perheväkivalta traumatisoi. Ymmärrän, että pitkäkestoinen koulukiusaaminen traumatisoi. Mutta kun aletaan traumatisoitua, kun ei saanut uusia vaatteita tai pakotettiin kirkkoon kerran vuodessa tai kuka mistäkin. Jopa oma siskoni alkoi sössöttämään jostain lapsuuden uskontotraumasta ja kyseltyäni selvisi, että hänelle tuli trauma, kun joutui kerran kaverin perheessä osallistumaan seuroihin. Meidän koti ei ollut uskovainen, ei opettajat tai ympäristö ylipäätään vaan elettiin Etelä-Suomessa isossa kaupungissa. Teki mieli sanoa, että sä pilkkaat omilla rutinoillasi niitä, joilla on oikeasti uskonnosta trauma, kun kehität 30 vuotta myöhemmin trauman siitä, että jouduit kerran kuuntelemaan pari tuntia uskonnollisia juttuja. Eikä kyse ole mistään maailmanlopun lahkosta vaan ihan tavallisista helluntailaisista.

Mun mies on hyvä esimerkki siitä, ettei märehtiminen kannata. Isänsä oli alkoholisti ja jätti mm. mieheni pienenä lapsena yksin kaupungille, kun painui pubiin. Siis puhutaan jostain 5-vuotiaasta seisomassa tunteja kadulla. Isä joutui henkirikoksen uhriksi myöhemmin. Silti mies koe noista mitään traumaa. äiti oli turvallinen aikuinen ja isovanhemmatkin oli elämässä. Vain isä oli mätämuna. Lähinnä kertoi sen jättämisenkin kuvauksena isänsä alkoholismin tasosta, kun viina oli aina tärkeintä.

Se, paljonko miehelläsi on ollut suojaavia ja paljonko altistavia tekijöitä ei ole mikään valintakysymys tai ansio, eikä tee miehestäsi parempaa ihmistä vaan vain onnekkaamman.

Viimeiseen kommenttiin en voi sanoa muuta kuin että höpö höpö. Kaikki ovat vastuussa omasta elämästä ja tunteistaan. Se miten yksilö reagoi koettuihin vastoinkäymisiin on nimen omaan yksilön omaa vahvuutta tai heikkoutta. Ja kyllä, se tekee kommentoijan miehestä paremman ihmisen kun keskimäärin tänne nillittävistä ihmisraunioista.

Postmodernin psykologian helmasyntejä on juuri tuo uhriutuminen. Se on hyväksyttävää ja jopa tavoiteltavaa, koska olisihan se nyt ihan liikaa vaadittu, että jokainen ottaa omasta elämästä vastuun.

Vierailija kirjoitti:

Entä teidän lapsenne ? Jos nyt traumat kantavat jo mullan alla oleviin 30-luvun ikäpolveen niin onko lapsillanne edes toivoa ?

Kun koko ikäluokka on "saastutettu" aiempien tekojen ja tekemättä jättämisillä.

On. Ja mä uskon siihen, että osa 80- ja 90-luvun vanhemmista voi huonosti nimenomaan siksi, että he haluavat katkaista sukupolvelta toiselle jatkuvia käyttäytymismalleja. Tämä vaatii tietenkin asioiden ja tunteiden läpikäymistä ja se on tuskallista.

kaikki 90 luvulla syntyyneet ovat tyhmiä

Minä oon syntynyt tuossa 80-90-lukujen vaihteessa ja minulla oli kyllä oikein hyvä ja turvallinen lapsuus, samoin suurimmalla osalla oman ikäisistä kavereista. Rahaa ei toki ollut liiaksi ja vaatteita tuli paljon käytettyinä serkuilta, mutta ei kyllä varsinaisesti puutettakaan mistään. Parilla kaverilla vanhempien alkoholismi ja ankaran autoritäärinen kasvatus on jättänyt jälkensä, ja siihen aikaan alkoholia käytettiin kyllä lastenkin nähden ihan eri tavalla kuin nykyään. Lapsuuden kaveripiirissä yhdessä perheessä tuli avioero, se oli harvinaista ja ihmeellistä.

