Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ollut pitkään jo järjestelmä, jossa 18 vuotias voi hankkia asunnon ja saada yhteiskunnan tukea siihen sekä elämiseen. Se on valtava parannus entisiin aikoihin, koska ihmisillä on mahdollisuus itsenäistyä eikä jäädä Italin tyyliin vanhempien kanssa kärvistelemään. Onhan se luonnotonta, koska 18 vuotias on jo aikuinen ja haluaa elää omalla tavallaan ja saada myös yksityisyyttä enemmän. Monesti nuorempikin. Niinpä järjestlemän käyttö siihen ei ole häpeä ja sitä varten maksamme veroja.
Olen perehtynyt näihin traumoihin liittyviin tutkimuksiin. Yhdysvalloissa on havaittu, että olojen kohentuessa traumat lisääntyvät ja yhä pienemmät asiat aiheuttavat psyykkisiä ongelmia. Kyse on vähän kuin allergioissa, kun luontaiset puolustusjärjestelmän rasitteet on siivottu pois, elimistö alkaa keksiä "vihollisia" normaalista ympäristöstä. Henkisellä puolella tämä toimii niin, että kun todellisia vaikeuksia ei ole voitettavaksi kuten entisessä, köyhemmässä ja vähemmän järjestäytyneessä ja turvattomammassa maailmassa, ihmismieli tulee "allergiseksi" ja alkaa keksimään ongelmia ja traumoja yhä pienemmistä asioista kaivatessaan oikeita ongelmia, vaikeuksia ja haasteita voitettavaksi. Tiedän, että tämä tyrmätään, vaikka on tutkittu asia, koska on helpompi pyöriä liemessään syyttäen muita ja keksien turhautumiselleen "syitä". Mutta jos joku ottaa onkeensa, niin toimittakaapa itsenne todellisten vaikeuksien ja haasteiden keskelle, menkää vaikka rahanpuutteesta kärsivään intialaiseen lastenkotiin ilmaiseksi töihin tai selviytymään Kalkutan slummissa, samalla auttaen siellä olevia kaikella osaamisellanne, jonka olette saaneet hyvästä koulujärjestelmästänne. Tulette ihmettelemään, miksei noilla ihmisillä ole traumoja kuin murto-osa teistä, miksi he ovat onnellisempia ja ennen kaikkea pääsette eroon omista murheistanne, jonain päivänä palaatte onnellisena takaisin ja halaatte epätäydellisiä vanhempianne ja rakastatte heitä ehdoitta.
Minua harmittaa tuollainen asenne, jossa mielenterveysongelmista tmv. kärsivät niputetaan tyhmiksi. Trauma voi näkyä ihan vaan vaikka fyysisenä. Mä haluaisin älyllisesti ja henkisesti vaan jatkaa elämää, opiskella, tehdä työtä, matkustella, elää! En minä halua "pyöriä liemessäni", mutta jos mä voin fyysisesti erittäin huonosti niin sille ei voi mitään. Henkiset tunteet, niin kuin masennus on paljon, paljon helpompaa omalla tavallaan, mutta kun kroppa sanoo kaput niin ei siinä vaan auta se, että vertaa itseään muihin ja yrittää ajatella, että minun pitäisi olla kiitollisempi ja terveempi, kun tuolla toisella menee noin huonosti. Jos jotain niin sitä minä olenkin ihmetellyt, että miksi minä? Miksi minä voin edelleen niin huonosti ja uuvun, vaikka olen älykäs ja käynyt pitkään terapiassa ja miksi tuo toinen vaan porskuttaa? Ja ei, se ei ole tehnyt mitään muuta kuin lisännyt syyllisyyttä ja armottomuutta itseään kohtaan. Lastenkodeissa tms en ole ulkomailla käynyt, mutta köyhyyttä olen siellä nähnyt. Mutta ei, se ei auttanut. Ihan samalla tavalla tunsin fyysistä ahdistusta.
Ala nyt oikesti tuntea sitä vihaa ja surua, ja tee se tunnetyö loppuun, niin pääset sitten nopeammin elämään ja matkustelemaan.
Syyllisyyden voit tunkea peppuusi. Ihan kaikki syyllisyys on turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Rauhan puolesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Sota on p3rc:stä. Syvältä sieltä.
