Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Kappas. Meidänkin perheellä ollut toki tiukkaa kun oon syntynyt, mutta hyvät muistot kyllä jäänyt lapsuudesta. Vanhemmilla parisuhde vieläkin kasassa ja kumpikin opettajan töissä. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Oletkohan kuin minun äitini. Viimeksi iloisesti sukujuhlissa alkoi katsella valokuvia, ja kommentoi miten olinkaan teininä niin pulska ja kömpelö. Sitten mieheni ja lasteni kuullen edelleen hyväntuulisesti muisteli, miten olin bilettänyt nuoruusaikana ja muisteli huolella menneitä miesystäviäni. Hän sai minut kuulostamaan sekä juopolta että huoralta. Kaikki tämä tietysti hyvässä hengessä, kaikkien vieraiden kuullen.

Ihminen joka ei kunnioita rajojani, eikä ole mitään sosiaalista lukutaitoa. Sisarukseni on hänen lemmikkinsä, joten tämä ei voi tehdä mitään väärin, eikä siksi tiedä mistä puhutaan.

En ole vielä laittanut välejä poikki, mutta en tiedä miten pystyn olemaan enää samassa tilassa.

Ehkä sun ongelma on projisointi ja paranoidiset ajatukset. Sinun äitis on narsisti joka nauttii toisten alaspainamisesta, siltikään tuo kirjoittaja jota epäilet äitisi kaltaiseksi ei sanonut mitään tuohon viittaavaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä toisinto anoppikeskusteluista, positiivisia kokemuksia ei sallita.

Olisi hyvä kertoa se jo otsikoinnissa.

Minusta positiivisuus antaa toivoa, mutta ilmeisesti se vain herättää lisää mielipahaa ja katkeruutta.

Mitä ihmeen toivoa voit valaa jo elettyyn lapsuuteen lällättelemällä sillä että minullapas olikin mukavaa? Menenkö takaisin lapsuuteen ja elän sen uudelleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä toisinto anoppikeskusteluista, positiivisia kokemuksia ei sallita.

Olisi hyvä kertoa se jo otsikoinnissa.

Minusta positiivisuus antaa toivoa, mutta ilmeisesti se vain herättää lisää mielipahaa ja katkeruutta.

Mitä ihmeen toivoa voit valaa jo elettyyn lapsuuteen lällättelemällä sillä että minullapas olikin mukavaa? Menenkö takaisin lapsuuteen ja elän sen uudelleen?

Niin, sitä voi ainoastaan tehdä itse toisin ja antaa omille lapsilleen paremman lapsuuden kun mitä itse sai. Monesti se tarkoittaa välien katkomista vanhempiin, jotta sitä energiaa riittää omille lapsille.

Nostetaan ketjua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Oletkohan kuin minun äitini. Viimeksi iloisesti sukujuhlissa alkoi katsella valokuvia, ja kommentoi miten olinkaan teininä niin pulska ja kömpelö. Sitten mieheni ja lasteni kuullen edelleen hyväntuulisesti muisteli, miten olin bilettänyt nuoruusaikana ja muisteli huolella menneitä miesystäviäni. Hän sai minut kuulostamaan sekä juopolta että huoralta. Kaikki tämä tietysti hyvässä hengessä, kaikkien vieraiden kuullen.

Ihminen joka ei kunnioita rajojani, eikä ole mitään sosiaalista lukutaitoa. Sisarukseni on hänen lemmikkinsä, joten tämä ei voi tehdä mitään väärin, eikä siksi tiedä mistä puhutaan.

En ole vielä laittanut välejä poikki, mutta en tiedä miten pystyn olemaan enää samassa tilassa.

Ehkä sun ongelma on projisointi ja paranoidiset ajatukset. Sinun äitis on narsisti joka nauttii toisten alaspainamisesta, siltikään tuo kirjoittaja jota epäilet äitisi kaltaiseksi ei sanonut mitään tuohon viittaavaakaan.

Ei minun äitinikään sanoisi. Pointti on, että jos lapsi tarvitsee terapiaa eikä halua olla väleissä, siihen voi olla syitä vanhemman käytöksessä, joita tämä itse ei pidä vikoina, tai ei näe tehneensä.

Kuinka monella traumatisoituneella on paljon ahdistusta? Itse heräsin yöllä miettimään keskitysleireillä olevia sekä lynkatuksi tulleita ihmisiä. Maailman pahuus ahdistaa ja se miten ihmiset tietoisesti sulkevat pahalta silmänsä.