Kaikki kaverini ovat myös muuttaneet kotoa siinä 19v ja sen jälkeen asuneet omillaan, yhden opiskelukaverin vanhemmat avusti paljon vielä opiskeluaikana mikä tuntui tosi hassulle muiden mielestä. Nyt kolmekymppisinä kaveripiirini koostuu työssäkäyvistä, perheellisistä ihmisistä jotka ihan itse hoitavat taloutensa ja lapsensa, eivät hoidata vanhemmillaan koska kaikkien vanhemmat on vielä töissä toisin kuin omassa lapsuudessani. Silloin eläkkeellä olevat mummot hoisivat esim koululaiset iltapäivisin eikä iltapäiväkerhoja tarvittu.

Kypsä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas alkaa olla käsitys, että traumatisoidutaan jälkikäteen märehtien pikkujuttuja... Kun ei ole muita murheita elämässä näköjään. Jokainen meistä löytää lapsuudesta trauman, jos alkaa kammalla sitä setviä. Se on oikeastaan muodikastakin löytää elämästään traumoja. Kyllä, ymmärrän, että väkivalta ja ryyppääminen traumatisoi. Ymmärrän, että perheväkivalta traumatisoi. Ymmärrän, että pitkäkestoinen koulukiusaaminen traumatisoi. Mutta kun aletaan traumatisoitua, kun ei saanut uusia vaatteita tai pakotettiin kirkkoon kerran vuodessa tai kuka mistäkin. Jopa oma siskoni alkoi sössöttämään jostain lapsuuden uskontotraumasta ja kyseltyäni selvisi, että hänelle tuli trauma, kun joutui kerran kaverin perheessä osallistumaan seuroihin. Meidän koti ei ollut uskovainen, ei opettajat tai ympäristö ylipäätään vaan elettiin Etelä-Suomessa isossa kaupungissa. Teki mieli sanoa, että sä pilkkaat omilla rutinoillasi niitä, joilla on oikeasti uskonnosta trauma, kun kehität 30 vuotta myöhemmin trauman siitä, että jouduit kerran kuuntelemaan pari tuntia uskonnollisia juttuja. Eikä kyse ole mistään maailmanlopun lahkosta vaan ihan tavallisista helluntailaisista.

Mun mies on hyvä esimerkki siitä, ettei märehtiminen kannata. Isänsä oli alkoholisti ja jätti mm. mieheni pienenä lapsena yksin kaupungille, kun painui pubiin. Siis puhutaan jostain 5-vuotiaasta seisomassa tunteja kadulla. Isä joutui henkirikoksen uhriksi myöhemmin. Silti mies koe noista mitään traumaa. äiti oli turvallinen aikuinen ja isovanhemmatkin oli elämässä. Vain isä oli mätämuna. Lähinnä kertoi sen jättämisenkin kuvauksena isänsä alkoholismin tasosta, kun viina oli aina tärkeintä.

Se, paljonko miehelläsi on ollut suojaavia ja paljonko altistavia tekijöitä ei ole mikään valintakysymys tai ansio, eikä tee miehestäsi parempaa ihmistä vaan vain onnekkaamman.

Viimeiseen kommenttiin en voi sanoa muuta kuin että höpö höpö. Kaikki ovat vastuussa omasta elämästä ja tunteistaan. Se miten yksilö reagoi koettuihin vastoinkäymisiin on nimen omaan yksilön omaa vahvuutta tai heikkoutta. Ja kyllä, se tekee kommentoijan miehestä paremman ihmisen kun keskimäärin tänne nillittävistä ihmisraunioista.

Postmodernin psykologian helmasyntejä on juuri tuo uhriutuminen. Se on hyväksyttävää ja jopa tavoiteltavaa, koska olisihan se nyt ihan liikaa vaadittu, että jokainen ottaa omasta elämästä vastuun.