Toipuminen kestää vähintään sen 3 sukupolvea, ja sitten kun syntyy se suhteellisen tervepäinen sukupolvi, niin tulee uusi sota tai joku ympäristökriisi.
Sotia nyt on vaan pakko olla, koska taloudellinen systeemi vaatii sellaisia.
Sota ei todellakaan, ole mikään luonnonlaki, jota jollakin, kasvottomalla "taloudellisella systeemillä", on oikeus vaatia. Ihan jokainen voi tehdä, erittäin paljon sen eteen, ettei tulevien sukupolvien, tarvitse joutua sotiin. Itse allekirjoitan aktiivisesti vetoomuksia verkossa, ja äänestäminen on tärkeää, siinä kannattaa käyttää aivoja, ettei ole markkinavoimien vietävissä. Esim. Rauhanpuolustajien sivuilla, voi jokainen käydä katsomassa, miten hyvää työtä siellä tehdään, antaa ajattelemisen aihetta.
Olet naiivi.
Itse olet naiivi ja markkinavoimien retuutettavissa.
Olen järkevä ja käytännöllinen. Toimin sen eteen, ettei sotia tarvita. Se on älykästä.
Vierailija kirjoitti:
Mielipiteiden vapaus kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Kyllä vastaavia kokemuksia, on aiemmillakin sukupolvilla, esim. 60- ja 70-luvulla syntyneillä ja sieltä niitä itseltä paljon vaatijoita, vasta löytyykin. Moni on kasvanut "hyvissä perheissä", joissa on ollut äärimmäisen paha olla. Vanhemmat ovat esim. voineet purkaa, sota-ajan lasten ja nuorten traumojaan ja vaatineet mahdottomia. Lasten pitänyt olla ymmärtäjiä, omia tarpeita ei olisi saanut olla, vain jatkuvaa ymmärtämistä. Että ei se sen helpompaa ole ollut.
Tässä ajassa on paljon mahdollisuuksia, kun voimme puhua avoimesti ja ymmärtää, hyvinkin erilaisia lähtökohtia ja näkökulmia, tukea itseämme ja toisiamme. Se on iso hyvä asia, tässä ajassa. Ei tarvitse enää olla, niin mustavalkoista, ehdotonta ja ylireagoivaa, saa olla erilaisia mielipiteitä.
Toivottavasti vain lapset tällä hetkellä saavat paremmin ongelmiin apua, jos perheessä voidaan pahoin. Ala-asteiässä minua vaadittiin ymmärtämään kuormittuneita vanhempia, kun yritin kertoa terveydenhoitajalle kotioloista.
Ymmärrys taisi sitten kulua jo lapsuudessa ja nuoruudessa loppuun. Nykyään tunnen vanhempiani kohtaan puhdasta vihaa.
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä toisinto anoppikeskusteluista, positiivisia kokemuksia ei sallita.
Olisi hyvä kertoa se jo otsikoinnissa.
Minusta positiivisuus antaa toivoa, mutta ilmeisesti se vain herättää lisää mielipahaa ja katkeruutta.
Tunteiden ja asioista keskustelemisen, eri mieltä olemisen, mielipiteiden ym kieltäminen, on negatiivista. Siksi keskustellaan, että on sanottavaa, se on positiivista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rauhan puolesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rauhan puolesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.
-85 syntynyt
Olen syntynyt 1989, ja mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia! Äiti yritti itsemurhaa useasti, oli psykiatrisella, ajoi rattijuopumuksia. Isä raahasi kotiin ryyppykavereita, jotka ahdistelivat minua lapsena. Väkivaltaa ja jatkuvaa mielipuolista riitelyä. Myös meillä oli akateeminen koti.
En ole traumatisoitunut, mutta koen olevani jollain tapaa petetty, kun vanhempani vaativat minulta aika paljon. Olen aikaisemmin kestänyt jäädyttämällä kaikki tunteeni, mutta nyt lapset saatuani olen joutunut tekemään aikamoista työtä itseni kanssa.