Täällä on niin paljon epäilyä traumojen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, niin annan ihan omasta perheestäni esimerkin:

Isän suku:

isoukki1: oli sodassa, sodan jälkeen oli työelämässä mutta ryyppäsi, vanhoilla päivillään tappoi itsensä

mummi1 (lapsi): oli sodan aikaan lapsi mutta lähetettiin 5v yksin sotaa pakoon muualle, jossa joutui pakenemaan jnaapurin pikkulasten kanssa yksin pommituksia öisin. sai ilmeisesti jotain traumoja sodasta/perheestään koska aikuisiällä ei pystynyt hoitamaan omia lapsiaan masennuksen/ahdistuksen/pelkotilojen takia vaan lähetti lapsensa kuukausiksi sukulaisille hoitoon; kärsi loppuelämänsä vahvoista pelkotiloista eikä tästä syystä pitänyt juurikaan yhteyttä ystäviinsä, uskaltanut matkustella tai harrastella mitään vaan eli hyvin rajoittunutta elämää

isä (lapsenlapsi): ei koskaan solminut kovin vanhoja siteitä vanhempiinsa vaan on aina ollut etäisissä väleissä lapsuudenperheeseensä; ei ole pystynyt näyttämään tunteitaan tai olemaan läheinen lastensakaan kanssa

Äidin suku:

isoukki2: oli sodissa (itsenäisyyssota + talvisota), traumatisoitui pahasti, ryyppäsi loppuelämänsä ja hakkasi perhettään

mummi2 (lapsi): oli sodassa, traumatisoitui lapsuudestaan ja sodasta pahasti; oli psyykkisesti epävakaa ja masentunut koko aikuisikänsä; osittain jätti lapsensa täysin huomioitta ja toisilta osin oli epävakaa ja kummallinen epätasapainoinen äiti; sairastui aikuisena psykoosiin

äiti (lapsenlapsi): joutui ottamaan lapsuudenperheessään paljon vetovastuuta sisaruksistaan koska äitinsä ei kyennyt (ja isä oli aina töissä). traumatisoitunut lapsuus, epävakaa ja narsistinen persoonallisuushäiriö, myös masennustaustaa ja alkoholismia.  

Minä: Molemmat vanhempani ovat olleet epätasapainoisia ja arvaamattomia: kummallakin alkoholiongelmia. Itse olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuskohtauksista ja pelkään lasten hankkimista koska pelkään olevani yhtä paska vanhempi lapsilleni kuin omani olivat.

 

Kannattaa kokeilla jatkaa mielessään niitä mieleen painuneita traumaattisia tilanteita jollain vaihtoehtoisella tavalla. Itse olen esimerkiksi kokeillut miltä ajatuksena tuntuu mennä aikuisen roolissa lapsiminän avuksi ja repiä vanhempi pois kimpusta ja rauhoitella lapsiminää. Jollain tavalla se ajatuksen tasolla rauhoittaa ja vahvistaa sitä ajatusta, että näistäkin kokemuksista on selvitty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen samaa kirjoitti:

onkohan se muotia? Itse olen 50-luvulla syntynyt, kaksi lasta 80-luvun alussa. Meillä ollut hyvä päihteetön ehjä koti ei edes talousvaikeuksia.  Itse olin kotona, Lapset kyllä kerhossa ja eskarissa toki. Olen ollut todella huolehtiva äiti, kaikista asioista juteltiin, syötiin hyvin, matkailtiin, oli kotieläimiä, lapset saivat harrastaa mitä halusivat ja opiskella niin pitkään kuin ikinä tahtoivat. Lapsilla oli myös ihana mummo ja vaari jotka asuivat lähellä. Kavereita oli ja aina sai tuoda heitä kotiin tietty. Ylipäätään elämämme oli kivaa ja mukavaa. Olemme olleet aina läheisiä lasten ja lastenlasten kanssa. Toista vuotta sitten kävi niin että lapsemme ei vastannut enää puheluihimme, poisti face kaveruuden, ilman mitään selitystä. Laittoi vaan viestin että ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, käsittelee kuulema lapsuuden traumojaan ja käy terapiassa? Ei selittänyt tarkemmin, olemme täysin ulalla kaikesta, ei mitään havaintoa mikä juttu tämä on, eikä tietoa traumoista, elämämme oli hyvää ei tragedioita eikä pahuutta.  Olemme aika järkyttyneitä, ihan kamalaa. Lapsenlapset saavat vastata puheluihimme rajoitetusti ja käyvätkin meillä muutaman kerran vuodessa yökylässä, välimatkaa noin 5km. Haemme heidät pihalta, samoin viemme synttärilahjat pihalle. Tosi surullista kun rakastamme heitä ja olimme ennen paljon tekemisissä. Ei tule soittoa äitien- eikä isänpäivänä, jouluista puhumattakaan. Olen kahtena jouluna pyytänyt syömään tekstarilla, ei vastausta. Ostivat kaksi vuotta sitten uuden kodin, ei ole koskaan kutsuttu edes kahville. Pisti välit poikki myös sisareensa ja mummoonsa joka on ollut äärimmäisen rakastava huolehtija aina ja nyt aika sairaskin, kohta satavuotias. En olisi koskaan kuvitellut näin käyvän, todella surullista, aika usein itkettää. Mummo ja vaari heitettiin pois kuvioista, eikä syy tiedossa. Kaiken lisäksi lapsemme on pätevä terveydenhuollon ammattilainen joka auttaa ihmisiä vaikeuksissa. Ehkä terapeutti on sanonut laita välit poikki..mutta miksi, ei voi tietää kun ei ole kerrottu. Elämässä voi vaan tapahtua tosi surullisia välien katkeamisia, ilman mainittavaa syytä. On me tätä vatvottu vuosi muttei valkene meille.  Rakastan silti lastani ja lapsenlapsiani enemmän kuin mitään muuta ja tekisin mitä vaan heidän puolestaa. Onko muita vastaavaa kokeneita?

Kuulostat ihan omalta äidiltäni. Viimeisinä vuosina ennen täysi-ikäistymistä ja omilleni muuttoa yritin useamman kerran kertoa hänelle, mikä kotona oli ollut jo pitkään pielessä ja mikä minua ahdisti (vanhempien kännääminen joka toinen päivä ja isän aggressiivisuus perhettään kohtaan humalassa). Joka kerta hän kieltäytyi kuulemasta mitä yritin sanoa, ja sen sijaan veti täsmälleen noista samoista langoista kuin sinä: uhriutui kaikkensa lasten eteen antaneena huoltajana, mitätöi minun kokemukseni yliherkkyytenä, syyllisti minua epäkiitollisena lapsena. Lopulta patosin pahan olon sisääni, odottaen vain että pääsisin muuttamaan pois. Kuvittelin, että kaikki se moska jäisi sen jälkeen historiaan ja elämä alkaisi hymyillä - mutta ihmismieli ei toimi niin. Vasta omilleni muuttamisen, turvaan pääsemisen, jälkeen mieleni alkoi vähitellen prosessoida tapahtuneita, ja sairastuin masennukseen, paniikkihäiriöön sekä ahdistushäiriöön. Arvaa, miten ajauduin hoitamaan oireitani ennen kuin tajusin, että on syytä hakeutua terapiaan? No sillä vanhemmilta opitulla tavalla, eli alkoholilla. Kävin lähellä itsetuhoa, ennen kuin pääsin terapiaan ja paraneminen pääsi alkamaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin viimein oikeasti hyvin, vaikka traumat tunkevat vieläkin joskus uniin. Vanhempani eivät tiedä tänäkään päivänä mitään siitä, miten syvällä kävin. Kertoisin, jos kysyisivät, mutta he eivät edelleenkään halua kuulla saati myöntää, että tulivat törttöilleeksi koko minun ja sisarusteni lapsuuden ajan. Joten toivon todella, että riisut tuollaisen "kai se on joku muoti-ilmiö" asenteen pois ja alat ihan vilpittömästi kuunnella aikuista lastasi, siis mikäli hän vielä joskus suostuu avautumaan tuntemuksistaan sinulle. Et kenties aiheuttanut traumoja hänelle tarkoituksella, mutta jos tosiaan toivot välienne palaavan, niin ensimmäinen ja ainoa mahdollinen askel on se, että lakkaat vähättelemästä hänen kokemuksia ja syyllistämästä häntä.