En mitenkään haluaisi vähätellä tietotaitoasi, mutta ihan jo useiden tutkimusten mukaan suojaavat tekijät ovat merkittävässä asemassa. Ymmärrät varmaan maalaisjärjelläkin, että on valtava ero, että onko lapsella edes yksi tärkeä, rakastava ja kannustava ihminen sen sijaan, että ei ole ketään.

Tasainen, turvallinen ja ihan hyvä lapsuus oli. Lama koetteli meitäkin, joten serkkujen vanhoissa vaatteissa ja kirppisleluilla leikittiin, eikä mitään ulkomaanmatkoja ollut. Mutta ei alkoholismia tai väkivaltaa koskaan.

Myöhemmin aikuisiällä olen kuitenkin ymmärtänyt, että omat vanhempani, etenkin äitini, on tunnekylmiä ihmisiä. Tunteista ei puhuttu mitään, ja sellaista välitöntä lämpöä, läheistyttä ja ymmärrystä ei oikein ole ollut. Asialliset hommat kyllä hoidettiin.

Uskon, että perua heidän omilta, sota-ajan nähneiltä vanhemmilta. En ole katkera tai mitään, yritän ymmärtää ja tiedän, että moneen tuttuun perheeseen verrattuna minulla on ollut asiat kuitenkin hyvin.

Tämä toisinto anoppikeskusteluista, positiivisia kokemuksia ei sallita.

Olisi hyvä kertoa se jo otsikoinnissa.

Minusta positiivisuus antaa toivoa, mutta ilmeisesti se vain herättää lisää mielipahaa ja katkeruutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vissiin erikoinen. Synnyin 90-luvun alussa ja elin sairsaalapsuuden. 9 leikkausta ennen kuin olin edes esikoulussa. Eikä mulla ole mitään traumoja siitä tai mistään muustakaan.

Olet ihan tavallinen. Itse olen syntynyt 80 -luvun lopulla ja tunnen satoja omaa ikäluokkaa. Vain muutamalla on traumoja tai psyykkisiä ongelmia ja oma ikäluokka on hyvin avoimia puhumaan pienistäkin arkipäivän ketutuksista. Olemme puhuneet paljon siitä, miten saimme elää lapsuutemme parhaaseen mahdolliseen aikaan, elämä oli vapaampaa ja rennompaa kuin tämän päivän lapsilla, joista varmaan tuleekin useammista ahdistuneita ja epäitsenäisiä. 

Mielenterveysongelmia ovat yhä tabu, vaikka sinä et sitä uskoisikaan. Isoja ongelmia moni pyrkii peittelemään ja jättää ne myös hoitamatta leimautumisen pelossa.

Onnellinen , traumaton lapsuus ja nuoruus 80-luvulla on myös tabu ?

Hehhehhee. Anna edes täällä tilaa puhua vaikeista kokemuksista. Niitä esiin tuovat ihmiset yritetään aina muutenkin änkeä marginaaliin.

Tottakai. Sananvapaus. Annetaan myös niiden puhua, joilla on hyvin ja ollaan iloisia heidän puolestaan. Entä jos vaikeita kokemuksia omaavat ovat marginaaliryhmä? Ei heitä sinne kukaan änkeä, joko he ovat sitä tai eivät ole. Asiaa on varmasti jossain tutkittu. 

Ihmiset eivät halua kuulla toisten vaikeista kokemuksista, koska ne ahdistavat. Tässäkin keskustelussa yritetään tarmokkaasti vähätellä toisten traumoja.

Ei minua ainakaan ahdista toisten kokemukset, olen usein olkapäänä vaikeuksissa oleville ja siitä saa hyvän mielen, jos voi olla kuuntelijana. En myöskään ole vähätellyt toisten traumoja. Kävin lukemassa avauksen uudestaan ja huomasin, että siinä tosiaan haetaan lähinnä vertaistukea. Jätän teidät rauhaan ja toivon, että tuesta on toisillenne apua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vissiin erikoinen. Synnyin 90-luvun alussa ja elin sairsaalapsuuden. 9 leikkausta ennen kuin olin edes esikoulussa. Eikä mulla ole mitään traumoja siitä tai mistään muustakaan.