Mä ajattelen että me ollaan se eka (tai sitten toka) sukupolvi, joka alkaa todella availla näitä asioita muuttaakseen itseään. Me haluamme osallistua lastemme elämään ja pyrimme hyvään ja tasapainoiseen kasvatustyöhön. Me ei olla pullamössä tai luusereita, vaan eteenpäin menevä sukupolvi. Sodasta alkaa olla jo aikaa, ja olemme saaneet nauttia verraten vakaasta yhteiskunnasta ja taloudellisesta turvallisuudesta jo hyvän tovin.
Moni meistäkin on jo saanut kasvaa ns. ilmapiiriltään hyvässä kodissa. Maailma ei muutu, jos asioista ei puhuta. Ei me kestetä lapsuuttamme mitenkään huonommin, me vaan ehkä vaadimme itseltämme eri tavalla enemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Sota on p3rc:stä. Syvältä sieltä.
Toipuminen kestää vähintään sen 3 sukupolvea, ja sitten kun syntyy se suhteellisen tervepäinen sukupolvi, niin tulee uusi sota tai joku ympäristökriisi.
Sotia nyt on vaan pakko olla, koska taloudellinen systeemi vaatii sellaisia.
Sota ei todellakaan, ole mikään luonnonlaki, jota jollakin, kasvottomalla "taloudellisella systeemillä", on oikeus vaatia. Ihan jokainen voi tehdä, erittäin paljon sen eteen, ettei tulevien sukupolvien, tarvitse joutua sotiin. Itse allekirjoitan aktiivisesti vetoomuksia verkossa, ja äänestäminen on tärkeää, siinä kannattaa käyttää aivoja, ettei ole markkinavoimien vietävissä. Esim. Rauhanpuolustajien sivuilla, voi jokainen käydä katsomassa, miten hyvää työtä siellä tehdään, antaa ajattelemisen aihetta.
Olet naiivi.
Itse olet naiivi ja markkinavoimien retuutettavissa.
Olen järkevä ja käytännöllinen. Toimin sen eteen, ettei sotia tarvita. Se on älykästä.
En tunne yhtäkään ihmistä joka itse itsestään sanoo, että on järkevä ja todella olisi sitten sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Niin kun ei siinä ole pahinta se sattuuko tai tuleeko siitä kipua, vaan se ettei ole sen arvoinen, että ansaitsisi kunnioittavan kohtelun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä tyyppi täällä alapeukuttelee toisten kokemuksia ja miksi?
Joku heikko denialisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 80-luvulla ja traumatisoitunut.
Isäni oli väkivaltainen ja olen sen takia nähnyt hänen rais.kaavan äitiäni, pieksevän äitini veriseksi soseeksi ja yrittävän hukuttaa veljeni uima-altaaseemme. Isä myös pakotti minut tekemään itselleen seksuaalisia asioita, kun olin 3-10 -vuotias.
Mielelläni kuulisin, miksi jotkut ovat antaneet alapeukkua?
Joko siksi alapeukku, että kokevat sen olevan alapeukutus tuota faijan toimintaa kohtaan.
Tai sitten joku häiriintynyt kokee ettei ole oikein traumatisoitua tuosta vaan pitäisi kantaa vastuunsa tai jotain sellaista paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Niin kun ei siinä ole pahinta se sattuuko tai tuleeko siitä kipua, vaan se ettei ole sen arvoinen, että ansaitsisi kunnioittavan kohtelun.
Niin, vaikka tuollainen kertookin ensisijaisesti vanhempien olleen sekaisin päästään, niin arvottomuuden tunteet seuraavat silti sitkeästi mukana. Välillä tuntuu siltä, että on niin vähäpätöinen ettei ole edes oikeasti olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Niin kun ei siinä ole pahinta se sattuuko tai tuleeko siitä kipua, vaan se ettei ole sen arvoinen, että ansaitsisi kunnioittavan kohtelun.
Niin, vaikka tuollainen kertookin ensisijaisesti vanhempien olleen sekaisin päästään, niin arvottomuuden tunteet seuraavat silti sitkeästi mukana. Välillä tuntuu siltä, että on niin vähäpätöinen ettei ole edes oikeasti olemassa.
Niin sitä ei olekaan olemassa. En ole kukaan. Näen peilistä että minulla on keho. Sekin vääränlainen.
Identiteettini on siis: ruma, hyödytön, läski josta yhteiskunnalle kuluja.