Minun tarinani on kuitenkin hieman erilainen. Meillä ollut tasapainoinen koti eikä mitään kännäämisiä ei väkivaltaa tms. Välit lapsiin olleet oikein hyvät ja läheiset, myös lapsenlapsiin.  Olemme aina keskustelleet hyvässä hengessä ihan kaikista asioista, en ole syyllistänyt lastani mistään eikä hän meitä. En edes tässä tapauksessa. Pyysin jos hän haluaisi keskustella niin tietäisin mikä on mennyt väärin, hän ei halunnut. Ennen tätä välirikkoa on kyllä sanonut että on ollut hyvä koti ja olemme nyt ihan parhaat isovanhemmat. Siksi tämä onkin niin outoa. Eikä lapset ole mitään velkaa vanhemmilleen ei todellakaan, siitä ei ole kyse. Olen vaan niin surullinen kun en tajua, eikä kyllä läheiset sukulaisetkaan tajua, ei toinen lapsi eikä mummo. Ihmettelemme vaan kaikki mistä ihmeestä on kysymys.

En tiedä mistä on kysymys, mutta sun kirjoituksista tulee jostain syystä kylmäävä olo. Olen itse täydellisen naisen kasvattama ja teidän ilmaisussa on jotain samaa. Täydellinen tiedottomuus mistään tahrasta puhtaassa kodissa. Eikä kukaan ulkopuolinenkaan ymmärrä mistä kyse, koska näytelmä on niin hyvin käsikirjoitettu. Ihan KAIKESTA AINA keskusteltu teillä hyvässä hengessä - ahdistaa sitä enemmän mitä tarkemmin luen viestiäsi.

Mikä tyyppi täällä alapeukuttelee toisten kokemuksia ja miksi?

Täällä -95 syntynyt ja sisko on -91. Meillä lapsuus oli tasapainoinen, mitään traumoja ei ole. Ystäväpiirissämme ei myöskään ole mitään traumoja, kaikki ovat sellaisista perhekeskeisistä perheistä, joissa välitetään ja tehdään paljon asioita yhdessä. Vasta nyt yliopistossa olen ystävystynyt sellaisten tyyppien kanssa, joilla esim. isä on ryypännyt aina. Itse en ole nähnyt vanhempieni koskaan juovan. Ei mielenterveysongelmia, väkivaltaa tai muutakaan traumoja aiheuttavia tekijöitä. 

Alkoholismia ja väkivaltaa niin kauan kun 4-10v jaksaa muistaa, sai myös nähdä mutsin huonojen valintojen seurauksia kuten esim. skitsofreeninen exä joka repi sen käden kirjaimellisesti irti 5 vuotiaan mielelle oli tosi kiva juttu. Todella mukavia painajaisia noista vieläkin näkee, unohtamatta tietenkin koulukiusaukset yms.

Kai jotain traumoja joo, mutta ei liian pahoja kaitketi kummiskaan.. Elämänhallinta on ajoittain päin persettä. Vm. 90

Vierailija kirjoitti:

Alkoholismia ja väkivaltaa niin kauan kun 4-10v jaksaa muistaa, sai myös nähdä mutsin huonojen valintojen seurauksia kuten esim. skitsofreeninen exä joka repi sen käden kirjaimellisesti irti 5 vuotiaan mielelle oli tosi kiva juttu. Todella mukavia painajaisia noista vieläkin näkee, unohtamatta tietenkin koulukiusaukset yms.

Kai jotain traumoja joo, mutta ei liian pahoja kaitketi kummiskaan.. Elämänhallinta on ajoittain päin persettä. Vm. 90

Hyötyisit varmasti todella paljon terapiasta ellet sen piirissä jo ole.

Minulla oli onnellinen lapsuus kodin puolesta. Rahaa oli kyllä todella vähän, mutta kyllä me taidettiin kaikki välttämätön saada kuitenkin.

Koulu olikin sitten ihan toinen juttu. Tällöin ei juuri tunnettu mitään ADHD-hommia. Oli vaan vähän erilaisia lapsia 🙄 Osalla oli kyllä myös kotiolot jotain järkyttävää, mutta kukaan ei puuttunut. Meidän luokka oli ala-asteella todella häiriintynyt. Moni olisi kuulunut erityisopetukseen tms. Opettaja oli ihan sekoamispisteessä häiriköiden kanssa. Sama meno jatkui yläasteella. Milloin luokassa ammuttiin ilotulitteita ja milloin opettaja sidottiin lipputankoon. Itse jäin jalkoihin ala-asteella ja olin syrjitty. Yläasteella ahdisti meininki, mutta pysyin jo joten kuten menossa mukana.