Olet ihan tavallinen. Itse olen syntynyt 80 -luvun lopulla ja tunnen satoja omaa ikäluokkaa. Vain muutamalla on traumoja tai psyykkisiä ongelmia ja oma ikäluokka on hyvin avoimia puhumaan pienistäkin arkipäivän ketutuksista. Olemme puhuneet paljon siitä, miten saimme elää lapsuutemme parhaaseen mahdolliseen aikaan, elämä oli vapaampaa ja rennompaa kuin tämän päivän lapsilla, joista varmaan tuleekin useammista ahdistuneita ja epäitsenäisiä. 

Mielenterveysongelmia ovat yhä tabu, vaikka sinä et sitä uskoisikaan. Isoja ongelmia moni pyrkii peittelemään ja jättää ne myös hoitamatta leimautumisen pelossa.

Onnellinen , traumaton lapsuus ja nuoruus 80-luvulla on myös tabu ?

Hehhehhee. Anna edes täällä tilaa puhua vaikeista kokemuksista. Niitä esiin tuovat ihmiset yritetään aina muutenkin änkeä marginaaliin.

Tottakai. Sananvapaus. Annetaan myös niiden puhua, joilla on hyvin ja ollaan iloisia heidän puolestaan. Entä jos vaikeita kokemuksia omaavat ovat marginaaliryhmä? Ei heitä sinne kukaan änkeä, joko he ovat sitä tai eivät ole. Asiaa on varmasti jossain tutkittu. 

Ihmiset eivät halua kuulla toisten vaikeista kokemuksista, koska ne ahdistavat. Tässäkin keskustelussa yritetään tarmokkaasti vähätellä toisten traumoja.

Ei minua ainakaan ahdista toisten kokemukset, olen usein olkapäänä vaikeuksissa oleville ja siitä saa hyvän mielen, jos voi olla kuuntelijana. En myöskään ole vähätellyt toisten traumoja. Kävin lukemassa avauksen uudestaan ja huomasin, että siinä tosiaan haetaan lähinnä vertaistukea. Jätän teidät rauhaan ja toivon, että tuesta on toisillenne apua. 

Siinä tapauksessa olet poikkeuksellinen ihminen. Minua on puolisoni itsemurhan jälkeen kohdeltu vuosikaudet sosiaalisena hylkiönä, koska ihmisiä ahdistaa olla millään tavalla tällaisten asioiden kanssa tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Varmaan niinkin.

Ja sitten on vielä sellainen juttu, että sun vanhemmat on vielä kasvaneet aikana, jolloin kaikki apu oli varattu vain ihan suurimmassa tarpeessa oleville, ihan päivähoitopaikoista ja sosiaalietuuksista alkaen. Ja se, jos joutui jotain yhteiskunnan tukea käyttämään ei ollut ’oikeus’ vaan suuri ’nolous’. Tämäkin voi vaikuttaa - he ajattelivat, että on paljon ihmisiä jolle se terapian tarve on paljon suurempi, ne resurssit pitää säästää niille.

T. Eräs, jonka äiti ei voinut mennä näyttämään murtunutta kättään lauantaina päivystykseen, koska se on varattu HÄTÄtapauksille, vaan vasta maanantaina terveyskeskukseen, ja kun hänen piti mennä yöllä sairaalaan, soitti hän tietenkin minut kuskiksi, koska ambulanssit on vain akuutteja hätätapauksia varten.

Vanhempani ovat pistäneet lapsensa pellolle heti yo-kirjoitusten jälkeen, koska mieltävät että yhteiskunnan on täysi-ikäisestä lapsesta huolehdittava eikä heidän (maksavathan he sentään veroja). Kotiin ei missään tapauksessa olisi saanut jäädä vanhempien riesaksi eikä mitään rahallista apua opiskeluaikana vanhemmilta saanut. Ellei opiskelupaikkaa olisi löytynyt nopeasti, niin sanottiin suoraan että pitää lähteä vaikka ulkomaille hoitamaan lapsia.