Omat tarpeet? Niin mitä ne on? Jotain itsekästä ja liikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Norjassa on nykyisin oikeudenkäyntejä tästä. Lapset olivat äitipuolen hakattavana, mutta tällä hetkellä Norjassa otetaan huostaan ihan normaalien perheiden lapsia.
Nyt se on raha joka puhuu, mutta oikeasti hakatut lapset eivät saaneet apua kaksikymmentä vuotta sitten.
Tämä ilmiö on nyt myös Suomessa. :(
Se on raha joka puhuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Niin kun ei siinä ole pahinta se sattuuko tai tuleeko siitä kipua, vaan se ettei ole sen arvoinen, että ansaitsisi kunnioittavan kohtelun.
Niin, vaikka tuollainen kertookin ensisijaisesti vanhempien olleen sekaisin päästään, niin arvottomuuden tunteet seuraavat silti sitkeästi mukana. Välillä tuntuu siltä, että on niin vähäpätöinen ettei ole edes oikeasti olemassa.
Niin sitä ei olekaan olemassa. En ole kukaan. Näen peilistä että minulla on keho. Sekin vääränlainen.
Identiteettini on siis: ruma, hyödytön, läski josta yhteiskunnalle kuluja.
Omat tarpeet? Niin mitä ne on? Jotain itsekästä ja liikaa?
Olet hyvä ja arvokas ihminen juuri tuollaisena. Et ole syypää siihen mitä sinulle tapahtui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Niin kun ei siinä ole pahinta se sattuuko tai tuleeko siitä kipua, vaan se ettei ole sen arvoinen, että ansaitsisi kunnioittavan kohtelun.
Niin, vaikka tuollainen kertookin ensisijaisesti vanhempien olleen sekaisin päästään, niin arvottomuuden tunteet seuraavat silti sitkeästi mukana. Välillä tuntuu siltä, että on niin vähäpätöinen ettei ole edes oikeasti olemassa.
Niin sitä ei olekaan olemassa. En ole kukaan. Näen peilistä että minulla on keho. Sekin vääränlainen.
Identiteettini on siis: ruma, hyödytön, läski josta yhteiskunnalle kuluja.
Omat tarpeet? Niin mitä ne on? Jotain itsekästä ja liikaa?
Olet arvokas ihminen. Ansaitset yhtä hyvää kohtelua kuin kaikki muutkin ihmiset.
Äiti narsisti ja piilojuoppo, erosi isästäni minun ollessa n.5v. Vieraannutti isästä ja kertoili kauhutarinoita, joista kuulin jälkikäteen sukulaisilta ja muilta, että äitini oli tehnyt ne hirveydet, jotka väitti isäni tehneen.
Oireilen vieläkin kaiken äitini tekemän takia, tuskin tulen koskaan olemaan tasapainossa. Olen syntynyt 90-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Tai sitten se ei vain hetkauttanut samalla tavalla kuin jotain toista lasta. Tuo mitä sinä sanot on oikeastaan ihan samanlaista toisen kokemusten vähättelyä kuin se että jollekin traumatisoituneelle sanoisi että eihän tuosta mitään traumaa olisi pitänyt tulla, kasvatapa selkäranka äläkä kitise.
Olen myös traumatisoitunut. Toinen vanhempi vakavasti mielisairas ja todella uskovainen. Ei kunnioita mitään rajoja, jotka olen yrittänyt asettaa. Toinen vanhempi myös häiriintynyt oman vaikean lapsuuden takia ja omaa myös todella paljon autistisia piirteitä ja ei siksi ole osannut käyttäytyä.
Kannattaako syödä beetsalpaajia, tuon ikäisenä ja tunteisiin ? Mitä vikaa tunteissa on, eikö niitä kannattaisi tuntea ja oppia käsittelemään, ennemmin kuin dumpata ne pillereillä ?
Se, että haluaa olla aina oikeassa, eli on ehdoton, kuulostaa myös asialta, johon voisi auttaa, keskusteluapu, jonkun asiansa osaavan ammattilaisen kanssa. Tunteet ovat tärkeä osa elämää, kyllä niitä kannattaa hoitaa ja oppia käsittelemään. Vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa, voi oppia. Empatia on esim. tärkeä, jos haluaa ystäviä.