Eli lapsuus oli oikein hyvä, mutta koulu jätti traumat.

-vm.86

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 80-luvulla ja traumatisoitunut.

Isäni oli väkivaltainen ja olen sen takia nähnyt hänen rais.kaavan äitiäni, pieksevän äitini veriseksi soseeksi ja yrittävän hukuttaa veljeni uima-altaaseemme. Isä myös pakotti minut tekemään itselleen seksuaalisia asioita, kun olin 3-10 -vuotias.

Mielelläni kuulisin, miksi jotkut ovat antaneet alapeukkua?

Voit jättäää nuo vuosiluvut pois. Sitten otsikko pitää kutinsa.

Mutta: lapsuus ei ole mikään determinaatio-oppi. Ihminen itse rakentaa itsensä vaikka omille raunioilleen, jos ja kun niin haluaa. Vanhempien ja yleisen ankeuden käyttäminen tekosyynä on jotenkin aikansa elänyttä ja kertoo hemmetinmoisesta henkisestä laiskuudesta ja vastuuttomuudesta.

En lukenut koko ketjua joten tiedä onko jo tästä keskusteltu.. Olen miettinyt voikohan noilla kokemuksilla olla maantieteellisiä eroja? Itse kuulun myös kohderyhmään ja ei nyt noin vaikeaa ollut vaatteiden yms kanssa kuin ap:lla (uusia tosin sai harvoin) mutta esim vaikeus puhua vaikeista tunteista oli meillä. Arvostelua, pilkkaa, vähättelyä, nolaamista. Ne oli ne keinot kasvattaa ja vähän vinksallleenhan sitä on mennyt, niitä nyt sitten aikuisena oiotaan. Itse olen pohjanmaalta.

Vierailija kirjoitti:

Voit jättäää nuo vuosiluvut pois. Sitten otsikko pitää kutinsa.

Mutta: lapsuus ei ole mikään determinaatio-oppi. Ihminen itse rakentaa itsensä vaikka omille raunioilleen, jos ja kun niin haluaa. Vanhempien ja yleisen ankeuden käyttäminen tekosyynä on jotenkin aikansa elänyttä ja kertoo hemmetinmoisesta henkisestä laiskuudesta ja vastuuttomuudesta.

Tämä ketju on osa sitä rakentamista. Sen sijaan sitä ei ole se että lakaistaan menneet ikävät tapahtumat maton alle ja leikitään että mitään ei tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Jos asiasta puhutaan laajalla mittakaavalla, niin väitän, että MILLÄÄN sukupolvella ei ole ollut niin helppoa kuin 80-luvulla syntyneillä ja 90-luvun loppupuolella syntyneillä. 80-luvulla oli pitkä taloudellinen nousukausi, työttömyys ajoittain noin 3% eikä vanhempien tarvinnut stressata työn saamisesta. Se elämän helppous ja stressittömyys heijastui myös lasten kasvatukseen. 90-luvun loppupuoli oli Nokian kulta-aikaa ja nousukausi myös. Vastaavaa ei sen jälkeen ole nähtykään. Yhteiskunta ei ole koskaan ollut perheille parempi kuin noina aikoina, jos ajatellaan taloutta, työllisyyttä, yhteiskunnan tukia jne.

Kaiken kaikkiaan 80-90-luvulla syntyneet on hemmoteltuja. Tämä hemmottelu on kuitenkin kasvattanut sukupolven, joka ei kestä pettymyksiä elämässä ja jolle ei riitä ikinä mikään. Tässä ketjussa on hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka puitteet olisivat olleet kunnossa, ei lapsuuskaan ollut tarpeeksi hyvä, kun se ei ollut täydellinen, sellainen kun jonkun varakkaamman perheen Janni-Lotalla.

Kätevästi unohdat että juuri kun ne 80-luvulla syntyneet alkoivat olla sen ikäisiä että tajusivat yhtään mistään mitään niin lama vei monen vanhemmilta työt, jopa kodinkin ja jäljelle jäi vain velkaa ja täysin näköalaton teini-ikä pitkäaikaistyöttömien vanhempien varjossa. Valmistuivat sitten sopivasti 2009 talouskriisin tienoilla tilanteeseen jossa vakituisesta työpaikasta oli turha haaveilla, pätkätöistäkin sai olla kiitollinen ja Nokia-buumi oli muisto vain.