- kasarityttö

Itse olen täyttänyt 18 vuotta 70 -luvulla. Minulla oli rakastavat vanhemmat, mutta tottakai köyhyttä oli aivan eri tavalla kuin sinun lapsuudessasi. Asuttiin paljon ahtaammin, vanhemmat eivät holhonneet ja opastaneet, vaan lapset oppivat selviämään itse, joka asiasta ei tehty niin ihmeellistä ja vaarallista. Kesätöissä oltiin jo 13-14 vuotiaana mansikka- ja kaalipellolla ihan omasta halusta, oli kivaa kun sai rahaa jonka oli itse ansainnut. Vanhemmat rakastivat kyllä, mutta se ei ollut mitään ylipursuavaa "amerikkalaista" pusi pusia ja holhoamista, vaan rohkaisevaa ja kannustavaa. Aikuiset eivät koko ajan suunnitelleet lasten tekemisiä ja olleet joka asiassa mukana, sai mennä harrastuksiin omatoimisesti ja valita ne itse, tosin rahaahan niihin ei ollut pahemmin, mutta ei ne mitään maksaneetkaan. Enimmäkseen kuitenkin oltiin vapaa-ajalla kavereiden kanssa ja keksittiin tekemistä. 

Niinpä olimme itsenäisiä jo nuorena, tuli tehtyä ensimmäiset Suomen kiertomatkatkin 15 -vuotiaana kavereiden kanssa ja 16 vuotiaana oltiin festareilla, retkeiltiin vaelluksilla erämaissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Opiskelusuunnitelmat laadittiin itse ja ilmoitettiin sitten vanhemmille, mitä ollaan päätetty. 

Ja ilmanmuuta jokainen halusi itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin heti kun kynnelle kykeni. Nykyään tämä lienee ongelma sen vuoksi, että holhoamisen ja paapomisen seurauksena 18 -vuotiaat ovat isoja "lapsia", avuttomia. Oma sukupolveni halusi monesti itsenäistyä jo alle 18 vuotiaana, mennä töihin tai opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saada oman kämpän. On jotenkin epätervettä, jos 18 vuotias, joka on jo monta vuotta sitten ollut itsenäistymiseen tarkoitetussa murrosiässä, ei ole saanut irtiottoa vanhemmistaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ei ihme, että niitä traumoja sitten tulee. Omien vanhempieni sukupolvi itsenäistyi usein jo alle 15 vuotiaana, lähtien metsäsavotalle tai lastenvahdiksi jonnekin. 

Minäkin olisin halunnut muuttaa pois kotoa jo ennen lukion päättymistä, mutta eipä se onnistunut, kun ei töitä koulun oheen löytynyt. Ahdistavaahan siellä oli olla.

Meillä on ollut pitkään jo järjestelmä, jossa 18 vuotias voi hankkia asunnon ja saada yhteiskunnan tukea siihen sekä elämiseen. Se on valtava parannus entisiin aikoihin, koska ihmisillä on mahdollisuus itsenäistyä eikä jäädä Italin tyyliin vanhempien kanssa kärvistelemään. Onhan se luonnotonta, koska 18 vuotias on jo aikuinen ja haluaa elää omalla tavallaan ja saada myös yksityisyyttä enemmän. Monesti nuorempikin. Niinpä järjestlemän käyttö siihen ei ole häpeä ja sitä varten maksamme veroja. 

Olen perehtynyt näihin traumoihin liittyviin tutkimuksiin. Yhdysvalloissa on havaittu, että olojen kohentuessa traumat lisääntyvät ja yhä pienemmät asiat aiheuttavat psyykkisiä ongelmia. Kyse on vähän kuin allergioissa, kun luontaiset puolustusjärjestelmän rasitteet on siivottu pois, elimistö alkaa keksiä "vihollisia" normaalista ympäristöstä. Henkisellä puolella tämä toimii niin, että kun todellisia vaikeuksia ei ole voitettavaksi kuten entisessä, köyhemmässä ja vähemmän järjestäytyneessä ja turvattomammassa maailmassa, ihmismieli tulee "allergiseksi" ja alkaa keksimään ongelmia ja traumoja yhä pienemmistä asioista kaivatessaan oikeita ongelmia, vaikeuksia ja haasteita voitettavaksi. Tiedän, että tämä tyrmätään, vaikka on tutkittu asia, koska on helpompi pyöriä liemessään syyttäen muita ja keksien turhautumiselleen "syitä". Mutta jos joku ottaa onkeensa, niin toimittakaapa itsenne todellisten vaikeuksien ja haasteiden keskelle, menkää vaikka rahanpuutteesta kärsivään intialaiseen lastenkotiin ilmaiseksi töihin tai selviytymään Kalkutan slummissa, samalla auttaen siellä olevia kaikella osaamisellanne, jonka olette saaneet hyvästä koulujärjestelmästänne. Tulette ihmettelemään, miksei noilla ihmisillä ole traumoja kuin murto-osa teistä, miksi he ovat onnellisempia ja ennen kaikkea pääsette eroon omista murheistanne, jonain päivänä palaatte onnellisena takaisin ja halaatte epätäydellisiä vanhempianne ja rakastatte heitä ehdoitta. 

Jep. Ja mun äiti ottaa onnellisena halauksen vastaan ja jatkaa sen jälkeen mun käyttämistä ilmaisena terapeuttina, mieheni manipuloimista epäilemään omaa mielenterveyttään ja meidän lapsen kasvatuksen kontrolloimista. Isä puolestaan jättää lääkkeensä syömättä, soittelee tuntikausien mittaisia sekopäisiä puheluita ja tulee pahimmassa tapauksessa pihalle riehumaan. Ja arvaapa kuka tästä Kalkutan valaistumisesta lopulta eniten kärsii? Se mun lapsi.

En muista paljoa varhaislapsuudesta&ala-asteesta, luulisin olleeni onnellinen. Koulukiusaaminen alkoi, kun siirryin yläasteelle. Vanhempani eivät oikein osanneet auttaa, häpeä luultavasti esti heitä puolustamasta minua. Muutenkin olen koko aikuiselämäni opetellut pääsemään eroon turhasta häpeästä.

Äitini on haukkunut minua monesti vaikka ja mistä, huomautellut painostani ja pitänyt mykkäkouluja, ihan kuin joku 5-vuotias. Jos jotain tapahtuu, hän automaattisesti ajattelee, että minä tein jotain väärin. Suurin osa keskusteluistamme ovat sitä, että hän käsittää asioita väärin, yrittää kääntää asiat niin, että minä olen väärässä tai jos joku on tehnyt minulle/lapsilleni pahaa, niin hän rupeaa puolustamaan sitä toista osapuolta. En vaan ymmärrä hänen ajatusmaailmaansa ollenkaan. Kun olin nuori aikuinen, hän kiristi minua tekemään suuria elämänpäätöksiä hänen haluamallaan tavalla. Nyt hän ei edes suostu myöntämään, että niin on tapahtunut. Haluaisin tietää hänen lapsuudestaan ja hänen omasta äitisuhteestaan, mutta hän vain kertoo hänen lapsuudensa olleen melkein täydellinen ja äidinsä olleen täydellinen. Äitini isä kuoli, kun äitini oli n.14v. Äitini on auttanut minua paljon konkreettisesti, mutta henkisesti hän vaikuttaa niin kylmältä ja ontolta.

n84

Vierailija kirjoitti:

En muista paljoa varhaislapsuudesta&ala-asteesta, luulisin olleeni onnellinen. Koulukiusaaminen alkoi, kun siirryin yläasteelle. Vanhempani eivät oikein osanneet auttaa, häpeä luultavasti esti heitä puolustamasta minua. Muutenkin olen koko aikuiselämäni opetellut pääsemään eroon turhasta häpeästä.

Äitini on haukkunut minua monesti vaikka ja mistä, huomautellut painostani ja pitänyt mykkäkouluja, ihan kuin joku 5-vuotias. Jos jotain tapahtuu, hän automaattisesti ajattelee, että minä tein jotain väärin. Suurin osa keskusteluistamme ovat sitä, että hän käsittää asioita väärin, yrittää kääntää asiat niin, että minä olen väärässä tai jos joku on tehnyt minulle/lapsilleni pahaa, niin hän rupeaa puolustamaan sitä toista osapuolta. En vaan ymmärrä hänen ajatusmaailmaansa ollenkaan. Kun olin nuori aikuinen, hän kiristi minua tekemään suuria elämänpäätöksiä hänen haluamallaan tavalla. Nyt hän ei edes suostu myöntämään, että niin on tapahtunut. Haluaisin tietää hänen lapsuudestaan ja hänen omasta äitisuhteestaan, mutta hän vain kertoo hänen lapsuudensa olleen melkein täydellinen ja äidinsä olleen täydellinen. Äitini isä kuoli, kun äitini oli n.14v. Äitini on auttanut minua paljon konkreettisesti, mutta henkisesti hän vaikuttaa niin kylmältä ja ontolta.

n84

Tuota samaa kiristämistä on ollut meilläkin. Vanhempi näki minut ainoastaan itsensä jatkeena.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut pitkään jo järjestelmä, jossa 18 vuotias voi hankkia asunnon ja saada yhteiskunnan tukea siihen sekä elämiseen. Se on valtava parannus entisiin aikoihin, koska ihmisillä on mahdollisuus itsenäistyä eikä jäädä Italin tyyliin vanhempien kanssa kärvistelemään. Onhan se luonnotonta, koska 18 vuotias on jo aikuinen ja haluaa elää omalla tavallaan ja saada myös yksityisyyttä enemmän. Monesti nuorempikin. Niinpä järjestlemän käyttö siihen ei ole häpeä ja sitä varten maksamme veroja. 

Olen perehtynyt näihin traumoihin liittyviin tutkimuksiin. Yhdysvalloissa on havaittu, että olojen kohentuessa traumat lisääntyvät ja yhä pienemmät asiat aiheuttavat psyykkisiä ongelmia. Kyse on vähän kuin allergioissa, kun luontaiset puolustusjärjestelmän rasitteet on siivottu pois, elimistö alkaa keksiä "vihollisia" normaalista ympäristöstä. Henkisellä puolella tämä toimii niin, että kun todellisia vaikeuksia ei ole voitettavaksi kuten entisessä, köyhemmässä ja vähemmän järjestäytyneessä ja turvattomammassa maailmassa, ihmismieli tulee "allergiseksi" ja alkaa keksimään ongelmia ja traumoja yhä pienemmistä asioista kaivatessaan oikeita ongelmia, vaikeuksia ja haasteita voitettavaksi. Tiedän, että tämä tyrmätään, vaikka on tutkittu asia, koska on helpompi pyöriä liemessään syyttäen muita ja keksien turhautumiselleen "syitä". Mutta jos joku ottaa onkeensa, niin toimittakaapa itsenne todellisten vaikeuksien ja haasteiden keskelle, menkää vaikka rahanpuutteesta kärsivään intialaiseen lastenkotiin ilmaiseksi töihin tai selviytymään Kalkutan slummissa, samalla auttaen siellä olevia kaikella osaamisellanne, jonka olette saaneet hyvästä koulujärjestelmästänne. Tulette ihmettelemään, miksei noilla ihmisillä ole traumoja kuin murto-osa teistä, miksi he ovat onnellisempia ja ennen kaikkea pääsette eroon omista murheistanne, jonain päivänä palaatte onnellisena takaisin ja halaatte epätäydellisiä vanhempianne ja rakastatte heitä ehdoitta. 

Minua harmittaa tuollainen asenne, jossa mielenterveysongelmista tmv. kärsivät niputetaan tyhmiksi. Trauma voi näkyä ihan vaan vaikka fyysisenä. Mä haluaisin älyllisesti ja henkisesti vaan jatkaa elämää, opiskella, tehdä työtä, matkustella, elää! En minä halua "pyöriä liemessäni", mutta jos mä voin fyysisesti erittäin huonosti niin sille ei voi mitään. Henkiset tunteet, niin kuin masennus on paljon, paljon helpompaa omalla tavallaan, mutta kun kroppa sanoo kaput niin ei siinä vaan auta se, että vertaa itseään muihin ja yrittää ajatella, että minun pitäisi olla kiitollisempi ja terveempi, kun tuolla toisella menee noin huonosti. Jos jotain niin sitä minä olenkin ihmetellyt, että miksi minä? Miksi minä voin edelleen niin huonosti ja uuvun, vaikka olen älykäs ja käynyt pitkään terapiassa ja miksi tuo toinen vaan porskuttaa? Ja ei, se ei ole tehnyt mitään muuta kuin lisännyt syyllisyyttä ja armottomuutta itseään kohtaan. Lastenkodeissa tms en ole ulkomailla käynyt, mutta köyhyyttä olen siellä nähnyt. Mutta ei, se ei auttanut. Ihan samalla tavalla tunsin fyysistä ahdistusta. 

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Oletkohan kuin minun äitini. Viimeksi iloisesti sukujuhlissa alkoi katsella valokuvia, ja kommentoi miten olinkaan teininä niin pulska ja kömpelö. Sitten mieheni ja lasteni kuullen edelleen hyväntuulisesti muisteli, miten olin bilettänyt nuoruusaikana ja muisteli huolella menneitä miesystäviäni. Hän sai minut kuulostamaan sekä juopolta että huoralta. Kaikki tämä tietysti hyvässä hengessä, kaikkien vieraiden kuullen.

Ihminen joka ei kunnioita rajojani, eikä ole mitään sosiaalista lukutaitoa. Sisarukseni on hänen lemmikkinsä, joten tämä ei voi tehdä mitään väärin, eikä siksi tiedä mistä puhutaan.

En ole vielä laittanut välejä poikki, mutta en tiedä miten pystyn olemaan enää samassa tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Tasainen, turvallinen ja ihan hyvä lapsuus oli. Lama koetteli meitäkin, joten serkkujen vanhoissa vaatteissa ja kirppisleluilla leikittiin, eikä mitään ulkomaanmatkoja ollut. Mutta ei alkoholismia tai väkivaltaa koskaan.

Myöhemmin aikuisiällä olen kuitenkin ymmärtänyt, että omat vanhempani, etenkin äitini, on tunnekylmiä ihmisiä. Tunteista ei puhuttu mitään, ja sellaista välitöntä lämpöä, läheistyttä ja ymmärrystä ei oikein ole ollut. Asialliset hommat kyllä hoidettiin.

Uskon, että perua heidän omilta, sota-ajan nähneiltä vanhemmilta. En ole katkera tai mitään, yritän ymmärtää ja tiedän, että moneen tuttuun perheeseen verrattuna minulla on ollut asiat kuitenkin hyvin.

Lisään vielä:

Luulen, että monen kohdalla sukupolvien ero tiivistyy tähän:

Suuttuessaan vanhempani uhkailivat väkivallalla, sanallisesti ja ihan nyrkkiä nostamalla. Mutta koskaan ei lyöty. Heidän vanhemmat löi, mutta 50-60-luvulla syntyneiden sukupolvi (pääosin) teki sen hienon valinnan, että enää ei lyödä.

Mutta ne samat implulssit elää sielä vielä, ja se tunteiden käsittely on monella jäänyt sille tasolle, että hampaat irvessä pystytään kyllä pysäyttämään se nyrkki, mutta ei oikein vielä puhumaan.

Tunnetyö, omien traumojen purkaiminen jne. on jäänyt edelleen tekemättä. Ne on hyvä meidän 80-90-luvuilöa syntyneiden käsitellä, eikä siirtää edelleen eteenpäin.